Tinkan kellari

Ai, niin tästähän piti innostua!

2011-10-12T16:37:00.004+03:00

Mutta kun on niin paljon muutakin, mistä innostuin ja täpinöin arjen keskellä kuten työnteosta, niin tuppaa unohtua tämä tämmöinen. Tai ei tämä unohdu, jää vaan auttamattomasti taka-alalle, kun on niin paljon kaikenlaista muuta.

Olen paraikaa hyvin ansaitulla pakkolomalla. Pakko-sana siksi, että lomia on pidettävä pois ja ehdinkin tässä alkusyksyn aikana asennoitua niin, että pidän nyt sitten urakalla pois muutamankin lomapätkän ennen töiden mahdollista loppumista. Jemmasin vielä reilun viikon loppuvuoteen tai sitten ensi vuoden puolelle; riippuen nyt vähän, miten akan käy.

Oikeastaan tämä lorvailu on aika kivaa. Ehkä olinkin loman tarpeessa. Koti ainakin oli siinä jamassa, että täällä ei ole kuin käyty nukkumassa. Viikonloputkin kun menivät mökillä. Ihan erilaista tämä on, kuin olla työttömänä vapaalla. Joku aika sitten olin töistä jopa pois, kun iski flunssan kerpele, mutta se oli pitkästä aikaa järkevin veto. Pääsin parin päivän + viikonlopun pelkällä niiskutuksella ja levolla. Siitäkös se asenne lorvailuun lähti.

Kesän jälkeen sain taas lukuinspiksestä kiinni ja olen yrittänyt viettää aikaani myös kirjan kanssa, mutta kummasti tämä huushollailu on vienyt tähän saakka mennessään. Paljon olisi vielä tehtävä, mutta ajattelin nyt välillä nostaa jalat pöydälle. Oikeasti istun soffalla läppäri sylissä; ostin jo kesällä Ikeasta sellaisen alustan, halvimman mahdollisen muovilärpäkkeen, joka näköjään toimii, nyt kun sitä viimeinkin olen parina päivänä testannut. Surffailuasento ei ole enää ollenkaan pöllömpi.

Tänään tuli taas mieleen, miten sitä aikoinaan yksin asuessa piti kodin paremmassa kuosissa kuin nykyään. En nyt yksistään miestä syytä, että hän sotkee, kyllä me molemmat tässä asutaan ja eletään, mutta ennen vanhaan sitä sai siivota vaan omat jäljet. Kieltämättä viimeinen vuosi on ollut muutenkin vähän erilainen; töitä ja sairauslomailua, niin aika ja jaksamiset on ollut vähän heikolla. Kuunkaan asento ei ole mitä parhain, joten senkin takia jotkut asiat ottavat päähän urakalla, mutta ensi viikolla helpottanee. En kai olisi normaali minä, jos olisin pelkkää hymyä ja jamajamailua. Yäk.

Vuosia haikailemani remonttihomma on päässyt alkuun. Se tosin melkein tyssäsi jo tähän ensimmäiseen yritelmääni, kun kohteena oli seinät. Uutta pintaa piti saada ja sainkin aikaiseksi, mutta jälki on sellaista, että voin ylpeänä sanoa tehneeni peukalo keskellä kämmentä. Teinpä kuitenkin, enkä vaan höpötellyt. Kunhan tässä voimia ja rahaa kertyy, otan seuraavan huoneen kohteeksi. Pikkuhiljaa, vaikkei hyvä tulekaan.

Nyt innostuin, josko saisin (raskisin ostaa) vessaan sellaisen ovellisen kaapin Ikeasta. Kuvassa se näyttää kivalta, mutta pitänee käydä paikanpäällä. Entiset avohyllyt joutaisivat pois. Pieniä, mutta niin suuria muutoksia.

Joko sanoin, että haluaisin uuden maton olohuoneeseen ja uudet verhot? Noh, ajattelin kyllä.

Tänä syksynä piti tehdä Helsinkiin viikonloppureissu, mutta tuli kaikkea muuta, joka meni sen edelle. Ja toisaalta, ehkä se kaupunki on parempi kokea kesällä. Parin viikon päästä tehdään toinen reissu toiseen kaupunkiin, pienempi ja pienemmällä budjetilla.

Kaikesta päätellen kellarissa siis kaikki hyvin ja ennallaan. Toivottavasti myös ulkopuolella!

Inspiraation lähteitä

2011-07-29T08:17:00.003+03:00

Viimeistä lomapäivää viedään! On tässä vielä hikinen viikonloppu edessä, mutta kuitenkin. Salasanat ja kaikki on tukevasti kalenterissa ja kalenteri kotona, joten mikäs hätä tässä. Varsinkin kun töihin on taas mukava mennä pienen huilihetken jälkeen.

Siltikin odotan (varasin päivät kaukaaviisaasti ennen kesälomaani) jo seuraavaa lomaa, joka on syksymmällä. Lyhyt, mutta ytimekäs. Loput lomapäivät säästän taas pahan päivän varalle; kunhan selviää, miten näiden työkuvioiden kanssa taas käy. Tylsää, mutta niin tavallista.

Olen hikoillut tämän aamun, kun olen klikkaillut erinäisiä linkkejä Italiaan. Olen varmasti levännyt aivoni johonkin ihmeasentoon, joka aiheutti sellaisen ajatuksen, että en pidä enää täysin mahdottomana, josko joskus matkustaisin ulkomaille, kohteena juurikin saapasmaa. Tämä on siis tämän hetkinen tilanne. Ensi viikolla voin taas tulla järkiini.

Olen aina sanonut, että joku kaupunkiloma Hollantiin tai Englantiin voisi tulla kysymykseen, jos vaan, mutta nyt Nelliinan lomamerkintöjen jälkeen olen aika myyty. Innostunut ainakin. Italia on päässyt tapetille viime viikkoina muutenkin; ensin työkaverin sinne matkustaessa ja sivukorvalla kuulin yhden kanssaistujan kertoessa Italiakokemuksistaan. Onhan näitä toisten kertomuksia. Se vaan, että aina näissä on ne kaksi pahaa r-estettä. Rohkeus ja raha, suurimpana raha, koska sitä nyt arjessa tarvitaan enemmän muualle, kuin huiteluun maailmalla.

Ehkä tämä on kuitenkin yksi aihe, jota pitää pohtia ja toteuttaa joskus. Vähän niin kuin mökkiasia; sitäkin mietittiin ja haettiin monta vuotta, ennen kuin haave toteutui.

En tiedä, minkätyylinen iltapäiväkänni eilen oli, mutta en ihan suorilta mennyt liittymään fb-ryhmään "ranskalaistyylinen seitinohut iltapäiväkänni". Ainakin aurinkoa riitti, kylmää juotavaa ja hyvää seuraa kivassa paikassa. Juttuakin riitti, vaikka alkuun varmaan kaikki oltiin sitä mieltä, että jaa-a, mahtaako meillä olla tuntia enempää puhuttavaa myös blogien ulkopuolella. Otetaas yhdet, kun tänne asti on tultu ja jatketaan matkaamme. Hymiön aika ja paikka.

Kummasti se aika vaan hurahti. Onhan se aina vähän eri (lähtö-)tilanne, jos vertaa "vanhojen" kavereiden kanssa haahuiluun, kun sitä yhteistä taustaa ja jutunjuurta on eri tavalla kuin "uusien" blogi- yms. kavereiden kanssa. Joka tapauksessa onhan se nyt yleensä aina mukavaa tutustua uusiin ihmisiin (hyviin tyyppeihin!) ja erikivaa oli nähdä ihan kunnolla livenäkin!

Hyvin juoneena oli kiva tulla kotiin, kun mies tuli hetken päästä perästä pitsalaatikoiden kanssa. Ähky, mutta niin hyvä mieli. Aamulla heräsin kysymykseen, onko krapula. No, ei! Mehän oltiin viksusti liikenteessä.

Miten päin täällä oltiin?

2011-07-25T20:59:00.004+03:00

Hurlumhei sitten viime kerran! Aikaa ehti taas kulua, mutta sille on toki syynsä. Päällimmäisenä mukavuudenhalu ja asioiden välttely. Loman kunniaksi ajattelin tosin nyt kirjoittaa pari kappaletta, ihan vaan verryttelynä, josko tästä taas innostuisi. Just.

Olen niin pitkään ollut peese pystyssä (ellei se ole ollut kiinni työtuoleissa) kameran kanssa ja touhunnut mökillä, että oli vähän hakusessa taas tämä tänne kirjautuminen. Tunnareissa mitään miettimistä ole, vaan siinä, mistä tänne enää kirjoittaa, kun lähes kaikki sanottava on sanottu jo tuolla toisaalla sosiaalisessa mediassa. Mikä sanakammotuskaksikko. En tykkää.

Edellisiin tunnelmiin en haluaisi palata, koska ne kytee pinnan alla - välillä enemmän, yleensä vähemmän. Mitään mullistavaa ei tässä välissä ole tapahtunut, koska ja siksi. Nih.

Jotain muuta mullistavaa tapahtui kesällä kerran senkin edestä, kun oli juoppokuski samaan aikaan tienpäällä. Sama suunta, juoppokuskilla todellakin eri vauhti ja keskittymiskyky hunningolla. Kolarihan siitä tuli. Noh, kuten kuvasta ja kaikesta voi päätellä, kukaan ei kuollut, vaikka lähellä oli. Sitä vitutuksen määrää ei voi sanoin kuvailla!

Menojalkaa on vipattanut melkeinpä vanhaan malliin, joten onneksi mieluisia keikkoja on ilmaantunut kesän aikana muutampi. Kaikki kummasti Keskustorilla. Yö lämmitti Apulantaa ja Happoradiota ja nuo nuoret miehet antoivat aihetta täpinöintiin. Ihana pikkuveli.

Ei mitään kädetöntä touhua!

Suunnittelin kovasti lomalla (!) miettiväni työnhaun virkistämistä, mutta näyttää pahasti siltä, ettei mielenkiinto eikä aika riitä moiselle aktiviteetille. Mielummin kulutan vähäiset lomapäiväni haahuiluun ja lepoon, kavereiden kanssa hiipparoinnille ja pitäisi se digiboksikin tyhjentää. Ja katsoa "pari" dvdtä. Montaa pitäisi, jos vaan tietäisi, mistä aloittaa. Se on vaan surullinen tosiseikka, että uutta työtä pitäisi taas etsiä ja löytyä; mielummin jo ennen, ennenkuin nykyinen päättyy. Koska senhän tiedän, miten siinä käy, kun jätän viime tinkaan. Hah. Vuosi vapaalla olisi muuten hyvä, mutta velkojat eivät pidä välivuosia.

Hätäpäissäni tai missä lie kuvittelin lomalla tekeväni päivämukin junamatkan sinne, minne rata päättyy, mutta koska olen maalaistollo, jätän sen myöhempään kertaan. Jänistin. En yksistään matkaa, vaan niitä ihmisiä, jotka sielläpäin asuvat. Jotakuta haluaisin tavata niin monen vuoden jälkeen, joitakuita muuten vaan.

Minun pitäisi varoa näitä ajatuksia, joista voi muodostua ehdotuksia. Vilpittömässä mielessä.

Syvissä vesissä

2011-04-20T22:32:00.004+03:00

Hyvä syy vähän soittaa tätä toistona ja päästää itku pihalle. Olossa ei ole hurraamista, vaikkei tässä mitään valittamistakaan ole. Oikeasti. On vaan vähän olemista itsensä ja muiden kanssa.

Toivottavasti tämä menee ohi, muuten ei onnistu mikään.

Kaiken uhallakin osa III ja ½

2011-04-19T19:07:00.003+03:00

Täti höttösissä jatkaa... Senkin uhalla, että tietyt tahot tekisivät vääriä johtopäätöksiä (Tiina, ei, en tarkoita yksistään sinua. Hymiön aika ja paikka.).

Jännitin, kuinka käy verottajan kanssa, mutta hyvin meni senkin suhteen. Saan palautuksia, nyt kun se viimeinkin selvisi. Voinen ottaa lunkisti myös joulukuussa, jos se rahasta on kiinni.

Muusta lunkista en sitten tiedäkään. Tässä kohtaa voisi lukea kaikki se, mitä mielessä on pyörinyt, mitä olen tehnyt viime päivät ja mitä tekisin, jos kaikki keinot olisi sallittuja; tokihan ne käytettävissä on.

Että näin. Mutta koska täytyy mennä päivä kerrallaan, ainakin ensin toukokuun puolelle, minä menen, enkä hötkyile.

Nyt pitäisi olla hyvää vauhtia pakkaamassa. Luvassa pieni irtiotto näistä maisemista, koska on pääsiäinen ja loma (kirosana), jospa vähän saisi etäisyyttä erinäisiin asioihin ja ihmisiin. Työasioihinkin.

Ja mitä tulee viimeisimpään episodiin, niin myönnän tehneeni vähän tutkivaa zournalizmia. Tapaamani hahmo todellakin on vaan kaksi vuotta minua vanhempi, enkä sittenkään kuullut nimeään väärin. Aika hyvin siis arvattu. Ilmeni jotain muutakin, josta voi vaan todeta, että voiko sattuma ja kohtalo pahemmin (paremmin) irvistää. Miksi nyt.

Ei sillä, että tämä mihinkään osuisi ja uppoaisi, mutta Tero on hyvä sanomaan.

Saatava mielestä

2011-04-16T19:32:00.005+03:00

Terve!

Olen Tinka ja olen vähän höttösissä. En tiedä, johtuuko keväästä (tuskin, koska vuodenajalla ei ole ollut tähänkään asti väliä viimeisen vuoden aikana), parhaista ajoista taas elämässäni vai olenko saanut jonkun (minkä?) tartunnan jostain (mistä?). Sanoin kuvaamatonta; tiedän vaan, koska tässä täpinöittää. Hoksasin tässä taannoin, että toiset on näissä tämmöisissä tilanteissa ihan fiiliksissä.

Saan jatkaa töissä vuoden loppuun. Meinasin seota sukissani, kun tuo valkeni. Oli pakko päästä hihkumaan työkaverilleni heti, eikä 15. päivä, koska tunsin itseni aivan pöljäksi hymyillessäni yksinäni työpöydän ääressä ja pomppiessa paikallani. Just kun hetki sitten oli puhuttu mm. työmotivaatiosta (omasta ja hänen, toki työnkuvienkin erilaisuudella on merkityksensä), kesälomista, työmääristä ja tästä oman jatkoni epävarmuudesta. Nyt kun se ratkesi, ei riemulla ollut rajaa. En anna sen häiritä, että se mies puhuu välillä työpaikan vaihdoksesta. Toivottavasti ei tee sen asian eteen (vieläkään) mitään. Ainakaan toistaiseksi.

En tietenkään sitä pomolleni sano, että voisin tehdä tuota työtä vaikka vähän huonommallakin palkalla, mutta hykertelin tyytyväisenä, kun viimeksi huomasin palkan vähän nousseen. Olkoonkin joku yleiskorotus, mutta silti. Pomo ei ole sanallakaan maininnut, että työni jatkuu. Sain sen vahingossa tietooni toisen käden kautta, mutta ehkä siis jotain meni kehityskeskustelussa perille, kun noin uskalsi tehdä.

Eilen oli pienet juhlat ns. firman piikkiin. Omalla porukalla viihdyttiin aika pitkälle, mutta kiva oli nähdä ja yhdistellä uusiakin naamoja ja nimiä. Oma porukka on kuitenkin se läheisin ja tärkein. Huomasin sen taas pienessä mielessäni. Itku meinasi tulla muutamankin kerran, senkin, kun antoivat palautetta - ja sillähän ei ollut merkitystä, oltiinko me juovuksissa vai ei, koska samaa juttua on vaihdettu puolin ja toisin pitkin vuotta. Aiheesta me kehutaan ja kiitellään toisiamme, kun muut eivät.

Eilen sattui illan aikana monia kivoja juttuja ja palan halusta kirjoittaa niistä muistiin osan, mutta kun en voi (uskalla) - niin jatkan palamista. Toivottavasti en kuitenkaan loppuun. Eh. Mutta yksi erikoisimmista tapahtumista sattui vasta kotimatkan alussa. Erikoiseksi sen teki se, koska ei sellaista kohtaamista ole tapahtunut minun elon aikana omalle kohdalle, mutta olen kyllä nuorena lukenut juttuja SinäMinästä ja nähnyt elokuvissa. Näin vanhaksi piti kasvaa, että menin kieltämättä vähän tolaltani tuntemattoman kanssa jutellessa. Eikä edes oikein mistään mullistavasta, mutta kuitenkin siinä oli jotain, joka teki tepposet.

Ja kaikki oli pienestä sattumasta kiinni, kun päätettiin työkaverin kanssa lähteä eri teille ajoissa ja omille pysäkeille. Yritin välttää yötaksan, koska käteiskolikoita ei ollut, enkä muistanut, onko kortissa rahaa.

Siinä sitten vartoessa omissa ajatuksissani en ensin edes huomannut katoksen alla ollutta odottelijaa. Kunnes hän avasi suunsa ja keskustelun, eikä me ihme kyllä puhuttu säästä. Oltiin molemmat tulossa vähän samanmoisesta illanvietosta, ja ei kuitenkaan, ja pähkäiltiin, pitäisikö jatkaa iltaa vai mennä kotiin. Elämän pieniä valintahetkiä. Osa I.

Jossain kohtaa hän esitteli itsensä, mutta nimensä oikein kuuleminen meni arvauksen puolelle, koska vähän hämmennyin siinä kätellessä. Kaiken kaikkiaan se oli jotenkin niin omituinen tilanne ja keskustelu, mitä siinä ehdittiin käydä, että ehdin jo ajatella, että menköön vaikka yötaksan puolelle, voisin jatkaa juttelua tässä vielä vähän aikaa. Ei tuollaisia nuoria miehiä (tai sitten me oltiin suunnilleen samaa ikää) tapaa ihan joka päivä samalla reitillä, jos missään. Minä ainakaan. Eikä kai kaikki nuoret miehet, jotka alkavat jutella, ole sarjamurhaajia.

Meillä oli sama suunta, mutta valitettavasti samaan suuntaan menee toinenkin linja. Hetkeä aikaisemmin olin sanonut, että joskus on järkevintä mennä kotiin ja siinä kohtaa, kun toisen meistä oli vuoro nousta linja-autoon se hassu hetki jotenkin rikkoontui. Valintahetki osa II. Kaveri luuli, että olisin odottanut samaa linjaa, mutta valitettavasti en. Hän halasi ja totesi jotenkin liikuttavasti hämmentyneenä "loppusanat" ja jotenkin hassusti viittasi tilanteeseen, miten nämä on näitä tilanteita, kun... Niinpä. Osa III.

Onneksi naamamuistini on hyvä, joten jos ja toivottavasti kun näen hänet vielä joskus, on myös tilaisuus testata, muistaako - vai vedättikö tätsyä. Nykyinen minäni ei tosin halua enää ajatella ihmisestä ensimmäisenä pahaa, jos ei varsinkaan ole syytä, joten...

On pakko jatkaa silmät ja mieli avoimena. Katsoa, miten menisi osa IV, jos sellainen on olemassa.

Dilemma

2011-03-27T12:00:00.003+03:00

Pyjamapäivä peruttu ja vaihdettu lökäpöksypäiväksi. Ei ole aivan niin lepsupäivä, kun vähän yrittää.

Samasta syystä ajattelin myös yrittää vähän kirjoittaa. Yskän tahdittamana. Se pirulainen iski takavasemmalta, kun en voinut ajoissa (työaikana) lääkitä. Sopii toivoa, että se myös jää pelkkään yskään, koska en edelleenkään halua potea ja olla pois tapahtumapaikalta. Muutoinhan tuo ennaltaehkäisy on toiminut, koska en ole sairastellut aikoihin.

Hämmennyin, kun muistin, että olin kirjoittanut tänne viimeksi vuoden alussa. On sattunut ja tapahtunut kaikenlaista, pääasiassa hyvää, mutta jokin tulppa esti ja estää kirjoittamasta ja hölöttämästä enää läheskään kaikkea. Taas tämä sama dilemma.

Työkuviot on samat, ellei jopa paremmat. Väläyttivät jonain hyvänä hetkenä, että jatkaisivat sopimusta taas vuoden loppuun. Minulle se sopisi paremmin kuin hyvin. Syöksyn sitten taas pohjalle, kun sen aika on, mutta tällä hetkellä haluan pysyä jalat maassa, ellei jopa viisi senttiä irti ja pää pilvissä. Niin, ja hommat hanskassa. Työnkuva on laajentunut vähän niin kuin vahingossa, mutta sehän on pelkästään hyvä asia. Oppii uutta ja voi olla enemmän hyödyksi talolle, eh.

Kehityskeskustelussa en unohtanut painottaa niitä nykyisiä hyviä asioita, mistä tämä kaikki hyvä johtuu ja miksi nyt on paljon paremmin kuin viimeksi. Rehellisesti sanoen en keksinyt kuin yhden huonon asian nykytilanteesta, ja sekin on pieni paha. Pomo myös kysyi, olenko hakenut toista paikkaa. Eipä ole ehtinyt eikä tarvinnut käydä mielessä, koska en halua tuolta pois. En nyt vielä.

Kuvan Hynynen on aika tuore tapaus. Livekeikkoja tämän vuoden puolella on ollut kiitettävästi ja menojalkaa on vipattanut vähän niin kuin ennen vanhaan. Mies on nauttinut olostaan kotona keskenään - tai sitten ei. Sairausloma ei ole mukavaa lomaa. On kuitenkin sen verran iso jo, että saa luvan pärjätä sen aikaa yksinkin, kun olen hunningolla. Enkähän edes ole. Välillä on vaan pakko päästä ulos. Ehkä poden 4-kympin kriisiä, ehkä vain elän taas parhaita vuosia ennen 4-kymppiä. Vastahan tässä kehitellään taas työporukan kanssa rientoja, kun kevät etenee. Olen varoittanut.

...josta muistuikin mieleen tuleva mahdollinen yön yli työmatka. Tähän saakka olen niiltä onnistunut välttymään ja puhumaan itseni pois, mutta tässä mielentilassa olen aika valmis pakkaamaan kimpsut ja kampsut ja lähtemään mukaan. Voipi olla aika kivakin irtiotto. Anteeksi, työmatka. Jotain vikaa asenteessani lienee, koska nautin suunnattomasti jopa yhteisistä ruokatunneista, siis niistä kerroista, kun mennään pienellä tai isommalla työporukalla ulos syömään.

Aikansa kutakin, tiedän!

Mahdunko maailmaas

2011-01-01T18:32:00.004+02:00

Lupaan viettää aikaani tietokoneen ääressä vähintään yhtä paljon
kuin viime vuonna.

Se olkoon lupaus, jonka tiedän pystyväni pitää. Muita lupauksia en sitten teekään, vaikka mielessä on asioita, jotka vaativat aina välillä tarkistusta ja täytäntöönpanoa. Itsekuria.

Kuvablogia aion jatkaa tänäkin vuonna, koska siitä tuli näköjään ihan mukava harrastus ja tuo arkeen ja pyhään mukavaa vaihtelua ja tapoja. Pysyy mieli virkeänä, kun miettii tekemisiään ja elämistään vähän enemmänkin kameran linssin kautta. Sanon näin silläkin uhalla, vaikkei ne kuvat nyt mitään "vuoden kuvia" olekaan, on se miettiminen kaukana. Mutta ne on minun arkea. Päiväkirja hamaan tulevaisuuteen.

Muistan viimeinkin laittaa tähän väliin linkin yhteen "uuteen" ihanaan blogiin, josta tulee aina hyvä mieli ja on oikea inspiraation lähde, vaikken itsestäni saakaan moista monitaituria. Markka-aika, saanen esitellä. Löysin ko. blogin kesällä etsiessäni mökkiaiheisia blogeja ja tuohan kolahti kuin metrinen halko. Lisäyksenä toinen, Unelmien mummonmökki, joka ihastuttaa myös ja jonka löysin vähän myöhemmin.

Mies toi lähikaupasta kuvan amarylliksen jo ennen joulua, mutta se antoi odotuttaa kukkia melkein uuden vuoden aattoon saakka. Kaksi on nyt auenneena, kaksi nupulla ja yksi varsi vielä ihan supussa. Tuo on elämäni toinen amaryllis, mutta paljon pitkäkestoisempi ja helppohoitoisempi, kuin se ensimmäinen. Pidin sitä silloin edellisen asunnon olohuoneen pöydällä melkein keskellä huonetta, joten siinä se sai luonnonvaloa vissiin liiankin kanssa ja oli aina illalla kääntyneenä vääntyneenä ikkunaan päin. Siitä piti huolehtia, kun tämä toinen taas pärjää ihan omillaan. Välillä kun muistan antaa vettä, niin hyvä.

Kukista puheenollen; muistilappu itselleni. Hanki ensi kesäksi mökille ulkohuussin ikkunalaudalle kärpäsloukku. Jotenkin kuvittelisin sen menestyvän niillä nurkilla. On pienempää ja vähän isompaa ruokaa tarjolla. Niin oli tilanne ainakin viime kesänä.

En jauha, vaikka haluaisinkin, koska aihetta on, hehkuttaa enää yhtään enempää viime vuoden hienoutta. Mutta olihan se! Ja ihan pelkästään tästä omasta näkövinkkelistä katsoen, koska olen itsekäs pasha. Toivoa sopii, ettei tämä vuosi osoittaudu täysin päinvastaiseksi, mutta paha mennä vielä tänä iltana sanomaan juuta taikka jaata.

Hirvittää vaan tämä ajankulun vauhti! Vastahan sitä nautiskelin työttömän arjesta, jota kesti reilun vuoden ja pakkaskeleistä, kunnes siihen tuli pienimuotoinen stoppi töiden alettua helmikuussa. Ja sen jälkeen olikin aika huima vuosi. Parani loppua kohti. Tänään olisi ollut ensimmäinen työtön päivä, mutta eihän siinä onneksi niin käynyt, koska sain jatkoa. Seuraava etappi on taas tiedossa, mutta en anna sen häiritä. Murehdin sitä viimistä päivää sitten taas, jos ei muu auta.

Viime vuonna tein vähän sitä samaa, kuin muutama muukin on "lähipiirissä" tehnyt. Karsinut ihmiskontakteja sen, minkä on mieli vaatinut ja mitä on pystynyt. Minkä takia väkisin pitää yhteyttä tai olla tekemisissä, jos joka kerta pitää miettiä verenpainetta tai purra hammasta. Miksi ei voisi viettää aikaansa sellaisessa seurassa, jossa oikeasti viihtyy eikä kiiri mene pilalle.

Meni aika monta vuotta, ennen kuin tuon tajusin, että niinkin voi(n) tehdä, varsinkin jos on sellainen itsekäs pasha, kuin minä olen. Kaiken lisäksi olen mukavuudenhaluinen. Tuulellakäypä. Välillä sitä on sosiaalisempi ihan luonnostaan, toisinaan tekee tiukkaa. Välillä kaduttaa tosi pahasti, että ikinä koskaan muutettiin (tähänkään) kerrostaloon.

Tulipa vain sekin mieleen, että kuinkahan moni on pullauttanut tai pullauttamassa minut elämästään pois arkeaan pilaamasta. Ei tarvitse tunnustaa, ehkä huomaan sen jossain vaiheessa.

Onnellista loppuvuotta!

Hyvä, hyvempi, suruisa

2010-12-23T21:03:00.004+02:00

Asioita piti olla paljonkin mielen päällä, kun tähän istahdin, mutta taustalla soiva kappale vie väkisin ajatukset muualle ja sumentaa näkökenttää. Että joku osaakin soittaa kauniisti ja miten jotkut osaa tehdä niin ihania kappaleita. Voisin (jos olisin ja eläisin keskenäni) viettää tämän joulun ihan hyvin soittamalla pelkästään tätä laulua toistona.

Tontut ei oikeasti ole noin lähellä tuikkuja; lavastettu (ts. tiivistetty kuvaus-)tilanne tästä illasta.

Meidän piti olla joulu aivan muissa maisemissa, kuin täällä pakkasen keskellä. Toki perilläkin olisi ollut talvi ja pakkasta, mutta ei nyt ihan näitä lukemia. Joululahjat oli pakattuna, kortit lähettämättä muutamaankin osoitteeseen, koska ajatus oli antaa ne pakettien mukana. Suunnitelmiin tuli muutos ja tässä sitä ollaan (taas) kinkunpaistossa. Kotona. Suklaa ja kinkku tulee jo korvista ulos, vaikka joulu ei ole kunnolla edes pirtissä.

Lomailen kuitenkin vielä ensi viikon, ellei mitään ihmeitä satu. Eikä sitä ihmettä tapahdu, ellen väännä eräälle rautalankaa, että minut voi ja saa soittaa töihin, jos kiire puskee yli. Menisin ihan mielelläni, kun joutilaana kerta olen, mutta tiedän, ettei sitä soittoa tule. Ne kunnioittaa lomaa ja antavat huiliraon. Mokomat. Ihanat.

Kävin tänään vielä mutkan kaupungilla. Pakkasestako johtui, kun oli niin ihanan väljää joka puolella, jouluruuhkista ei tietoakaan, kuten alkuviikolla ruokatuntiaikaan. Tai sitten moni oli jo siellä, missä piti.

Tänä vuonna oma "joulumieli" on jotensakin loistanut poissaolollaan. En oikein tiedä, mistä se johtuu. Kuvan tontutkin pengoin vasta tänä iltana kaapinkätköistä. Liekö työpäivät sitten tuoneet erilaisen arjen tullessaan, ettei ole ehtinyt saati jaksanut miettiä jouluvalmisteluja. Kyllähän se joulu tulee, teki mitä teki tai jätti tekemättä. Viime vuonna sentään leivoin tortut ja piparit ajoissa. Nyt menen ostopipareilla ja huomenna ajattelin leipoa yhden satsin joulutorttuja, koska mies oli ostanut levyt ja luumuhillon. Ehkä pienenä vinkkinä.

Tänään sattui yksi erityisen kiva juttu. Se toinen suosikki työkaveri soitti ykskaks yllättäin. En yleensä viikonloppuisinkaan pidä työpuhelinta kotona, mutta nyt loman takia otin sen mukaan, ettei akku tyhjene. Sitähän ei tietenkään voi ladata ensi vuonna... Puhelu koski pääasiassa työasioita, vaikka lomalla ollaan molemmat, ja viimisimpien kuulumisten päivitystä, mutta tulipas moisesta hyvä mieli. Hänelläkin on erilainen joulu tänä vuonna.

Elämä paiskoo.

YYA-sopimus vm. 2010

2010-12-19T16:32:00.004+02:00

Piti kirjoittaa joulupukille avoin kirje, mutta muistin, että onhan minulla tämäkin blogi. Se siitä avoimuudesta.

Kautta blogihistorian(i) on tullut todettua, että sitten kun menee hyvin eikä ole mitään suurempaa ja oikeasti valittamisen aihetta, myös merkintöjen määrä vähenee huomattavasti. Tai minä ainakin huomaan, että istun enää harvemmin tämän blogin äärellä, koska kaikki sanottava, minkä pystyy ääneen sanomaan, on sanottu jo muualla ja/tai muilla konstein (esim. Fb ja kuvablogi).

Nytkin hätkähdin, kun näin Natinan seinällä, että olin päivittänyt viimeksi viitisen viikkoa sitten. Mitäh? Onko tässä taas kulunut viisi viikkoa ihan täpinöidessä ja hurlumheissä? On.

Työpaikan pikkujoulut oli ja meni ja hyvin menikin. Teatteriesitys oli yksi parhaita, jonka olen nähnyt. Olisin mennyt ensi vuonna uudelleen, mutta tarjoavat vain peruutuspaikkoja, joten voi olla, että menemättä jää. Jatkoille lähdettiin pienellä porukalla paikkaan, joka sekin oli vielä silloin minulle uusi tuttavuus (nyt siellä on tullut istuttua iltaa jo toistamiseen). Väki väheni pitkin iltaa, mutta siinä vaiheessa kun meitä oli enää pöydässä trion verran, olisin voinut itkeä pelkästä liikutuksesta, en laskuhumalasta. Jossakin seurassa vaan viihtyy ja on ihan höttösissä. Toiset ovat energiasyöppöjä, toiset antavat virtaa tietämättään.

Samalla trio-kokoonpanolla + yhdellä vahvistuksella olin perjantaina liikenteessä ja sain taas aimo annoksen lisäpontta loppuvuodelle. Harvinainen tilanne ollut tänä vuonna, että vietän mielelläni myös vapaa-aikaa työkavereiden kanssa. Se taas kertoo siitä, että porukasta on erottuneet helmet. Tässä kohtaa pitää miettiä, että kiinnynkö vaan joihinkin ihmisiin eri tavalla ja eri määrällä. Siihen taas vaikuttaa mm. se, miten minuun suhtaudutaan ja miten hyvin tai huonosti ollaan samalla aaltopituudella. Noiden kanssa natsaa aika hyvin. Olen huomannut.

Yhdelle kaverilleni totesin eilen, että olen nyt urani huipulla henkisesti. Nyt teen niitä töitä, joista tykkään ja sellaisessa ympäristössä ja sellaisessa porukassa, että en voi valittaa. Päinvastoin. Olen sen muutamaan kertaan töissä sanonutkin joillekin päin naamaa. Täysin aiheesta. Jos joskus valitan, ne aiheet ja syyt tulevat ulkopuolelta (yhteistyötahoilta, harvemmin työyhteisöstä, ainakaan siitä lähimmästä).

Tikulla silmään, jos vanhaa aikaa muistelee, mutta onhan se aika verrannollinen tähän nykyiseen menoon. Ja se, miten minut on nyt otettu työporukkaan mukaan. Ihan eri tavalla. Välillä nuo kaksi helmeä huomioi ja huolehtii niin paljon myös minun työhyvinvoinnista, että olen vaarassa liikuttua. Ystävyys, yhteistoiminta ja avunanto toimivat käytännössä aika hyvin.

Pidän tässä pienen joululoman töistä. Se tuli vähän niin kuin pakkosaumaan, mutta kai sen kestää. Vähän se kirpaisee ja ahistaa senkin takia, että töihinpaluupäivänä voin kuvitella töiden määrän olevan aika hulppea. Sain toivotettua Suosikkikuskillekin hyvät joulunpyhät, joten mitään taakkoja ei liene kannettavana. Välipäivinä on ohjelmaa ja aikaa ollakin vaan. Uutta vuotta odotellessa.

Kaikesta huolimatta; hyvää joulunaikaa vähän joka suunnalle.
Nauttikaa, kukin tavallanne loppuvuodesta.

Takapenkistä katsottuna lehmä ojaan kannettuna

2010-11-07T14:48:00.005+02:00

Eilinen reippailu aamutuimaan aiheutti parikin ahaa! / oho! -elämystä ja myöhäisherännäistä toimeen ryhtymistä. Ensinnäkin tuotekassista löytynyttä Dermoshopin -tuotekuvastoa katsoin kerrankin sillä silmällä ja tein tilauksen. Toki siihen olisi ollut mahdollisuus jo töissä, koska siellä on yhteyshenkilö, joka hoitaa homman, mutten koskaan ehdi laavata kuvastoa ajan kanssa. Sitä paitsi nyt kun itse hoiti/hoitaa (jos tästä nyt kehkeytyy pitempikestoisempi tuttavuus) tilauksen, voi myös itse hyödyntää bonukset ja muut. On siis oma lehmäkin ojassa.

Toinen mikä aiheutti hämmennystä oli paperikassi, josta löytyi enemmän ja vähemmän teatteriesitteitä. Toki olen tiennyt, että tässä kaupungissa on muitakin teattereita, kuin ne kaksi isompaa, mutta nyt kun ne kaikki näki yhteenkoottuna, olin aika yllättynyt, miten monta niitä on!

Olen ohjelmistonsa (sen mitä olen ehtinyt tähän mennessä käydä katsomassa) perusteella tykästynyt eniten Tampereen työväen teatteriin. Hyvänä kakkosena Tampereen teatteri, vaikkakin sen päänäyttämö onkin vielä näkemättä. Asia taitaa korjaantua heti ensi vuonna, kiitos Leea Klemolan Arktisen trilogian kolmannen osan. Komediateatterissa olen käynyt kerran ja se oli niin kamala kokemus (huono esitys, jonka nimeä en enää muista enkä kyllä kaiva arkistoja), että en tiedä, koska annan sille teatterille toisen mahdollisuuden.

Muissa tämän kaupungin teattereissa en sitten olekaan vielä käynyt. Musiikkiteatteri Palatsi kiinnostaa kyllä, mutta odotan jotain sellaista esitystä, joka on aivan pakko nähdä, enkä voi olla menemättä. Nyt vähän tuntuu, että onko se liian pramea minunlaiselle teatterikävijälle. Eh. Pyynikin kesäteatteriin melkein menin viime kesänä, oli jo lippukin, mutta sitten tuli mökki ja asiat muuttivat tärkeysjärjestystä.

Tänä syksynä olen käynyt jo kerran (korjaan, kahdestipa!) teatterissa, pari kertaa on vielä tulossa ja ehkä vielä kolmaskin, jos kaikki menee nappiin. Olen niin täpinöissäni, kun kerrankin voin käydä oikeassa teatterissa; kaikki kunnia silti kotiseudun harrastajateatterille, jonka muutamiin esityksiin pääsin jo lapsena äitin ja isin mukana. Parasta olisi, jos voisin joskus täällä tarjota teatterielämyksen myös heille. Olen myös innoissani työpaikan tämän vuoden pikkujouluista, jonka ohjelmaan mm. teatteriesitys kuuluu. Siitä ei voi tulla huonoa iltaa!

Aion jatkaa ensi vuonna kultturellirientoja jo senkin takia, että minun työt jatkuu pitkälle kesään. Se tieto helpotti eniten kai henkisesti, kun sain huokasta helpotuksesta, etten tarvitse jättää sitä porukkaa (pulaan) ainakaan muutamaan kuukauteen. Kieltämättä tässäkin asiassa oli montaa lehmää ojassa, painavimpana omani.

Viime tingassa

2010-10-24T11:25:00.004+03:00

Luovutan. Kaivoin kaapin perältä Finrexinin, villasukat ja kaulahuivin. Nämä siis kaiken muun lisäksi. Lääkitys jäi vähän viime tippaan ja yhtenä tärkeänä hetkenä kokonaan pois, koska on aikoja ja tilanteita, jolloin ei sitä lääkepaukkua vaan voi ottaa - valitettavasti. Myöhemmin se on jo myöhäistä, kuten nyt.

Toki ajoitus on mitä parhain; olenhan lomalla ja onni onnettomuudessa on, että lomaa on vielä hetken jäljellä. Aikaa ja tahtoa ei silti olisi sairastella. Vielä pitäisi päästä käymään Ikeassa ja muutamalla kirpputorilla, teatterista puhumattakaan. Noh, itseäni voin syyttää, että menin ja vilustuin.

Kämmekkäät olen jo vienyt töihin, villasukat varmaan seuraavaksi. Odotan sitä aamua, kun voin hipsiä käytävällä villasukissa.

Olen aina ollut vähän sitä mieltä, että kaulahuivit kuuluvat pihalle, ei sisätiloihin. Kappas, kappas hej, olen siinäkin tänä syksynä muuttamassa mieltäni ja ostin taannoin ensimmäisen "asustehuivini". Hah. Ei kukaan kiellä pitämästä sitä myös ulkona, mutta omassa naurettavan pienessä huivikokoelmassa on jo ulkohuiveja ihan nokko. Senkin sisähuivin jouduin ostamaan syystä, että parissa uudessa puserossa on niin laaja kaula-aukko, että jotain ne kaipasivat. Hätä se keinot keksii, kun meinaa tulla vilu puserosta sisään.

Ärsyttää vaan, että nyt sorruin itse siihen huiviporukkaan, jota näkee joka puolella. Legginsejä en sentään aio päälleni pukea, joten siinä mielessä tilanne ei ole ollenkaan niin huolestuttava. Enkä omista käsikoukkukäsilaukkua.

Mökkiviikonloput alkavat vedellä viimeisiä - tai vetivät jo. Epäsäännöllisen säännöllisiä käyntejä aiotaan sinne tehdä, mutta tuleva talvi pitää yrittää malttaa olla kotosalla (ja katsella taas näitä seiniä sillä silmällä).

Syksy on hetken aikaa mitä hienoin vuodenaika, mutta kun se repii puut paljaaksi ja kukkapenkit ovat kaikkea muuta kuin hehkeässä kunnossa, sitä toivoo, että tulisi pian talvi, joka peittäisi kaiken, ja sitä myöten uusi kesä. Kesämökki on kesämökki.

Niin paljon jäi tekemättä ja laittamatta, mutta lohduttaudun sillä, että talvi on aika lyhyt. Pari rakennusta pitäisi uusia kokonaan, yhtä uutta rakennelmaa mies on työstänyt viimeiset viikot ja ulkoinen ja sisäsisustus ovat koko ajan työn alla. Pitäisi vain malttaa...

Onneksi tässä on tulevat viikonloput ja vähän arkikin ohjelmaa täynnä, niin saa ajatuksia pois mökkeilystä. Oma parvekekin pitäisi laittaa syys- tai paremminkin talvikuntoon, eikä vain jahkailla ja kauhistella ikkunan takaa.

Kaikki aikanaan, kaikella aikansa.

Keltainen lokakuu

2010-10-10T14:11:00.003+03:00

Eilen oli jo ties monesko lauantai (kolmas itse asiassa), kun haravoin mökillä huvikseni ja vapaasta tahdosta ja taas tänä aamuna näky oli, niin kuin piha ei olisi haravaa koskaan nähnytkään. Aamulla satoi kaatamalla vettä ja tuuli niin, että melkein viimeisetkin lehdet tippuivat siinä rytäkässä. Mutta vain melkein. Tietää syyssiivon jatkoa ensi viikolla. Meneehän se hyötyliikunnan piikkiin ja ainakin näkee hetken aikaa työnsä jäljet.

Metsässä on tullut pompittua sen verran, että olen tehnyt tuttavuutta myös hirvikärpästen kanssa. Ei kiva. Pohjoisen kasvattina niihin ei ole tarvinnut ennen tätä syksyä törmätä. Täytyy ensi syksynä varustautua paremmin, jos ja kun mielii mustikoita ja puolukoita kerätä. Inhoan sitä tunnetta, kun ne möyrivät päänahassa tai hihan sisällä pettäneen tarkistuksenkin jälkeen.

Keskustakuva ei ole tältä päivältä; täällä paistaa hetkittäin aurinko. Olisi hyvä ulkoilusää, mutta en malta painua pihalle, koska kotonakin on tekemistä, kuten sunnuntaisin aina. Arki hujahtaa surullisen nopeasti ohi ja viikonloput menee toistaiseksi mökillä, joten huushollaus on "pitäisi"-kunnossa.

Tulevat viikot tuo vähän muutakin ohjelmaa ja kalenteri täyttyy mukavista tapahtumista ja tapaamisista. On ollut ja on tulossa teatteria, vanhojen kavereiden näkemistä ja työpaikan erinäisiä häppeninkejä. En olisi uskonut ainakaan silloin viime kerralla, että joskus vielä vietän myös vapaa-aikaani mielelläni työkavereiden kanssa. Näin ne ihmiset ja tilanteet muuttuvat. Minä myös, myönnän.

Ei pidä myöskään unohtaa lomapäiviä. Kovasti haluaisin tehdä vaikka mitä, mutta loma on niin lyhyt, etten taivu mahdottomiin. Onni on kuitenkin lyhyt loma, koska toisaalta hirvittää ajatus, että paluu työpaikalle tietää myös sitä, että tekemättömät työt ovat kuitenkin odottamassa ja vedän taas pitkää päivää, vaikka mieluusti töitä teenkin.

Tässä päivänä eräänä oli ensin naurettu vedet silmissä kahvitauolla ja kun palasin työhuoneeseeni, tuli melkein itku siinä istuessa ja ihmetellessä, että kohta tämä ilo ja pesti loppuu, ellei ihmeitä tapahdu. Iski kamala ikävä ja ahistus jo etukäteen ja päätin, että mitään tyypillisiä sen yksikön läksiäisiä en siellä nyt tahdo; on ne sitten tämän vuoden puolella tai joskus myöhemmin. Parempi vain, että häivyn vähin äänin silmät punaisina.

Mahdoton suunnitelma, tiedän.

Vielä typerämpää on surra etukäteen, tiedän, tiedän! Tässähän on onneksi vielä monta työviikkoa edessä, joten pitää osata nauttia tilanteesta ja työnilosta. Sekin minulta kyllä onnistuu.

En ole uskaltanut lukea vielä tämän päivän Aamulehteä, koska jo kahtena eri sunnuntaina on sattunut tutun kuolinilmoitus olemaan samassa kohdassa. Toinen oli miehen työkavereita, toinen taas minun entinen työkaveri, joka taisteli aikansa roosanauha rintapielessä, vaikka asiat olivat oikeasti pielessä.

Yllättävistä kuolemista puheenollen, taannoin stalkkailin Facebookissa ja törmäsin vahingossa yhteen muistosivustoon, joka veti jalat alta ja järkytti muutenkin aikalailla. Muutama kuukausi aiemmin olin käynyt saman pojan (ollaan melkein samaa vuosikertaa, hän minua vuoden vanhempi, mutta tyttöjä/poikia me kai edelleen ollaan, kuten oltiin yläasteella. Naiseus on toisinaan niin kaukana) sivuilla uteliaisuuttani, kuinkas muuten. En hirveästi valaistunut nykykuulumisistaan, mutta sen verran kuitenkin, että olemassa oli ja Helsingissä asui.

Muistosivusto toi ja jätti niin paljon kysymyksiä ilmaan, enkä vielä tänäkään päivänä tiedä, mitä on oikeasti tapahtunut, mutta koska tapahtumasta oli jo aikaa, en kehdannut omaisiltaan kysyä enempää, kuin mitä sivustolla on. Olen nyt jotenkin päässyt asian yli, kun järkeilin (HAH!), että eihän me olla oltu missään tekemisissä vuosikausiin ja se, miten hänet muistin ja muistan, liittyy lähinnä yläasteaikoihin ja vähän sen jälkeen. Mutta kylläpä vain senkin ihmisen kuolinuutinen liikutti ja suretti.

Takaisin iloisempiin muisteluihin ja vähän tuoreempiin. Kävin nimittäin työkavereiden kanssa katsomassa Päällystakin. Olipa se vain erikoinen, mutta aivan mahdottoman hyvä ja hauska esitys, lopun surullisuudesta huolimatta.

Tässä kuussa menen vielä katsomaan Eila, Rampe ja huonot keenit, joten kyllähän tässä on kaikennäköistä arjen luksusta. Ympärillä ja kalenterissa.

Täpinöinti jatkukoon.

Aamulypsytön viikko

2010-09-14T20:00:00.003+03:00

Olen vähän rästissä. Lukemattomia lehtiä on taas keittiön pöydän kulma täynnä ja lukemattomia blogeja on, noh, lukemattomia. Tekemättömiä kotihommia en edes mieti. Kaikki ajallaan...

Onneksi readeri selvensi, mitä tuolla toisaalla on tapahtunut sillä aikaa, kun itse ei ihan joka päivä ehdi eikä jaksa lukea suosikkeja. Valitettavaa.

Toisaalta taas aika ymmärrettävää ja rohkeaa. Laittaa pillit pussiin ja lopettaa. Ellei sitten aloita uudestaan, toisena, toisaalla. Mikä sekin on käynyt kyllä mielessä myös itsellä.

Lopettaa en osaa, enkä halua, mutta koska niin paljon "tuttuja" jo tätä lukee, se jotenkin hassulla tavalla estää kirjoittamasta kuitenkaan ihan kaikesta, mitä mielessä liikkuu. On estänyt jo pidemmän aikaa. Tarkoitan vuosissa. Erityisesti tämä syksy on ollut sellaista aikaa ja tapahtumien sekamelskaa, että pitäisi päästä purkamaan, mutta kun ei se oikein käy. Täpinöin sitten itsekseni ja purskahtelen välillä ihan holtittomasti. Kaikki kuitenkin vallan hyvässä mielessä. Sepä se.

En ole antanut sen enempää häiritä, vaan olen pitäytynyt sitten kirjoittamasta niistä asioista, mitkä on mahdollisten väärinymmärrysten takia parempi pitää omassa päässä. Mitä sitä suotta suurennella ja aiheuttaa missään suunnassa pahaa mieltä, parempi jaaritella vain höpö höpöä ja vähän rivien välistä, joka sekin on kyllä aika ärsyttävää.

Loppujen lopuksi kaikista paras vaihtoehto olisi
aloittaa alusta puhtaalta sivulta.

Päivänä eräänä jäin keskustelussa yhden lähipiiriin kuuluvan kanssa kiinni pariin sanaan, joita sitten vasta jälkeenpäin märehdin ja kuvittelin toivottavasti omiani. En tiedä oliko pelkkää vainoharhaisuutta, mutta turhan hyvä osuma olisi kyllä. Tein omat johtopäätökseni takelteluistaan ja meinasin jo tehdä Mymskät ja kadota heippoja sanomatta. Pitäisi varmaan kysyä, lukeeko hän tätä ja keneltä on saanut vihiä. Toki minulla on omat epäilykseni, mutta varmahan en voi olla. Noh? Annas kuulua! Valheella on lyhyet jäljet. Jos lukemisen taustalla on uteliaisuus ja kuulumiset, niin siitä vain. Kaikin mokomin, mutta olisi kiva tietää. Niin kerta.

Tätäkin ajatusmössöä olen nyt yrittänyt kirjoittaa monta varttia, eikä tämä tästä etene kovinkaan asiallisesti eikä järkevästi. Paras siis laittaa tältä illalta näppis kiinni ja olla niin kuin en olisikaan mitään kirjoittanut.

Täysin anonyyminä olisin kirjoittanut jo eka kappaleessa, mistä kenkä puristaa tai miksi pipo ei kiristä.

Äh!

Ei niin pieniä sieviä

2010-08-30T19:23:00.005+03:00

Kävin viikonloppuna pitkästä aikaa sienimetsässä. En todellakaan vapaaehtoisesti, koska en tunne tarpeeksi hyvin sieniä enkä muutenkaan ole leppoisa samoilija, joka osaisi ja pystyisi keskittymään vain ja ainoastaan luonnon ääniin ja kahiseviin puihin. Minua ei pelota nelijalkaiset, vaan 2-lahkeiset. Yksin minua ei metsänsiimekseen saa, jo senkään takia, että eksyisin kuitenkin, enkä halua joutua lehtiotsikoihin tyyliin "eksynyt marjastaja löytyi kannonnokasta pasha jäykkänä".

Olin kuitenkin paluumatkalla erittäin mielissäni mokomastakin päähänpistosta. [Tästähän puuttui sanat Ensi viikonloppuna uusi yritys.] Jos ei miehen toivomia kanttarellejä löydy, keräilen sitten puolukoita, ellei joku mökkinaapuri ehdi ensin. Olen aika täpinöissäni. Pakkasessa on "omia" punaisia ja mustia viinimarjoja, mutta vielä siellä olisi tilaa (ja paljon) myös puolukoille. Marjat on hyvä syy leipoa talvipakkasilla.

Mennyt kesä (kai se jo on mennyt, kun kalenteri näyttää kohta syyskuuta ja sukkahousut on kaivettu kaapinperältä) meni aika pitkälti mökillä ja Facebookissa. Ajatukset nollautuu niissä molemmissa niin hyvin, että tämä areena jäi vähän heikoille.

Toisaalta, töissäkin on ollut niin hyvät ajat joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, ettei ole tarvinnut mesota vanhaan malliin. Hyvä tai paha asia, en voi niistä oikein mistään huudella, vaikka mieli tekisi ja aihetta olisi. Puoleen vuoteen sentään mahtuu kaikennäköistä. Välillä on ollut kiireisempää, välillä vähemmän, mutta sellainen yleisfiilis työmaalta on edelleen ihan toista, kuin silloin ennen vanhaan. Vaikka välillä tuntuu, että istumme uppoavassa laivassa, niin yhteispeli on aivan toista luokkaa ja työnteko maistuu milloin suklaalta, milloin muuten vaan mukavalta. Välillä tulee ikävä hetki ja paha mieli, kun tajuan ajan kuluvan ja sen tosiseikan, etten voi olla tuossa porukassa ikuisuuksia. Määräaikainen mikä määräaikainen.

Perjantaina kun lähtee töistä, työasiat ehkä pyörivät vielä mielessä, mutta kun pääsee mökkitielle asti, ne unohtuvat kyllä sen siliän tien. Ihme vaikutus, mutta niin totta. Olen ehkä joidenkin mielestä hehkuttanut tuota mökkiasiaa jo liiankin kanssa, mutta se on voi voi. Se on nyt minun arkea, tai paremminkin viikonlopun juhlaa, koska arkena pääasiassa vielä ollaan näissä kerrostalomaisemissa. Mökin ansiosta kilahtelen vähemmän, siedän enemmän, ainakin omasta mielestäni, kun tiedän pääseväni aina muutamaksi päiväksi pois omaan rauhaan. Oli korkea aika hommata moinen pirtti ja piha, johan tässä kärvistelin monta vuotta ja vain haaveilin. Ei sillä, etteikö niitä haavevuosiakin tarvittu.

Alkavalle syksylle elättelin toiveita uudesta harrastuksesta. Tai vanha asia, mutta oikein harrastuspiirissä muiden mukana. Yritys hyvä 10 kaatui siihen, kun kurssi oli täynnä ennen kuin ilmoittautumisaika oli kunnolla ehtinyt edes alkaa. Varasijamahdollisuus on, mutta jaksan epäillä, että onni osuisi kohdalle, vaan saan jatkaa ko. harrastusta ihan mutu-tuntumalla, kuten tähänkin asti.

Täpinöissäni olen ollut välillä myös aamun työmatkoilla. Mitä siitä, että koululaiset jauhavat milloin Diorista, milloin elvistelevät kuinka paljon tai vähän joivat ja/tai nukkuivat viikonloppuna, kunhan kyydistä vastaa se Minjan ihanuus bee. Oletetaan siis, että ratin takana on sama ihanuus. Ihana se on joka tapauksessa. On aika kiusallista hymyillä itsekseen, mutta kun hymy tarttuu. Ei mahda mitään. Ja jos meillä on hyväntuulinen ja huumoria ymmärtävä kuski, niin ei voi valittaa.

Havittelen hahmoa päivän kuvaksi (ihan vaan Minjaa varten, eh hehe), mutta luontainen ujouteni on estänyt minua ennenkin tekemästä asiattomia tekoja.

Pihinää ja huutoa

2010-07-14T16:32:00.002+03:00

Oppia ikä kaikki, kokemus ja kantapää hoitavat loput. Näillä uskomuksilla menen taas aika pitkälle.

Tänään tuli sopivasti kaivatut ukkonen ja sade, kun piti paperiasioita hoidella, mutta tärkeimmät paperit säästyivät, vaikka rahat hupenivat verottajaa myöten.

Kamalasti kaikkea muistettavaa ja hoidettavaa yhden "vaivaisen tönön" takia ja vielä on edessä vaikka mitä jätemaksuista lähtien. Vaikka jätettä ei varsinaisesti mökillä syntyisikään (toiveajattelen, että pääsisin kunnolla komposti- ja kierrätyshommiin), pitää kuulemma joku maksu maksaa. Olen valaissut itseäni netissä ja koittanut raapustella muistilapulle, mitä kaikkea pitää hoitaa. Sähkösopimus, tiemaksut, kiinteistövero (ei koske tätä vuotta), vakuutukset... Osa on hoidettu, osa vähän vaiheessa. Tähän väliin on kehuttava sivustoa, mistä oli paljon apua. Selväsanaista ja maalaisellekin ymmärrettävää tekstiä. Unohtamatta asiakaspalvelua, josta jäi todella hyvä mieli.

Kaiken tämän ohessa hikoilen kuin pieni possu, vaikka en varsinaisesti mitään tee. Oi, Suomen kesä, miten epädiggailenkaan sitä! Hirvittää ajatus töihinpaluusta, jo senkin takia, jos aineenvaihdunta on tätä luokkaa myös siellä. Entäs ajatuksenjuoksu? Toisaalta nyt on pitänyt miettiä ja tuumailla niin tärkeitä juttuja, että ehkä se normaalirytmiin pääseminen onnistuu ihan hyvin. Salasanatkin kirjasin almanakan kanteen ihan kaiken varalta, koska ennen lomalle lähtöä ne piti uusia. Tällä hetkellä lyö vähän tyhjää, mutta eiköhän ne merkit sormimuistissa ole.

Hikiset oltavat

2010-07-12T18:02:00.003+03:00

"En tiedä mistä" osa lukijoista sai päähänsä, että täällä varrotaan haikaraa. Saattaisi olla, että jos asian laita olisi tuossa pisteessä, vaikenisin täysin ja jumittuisin kellariin loppuiäksi. Pelkästä järkytyksestä ja kauhusta.

Kaikkea sitä kuulee. Hymiö.

Tosin en voi syyttää rivien välistä lukeneita; sen verran epämääräisesti asiasta kirjoitin, anteeksi - mutta syystä, koska asia on yhtä arka vielä, kuin jos olisin ensimmäisillä viikoilla raskaana. Ei kannata huudella, ellei ole aivan varma asiasta ja, että kaikki menee edes vähän suunnitellusti.

Haahis osui kuitenkin arvauksellaan aika liki, joten voinen kirjoittaa vähän lisää. Mummonmökkiä ei ole löydetty, mutta jonkinlainen piilopirtti, pakopaikka, kaupunkilaisen henkireikä ts. työleiri.

Mökkiähän tässä on katseltu ja haikailtu jo monta vuotta, kun ei sitä omakotitaloakaan ole onnistuttu hankkimaan. Tänä kesänä mökkihaku ja -kuume vain paheni ja mies tartutti sen minuunkin niin vahvasti, että ... tässä ollaan.

Mm. Etuovi.comia on taas napsuteltu kiitettävästi ja tehty laskelmia ja vertailuja. Tiedossa oli tietyn suuruinen rahasumma, jonka yli ei vaan kannata/voida mennä. Vaatimukset ja odotukset mökin suhteen oli tietynlaiset. Niillä hakukriteereillä kun aikamme napsuteltiin, löysimme muutaman ehdokkaan.

Yksi oli kuitenkin ylitse muiden. Sitä piti palata katsomaan aina uudestaan ja uudestaan. Miettiä ja käännellä, tuumata ja kuvitella. Piti myös päästä paikanpäälle itse näkemään ja fiilistelemään. Hyvä, kun mentiin.

Tai paha; miten sen nyt ottaa. Siinä pihalla pyöriessä vaan tuli olo, että vähän niin kuin omalla pihalla olisi. En uskaltanut heti hihkua, vaikka varmasti mies ja välittäjä näkivät, etten minä ainakaan nenääni nyrpistä. Päinvastoin. Näin niin paljon siellä mahdollisuuksia ja tekemistä, valmista ja kätevää, että jotenkin tunne taas voitti järjenjuoksun. Naapureita ei ole liian lähellä ja tilaa on ihan riittävästi meille kahdelle, jotka siellä eniten aikaa viettänemme. Rantaa ei ole nurkan takana, mutta kivenheiton päässä kyllä. Kaikkea ei voi saada, eikä varsinkaan meidän varoilla.

Nyt viikkojen, tarjousten ym. tapahtumien jälkeen tilanne on se, että seuraavaksi tehdään kaupat ja sitten taas mietitään, mitä tulikaan tehtyä.

Onneksi lomaa on vielä jäljellä, kesää vieläkin enemmän. Odotan vain kärsimättömästi, että saadaan avaimet ja lupa mennä, tulla ja olla, niin kuin huvittaa.

Luonnon rauhassa.

Itkettäisi, ellei olisi niin hiki.

Paras irtiotto aikoihin

2010-07-11T20:18:00.003+03:00

Kuvakulmia kesälomareissulta.

Ei mitään ongelmaa saada työasioita pois mielestä, kunhan vain vaihtaa maisemia ja nauttii näkemästään ja kokemastaan. Mukava reissu mukavissa paikoissa.

Voi olla, että tämä oli viimeinen "kunnon" kesälomareissu vähään aikaan. On vähän tutina ja kutina, että elämä saa toisenlaisen suunnan piakkoin. Ei lopu tekeminen eikä suunnittelu.

Mielenrauha. Se on nyt vähän hakusessa.

Entäs jos joskus napsahtaa?

2010-06-20T12:06:00.003+03:00

Tunnustan heti kärkeen katsoneeni eilen Niitä Häitä. Johan ne olivat ihan toista, kuin tv-kakkosen Satuhäät, joissa sentään on tavallisia pulliaisia. Ainut liikuttava hetki, jonka koen sen ohjelman aikana, on se musiikki, mikä soi joskus papin puheen aikana. Muuten se sisältö on toisinaan aika myötähäpeää täynnä.

Eilisten häitten aikana olin tippa poskella muutamaankin kertaan; ihan vain hääparin liikutusta katsoessa. Iltaohjelma jäi valitettavasti katsomatta, koska olin niin sippi ja kömmin peiton alle jo ennen kymmentä. Jäi siis Prinssin puhe Prinsessalle näkemättä. Oli kuulemma ollut hyvä, enkä epäile kyllä yhtään.

Muuten tuo mielenkiinto ja yleistieto kuninkaallisia kohtaan on ollut aika vähäistä. Sen vain olen pannut merkille, että Victoria näyttää nykyään kauniimmalta, kuin nuorempana. Ehkä se on se onnellisen hymy, mikä saa koko olemuksen hehkumaan. Koin tässä menneinä viikkoina muutamankin Aijjaa! -heräämisen, kun luin esim. Prinsessan kasvosokeudesta. En edes tiennyt sellaisesta "viasta". Aika pelottava, toisaalta.

"Hyvä" vastakohta kasvosokeudelle lienee hyvä naamamuisti. Ylipäänsä näkömuisti. Jos se on vika, niin myönnän auliisti potevani sitäkin. Nimet voi ja menevätkin vauhdilla ohi, mutta naama jää mieleen, jos sen kerran olen nähnyt. Tai vaikka pyörä.

Olen pongannut kaupungilla muutamankin tutun ja vähemmän tutun bloggaajan, ihan vain sillä perusteella, että olen joskus jostain nähnyt kuvan. Olen hyvä yhdistelemään asioita stalkkailun ohella. Joskus tulee aika hassuja tilanteita, kun olen aikeissa tervehtiä, mutta viime hetkellä tajuan, että enhän tuota oikeasti tunne. Tai se ei ainakaan tunne minua. Julkkiksia ei ole tapana tervehtiä, ellen niitä oikeasti tunne, mutta ehkä siihenkään ei ole pitkä matka, kun muisti alkaa pätkiä. Hämmentävän hetken koin taannoin, kun Kanttori Piiparinen käveli vastaan. Ts. paremmassa kuosissa oleva T. Lindholm. Niinä ohimenevinä hetkinä tykkään asua tässä kaupungissa, kun näkee joitain muitakin, kuin paikallisia juoppoja.

Alan oikeasti tympääntyä tuohon katukuvaan, missä pyörii aina ja joka päivä ne samat naamat -elleivät sitten makaa pitkin pituuttaan. Tämä työpesti edellyttää taas joka arkipäiväistä menoa ja paluuta keskustan suuntaan ja valehtelematta koko tämän kevään ajan olen törmännyt yksiin ja samoihin feissareihin ja ilolientä nauttiviin. Alkaa vaikuttaa siltä, että ne muutamatkin tyypit asuvat puskissa, koska ovat aina aitiopaikoilla. Aamuin illoin. Asunnottomuus sinänsä on valitettava asia, en minä sillä. Kai siihenkin kuitenkin voi itse vaikuttaa, kuten siihen, mitä kurkustaan kaataa ja kuinka usein, tai mitä piikittää ja minne.

Ei löydy ymmärrystä, saati sääliä, ei. Piste.

Linja-automatkoilla olen joskus pohtinut, että entäs jos saan joskus jonkun väläyksen ja tökkäsen vieruskaveria? Tai kopautan edessä istujaa takaraivoon? Tai vetäisen rastasta, joka tunkee niskatuen välistä naamani eteen. Ihan noin niin kuin ohimennen, kuten joskus omaa miestä sohvanmutkassa telkkaria katsellessa. Joskus ilman syytä on vaan kiva tökkästä toista ja kiusata, mutta entäs jos ajatuksissani lyön kyynärpäällä sitä vieressä istujaa.

Vähemmästäkin sitä ihmisen päässä napsahtaa.

Mutteri

2010-06-08T19:09:00.002+03:00

Löysin yöpöydältä vihon, jonka etusivulla on sanat

* mutteri
* kikulinen
ja kirkkovenettä muistuttava kuvitus.

Tärkeitä muistiinpanoja eilisillalta, koska ajattelin kirjoittaa niistä merkinnän. Jostainhan se on sanat ja ideat ammennettava.

Veneen kuva tuli siitä, kun ajattelin, miten minulle voi olla nykyään niin vaikeata tämä reissaaminen. Ylipäänsä lähteminen autolla. Ennen vanhaan asuessani ja eläessäni keskenäni "omistin" auton, jolla kurvailin pitkin poikin Suomea - eikä tuntunut missään. Suomen tiet on merkattu ja nimetty todella hyvin, joten ilman nykyajan TomTomeja pärjäsin vallan hyvin, ellen jopa paremmin, koska karttaa lukien mentiin, jos mentiin.

Tykkäsin ajaa ja kuskata vaikka kännikaloja, jos niikseen meni. Yleensä sain kuskattavani valita, joten mieluista porukkaa on kyyditettävänä ollut. En valita, muistelen vain. Jos tekisin Tuksut, mainitsisin toki tähän kaikki ne tyypit, joille olen saanut ja täytynyt olla kuskina, mutta jätän sen elvistelyn rivien väliin ihan häveliäisyyttä ja yksityisyyksiä kunnioittaen ja huomioon ottaen. Muah.

Aloin vaan taas eilen miettiä, että jos minun pitäisi päästä paikasta A (Tampere) esimerkiksi paikkaan B (Vammala), en tiedä tältä istumalta yhtään mihin suuntaan minun pitäisi kotipihan jälkeen kääntyä. Ilman, että lunttaan kartasta ja varmistan vielä mieheltä (joka ei ymmärrettävästi voi oikein sulattaa tätä minun suuntavaistottomuuttani) mikä liittymä; mitä siinä kyltissä oikeasti pitäisi lukea.

Totuin ja opin aikoinaan siihen, että kotoa kun lähdin, sitä sai posottaa tuttua suoraa tietä 150 km, ennen kuin edes piti miettiä, kääntyäkö oikealle, rantatielle vai jatkaako suoraan alas päin Keski-Suomea ja siellä vasta suunnistaa määränpäihinsä. Silloin se oli helppoa kuin heinänteko. Nykyään tuntuu, että teen asiasta liian hankalan. Tai se on sitä tekemättäkin.

Muka.

Jos oikeasti joutuisin ratin taakse, niin kyllähän sitä ajaisin ja suunnistaisin, kun olisi pakko. Olen ajanutkin, mutta liian vähän. Viimeiset kymmenen vuotta kun ei ole ollut pakko itse ajaa. Olen mennyt takaisinpäin kuin lehmän häntä. On niin helppoa istua pelkääjän paikalle/-a ja katsella maisemia sillä silmällä, eikä sillä, että pitäisi joskus vielä ajaa samaa reittiä takaisin.

Esimerkki: Käytiin muutama vuosi sitten Turun läheltä ostamassa miehelle työauto (nykyään jo entinen). Menomatkalla mies ajoi, minä istuin pelkääjän paikalla ja katselin maisemia. Monta kertaa sahattu sitäkin väliä; pitäisi olla tuttuja risteyksiä ja taloja. Osa onkin (myös minun muistissa).

Paluumatka tapahtui jonnekin Somerolle asti miehen perässä; johan siinä eksymisvaara olisi muuten ollut. Sen jälkeen jatkoin matkaa edellä, kyllähän sitä nyt Tampereelle osaa. Kunnes tultiin Forssaan. Siellä käännyin yhdestä risteyksestä huti, liian aikaisin oikealle, koska en uskonut viittaa, että pitäisi jatkaa Poriin, kun kerta Tampereelle oltiin menossa. Nämä on näitä etelän kompia, sanokaa minun sanoneen! Harhaanajon tajuaminen oli vähän myöhäistä, kun ratti jo vei - ja mies soittaa, että "mitä hellvettiä". Sitäpä juuri.

Mies jatkoi edellä ajoa, jotta päästiin saman vuorokauden aikana kotiin asti.

Nykyään muistan kyseisen risteyksen aina ja iankaiken; siitä ei käännytä, vaikka mikä olisi.

Nyt kun katson Enirosta miten pääsisin Tampereelta Vammalaan, tunnen pienen pientä houkutusta ottaa auto alle ja menoksi. Ei kai se vaatisi, kuin totuttelun taas tienpäälle ja muutaman harhaanajon, niin kyllä sitä oppisi.

Pitäisi vain tehdä, eikä jahkata.

Tällä hetkellä olen kuitenkin kallistumassa julkiseen kulkuneuvoon, jahka matkaan lähden. Tai jos jatkan jahkailua, voi tapahtua myös ihmeitä, kun oikein suivaannun (itseeni).

Se, mikä minua reissuun ajaa, on mm. Kikulinen, kuten mies asian eilen ilmaisi. Häntä ei kuulemma Jussi kiinnosta sen vertaa, että lähtisi paikanpäälle.

***

Eilen totesin miehelle senkin, että tarvitsisin toisen sormuksen tukkeeksi.

- Laita mutteri.

Näin meillä hoidetaan koruostokset.

Viherrystä ja piiperrystä

2010-06-06T14:06:00.004+03:00

Kävin tänään poukkoilemassa taas lähimaastossa. Olin sen verran aikaisin liikkeellä, että uimaranta ja muut pusikot olivat juoppolallivapaita. Lintujen sirkutus ja muutama muu aamuvirkumpi vastaantulija pitivät aistit valppaina. Hetkellinen tuumailu, että aika kiva sunnuntaiaamu tähän vuodenaikaan nähden. Talvella tuulikin on kuitenkin siedettävämpi.

Kesäloma ei ole vielä lähelläkään, mutta silti olen ehtinyt tehdä suunnitelmia sen varalle. Siinä on kieltämättä omat riskinsä, mutta olkoon. Lomarahat käyttänen hotellimajoituksiin Länsi-Suomessa. Varauksia piti tehdä, ettei tarvitse sitten ruikuttaa, kun ei ole vapaita huoneita. Pieni irtiotto näistä maisemista tulee tarpeeseen.

Yhtälailla on alustavasti päätetty, että ensi kesänä on taas kotiseutumatkan vuoro. Pakko päästä pidemmäksi aikaa pois mökkimaisemiin ja kalastamaan. Nytkin sille reissulle olisi tilausta, mutta on tyydyttävä näihin etelän keleihin ja teihin. Eilenkin ehdittiin käydä ohimennen Orivedellä. Täältä kun on lyhyt matka joka paikkaan, paitsi kotikotiin.

Haluaisin tehdä nyt kesällä pieniä maakuntamatkoja ja tavata ihmisiä; katsotaan, miten käy suunnitelmien ja aikomusten. Pinnan alla kuhisee, ellei jopa täpinöi.

Olen kutistunut ihan väärästä paikasta; nimettömästä sen huomaa. Joko täytyy kiristää tahtia ja lisätä punnerruskertoja tai sitten ostaa toinen sormus tukkeeksi. Jotenkin tuntuu, että tämä ei ole ollenkaan joko tai -tilanne.

Pingotusta

2010-05-30T17:09:00.003+03:00

Kirjoitan nykyään niin harvoin tänne blogimerkintää ja vielä eri koneilla, kuin tavallisesti, että sössimiseksihän se menee näköjään joka kerta. Kuten äsken, kun piti kuvat sisältävältä koneelta siirtää oheinen kuva, jonka sitten nappasin tarkoituksena liittää tähän merkintään, joka syntyy, jos on syntyäkseen.

No, kuva lähti maailmalle ennen kuin tajusin olla painamatta julkaisunappulaa. Kun piti ensin vaan se laittaa talteen bloggeriin, että pääsen toiselle koneelle kirjoitushommiin. Onneksi töissä ei tule yhtä helposti vahinkolaukauksia, koska sielläkään ei ole eikun-näppäintä.

Oheinen kuva on otettu itselle muistiksi viime viikolla Ikea-reissulta. Nuo kangastaulut taitavat olla sen pingoituskehikon päälle tehtyjä - tai niin ainakin kuvittelisin. Samalla tekniikalla haluaisin tehdä omaankin huusholliin jotain, jahka pääsen uudestaan ostoskierrokselle. Viimeksi en edes löytänyt moisia kehikoita, vaikka mielessä ne olivat.

Minulla on vanhasta puserosta pieni kangaspala , jonka aioin käyttää tuolla tavalla, mutta tarkempi syyni Ikean nettisivuilla paljasti sen, että kangasta on liian vähän. Kehikko on 50 cm x 50 cm. Se kaistale pitänee pingottaa styroksiin tai johonkin pahviin; aika näyttää. Paljon taas mielessä suunnitelmia ja ideoita, mutta tiedä sitten, mitä saan aikaiseksi.

Hassua, että se Ikea on nyt täällä! Johan sitä reilu vuosi odotettiin. Nyt kun se on tuossa lähellä, niin siellä joko tulee käytyä liian usein tai sitten alkuinnostuksen jälkeen tulee järki päähän. Tällä hetkellä ei kyllä sitä pelkoa ole. Tosin, sama kai se on, missä ne kävelykilometrit haalii. Huusholli kaipaisi vaikka mitä ja tiedän, että ko. kaupasta ne löytyisi ainakin osittain. Haave liukuovikaapeista eteiseen ja makuuhuoneeseen elää vahvasti edelleen myös, mutta näillä tuloilla on vähän hillittävä, koska kaikkea ei voi kerralla hankkia. Suunnitelmat paperilla eivät tosin maksa mitään, paitsi vaivaa.

Tykkäsin kyllä Ikeasta. Isohan se on, valtava ja monipuolinen (herkkuja kaiken sen krääsän lisäksi), mutta kun sinne menee vaan oikealla asenteella (katsottavaa ja kierreltävää riittää, jonotusta ehkä saattaa olla, matkanteko voi olla tuskaa julkisella kulkuvälineellä, jos "matkaseurana" on mm. murkkuikäisiä voivittuja leipovia neitejä), niin sitä pärjää. Ostos-/rästilista pitenee huomaamatta, kun laittaa muistiin kaikkea, mitä voisi tarvita.

Euroviisuista en sano sanaakaan, koska tänä vuonna ne jäivät vähän väliin - jo senkin takia, kun ei tarvinnut jännätä Suomen puolesta/takia. X-Factoria tuli sentään seurattua kevään aikana jopa niin paljon, että pysyin sunnuntaisin tunnin olohuoneen sohvalla. Oma suosikkini aivan alkumetreiltä saakka voitti ja olen siitä enemmän kuin täpinöissäni. Hyvä Elias!

Tänä iltana asetun jälleen television ääreen, kun vaihtoehtona olisi ollut poukkoilu Särkänniemessä. Kiitos ei.

Ja Vintille terveisiä, että Jutan kotitreeni videota olen katsonut pari kertaa sillä silmällä. Olen yrittänyt tehdä perässä ja ottaa opiksi. Eka kerralla kaiken huomioni tosin vei sisustus.

Ei mikä tahansa

2010-05-08T17:30:00.002+03:00

Piti valita kuvaa tähän alkuun (että pääsisin alkua pitemmälle), mutta muistin sitten, että Annehan kävi tuomassa oven taakse hienon gerberan. Kiitos! Kukkaa saisi ja pitäisi jakaa eteenpäin taas tusinan verran, mutta koska luen useampaa kuin kahtatoista blogia, niin tuuppaan kukan kaikille, jotka tykkäävät kukista ja varsinkin gerberoista. Kyllä teitä muutama on. Rohkeasti vaan, olkaatten hyvät!

***

On muuten hyvä, että minä olen se, joka määrää tässä huushollissa kaapin paikan. Voin siirrellä ja kärrätä huonekaluja silloin kun tykkään ja minne huvittaa. Kuten tänään.

Aamulla suunnittelin siivoavani pikimmiten ja meneväni sitten sauvakävelylle (olen enemmän kuin tarpeeksi taas vähän jumissa, "kiitos" työolosuhteitten), mutta ilma oli sen verran kostea, suorastaan märkää, että innostuin paremminkin huushollaamisesta. Hyötyliikuntaa, jos mikä!

Koska tässä täytyy asua, täällä täytyy aina välillä tehdä mullistuksia ja muita pintaviiltoja. Päivän ahertelu päättyi taas siihen, että haaveilen jälleen peiliovista. Olisi vain osattava päättää, ostaako kokonaan uudet vai päällystääkö vanhat. Järki kannattaa jälkimmäistä vaihtoehtoa. Pitäisi vain tarkistaa muutamia juttuja ja se taas vaatisi käyntiä pääkallopaikalla ja se taas ei onnistu aikataulujen takia. Netti ei kerro kokototuutta, esim. mallivaihtoehtoja eikä hintoja. Täytyy miettiä eri konsteja, kyllä niitä on, mm. sähköposti.

Paljon muutakin täällä pitäisi ja voisi tehdä, mutta olen vähän kahden vaiheilla. Toisaalta, ei huvittaisi tehdä yhtään mitään, jos tässä ei loppuelämää vietä, mutta myyntiä ajatellen kaikki pintaremontti on kotiinpäin. Ei sillä, että se myynti olisi vielä ajankohtaista. Kunhan haaveillaan ja pyöritellään vaihtoehtoja. Vajaa kolme viikkoa olinkin ilman noita muuttoajatuksia, mutta se johtui vain siitä, että alakerran naapurissa oli mitä ilmeisemmin toinen vanhemmista lastensa kanssa poissa. Ai, maailma, mikä normaali kerrostaloelämä tässä rapussa vallitsi! Siitä oikein nautti!

Mies on sairastellut pidempään, mitä laki sallii. Totaalipysähdys, mitä töiden tekemiseen tulee. Hyvä kuitenkin, että on sellainen työ, jonka pystyy joku toinenkin hoitamaan; ei luulisi kertyvän rästejä pitkästä poissaolosta. Toisin kuin omalla kohdalla. Riittää pelkkä puolikas päivä koulutukseen/palaverointiin, niin johan työpöytä täyttyy tekemättömistä töistä - eikä niitä käytännössä kukaan muu tee; periaatteessa kyllä. Kuvittelin alussa pitäväni ylityötunnit aisoissa, mutta kattia kanssa! Ehkä kesällä ehtii ottaa takaisin, kun on hiljaisempaa, luulen ma.

En silti valita työmäärästä. Päinvastoin! Tylympää olisi, jos ei tekemistä olisi koko päiväksi ja päivät kuluisivat vain katusoittajia "kuunnellessa". Homma on edelleen yhtä mukavaa ja vaihtelevaa ja se, mitä en osaa, luonnistuu kysymällä. Tällä tietoa työt jatkuvat vuoden loppuun asti ja kesälomakin on luvassa ensi kuun jälkeen.

Työmatkat on tarjonnut halpaa huvia ja jännitystä edelleen, kihisevästä kiukusta puhumattakaan. Muutamaan kertaan olen nähnyt suosikkikuskin vaan en omilla reiteilläni. Tärkeintä kuitenkin näköhavainto. Kiukkua aiheuttaa myös jotkut penkit, joissa joutuu istumaan pahassa asennossa, että jo ennestään kipeä niska-hartiaseutu kipuilee kahta kauheammin, kun matkustaa päättäriltä päättärille. Tai entäs ne vieruskaveriksi änkeävät, jotka tuuppaavat itsensä ihan kiinni. Argh! Sivistymättömät moukat! Olen välillä vaihtanut linjaakin, kun alkoi ahistaa samat naamat ja maisemat. Kaikki tiet vie onneksi keskustaan.

Mistähän muuten saisi ostettua niitä pinkeitä ulkojakkuja yhdellä tai kahdella napilla? Värillä ei niin väliä, kunhan koko olisi numeroa kahta liian pieni. Niitä näkyy olevan katukuvassa aika paljon.

Juuei, kiitos! Pitäkää jakkunne!

Todistusaineistoa

2010-04-10T11:39:00.002+03:00

Jos tällä viikolla muutamilla bloggaajilla on posket palaneet, niin antakaa anteeksi. Minä se vaan muistin teitä ja tuumailin, ettei tarvinnutkaan kesään asti odotella.

Pahoittelen huonoa kuvaa, mutta kyllä siellä se pääasia on, kunhan tietää, mitä etsii.

Palaan kommentteihin ja muuhun pikkusen myöhemmin. Nyt pitäisi olla ihan jossain muualla, kuin pyörimässä näppiksen kanssa.

Viestilappukuutioilua

2010-04-06T19:12:00.003+03:00

Mistä sitä tällä kertaa provosoituisi/provosoisi?

* Katusoittajista. Jos täälläkin olisi yhtä hyvä ja söpö katusoittaja, kuin Helsingissä on Elias, en motkottaisi ollenkaan (ko. aiheesta; motkotus kyllä luonnistuu ihan muuten vaan). Voisin jopa pysähtyä kuuntelemaan ja katselemaan, hyvällä tuurilla heittämään kolikon, toisin kuin paikallisten "muusikoiden" kohdalla. "Parasta" antia tähän mennessä on ollut näköhavainto verkkaisesti tamburiinia heiluttavasta musikantista. Juuei.

* Tiurasta. Niin pitkään kuin täällä ollaan asuttu, ei ole voinut välttyä kuulemasta uutisia ja juttuja tästä kansanedustajasta. Turha kai erikseen mainita, että en ole ääntä häneen käyttänyt - enkä käytä. Ihmettelen tosin sitä, jos hänet valitaan vielä ensi kaudellekin; sikäli mikäli asettuu ehdolle. Siinä vaiheessa voinee kysyä, kenellä se lyhyt muisti oikein on.

* Silmälaseista. Olen viime ajat katsellut silmälasipäisiä naisia sillä silmällä. Ahistaa. Vaikuttaa vahvasti siltä, että kehysvalikoima on tänä päivänä melkein yhtä ja samaa. Eri värivaihtoehtoja kyllä löytyy ja on kaikenmaailman koristeluja, mutta sangat on melkein jokaisessa samasta parista muotista tehtyjä. Leveyttä löytyy sivuilla, joten tulee mielikuva hevosesta, joka kulkee laput silmillä. Tottumiskysymys, kuulemma. Onhan ne ihan nättejä, mutta jonkun toisen päässä.

Pitäisi mennä joku ehtoo silmälasiliikkeeseen katsomaan ja kokeilemaan, miltä ne tuntuu päässä ja näkeekö niillä ollenkaan. Toki jos muita malleja vielä kaupataan, kierrän leveäsankaiset kaukaa.

Pujahdus vs. ujuttautuminen

2010-04-03T17:02:00.002+03:00

Koin eilen hämmentävän hetken pukiessani päälle ulkoiluhousut. Siihen saakka ne oli pitänyt ujuttaa päälle, mutta eilen pujahdin niihin kuin olisin voilla voideltu. Jotain on siis oikeasti tapahtunut - ja hyvä niin. Alamäkeä en voi estää.

Olen huomannut kaventumisen myös yksien vanhojen farkkujen kohdalla, mutta olen pitänyt niitä edelleen, koska en nyt eka tilistä voinut koko vaatekertaa uusia. Kummasti tämä kuitenkin motivoi vaateostoksille, vaikken niistä muuten niin välitä. Kenkäkauppaankin pitäisi mennä ja tuulip... ulkoiluvaateostoksille.

Kävin eilen taas vaihteeksi pitkähköllä lenkillä ja oli kyllä niin kevyt askellus, ettei aikoihin. Ilma oli mitä parhain, aurinko paistoi ja oli lämmintä, joten meitä joutilaita riitti. Keli oli paikoin aika märkää vesilammikoista johtuen, mutta osansa oli myös risoilla lenkkareilla. Huomasin aika pian, että kengät vetävät vettä ja koiranpaskaa sisäänsä (näin ainakin mielikuvissani). Kotiin kun pääsin, en yllättynyt yhtään, että muutama kivi oli jo mennyt kengänpohjista läpi. Ensimmäistä kertaa olen siis kävellyt lenkkikengät loppuun. Saavutus sinänsä, joka kertoo ehkä jotain kuluneesta talvesta.

***

Palatakseni tähtirykelmään;

* Linja-autossa on "hauska" katsella ihmisten takaraivoja. Esimerkiksi osa naisista on niin viimisen päälle laittautuneita ja tukka hyvin, mutta kun istuvat penkkiin, on naurussa pitelemistä. Takatukka on jäänyt jotenkin laittamatta tyynyn jäljiltä. Joillakin se pehko on muuten vaan pystyssä, enkä nyt tarkoita "laitettua takutusta". Tiedän omasta päästäni, että tukka on pakko kastella joka aamu takaraivoa myöten, jos mielii lähteä ihmisten ilmoille ja vaikken lähtisi.

* Mymskä muistutti aiheesta, joka on pyörinyt muistilapulla pitkään. Rakennekynnet, tekokynnet, millä nimellä niitä nyt pitäisikään kutsua. Niitäkin kun näkee jos jonkinlaisia ja pituisia. Lyhyt ja ytimekäs mielipiteeni niille on, että ei kiitos! Paino sanalla ei. En voisi kuvitella itselleni tekokynsiä mistään hinnasta enkä pituudessa.

Hillitty Ranskalainen manikyyri omiin kynsiin (ei kuitenkaan minun omiin) on ok, edellyttäen, että kynnet ja kädet on "oikean malliset ja nätin näköiset", mutta niissäkin näkyy joskus niin yliampuvia luomuksia, että huh! Makuasioitahan nämäkin on, joten älköön nyt kukaan raapiko ja repikö kynsiään verille.

Minähän katselen miesten käsiä ja käsivarsia ihan tahtomattani, mutta yhtälailla on viime vuosina huomioni kiinnittynyt naisten kynsiin juurikin siitä syystä, että niitä alkaa olla jos jonkinnäköisiä ja mallisia kaikennäköisillä ja -tyylisillä naisilla. Monestakin toppakoparasta tulee viimeistään hääpäivänä muodikas saksikäsi. Sallikaa minun tarvittaessa pyörittää silmiäni.

* Omasta turhamaisuudestani on kuitenkin sanottava, että olen alkanut käyttää ripsiväriä. Joskus nuorempana käytin sitä ehkä kerran, kaksi vuodessa, mutta tänä vuonna olen sutinut ruskeaa väriä melkein päivittäin. Jopa eilen, vaikka tiesin lähteväni lenkille. Uusiin aamurutiineihin on tullut uusi tapa, mukava sellainen.

Värini puolesta en tarvitsisi ja ripset on sen pituiset ja väriset, että ne kyllä näkyvät ilmankin, mutta mikä lie ikäkysymys tästäkin on tullut. Meikkaaminen ei ole ikinä ollut minun heiniä, mutta jotain poikkeuksia sitä näköjään suostuu tekemään, kun tarpeeksi vanhaksi tulee. Sitäpaitsi ripsiväri on meikeistä minulle helpoin. Huulipunista en suostu edes keskustelemaan. Ainut tökötti, mitä suostun suussa käyttämään, on huulirasva.

Seuraavaksi pitäisi varmaan alkaa nyppiä kulmat tai ainakin siistiä niitä, mutta siinä vaiheessa nostan kädet ilmaan.

Hajanaisia tähtiä

2010-03-28T14:31:00.002+03:00

Mieleen on kertynyt niin paljon mutinoita, että pitää jostain päästä taas jatkaa.

* Minkä takia nykyään sydämet tehdään niin pitkulaisiksi ja kaposiksi? Kaupat on pullollaan luihuja koristeherttoja ja askartelumallit yhtälailla. Nehän on kaikki kaukana siitä pulskasta (punaisesta) sydämestä, mitä vielä minun nuoruudessa oli. Tuliko se Tilda, vai mikä muoti, joka ne kavensi?

* Facebookissa paljon aikaa viettävänä olen huomannut muutamia asioita, jotka myös ihmetyttävät ja toisinaan (jopa) ärsyttävät. Minusta on vähän kummallista, että esim. 90-luvulla ja varsinkin sen loppupuolella syntyneet lapset/nuoret kuuluttavat seinällään olevansa SINKKUJA. Toki pahempaa ehkä olisi, jos sääty olisi vaikkapa NAIMISISSA, jos ikää on häthätää 15. Onko se nykyään jotenkin hienoa olla sinkku, että sitä pitää viljellä lapsesta lähtien? Vai olenko vain liian vanha ymmärtääkseni vissin eron?

* Samaan syssyyn voisin tuumata ääneen, mikä sinkku se sellainen on, jos on vaikkapa 5 lasta? Kysyn vaan. Eihän se minulle kuulu, mutta pisti silmään, kun moiseen esimerkkiin törmäsin. Muutenkin oma käsitykseni ja mielipiteeni sinkku-sanan käytöstä vähän ontuu.

Minusta sinkku on sellainen itsenäinen, lapseton, akaton/miehetön, omia polkujaan vapaasti tallaava henkilö.

Lesket, yksinhuoltajat, karanneet ja eronneet ovat sitten asioita erikseen. Ja vanhatpiiat ja -pojat. Miksi siellä ei ole vaihtoehtoa vanhapiika? Ehkä se ei ole niin kansainvälinen ja varsinkaan muodikas termi. Minusta se ei ole ollenkaan negatiivinen sana, päinvastoin! Jos olisin vielä samassa elämäntilanteessa kuin ennen olin, käyttäisin itsestäni sanaa vanhapiika. Sitä paitsi sinkku on minun sanavarastossa 7" levy (olen tästä aikoinaan kirjoittanut ennenkin).

* "Naurattaa" pikkusen myös ne naimisissa tai parisuhteessa olevat, jotka ilmoittavat kiinnostuksensa miehiin/naisiin. Onhan se kätevää ilmoittaa kiinnostuksen kohteensa, ettei vahingossa epäillä seksuaalista suuntautumistaan, mutta minusta on vähän hassua, että jos jo on naimisissa, miksi etsisi enää muita miehiä/naisia. Ainakaan julkisesti. Ristiriitaista ja ehkä omaa vanhanaikaisuuttani.

* Miksi joissakin nykyajan farkuissa takataskut menevät ihan hassusti? En nyt osaa kuvailla niitä oikein ymmärrettävästi, mutta jos sellaiset epämääräiset näkee, niin tietää, mitä tarkoitan. Enää näkee harvalla ja harvoin sellaisia farkkuja, joissa takataskut on siinä takapuolen kohdalla, eikä pitkin pakaroita. Minusta ne on rumia kuin mitkä!

* Vieläkö alakoululaiset säästävät luokkaretkirahoja keräämällä ihmisiltä sanomalehtiä? Tätä olen pohtinut monet kerrat, kun vien paperinkeräykseen laukullisen vanhoja sanomalehtiä.

Aikoinaan kotikaupungissa ja meidän luokalla tehtiin kerran, kaksi vuodessa tempaus, että jaettiin esim. omakotialueille lappusia, joissa ilmoitettiin kyseisestä tapahtumasta. Raijattiin sitten tienposkista lehtipinkat koululle ja sieltä joku kierrätys-/roskisfirma haki lastin pois - ja me saatiin siitä rahaa. Hyödyllistä ja yhteistä tekemistä.

Ei nämä *:t tähän loppuneet, mutta tämäkin purkaus helpotti.

Jos sanoo, että tekee

2010-03-27T12:13:00.003+02:00

Pakkosyötän parhaillaan itseäni Absoluuttisella nollapisteellä, koska ostin sopivalla hinnalla Iiris -levyn. Edelleen se kuulostaa ei niin minun musiikilta, mutta huomattavasti paremmalta, kuin muistin silloin aikojen alussa.

Tein vissiin koko viime yön töitä, kun olin niin pökerryksissä herätessäni. Mies herätti kyllä jo aamuyöstä, kun olin kuulemma heilunut kyynärpää ojossa kolme kertaa ja neljättä kertaa ei enää aikonut ottaa vastaan. Siinä olisi voinut mennä silmäkulma. Kovia hommia nuo paperityötkin. Muutenkin unet on olleet niin tapahtumarikkaita viime aikoina ja täynnä ihmisiä, joita on tullut mietittyä ohimennen taas viime aikoina, että mitähän sillekin kuuluu. Virkeä kevät.

Kiloklubiin asettamani painotavoite (1. etappi) on saavutettu. Se tuli vähän niin kuin vahingossa, vaikken mitään suurempia ole tehnyt töiden alettua. Paitsi ollut syömättä ylenmäärin ja varsinkaan herkkuja. Aamut alkaa kaurapuurolla ja sillä jaksaa hyvin puoleenpäivään saakka.

Tyypillistä, että sitten kun vähentää "pakosta" liikkumista, paino tippuu ihan itsestään pari-kolme kiloa, mutta kun päättää tiputtaa ja alkaa rehkimisen, kilot junnaa paikoillaan tai ainakin tippuvat hitaasti. Mitä tästä opin? Seuraava etappi on toinen tasakymmen. Ei mitenkään helppo tavoite, mutta yritän. Kesään on vielä aikaa.

Töissä sujuu pelottavan hyvin. Kuulostan tylsimykseltä, kun vaan kehun aikoja ja tapoja, mutta tästä hyvästä kantista pitää nyt nauttia. Valitettavan hyvin on muistissa myös ne ajat, kun tuo työ tuntui tervanjuonnilta, eikä se niiden työtehtävien vika ollut.

Toki ei tämäkään aloitus ihan nappiin mennyt. Tai miten sen nyt ottaa. Aiheutin taas omalla jääräpäisyydelläni pientä kitkaa ja epäkohtien oikaisua. Minusta kuitenkin työntekijällä on oikeus vaatia tiettyjä asioita tapahtuvaksi, vallankin jos niistä on aikaisemmin keskusteltu ja luvattu tapahtuvan. Sitten kun töiden alettua todetaankin, että sori, ähäskutti, niin sisäinen ärrimurrini nosti päätään. Niin ei vaan tehdä. Olen vissiin kuitenkin niin ammattiylpeä ja tykkään niistä töistä, että haluan homman toimivan kaikin tavoin.

Muutaman viikon nielin asioiden huonon tolan ja joustin tavallani ja tein kuten työnantaja halusi, mutta kun alkoi kuulostaa ja näyttää siltä, että tulevatkin viikot menisi yhtä lailla sekavissa merkeissä, otin asian puheeksi - ja siitäkös se soppa syntyi. Tahtomattani olen aika hyvä hämmentäjä, mutta en jaksa enää olla joojoodiibadaaba ja sitten oven sulkeuduttua mutista selän takana. Asiat on nostettava esille, jos niissä joku vika on. Jotain joskus oppineena.

Sitä soppaa hämmennettiin muutama päivä, välillä se kiehui yli tai minä ainakin, mutta loppujen lopuksi alkoi homma avautua myös talon johdolle ja asia edetä, kuten piti. Nyt ollaan siinä pisteessä, että tolkku tulee ko. epäkohtaan ja työolot sellaisiksi, kuten luvattiin, senkin uhalla, että joku muu (jotkut muut) siitä kärsii. Sen vastuun mielestäni saa kantaa esimies. Asian olisi voinut tai se olisi pitänyt hoitaa jo aikaisemmin ja ihan toisella tavalla, loukkaamatta ketään.

Omasta puolestani vain tunsin, miten työmotivaatio kasvoi entisestään, koska nyt tulee joku roti tuohon hommaan. Työtehtävät vain lisääntyvät, niin vaadin myös, että voin tehdä niitä asianmukaisissa oloissa ja tiloissa. Muuten sekoaa ajatukset ja paperit - ja miten sitten suu pannaan?

Lauantaitrikoissa

2010-03-20T19:01:00.005+02:00

Päässä kihisee ja kuhisee. Sisäpuolella tosin, mutta sitäkin pahempaa. Ainoa lääke taitaa olla naputinaputi.

Kokeilin tänään vähän shoppailua. Totesin, ettei se vieläkään ole se omin laji. Hiki tulee kiertäessä eikä se hypistely tuota ainakaan mielihyvää. Paitsi löytöjen kohdalla. Työttömänä ollessa sitä on pitänyt päänsisäistä puutelistaa ja toista, varsinaista, pörssissä, että jahka tämä aikakausi tulee, sitä listaa pitää purkaa. On se lyhentynyt tällä vauhdilla. Järki on mukana, vaikka tuntuu, että vauhtisokeus yllätti. Alkuhuumaa, sanon.

Eka tili tuli taannoin ja olen nyt kiitettävästi tehnyt niitä hankintoja. Toki kaikki pakolliset ja laskut on etusijalla, kuten työttömänä, mutta kituuttelun aika on tällä erää ohi ja aion jatkossakin hankkia asioita, jopa tavaroita, joista tulee hyvä mieli itselle ja/tai muille. Palkan takiahan tässä töissä ollaan. Eh. Ai, ei vai?

Olin niin tohkeissani, että poikkesin tänään jopa eräänkin kauppakeskuksen H&M:llä ja Gina Tricotissa, jossa en ole aiemmin käynyt. Voi olla, etten toista kertaa menekään. Ei muuten, mutta kun ei ne vaatteet oikein ole sellaisia, joissa viihdyn tai mitkä tähän pätkään sopivat.

Enpä muuten ole ennen käynyt niin sekaisessa vaatekaupassa, kuin tuo Gt oli. Tämän ainoan kerran perusteella en voi sanoa, kuuluuko se asiaan, vai mistä se sekamelska johtui, mutta kerta riitti. Hyvä puoli oli se, että vaatteet olivat aika samoissa värisävyläjissä, joten omat värit oli helppo löytää sen lähes täysillä soineen taustamusiikin tahdissa. Mutta se liikkeen yleisilme! Paikkapaikoin näytti siltä, kuin sinne olisi vaatteet vain heitetty esille. Menköön vaikka minkä piikkiin, mutta pistipä silmään. Onko selitys sitten henkilökunnan vähyydessä vai välinpitämättömyydessä, vai innokkaissa asiakkaissa, jotka mylläävät vaatepinot ja -rekit, eikä niitä ole ehditty järjestellä. Luulisi, että muissakin (nuortenkin suosimissa) vaateliikkeissä käy samanlainen kuhina, mutta missään en ole nähnyt moista myllerrystä -eikä kyse ollut mistään ale-rekeistä. Mainittava tosin, että oli siellä siistejäkin läjiä ja nurkkauksia, mutta niinhän niitä kuuluukin olla. Miltä näyttäisi kenkäkauppa, jossa kengät on sikinsokin ja pitkin poikin?

Tähän samaan syssyyn varasin myös parturiajan. Taas!, sanoi mies, mutta se onkin hänen näkemys käyntikerroista. Nyt on taas mahdollisuus pitää suht lyhyt leikkoväli ja sekös on hyvä juttu! Jos on tukka hyvin, on moni muukin asia aika reilassa. Paitsi, että nyt tämä yhtälö ei ole oikein toiminut; hyvin menee, vaikka ei päästä uskoisi.

Designia kellariin

2010-03-19T19:51:00.002+02:00

Yleensä yön yli nukkuminen pyörtää villitkin ajatukset, mutta tässä tapauksessa ne vain vahvistuivat. Ostin tänään uuden kauppa- ja eväslaukun, Design by Kalle Kuusela. Olen täpinöissäni.

Kuvakulma ei kerro koko totuutta, mutta näkyy siinä ne kaksi pääkriteeriä; sulkeutuu vetoketjulla ja pääväri on musta. Kaikki muu on plussaa, kuten sisätaskut ja takaosan vetoketjullinen sivutasku. Kannatti kierrellä ja etsiä - ja odottaa tähän törmäämistä.

***

Kuulumiset työrintamalta on sen verran positiivissävytteiset, ettei ole oikein raportoitavaa. Tuntuu, että jos alan oikein ääneen hehkuttaa sitä tosiseikkaa, että nyt töissä menee hyvin, ellei peräti loistavasti, niin kohta tulee loskapaskaa ovista ja ikkunoista.

Tai olkoon, silläkin uhalla sanon, että olen viihtynyt siellä nyt todella hyvin. Ei niin minkäänlaista vakavaa kitinää ole (vielä) ollut mielessä, vaan uudet ja vanhat hommat sujuu pelottavan hyvällä mielellä. Tässä nähdään, mikä vaikutus ja merkitys on työrauhalla ja hyvällä työilmapiirillä. Sen eron huomaa silloin, kun niistä on kokemusta - tai jos ja kun niitä ei ole tai niissä on iso särö.

Sitä päivää tässä vielä odotan, että voin viedä oman radion omaan työhuoneeseen. Kukasta puhumattakaan.

Huokaus. Haaveileva-sellainen...

Nukuttava yön yli

2010-03-18T19:25:00.002+02:00

Olen kehittänyt taas itse itselleni ongelman. Yhden laukun näyttäessä hajoamisen merkkejä olen yrittänyt etsiä uutta tilalle.

Laukkuja on vaatehuoneen hyllyt "täynnä", mutta siltikin kokoelmasta puuttuu taas oikeanlainen ja oikean värinen kassi [sana, joka ei kuulu minun sanavarastoon puhekielessä, mutta joka kuvastaa tässä tapauksessa varsin selvästi sitä, mitä haen.]. Olen hakenut sellaista laukkua jo pidemmän aikaa ja suunnittelin jo epätoivoissani, että laitan käsityöihmisille postia ja teen kerjuutarjouksen, tyyliin teetkö mulle laukun, toki maksua vastaan, mutta en nyt kuitenkaan vielä. Jatkan klikkailua ja vertailua niilläkin sivuilla.

Tiedän, että tässäkin kaupungissa on vielä monta kauppaa läpikäymättä, mutta kun joka paikkaan en ole ehtinyt/halunnut mennä. Netissä olen haahuillut sen, mitä muistan, mutta ei sielläkään ole tärpännyt.

Mitäkö haen? Sopivan kokoista, sopivan pituisilla (siis lyhkäsillä) kahvoilla (hihnoilla) varustettua laukkua, jossa on vetoketjukiinnitys. Väriltään sen pitäisi olla joko musta, tai musta-valkoinen, punamusta, harmaa tai jotain näistä. Hillityt kuviot, jos kuvioita pitää olla. Ei mitään kukkia tai Hello Kittyjä. Saati pääkalloja. Tai sydämiä. Tai mitään muutakaan, mikä ottaa omaan silmään.

Tiedän siis, mitä haen - ja siksi olen edelleen ilman.

Kävin jopa merkkiliikkeessä katsomassa valikoimaa, mutta rahat säästyivät silläkin reissulla. Aina oli joku puute (laukku liian pieni, liian iso tai ei vetoketjua oikeassa paikassa) - tai peräti vika. Yhdessä laukussa huomasin viime tipassa, että jopa minä onnettomilla ompelutaidoillani huristelen koneella suorempaan saumat, kuin siinä laukussa oli. Säikähdin ja lähdin pois.

Tänään sitten törmäsin yhteen parhaimmista vaihtoehdoista, vaikka en edes sillä kertaa laukkua etsinyt. Piti hiplata ja käännellä ja pyöritellä - ja todeta, että sehän on melkein täydellinen. Siinä on kaipaamani vetoketju oikeassa paikassa, koko on sopiva, pääväri musta, hinta vähän kirpaisee, mutta kestän sen kyllä. Laukun osittainen kuviointi vaaleanpunaisen takia vähän mietityttää (hirvittää!), mutta tarvittaessa sen voi peittää tavalla ja toisella. Siihenkin keksin jo keinot. Ehkä jossain kohtaa on tehtävä kompromisseja, että saisin mieleisen käytännöllisen laukun. Alkaa huumori ja haku hiostaa pikkuhiljaa.

Nyt pitää nukkua yön yli ja tuumata tovi. Jos se vielä huomennakin tuntuu ainoalta oikealta, ostan sen.

Ongelma on ratkaistu.

Voi, te siunatut

2010-03-13T17:49:00.002+02:00

Linja-automatkoilla ehtii taas miettiä kaikenlaista ja osasta jopa kuvittelee bloggaavansa. Ongelma vain on siinä, että työaikana en bloggaa (en sheikkaa enkä varsinkaan facebookkaa), joten ne "parhaat" aatokset ehtii unohtua päivän ja viikonkin aikana. Toki muistilapuille on käyttöä tässäkin kohtaa, mutta ne on myös yhtä helppo repiä, kuin vanhat kauppakuitit. Ei niillä mitään tee, ellei ole takuuta - ja näissä jutuissa harvoin on.

Männä viikolla kuitenkin oli kaikkien aikojen linja-automatka. Minä tykkään kuunnella (minne ihminen nämä kaksi kuulevaa korvaansa laittaa, kun ei tunge niihin nappejakaan) ihmisten jutusteluja, jos ne yhtään on mielenkiintoisia. Teini-ikäisten kikattelut jätän omaan arvoonsa, samoin keskiäkäisten negatiiviset kommentit milloin mistäkin (kuten se, miten kamalaa on, kun kaksi naista haluaa avioon ja molemmat vielä äideiksi. "Ihan kamalaa". Joopajoo.). Silloin on hyvä aika miettiä vaikka työasioita ja suunnitella seuraavaa päivää tai jopa sauvakävelylenkille lähtöä (joka sekin on jäänyt turhan usein aikomusasteelle, vaikka viikossa on edelleen seitsemän päivää, mutta liian vähän tunteja enää illoissa).

Kaksi miespuolista tuttavaa (suhteen syvyyttä tai muotoa en lähde arvailemaan, mutta kuulumisten vaihdosta päätellen tunsivat entuudestaan) pitivät varsin mielenkiintoista keskustelua yllä yhden menomatkan ajan. Aluksi jutustelu oli aika vaisua, enkä kiinnittänyt sen tarkempaa huomiota. Keskityin vain katselemaan ohi viliseviä maisemia, jotka näyttivät sinä kertana "erilaisilta", koska istuin eri puolella autoa. Oli varmasti johdatusta...

Miehet keskustelivat mm. uudesta dokumentista, joka sai ensi-iltansa vähän aikaa sitten ja jota minunkin piti mennä katsomaan, mutta en ehtinyt saada lippua. Höristin korviani, koska sain tuoreita mielipiteitä ja kommentteja. Toivonkin nyt, että se esitettäisiin joskus myöhemmin televisiosta. Siinä voi vilahtaa vaikka tuttuja naamoja. Huumeet on kaukana minun arkipäivästä, mutta dokumentit "hyvistä" aiheista kiinnostavat aina.

Rankka elämä, huumeet mukaanlukien olivat kuuluneet myös kanssamatkustajien elämään joskus aikoinaan. Aihe oli molemmille tuttu ja vaihtoivatkin siinä kokemuksiaan puolin ja toisin. Ilman minkäänlaista kehuskelemista tai kilpailua. Kaikki se hurmos tuli ihan jostain muusta. Sillä samalla sekunnilla tajusin, että hehän ovat uskossa! En päässyt selvyyteen, missä uskossa, varsinkaan kun en ole perehtynyt eri uskontoihin sitten ala-asteen uskonnontuntien, mutta selväksi tuli, että molemmat olivat pelastettuja.

Hyvä, että toinen mies pysyi penkissään, kun hän jaksoi toistaa sitä tosiasiaa, että hänet pelasti milloin pyhä henki, milloin mikäkin jumaltaho. Kaikki se entinen elämä oli todellakin entistä. Nyt sitä saattoi vaan siunailla.

Oli jotenkin hassua ja liikuttavaakin kuunnella miesten avautumista toisilleen ja miten hyvillä mielillä he olivat. En silti ajatellut liittyä samaan hiippakuntaan, vaikka vaikutukset olisivatkin tuon sorttisia; olen ihan onnellinen näinkin, ev.lut. -tapasellainen. Moni toivottaa vieruskaverilleen hyvää työpäivää/viikonloppua/tms., toiset, pelastetut, siunattua jatkoa.

Minä toivotan hyvää lauantai-iltaa, saunalla tai ilman. Minä menen nyt saunaan miettimään syntyjä syviä.

Hengähdystauko

2010-02-27T14:48:00.003+02:00

Hyvä tovi jo työpäiviä takana - ja sen kyllä huomaa. Keittiönpöytä täyttyy taas pikkuhiljaa mm. lukemattomista lehdistä ja suu on siinä kunnossa, kuin olisin turpiini saanut. Kaikki on siis kohdillaan eikä valittamista (vielä) ole. En myönnä potevani ressiä, mutta kai se on alitajunta ja elimistö, jotka tietävät paremmin, mitä käyn taas läpi.

Uuden oppiminen ja opettelu varsinkin vievät oman aikansa ja voimat, mutta taustalla on edelleen se vanha hullu usko ja luottamus, että kyllä kaikki avautuu aikanaan. Ensin pitäisi vain kunnolla valjeta työnkuva (muillekin kuin itselle) ja työpiste. Alussa luvattiin oma työhuone, sitten se vedettiin "eduista" pois tilanpuutteen takia ja nyt taas on väläytelty korttia, että sellaisen jossain vaiheessa saisin, jahka tilanne normalisoituu. Vielä tässä vaiheessa tyydyn kohtalooni ja menen sinne, minne pyydetään/käsketään ja teen, mitä kykenen, mutta en pane pahakseni, että saisin sen oman sopen. Se kun vaikuttaisi niin moneen ja helpottaisi käytännön asioita.

Työnkuva hahmottuu tässä viikkojen aikana, mutta tähän mennessä tapahtuvien tekosten perusteella olen kyllä aika innoissani. Paljon vanhaa, mutta paljon myös uutta. Sekös se pitää mielen virkeänä, kun työtehtävät vaihtuvat jo päivänkin aikana. Työmäärästä ja muusta johtuen en edes ole pahoillani palkasta. Aion nauttia joka eurosta, enkä potea huonoa omaatuntoa. Ei se silti poista sitä mietettä, että vähemmälläkin pärjäisin, kuten tähän asti.

Kesälomasuunnitelmat - ne pienetkin - on nyt huitaistu kalenterista pois tai ainakin talletettu myöhempää käyttöä varten. Kotiseutulomailu siirtyy hamaan tulevaisuuteen eikä onneksi Tallinnakaan katoa kartalta. Mukavaa on kuitenkin tietää, että kaverit ja vanhemmat tietävät tarvittaessa reitin myös tännepäin.

Harrastuspiirejä

2010-02-16T13:53:00.003+02:00

Pelkäsin kuukahtavani matkan varrelle, kun kävin pitkästä aikaa (no, mitä tästä nyt on reilu viikko sairastumisesta) sauvakävelemässä, mutta kuten näkyy. Näppis kolisee ja eukko horisee. Tuntuikin ihan kivalta se homma taas. Tunninkin lenkillä saa ihan sopivasti hien pintaan ja hyvän mielen. Omatunto alkaa olla aika hiljaa. Kunhan muistaisin pitää liikkumisvirettä yllä vielä seuraavallakin viikolla ja ensi kuussa. Tavoitteet ei ole yhtään tuon matalammalla. Entisestä sohvaperunasta yrittää tulla vetreä täti-ihminen. Onhan tässä aikaa verrytellä.

Yritin tänään jo toistamiseen tällä viikolla herätä kuten työaamuna konsanaan, mutta kävi vähän heikosti. Nousin vasta seitsemältä ja sehän on aivan liian myöhään. Pitänee panna untenmaille jo klo 21 tai muuten ei tulevista koitoksista selvitä. Ongelma on vain siinä, että olen löytänyt taas lukuvaihteen ja illat menisi kirjan parissa vaikka kuinka myöhään, ellen henkistä väkivaltaa käyttäen laita kirjaa väkisin pois.

Lauantaina sain jo luettua Rillipää ja läskin, nyt on menossa Yösyöttö. Jännää, että vaikka itse en ole lapsiin kallellaan oikeastaan minkään vertaa, voin silti lukea suosikkikirjailijoiltani (mm. A-L Härkönen ja E. Hietamies) vauva-/lapsiaiheisia romaaneja. Se nyt vaan on merkki hyvästä kirjailijasta. Hietamieheltäkin olin odottanut jo vuosikausia uutta kirjaa ja kun selvisi, että uusi on tulossa, koin vain hetken verran pettymystä aiheen tiimoilta. Mutta nyt lukiessa, tykkään kovasti. Olen tosin alkusivuilla vasta, mutta tuskin se tuosta huononee. Jos ko. naiset kirjoittaisivat vaikka hevoskirjan, löytäisi se hyllystäni paikan.

Liimatan ja Hynysen kirjasta tykkäsin paljon. Varsinkin Hynysen teksteistä. Jotenkin avoimempaa ja helppolukuisempaa. Ei sillä, kyllä Liimatankin kirjeissä puolensa oli ja hauskat hetkensä, mutta voisin lukea Hynysen tekstejä enemmänkin. Se tyyli vain on jotensakin mukaansa tempaava. Vähän huonosti sanottu, mutta en nyt keksi parempaakaan. En ole sanallisesti yhtä lahjakas, kuin mainitut kirjekaverit. Sen se kirja sai myös aikaan, että suunnittelin jo kirjoittavani kirjeen jos toisenkin pariinkin osoitteeseen. En kuitenkaan mitään fanikirjettä, vaan ihan omille kavereilleni.

Fanikirjeen kirjoitin jo kirjaa lukiessa päässäni, mutta parempi pitää mölyt mahassa. Sanon sitten joskus pari asiaa ääneen, jos tilaisuus pakottaa.

Köyhä taas kitisee ja valittaa

2010-02-12T20:02:00.006+02:00

Tykkään television uusinnoista, koska ne mahdollistavat katsoa ohjelman jonain toisena päivänä, jos varsinainen lähetysajankohta sattuu unohtumaan tai ei muuten satu kohdalle. Ei ole ensimmäinen kerta, että olen aikeistani huolimatta myös unohtanut tallentaa ohjelmaa, joten uusinta pelastaa. Nykyään myös Yle Areena. Viimeksi katsoin netistä Inhimillisen tekijän jakson Temosen pariskunnasta ja voi, että miten hassulta se tuntui. Ei se ohjelma, vaan se, miten elämä vie. Liikuttavaa. Onnea Tuukka!

Kävin tänään messuilemassa. Toisaalta harmittaa, että ne ovat nyt kolmipäiväiset, toisaalta helpotti, koska pääsinhän nyt käymään arkipäivänä, joten ei siellä mitään henkeäsalpaavaa tungostakaan ollut.

Se, mikä ahistaa näissä messutapahtumissa täällä Tampereella on se, että ne maksavat työttömällekin niin pahuksen paljon! Minusta 12 euroa pelkästä sisäänpääsystä on paljon. Piste. Toki niitä lippuvaihtoehtoja on; jos ostaa esimerkiksi kolmelle päivälle rannekkeen, se on vain 16 e, mutta kun en halua ravata Pirkkahallissa kolmena päivänä. Ei se matkantekokaan ilmaista huvia ole. Huvia ainakaan. Oma vika, niin.

Opiskelijat ja eläkeläiset on kyllä muistettu, pääsivät taas kympillä (joka sekin on minusta paljon!) sisään, muista kepulikonsteista puhumattakaan. Olisinko aikoinaan maksanut pääsylipusta yli 7-kymppiä? En todellakaan! Onni on sellaiset messut, joihin pääsee sisälle ennakkoilmoituksella/-rekisteröinnillä = ilmaiseksi, harvemmin tosin tässä kaupungissa. Ja turha tulla sanomaan, että pääseehän tuolla 12 eurolla kolmeen tapahtumaan. Ei se sitä summaa siltikään pienennä, vallankaan, kun Raksamessut ei tällä kertaa kiinnostaneet eikä kunto antanut periksi kierrellä tavarapaljoudenkaan keskellä.

Tampere-talo on tietääkseni melkeinpä ainut paikka, joka joskus huomioi lippuhinnoissaan myös työttömät. Huomasin sen viimeksi, kun olin menossa konserttiin; lippuja olisi saanut vielä samana päivänä muistaakseni puoleen hintaan, jos otti sen riskin, että jättää lipun hankinnan viime tippaan. Minen sitä tehnyt, koska käyn siellä niin harvoin ja täsmäiskuin. Yöstä voinkin maksaa.

Nytkin tuolla kirjamessuilla olisi ollut joka päivälle joku mielenkiintoinen, jonka olisin halunnut nähdä. Eve Hietamies lauantaina, kuten myös Herra Ylppö, sunnuntaina Minttu Hapuli ja onhan näitä. Valintoja oli kuitenkin tehtävä ja tällä kertaa minut veti paikalle Hynynen. Hah.

Olen ollut täysin uutispimennossa Jouni Hynysen ja Tommi Liimatan yhteisteoksesta, joten se oli vähän niin kuin kaupanpäällinen puskista tässä tapauksessa. Hynynen totesi "muka" yllättyneenä, miten kallis kirja, kun näki hintalapun. Niinpä. Ei riitä, että ostoksissa on messuhinnat, mutta kun siihen päälle pitää vielä maksaa itsensä kipeäksi, että pääsee sisälle niitä hypistelemään ja tekemään heräteostoja, kuten myös tarkkaan harkittuja.

Mikään pakkohan tuollaisiin tapahtumiin ei ole mennä, jos ei kerta olisi varaa, mutta kun joskus vaan on kiva käydä yleissivistämässä itseä ja nähdä vähän muutakin maailmaa ja muunlaisia ihmisiä, kuin mitä omassa arjessa pyörii. Sitäpaitsi lukeminen on yksi parhaita vapaa-ajan viettotapoja. Harvat ja onnekkaat voivat elää elämänsä kirjoittamalla.

Kirjekamut, Tommi ja Jouni

En ole Absoluuttiseen Nollapisteeseen perehtynyt oikeastaan ikinä. Sain jotenkin kammon aikoinaan 90-luvulla, kun kuulin ehkä joitain satunnaisia kappaleita, joita en ymmärtänyt alkuunkaan ja toinen syy, minkä takia karsastin yhtyettä, oli Rovaniemi. Rovaniemeltä ei vaan voinut tulla mitään hyvää; poikkeusta lukuunottamatta, mutta se on taas toinen tarina eikä musiikkia ollenkaan.

Tänään olikin aikamoinen yllätys, miten hauska ja sanavalmis Liimatta oli. Se taas ei häntä seuranneille varmaankaan ole mikään uutinen ja uusi asia, mutta minulla aina vähän kestää nämä hoksaamiset.

Tiedän mitä teen tulevina aikoina. Otan vähän selvää.

Kiikunkaakun

2010-02-11T20:26:00.003+02:00

Tämä viikko on taas ollut vähän takkuista aikaa syystä, että sain äklöpöpön. Sitä on kuulemma liikkeellä näillä seuduilla - ja se on huomattu. Hyvin alkanut kuntoilukuurini koki myös takapakkia, koska en ole joko kyennyt tai jaksanut lähteä ovesta ulos. Totaalipysähdys.

Huomenna ajattelin kuitenkin mennä käymään kirjamessuilla. Rahaa ei hirveästi olisi tuhlattavaksi, mutta ajattelin antaa itselleni luvan mennä vähän ihmisten ilmoille (onhan tässä jo terveitä päiviä muutama takana ja muutenkin ulkoilma piristäisi, kun jäi se aiottu maakuntamatkakin taannoin tekemättä miehen potiessa.).

Muutenkin tässä alkaa olla viime hetket käsillä käyttää vapaa-aika ja arkipäivät omin päin ja tehdä mitä ja missä huvittaa. Sattui käymään niin, että pääsen töihin. Aloitan vielä tämän kuun aikana. Kaikkien näiden yritysten ja ohimenojen jälkeen tärppäsi. Tavalla, jossa en pannut itse tikkua pahemmin ristiin. Satuin olemaan kotona ja vastasin puhelimeen. Okei, kävin haastattelussa ja jännitin aikani lopputulosta, mutta kun sen kuulin, tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. En odottanut saavani paikkaa, mutta niin tässä nyt kävi.

Varsinainen hakuni toiseen työhön ratkeaa pian, mutta en jaksa uskoa, että se onnistaisi, joten tartuin tarjottuun työtarjoukseen kuin hukkuva köydenpätkään. En kai tässä tilanteessa muutakaan voinut. Se, miksi olen tästä valinnasta vähän pöllämystynyt, johtuu siitä, että teen paluun sinne, mistä taannoin lähdin helpotusta rinnassa.

Ehkä työpanokseni jäi sittenkin mieleen. Tiedä häntä.

Minun pitää tätä tietoa vielä pureskella ja käännellä. Tikku silmässä on raskasta olla, mutta vielä raskaampaa on, jos mieli on musta. Toisaalta onhan nyt uusi vuosi, uusi pöytä ja uudet tehtävät.

Minjan kanssa treffeillä

2010-02-01T10:42:00.003+02:00

Tavattiin Minjan kanssa Keskustorilla. Oli oikein sovittu tapaaminen. Mentiin kahvilaan, Minja joi teetä, minä glögiä. Pahvimukin läpi poltteli sormia, mutta mitäs pienistä. Yritin kysellä kautta rantain, mitä Minja tekee työkseen, kertoisi edes alan, jos ei halua muuta mainita. Ei halunnut kertoa mitään. Okei.

Kierreltiin Keskustoria ympäriinsä ja panin merkille, että Minja tunsi monia tummaihoisia miehiä, monet mamut morjestivat myös Minjaa tuttavallisesti. Minja esitteli valokuvista pari ihastustaan, joista toista jaksoin ihmetellä ihan ääneen. Risupartainen vaalea nuorimies, jonka kaulaa kuristi kaulahuivi tuhannella mutkalla, ja joka ei jotenkin näyttänyt yhtään Minjan makuiselta.

Asiasta ei koommin keskusteltu. Makuja on monenlaisia.

Herätessäni kuu mollotti säleverhojen välistä päin näköä. Erotan kuun tähdestä ilman silmälasejakin. o/

***

Se on sitten helmikuu! Uusi kuu ja toivottavasti meno on samanmoista, hyväntuulista ja -vireistä. Tänään ajattelin kyllä pitää vähän väljemmän päivän kuntoilun osalta, koska viksummatkin sen jo tietävät, että välipäiviä pitää olla (ainakin yksi). Ainahan voi imuroida!

Kiloklubi on kyllä mitä mainioin paikka! Kiitos vinkkaaja-Anulle! Se tuli tarpeeseen, koska nyt huomaan motivaation kasvaneen entisestään, koska voin seurata, miten tulee liikuttua ja miten se vaikuttaa. Ja ne palautteet on niin kannustavia ja ohjaavia. Sama juttu syömisten kanssa. Ainakin kuitua syön tarpeeksi ja taannoinen yksi ainoa Runebergin torttu "pilasi" koko päivän. Noh, tai ainakin melkein. Se tulos tosin muistutti vain siitä, että niitä herkkuhetkiä kannattaa pitää harvoin.

Tammikuu meni periaatteessa (ja vahingossa) ilman karkkia, ellei harvakseltaan otettuja Xylitoli Dentsejä lasketa. Olen vähentänyt purkan puremista, joten jotain pitää välillä saada. Tästähän olisi hyvä jatkaa patukattomalla linjalla. Paitsi, että kun eilisessä X Factor-jaksossa oli Rennen edessä avattuna suklaalevy, tunsin pienen piston poskissa ja suklaanmaun suussa. Ai, ai! Ei yksistään se mies, mutta se suklaa!

Enää en suostu potemaan huonoa omaatuntoa koneellaistumisesta, koska liikkuminen on lisääntynyt omalla kohdallani huomattavasti. Ei nyt niin, että huomaisi vielä välttämättä päällepäin, mutta itse huomaan olevani paljon useammin ulkona. Niin kerta.

Värillä on väliä

2010-01-30T20:34:00.000+02:00

Muistin värin vähän väärin. Ei tuo pyykkipoika nyt taida olla oikean vihreä, jota olisin tarjonnut Anulle ensi hätään. Koska onhan se nyt aika selvää, että sävy sävyyn täytyy mennä niin pitkälle, kuin mahdollista. Osaan olla turhamainen, jos sille päälle satun. Hah. Sen sentään muistin, että minulla on jossain vanhoja pyykkipoikia, äidiltä saatuja.

***
Yritin tässä naputella vähän muutakin, mutta keskittyminen on aivan hakusessa. Ensin piti vaihtaa kanava pois Putouksesta, tuli Euroviisut. En nyt kyllä niitäkään kestä kuunnella. Jatkan tätä haahuilua ja mietin seuraavaa liikettä. Päivän päällimmäinen oli vaan tuo pyykkipoika.

Sarjassani tikusta asiaa...

Ikääntymisen merkkejä

2010-01-27T08:38:00.002+02:00

Otsikko on kummitellut jo muutaman päivän alitajunnassa aiheensa puolesta, joten ehkä se pitää kirjoittaa pois häiritsemästä.

Moinen ajatus tuli mieleen, kun katsoin yhtenä (jos toisena) aamuna itseäni peilistä ja totesin onnesta soikeana, että johan niitä juonteita alkaa näkyä! Ei ne vielä ryppyjä ole, mutta aikamoista viiruilua on havaittavissa, kun osaa itse oikeasta kohtaa katsoa. Poskipäihin.

Ensin tuli harmaita hiuksia, nyt ollaan jo tässä kuivahtamis- ja rypistymisvaiheessa. Ihan selvä peli - ja olen aika omituisen iloinen niistä muutoksista. Elämää se vain on.

En tiedä, johtuuko se ihomuutos pelkästään ulkoilusta ja pakkasen tekemistä tepposista tai hyvistäkään puolista. Vai onko murkkuikä viimeinkin jäämässä taakse ja iho alkaa sen takia muuttaa muotoaan. Jo olisi aikakin! Olen kyllä käyttänyt vajaan vuoden yhtä naamarasvaa, jossa piti olla C-vitamiinia ja mitä lie; jospa se on osasyyllinen myös. Ei sillä, että syyttelisin. Huonossa kunnossa iho on edelleen ja on varmaan lopun ikääni, kun ei geenit tehneet minusta ikuista persikkaposkea, mutta jos muuttuminen on tätä vauhtia ja laatua, niin onpa kiva. Haluankin saada vähän toisenlaista eloa poskipäihin, enkä todellakaan aio käyttää mitään estorasvoja tai silmänympärysvoiteita.

Toinen vanhuuden (ehkä ei niinkään) merkki on se, että olen näköjään paljon pirteämpi ja aikaansaavampi, jos herään kuuden - seitsemän maissa, kuin että torkun puolivaloilla kahdeksaan. Sitäkin kun olen tässä kuussa kokeillut ja huonoksi hommaksi todennut. Muutenkin nämä aamut on omia rutiinejaan täynnä, joten mitä aikaisemmin herään, sen parempi. Edessä on ne ajat, kun nousen neljän jälkeen lukemaan aamulehteä.

Painonhallinnasta on pakko sanoa sananen. Tasaluku on nyt saavutettu - tai on se ollut jo muutaman päivän, mutta en uskaltanut hihkua siitä ääneen ensimmäisenä aamuna. Nyt voi suunta olla vain alaspäin! Sen täytyy olla.

Mies soitti aamulla ja pyysi/käski tekemään ennakkorekisteröitymisen yksille messuille. Tein työtä käskettyä, vaikkei minua ne messut kiinnosta, mutta pääsenpä ensi kuussa reissuun ja näen vähän uusia maisemia kameranlinssinkin läpi.

Lähiajan suunnitelmiin kuuluu myös yksi työhakemus, joka on vasta ajatusasteella, mutta sentään siellä jo.

Nykyminussa niska-peese-otekin tuntuu vähän kevyemmältä.

Sääntöjen mukaan - tai ainakin melkein

2010-01-26T13:03:00.004+02:00

Hanna herätti haasteella, johon tartuin ilomielin, koska kyse oli valokuvista.

Säännöt:
1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Tammikuun 2010 alkupäiviltä kävelylenkin varrelta.
Päivä, jolloin oli pakkasta ja lunta, kuten kuvasta näkyy.
Ihan parasta!

Sinnillä ja sisulla, jos ei muuten!

2010-01-13T12:26:00.006+02:00

Jos jotain päätän, joskus se myös pitää, kuten tämänpäiväinen tutkimusmatka eilisen polun päähän. Yllättävän lähellä tuo kuvan aukea olikin, vaikka tuntui turhan pitkältä taipaleelta kulkea sitä yksin, kun ei tiennyt, mitä on vastassa ja milloin; kuinka pitkälle pitää mennä, että polku päättyy ja miten se päättyy - ja mitä on siellä metsänlaidalla tai metsässä. Enpä pahemmin ehtinyt vilkuilla. Talvella ja päivällä tuo on sentään aika valoisaa seutua, vaikka onkin "kaiken keskellä", mutta silti.

Mutta pääsin perille. Eikä edes hengästyttänyt. Ehdin tuumailla ehkä minuutin, pari ja todeta, että ei ole mikään kuvausilma ja polkuja olisi lähtenyt vielä eteenkinpäin. Rakennusääniä kyllä kuului jostain, mutta mitään ei kovin pitkälle nähnyt. Kai siinä järvi on vastapäätä ja vastarannalla jotain, mikä jäi nyt arvoitukseksi.

En ehtinyt pitkään kuunnella hiljaisuutta (huolimatta niistä rakennusäänistä), kun rekisteröin jonkun hiippailijan tulevan kohtipäin. Tai ei se mitään hiippaillut, pyörällä ajoi melkein päin, ennen kuin tajusin väistää ja päästää ohi.

Hei, olen tinka, nuijamagneetti. Ehkä ylireagoin taas, mutta pakosti tuli mieleen, että mitäs minä sanoin! Ts. kirjoitin. Heti kun pääsen jonnekin metsätaipaleelle syvälle syvälle metsänsiimekseen, samalle reitille pitää osua joku hämärähemmo. Anteeksi vain, jos olikin "ihan tavallinen ulkoilija", mutta mistä niistä tietää. Tuokin mies pysähtyi kuitenkin jonkun matkan päähän potkimaan lunta eikä sillä mitään pilkkivehkeitä ollut mukana. Outoa, sanokaa minun sanoneen, ja yleensä olen aika oikeassa aistimuksissani ja enteilyissäni. Niistä on kuluneelta viikolta parikin esimerkkiä, mutta en valitettavasti voi niitä tähän laittaa.

Olin onneksi sen verran ehtinyt hengähtää, että päätin lähteä saman tien paluumatkalle. Kiitin kyllä onneani, että kuvauskeli oli ihan onneton, joten ei jäänyt harmittamaan kuvaamattomat maisemat. Lähteissäni kotoa meinasin ottaa kuoritun appelsiinin mukaan, mutta syömättähän se olisi tuon kokemuksen takia jäänyt. Hyvä oli popsia molemmat jo kotona.

Paluu sujui varmasti puolet nopeampaa, enkä suostunut vilkuilemaan sivuille enkä taakse, piti vain päästä ihmistenilmoille ja sassiin! Hengästyminen oli sitä luokkaa, että hyvä, että henki kulki, mutta mitä sitä ei kuntoilun eteen tekisi. Loppuajan kiertelin tutuissa maisemissa ja olin iloinen jokaisesta koiranulkoiluttajasta.

Nyt kun tuon reitin olen testannut, voin tehdä sen joskus uudestaan, mutta en yksin. Mielummin kävelen ihmistenilmoilla ja poikkean eri kävelyteille, kuin olen hermo pinkeänä metsässä. Täytyy odottaa kevättä ja kesää, niin voi haahuilla tässä lähempänä tutuissa maastoissa ja poiketa ehkä sitten sinne metsään.

Ainahan sitä voi haaveilla.

Netti lisää tietoa - tieto lisää tuskaa ja taas on edessä tuskien taival

2010-01-12T17:43:00.003+02:00

Phuuu...

Onhan tämä ollut aistittavissa ja tunnistettavissa jo vuosikaudet. En vain ole ottanut mitään turhan vakavasti ja muistanut ehkä päivän, korkeintaan viikon.

Sitä saa mitä tilaa ja liuta muita osuvia lainauksia tähän väliin.

Kyse niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin ruokavaliosta.

Ei siis sen kummempaa, mutta kun tässä nyt on leikkinyt tällä uudella alulla ja miettinyt olotilaa ja syömisiä sekä juomisia, niin pakostakin surffailin jälleen kerran netin syövereissä.

Siinä kohtaa iskee yleensä aina ahistus.

Omat oireet täsmäävät niin moneen, mutta yksi on aika varma. Varmistuksen siihen antaisi vain lääkäri, mutta koska hengenlähdöstä ei vielä ole vaaraa, niin minen lekurille mene.

Yritän ominpäin. Ja sehän on nähty...

Mutta jos nyt tällä kertaa ihan oikeasti ja pitemmällä ajanjaksolla.

Jos nyt aloittaisi esim. siitä, että vaihdan perunan bataattiin, omenan appelsiiniin ja unohdan toistaiseksi ne leipomani sämpylät. Yritän löytää hiivattomia leipiä ja/tai jyrsin tiettyä ruisnäkkäriä.

Itsekurille kurinpalautusta!

Luminen kynnys

2010-01-12T11:59:00.003+02:00

Löysin tänään - vanhastaan kylläkin uuden ulkoilureitin, jos vain uskaltaisin tuonne pitemmälle mennä. Ketuttaa olla tällainen arkajalka, ettei ilman pelontunnetta uskalla poiketa pääreiteiltä, olkoon ne vaikka kuinka "suosittuja ulkoilureittejä" hyvänsä. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat haahuilla (yksin) metsissä ja nauttia siitä vielä.

En oikein tiedä, mitä pelkään ja pelkäänkö mitään tai ketään, mutta joku vaisto käy aina ylikierroksilla. Tarkkailen ja kuuntelen, mitä ympärillä tapahtuu, vaikken nyt välttämättä sitä ulospäin näytä. Toivottavasti. Samoista syistä en voi tehdä kävelylenkkejä kuulokkeet korvilla. Olen lukenut liikaa uutisia ja dekkareita, että mielikuvitus laittaa vielä vettä myllyyn.

Päätin kyllä mielessäni, että vielä joku päivä valoisaan aikaan menen tuonne uudelleen ja jatkan tuota polkua eteenpäin. Siellä jos missä olisi loistopaikka sauvakävellä ja haluaisin nähdä, minne tuo polku vie. On eri asia katsoa kartasta, kuin taapertaa sama reitti itse. Samainen polku on ihan laillinen ja luvallinen kävelypolku, hiihtäjät hiihtää toista kautta. Hyvä niin, ei luulisi tulevan kellekään paha mieli. Paitsi en tykkää niistä, jotka ulkoiluttavat koiriaan irti. Ei ole kiva irrottaa katsetta ja/tai nenää kamerasta ja huomata, että irtorakki nuuskii -hyvä, ettei haaroväliä ja omistaja vakuuttaa, ettei se tee mitään. Juueihän ne koskaan. Kerta se on ensimmäinenkin.

Mielessäni mietin, miten mukavaa ja helppoa täällä laitamilla on kävellä! Paikat, joissa lukee, ettei talvikunnossapitoa, on melkein paremmassa kunnossa kuin ne, joita hoidetaan. Polut on tallottu, eikä ne ole liukkaita - no, eihän mikään paikka ole näillä säillä, paitsi keskustassa. Tässä taannoin kun siellä kävin ihan oikein asioilla, niin tuli kyllä kiire palata tänne takaisin. Miten siellä, lähinnä nyt ihan keskusta-alueella, missä on mukulakiveä ja irtolunta, nautit kävelystä, kun saat varoa kaatumista ja kanssakulkijoita, joissa on josjonkinlaista.

Paras vaan, kun painuisin metsänsiimekseen ja yrittäisin nauttia siellä parhaassa seurassa hiljaisuudesta. Yritän kokeilla tuota joskus.

Lupaan.

Uuden alun alussa

2010-01-09T11:38:00.003+02:00

Vuoden alusta tai viimeistään loppiaisesta on alkanut taas uuden arkeni opettelu ja totuttelu. Eri asioiden summana päätin tehdä erilaisia muutoksia, mutta eivät ne mitään "uuden vuoden lupauksia" ole. Näitä uusia alkuja kun on ollut jo pitkin viime vuotta.

Värjäsin pääni. Tai annoin värjätä. Niin monen vuoden jälkeen, mutta silti. Takana ovat ajat, jolloin sähläsin itse - ja takana on myös se päätös, että sitten kun pääsen töihin. Radikaalia muutosta ei tullut, mutta sainpa vähän vaihtelua peilikuvaan.

Kuten aioin, olen aloittanut taas kuntopyöräilyn. Tein sitä varten A4:n, johon merkitsen päivän, vastuksen, ajan ja kilometrit. Kaloreista en tajua tuon taivaallista, enkä jaksa sitä laskemisrumbaa. Tavoitteena kertalaakista aina vähintään 10 km, joka tähän mennessä on onnistunut. Sellaisen mielestä, jolla on itsekuria, voi tuntua typerältä pitää kirjaa polkukerroista, mutta huomasin omalla kohdalla, että ainut motivaattori on kirjanpito. Kerroista ja ajankulusta. Ettei vain lipsu taas liikaa sohvanpuolelle - tai koneella istumiseen.

Ei nimittäin ole varaa. Puntari heilahti joulun jälkeen vaarallisesti taas tasaluvun ylitse ja nyt niitä yritän taas huhkia pois. Kunhan pääsen taas tasalukuun, alkaa isompi työ päästä tasaluvun alle.

Hyvin on sujunut tähän asti, kun itse pääsen sanomaan. Tunnin kävelyitä aamuisin tai ainakin puoleenpäivään mennessä - illalla vajaan puolentunnin kuntopyöräily. Kyä tää tästä, jankutan mielessäni. Kunhan vain en anna taas periksi ja tee paluuta entiseen.

Entäs ruokapuoli. Se onkin toinen juttu.

Kaikki mitä naamaani lapan, ei kertakaikkiaan sovi. Sen tuntee ja näkee, mutta silti lapan. Tai nyt yritän olla lappamatta. Kokeilen, vaikuttaako mitenkään mihinkään se, että juon vain aamulla kupin kahvia, muina aikoina teetä tai kaakaota. Tee menee, kunhan taas totun ja löytäisin sellaisen mieluisan maun, joka ei laita irvistelemään. Ruisleipää pitäisi välttää ja luulenpa, että se on jo ihan perimänä. Kaikki merkit viittaa siihen. Se taas on aika vaikeata, koska tykkään ruisleivästä ja vaaleata en syö kuin pakon edessä. Nyt taitaa olla se pakko kallistua vaaleampiin sortteihin. Tai parasta kai olisi kokeilla tovi ilman leipää ja pottuja. Hankalaa, mutta yritän.

Kasviksia syödään aika hyvin jo muutenkin, mutta kai niitä voisi enemmänkin syödä. Hedelmistä uppoaa appelsiinit ja vihreät omenat, noin niinkuin kärjistäen. Välillä jotain muuta. Banaanin olen unohtanut toistaiseksi. En vain muista, miksi.

Liikunta ja ruokavalio. Luulisi riittävän, mutta ei. Senpä takia sorruin mainokseen ja netistä kaivettuun tietoon ja ostin yksiä pillereitä. En ole ikinä oikein uskonut ja luottanut moisiin apukonsteihin, mutta kai sitä tässä iässä saa jo kokeilla vaikka mitä. Uimahalliin minusta ei ole menijäksi, hiihtoladulla tarvitaan sukset ja kuntosalille minua ei ole vielä saatu, eikä saada, jos se minusta on kiinni. Haluan liikkua raittiissa ilmassa, jos se suinkin on mahdollista. Senpä takia ajattelin antaa mahdollisuuden tuollaisille kepulikonsteille ja kokeilla, onko meistä yhdessä mihinkään. Pari kuukautta ja voinen todeta, olenko alle tasaluvun vai en.

Syytä olisi kaventua ja kohentua, koska mies sai alustavasti jo vinkin, että kesällä olisi kaverinsa häät. En hihkunut riemusta, en todellakaan. Kesähäät! Voiko ankeampia asioita olla. Kysyn vaan, näin talvi-ihmisenä. Talvella häistä saisi paljon nätimmätkin, katsoo vaikka pihalle nyt. Samasta syystä totean, että häälahjan hankinta on pienin murhe tässä tapauksessa. Täysmustissa vaatteissa avojaloin sinne kun tuskin kannattaa mennä. Ei, vaikka musta hoikentaa.

Koettelemusten kevät 2010 tulossa!

Lainatuin ottein

2010-01-04T07:43:00.002+02:00

Vuodenvaihteen Aamulehdessä oli sivullinen lupauksia uutta vuotta varten. Sai rastittaa ne kohdat, mitä aikoo vuoden aikana (yrittää) tehdä. Leikkasin sen hyvänä hetkenä talteen ja lupasin itselleni haahuilla vähän sen mukaan vuoden 2010. Eri asia, unohdanko koko lehtileikkeen jo tammikuun aikana.

Siitä syystä päätin tehdä siitä oman merkinnän. Kätevää. Ihan vain muistiksi. Opiksi ja ojennukseksi.

Selvitän, ketkä asuvat naapurissa ja tervehdin heitä
Selvittelyt sikseen, mutta yleensä tervehdin naapureita kyllä muutenkin ja muitakin joskus vahingossa, jos pihalle/rappuun päätyvät. On se sitten naapurin kaveri tai postinjakaja. Minusta on vähän hölmöä ohittaa vastaantulija (omassa pihassa/rapussa), jos ei mitään sano. Katsekontakti pitää ainakin ottaa, vaikka sitten vastaantulija olisikin sokeamykkä. Tämä reippauteni ei välttämättä vaikuta kaupassa. Jos en ole juttutuulella, en ala huudella hyllyjen välistä naapurille tai kenellekään muullekaan heitä.

Pidän yhden kasvisruokapäivän viikossa
Tätähän me ollaan aina yritetty, mutta katsotaan, miten taas käy. On niin helppoa tehdä myös kala- ja lihapitoista ruokaa ja syödä se hyvillä mielin. Tosin, nyt taas joulun jäljiltä tuo kasvisvaihtoehto ei ole ollenkaan hullumpi vaihtoehto.

Syön karkkia vain viikonloppuisin
Jos haluaisin oikeasti päättää ja lopettaa, voisin luopua karkista taas kokonaan. Olin joskus sen kymmenen vuotta ilman, eikä tehnyt tiukkaakaan, kunhan alkukankeudesta pääsin eroon. Jos ei totaalikieltäytyminen, niin yritys hyvä 10 tuo lauantaimättö. Tai kerran kuukaudessa; kuka käskee syödä edes joka viikonloppu. Harkintaan!

En roskaa luontoa
Ei käy edes mielessä! Kannan (omat) roskat vaikka kaupungilta asti kotiin laukussa/taskussa, jos ei muuta keinoa vastaan tule. Autossa on pieni roskapussi vaihdekepissä, joten meiltä ei tipu(teta) roskia matkan varrelle. Ai, että ahistaa, kun joskus näkee, miten joltain sattuukin tipahtamaan nenäliina tai karkkipaperi tms. Koskahan saan suuni auki huutaakseni, että hei, teiltä taisi tippua jotain.

Kierrätän jätteeni
Sitä teen ihan luonnostani ja intopiukeena. Enemmänkin voisin, jos sille olisi mahdollisuus, esim. muovinkeräys. Mutta hyvä näinkin, että maitopurkeista lasipurkkeihin, säilykepurkeista pattereihin ja kaikkeen siitä väliltä löytyy omat kierrätysastiansa ja -pisteensä, joko läheltä omasta pihasta tai sitten "kauppareissulta".

Annan feissarin käännyttää minut
No, en todellakaan anna! Joku roti!

Katson vähemmän televisiota
Katson aika vähän omasta mielestäni jo nyt. Vietän enemmän aikaa tietokoneella. Uusia kotimaisia sarjoja on taas alkanut ja alkaa, joten voi olla vaikeaa vähentää. Päinvastoin.

Menen ajoissa nukkumaan
Jos klo 22 - 23 on ajoissa, niin ei tarvitse muuttaa tapoja. Joskus tuo voi lipsua puoleen taikka toiseen, mutta unta tulee riittävästi. Uni on paras lääke ja nukkuminen aika parasta.

Ostan lähiruokaa ja Reilun kaupan tuotteita
Tässä olisi parantamisen varaa ja paljon.

Liikun vähintään puoli tuntia joka päivä
Joka päivästä en uskalla sanoa, koska voihan olla, että tänäkin vuonna tulee vielä pyjamapäiviä. Kävelylenkille jos lähden, siellä yleensä menee tuntinen; johtuen sijainnistani, eh. Tekemäni kierrokset vievät sen verran aikaa, että aika helposti hurahtaa se tunti, eikä tee edes tiukkaa. Aurinkoisilla pakkassäillä voin vielä pidentää reissuja, kun ei vain malta tulla kotiin. Olen myös päättänyt aloittaa taas kuntopyörällä polkemisen. Eilen aloitin, ensimmäinen 10 km takana. Kesällä sitten taas ulkopyöräilyä.

Aloitan uuden harrastuksen
Jaa, niin minkä? Koskahan olen viimeksi varsinaisesti harrastanut jotain, jota voisi kutsua harrastukseksi = jolloin lähdetään kotoa pois kerran kaksi viikossa ja ollaan samanhenkisten ihmisten kanssa harrastuksen parissa. Olisiko 80-luvulla kuorossakäynti? Tyttökerho 70-luvulla. 90-luvulla touhusin mitä touhusin, mutta sekin oli aika itsenäistä diy-askaretta. 2000-luvulla... Pitäisi kai ensin päättää, mitä haluaisin harrastaa ja onko minusta (epätoivoista sanan muistelua tässä välissä... jestas sentään, kun en löydä sitä sanaa, mitä haen.) Antautumaan, ei. Kiinnittyä, no, ei. SITOUTUA! Tulihan se sana, kun vähän potki. Niin, onko minusta sitoutumaan johonkin tiettyyn juttuun pidemmäksi aikaa, varsinkaan kun en tiedä, mitä ensi viikko tai kuukausi tuo tullessaan.

Järjestän lautapeli-iltoja kavereille
Pitikö se tämänkin tulla muistuttamaan, että hyllyllä on edelleen yksi kokeilematon peli. Jos nyt ensin kahdenkesken saataisiin pelipöytä kohdilleen, niin sitten voisi harkita oikein peli-iltaa. Työn alle tämäkin.

Löydän joka päivä yhden positiivisen asian itsestäni
Ja kuinka montaa päivää on vuodessa? Täysin mahdotonta.

Juon vähemmän alkoholia
Voiko tämän vähempää enää juoda. Sehän olisi sama sitten lopettaa kokonaan, mutta kyllähän sitä lääkkeeksi täytyy aina välillä ottaa. Ja vähän muutenkin.

Hymyilen enemmän
Olisi kyllä syytä! Olen turhan vakavailmeinen, lähes tuima, vaikka ei olisi mitään syytä. Hyi minua!

Opettelen haaskaamaan aikaa
Ei tarvitse opetella, osaan sen jo - ja olen siitä enemmän kuin tyytyväinen.

Ostan runokirjoja
Harvemmin tulee runokirjoja ostettua, mutta kirjoja kyllä.

Ajan autolla vain kun on pakko
Sitä teen kyllä ihan muutenkin. Kuljen julkisilla, jos en omin avuin - ja mies toimii kuskina yleensä aina, jos näitä lyhyempiä matkoja körötellään. Käyttäisin autoa vieläkin vähemmän, mutta mies on sitä mieltä, että sitä ei saa seisottaa parkkipaikalla turhan pitkiä aikoja. Auto ei tykkää. Ymmärrän... Eikä mies tykkää julkisista.

Pistän vanhat vaatteeni kiertoon enkä hanki heti uusia
Toimii jo nyt. Kuskaan epäsäännöllisen säännöllisesti pusseja UFFin laatikkoon, mutta sitä vaaraa ei ole, että hankkisin uusia tilalle. En ainakaan turhan usein. Tarvetta kyllä olisi, mutta pärjään näilläkin. Katsotaan vaatekertaa sitten taas, kun työt kutsuu.

Käyn katsomassa isovanhempia useammin
Enää ei elä, kuin molemmat mummit, mutta molemmat asuvat yhtä kaukana kuin vanhemmat, joten käyntikerrat tuskin nykyisestä lisääntyy. Välimatka asettaa omat hankaluutensa. Tosin puhelimeen voisin tarttua useammin, mutta olen muutenkin niin huono soittelemaan (se tosin näkyy kännykkälaskussa, silloin harvoin kun se tulee.).

Ostan ruokaa vain sen verran kuin käytän
Auts. Tässä on myös parantamisen varaa. Biopussiin tulee laitettua joskus muutakin kuin suodatinpussit ja talouspaperit.

Käyn katsomassa harrastajateatteria
Tuota voisin tulevana kesänä kokeilla! "Oikeissa" teattereissa olen täällä asuessa päässyt käymään, mutta vielä on paljon nähtävää ja koettavaa kulttuurinkin saralla. Yksi, mitä mietin ja haluaisin kokeilla, on joku "sinfoniakonsertti" vaikka Tampere-talossa. Tykkään klassisesta musiikista, niin olisi mukavaa kerrankin kuulla sitä ihan oikeasti soitettuna. Ilman kuitenkaan mitään sopraanoja tai muita oopperalaulajia. Pidänpä tämänkin mielessä.

Sammutan turhat valot
Helppo nakki, jos niikseen tulee. Pimeitä ovat ne huoneet, joissa ei oleskella. Paitsi vessa; siellä yleensä aina palaa päivisin valo, jos kotona ollaan, koska käytössä se on kuitenkin ja ko. lamppu ottaa aikansa syttyessään. Tästäkin on montaa mieltä, että kannattaako niitä loisteputkia sammutella ja sytytellä edestakaisin, mutta näillä tavoilla mennään toistaiseksi.

Aika näyttää, minkälainen vuosi tästä tulee ja kuinka paljon pitää itseään retuutella niskasta ja potkia peeseelle.

Harittavaa tiirailua

2010-01-01T15:59:00.004+02:00

Sopii toivoa, että seuraavan kerran, vuonna 2013, minullakin jo olisi sellainen lisälelu, jotta saisin kuvattua kuuta kunnolla. Eilen yritin tiirailla pienellä ja vähän isommalla kameralla, mutta heikoin tuloksin. Välillä luulin, että silmissä jo harittaa, kun näin kuun milloin kahtena, milloin neljänä.

Raketteja ei menty eilen ulos asti katsomaan. Kuulosti vähän siltä, että aivan kuin tänä vuonna olisi raketteja ammuttu viime (eh, toista) vuotista (2008) vähemmän. Malttoivat aika hyvin siihen iltakuuteen odotella ja lopettivatkin ajoissa. Välillä tuli niin hiljaisia hetkiä täällä lähiössä, että meinasin nukahtaa. Vaikuttikohan oikeasti ne uudet ohjeistukset niin paljon, vai pelottiko pakkanen.

Alkuillasta käytiin happihyppelyllä, mutta väsy iski sen verran pahasti luihin ja ytimiin (tankkauksilla lienee vaikutusta asiaan), että uni korjasi mennessään. Ja hyvä niin. Tässä alkaa olla arki jo pian nurkan takana, joten paluu normaaliin uni- ja päiväjärjestykseen olisi enemmän kuin suotavaa.

Puntarista ei nyt sanaakaan.

Sivunkääntelyä

2009-12-31T20:04:00.002+02:00

En aio kerrata mennyttä vuottani, saati naputella ääneen alkavan uuden vuoden lupauksia.

Ihan vain laiskuuttani.

Totta maar odotan uutta vuotta taas, kuin kuuta nousevaa, jahka se olisi yhtään parempi, kuin tämä mennyt vuosi oli. Tai ei tässäkään kai mitään suurempaa vikaa ollut; aina voisi asiat olla huonommalla tolalla.

Mutta myös paremmin, jos joiltain muilta kysyisin.

Parempi, kun en kysy. Pysyy mieli parempana.

Onnellista uutta vuotta 2010!

Yllättäviä ovenkäyntejä

2009-12-23T16:50:00.004+02:00

Meillä kävi pukki jo alkuviikosta, kuten kuvasta näkyy. Jokavuotinen sulostuttaja jo monen vuoden takaa. Sain sen joskus kummisedältä. Joistakin härpäkkeistä en vaan raski luopua.

Viikonloppuna koin jännityksen hetkiä, kun yksi vanha kodinkone sanoi sopimuksensa irti. Sitä päivää olin "odottanut", mutta silti se tuli vähän yllättäin. Mitään akuuttia hätää tai uuden tarvetta ei olisi ollut, mutta koska ajoitus oli kaiken kaikkiaan sopiva, niin nyt meillä on sivustatäytettävä vaatteidenpesumasiina. Vetää paljon enemmän pyykkiä sisäänsä ja on hiljaisempi, kuin edeltäjänsä, linkoaakin maximissaan 1600 kierrosta. Onnea. En kuitenkaan aio jättää pyykkitupaseikkailuja, koska siellä hoituu vallan kätevästi mm. pussilakanat ja varsinkin kuivatus.

Imuriakin olen miettinyt ja vähän suunnittelin, että tulevana vuonna voi olla oikea aika sen päivittämiseen nykyaikaan - ja ehjään versioon. Nyt sinnittelen vielä jeesusteipatulla mölykoneella, jolla silläkin on jo ikää toistakymmentä vuotta, joten saakin olla vähän äänekäs. Mymskältä otin ominluvin vinkin hiljaisesta imurista. Jahka näen sellaisen ihan kaupassa livenä, voin tuumailla mm. johdon pituutta ja muita käytännön asioita. Enempää en vain tarvinnut kiinnostuakseni, kuin sanan hiljainen. Uusi pesukonekin on hiljaista sorttia, vasta lingotessa äityy pitämään isompaa ääntä. Jännittävää.

Hiljaisuudesta tulikin mieleeni... tämä hiljaisuus. Tai kyllähän täällä mies on pitänyt ääntä ja televisio ja stereot sekä normaalit kerrostaloäänet, mutta se kitinäitku ja möykkä, kolina ja kiroaminen, huuto ja ärhentely - ne on kaikki poissa! Ollut jo hyvän aikaa, että sen on pannut todellakin merkille! Täällä kuulkaas korva ja ajatus lepää, hermoistani puhumattakaan. Eihän tätä varmasti pitkään kestä, mutta toistaiseksi on nautittava tästä joulurauhasta.

Olen tässä pitkin poikin siivonnut aina joutessani. Pesukonetta odotellessa oli hyvää aikaa jynssätä pesuhuoneen nurkat ja saunaa. Ei siksi, että on joulu. Kunhan nyt vain sattui huvittamaan. Täytyyhän sitä syödäkin, oli joulu tai arki. Tänä iltana olisi tarkoitus laittaa kinkku uuniin. Itse pärjäisin edelleen vaikka ilmankin tai jollakin pienellä valmiskinkulla, mutta mies kuulemma haluaa pitää joistakin perinteistään kiinni - ja se hälle suotakoon.

Nyt kun vielä muistan, niin on kirjoitettava ääneen pari tuotekehittelyä vaativaa ajatusta. Pitkille ja miksei lyhyemmillekin automatkoille penkkeihin olisi hyvä saada hierova istuin. Onhan niitä työtuolejakin, joissa on se hierontaominaisuus. Minulla oli joskus ekassa autossani tupakansytyttimellä toimiva irtopenkinlämmitin (kun kuskinpenkin lämmitin ei toiminut). Joku viksu voisi kehittää sellaisen yhdistelmän. Hierova irtopäällinen, joka toimii tupakansytyttimellä/-mestä.

Toinen, mikä tuli tänään tuolla pyryssä mieleen on tuulilasinpyyhkijöiden kopsutin. Napin painallus ja pyyhkimet kopsahtaisivat ajon aikana tuulilasia vasten ja irtolumi ja jää tippuisivat matkalle. Kätevää tuo on siinä vaiheessa, kun on vaikkapa moottoritiellä, missä ei niin vain pysähdytä puhdistamaan tuulilasia ja pyyhkijöitä, nähdäkseen eteensä.

Jos nämä on jo vanhoja keksintöjä, niin saapi vinkata.

***

Huomisesta päivänkulusta kun ei vielä tiedä, niin toivotan nyt ja tässä kaikille plöki-ihmisille ja muillekin hyvää joulua!

Syökää mitä syötte, kunhan syötte ja juotte sopivasti ja nautitte olostanne, kukin tavallanne.

Niin mieki aion tehä.

Kake

2009-12-18T12:17:00.002+02:00

Pakkanen vai sisäinen blondius - tai sittenkin luontainen pöljyys:

Ostin laitteen, jonka ohjelmoimiseen ulkomaankielisten ohjeiden ja kuvan perusteella tarvittiin kaukosäädin.

Reippaana tyttönä menin olohuoneeseen, otin kaken ja menin keittiön lattialle pitkin pituuttani tarkoituksenani ohjelmoida ja samalla koekäyttää kyseinen laite. Heräsi kyllä pieni epäilys; sen verran vielä kulkee järki päässä, mutta olen kuullut puhuttavan yleiskaukosäätimistä ym. Oma ei kylläkään ole mikään yleispätevä.

Painelen erilaisia nappuloita. Painelen ohjeen mukaisia numeroita, eikä mitään tapahdu. Sinnittelen vartin verran ja tunnen, miten kiukku ja paha olo (fyysinen) valtaa mielen. Että pitikin ostaa humpuukia, lankaan menin ja tässä sitä nyt ollaan. Rähmällään. En kyllä varmasti kerro miehelle, saa itse kokeilla jouluaattona. Ehkä tässä vain on joku kikkakolmonen, jota en nyt tajua.

Haen makuuhuoneesta toisen kaukosäätimen, vain huomatakseni, että sehän on samanlainen. Totta kai, Samsungeja molemmat vastaanottimet.

Sillä samalla sekunnilla huomaan, että purkamassani laatikossa on vielä jotain. Kaukosäädin! Ihan oikea ja siihen laitteeseen kuuluva.

Äkkiä patterit sisään ja testaamaan.

Turha kai mainita, että toimii.

Kylläpäs helpotti myöntää oma tyhmyys, koska en voi tätä kertoa miehellekään kuin vasta jouluaattona.

Terapiaa puoleen hintaan

2009-12-17T11:50:00.002+02:00

Ei se hymy johdu pakkasesta, vaikka tavallaan johtuukin.

En ole palelluttanut naamaani, mutta väkisinkin se hymyilyttää, kun nyt on tällä viikolla ollut viimeinkin kelit, joita olen odottanut. Eikä tuolla tunnu liian kylmältä haahuilla, kun on tarpeeksi vaatteita eikä jää seisoskelemaan pitkiksi ajoiksi paikalleen. Kuka käskee sipsuttaa pakkasessa collegehousuissa ja kesäkengissä avopäin, kuten aika moni nykyisin näyttää tekevän.

Jos kehtaisin, menisin kaupungille asti niissä toppavaatteissa, missä kuljen täällä kävelylenkeillä, mutta eihän se nyt olisi sopivaa. Menee vielä kaupungin maine, jos käytännölliset maalaiset valtaavat Hämeenkadun. Johan tässä oli eräässäkin lehdessä lukijan mielipide, missä ilmaistiin närkästyminen naisista, jotka kanniskelevat kaupungissa selkäreppua. Se minulta vielä puuttuu; olen kanniskellut reppua enintään Tammelaan saakka.

Eilen testasin tosimielessä toista paria kutomiani pitkiä ranteenlämmittimiä. Nehän pirskatti vieköön toimivat! Olin muutaman tunnin kaupungilla asioilla ja suuren osan siitä ulkona, mutta eipä päässyt pakkanen takinhihoista sisään, vaikka olikin pari puolipitkähihaista paitaa päällä.

Anun vinkistä varmistuneena menin käymään siellä kangaskaupassa. Vähän kyllä hämmensi se tavarapaljous, että muistin vasta kassalla jonottaessani, että lankaa ja kuminauhaa voisi myös tarvita. Kangaspalan löysin kuitenkin, sehän se oli pääasia. Se oli myös tarpeeksi iso, jos ensimmäinen ompelus menee tärviölle. Iloisin yllätys oli, että sain sen koko komeuden puoleen hintaan ilmoitetusta. Oooo, mikä tuuri! Halvalla lähti minun ompeluharrastus taas liikkeelle.

Tänään olisi vielä ohjelmassa yksi tilaisuus, jonne lupasin mennä avuksi. Käytännössä ja itseni tuntien taitaa mennä niin, että ehdin laittaa kaiken valmiiksi, mutta kun en tykkää jättää asioita liian viime tippaan. Ja onhan minulla ollut tätä aikaa hankkia tarjottavat ja muut tykötarpeet.

Joulusta minulla ei ole oikein muuta sanomista vielä, kuin, että toivon totisesti, että osalle naapureista olisi paikka, jonne voisivat mennä jouluksi. Vaikka sukulaistensa tykö. Mielellään vaikka koko loppuvuodeksi. Mölytköön ja tapelkoon siellä kaikessa rauhassa.

Tai onhan minulla se ompelukone! Kaasuttelen sillä ja soitan heviä.

Kaikkea hyvää

2009-12-14T17:41:00.003+02:00

Päässä soi jostain syystä Martti Servo, vaikken saakaan sanoista selvää enkä saa kiinni kappaletta. Liekö sitä edes olemassa muualla kuin omien korvien välissä. Tunnelma vaan sopii tähän hetkeen ja koko päivään, mitä tässä nyt on ehtinyt haahuilla. Leppoista oloa ja raitista ilmaa. Pakkasta tänään jo reilut kymmenen ja koko päivän.

Viikonloppu hurahti ja tämä tätsy siinä samalla. "Löysin" tässä taannoin vanhan käsityökorini vaatehuoneen ylähyllyltä, joten olen saanut aikani kulumaan vallan hyvin käymällä sen sisältöä taas läpi. Lähinnä nyt kuluttanut vanhoja villalankakeriä. Nuorempana kudoin aina syksyllä yhden villapuseron, mutta nyt en edes kuvittele sen sortin urakkaa. En jaksa keskittyä, saati, että mielenkiinto riittäisi niin pitkään projektiin. Tässä nyt on hollilla kaikkea muutakin.

Eilen nukkumaan mennessäni pyörin ja hyörin (kuvainnollisesti), kun mietin mitä kaikkea tässä voisi vielä tehdä. Ideoita ja suunnitelmia vain pulahteli päin näköä. Pari jakkaraa voisi "päällystää" ja muokata yhtä laukkua. Pitäisi vain uskaltautua johonkin kangaskauppaan ja löytää sellainen kori, missä on ylijäämäkankaita vai mitä ne on. Kangaskaupassa olen asioinut viimeksi 90-luvulla ja silloinkin äitini kanssa, joten on vähän hakusessa, miten siellä käyttäydytään. Älköön vain kukaan tulko kysymään mittoja tai mitä etsin. Minä mistään mitoista tiedä. Näppituntumalla sellaista sopivaa kangaspalaa, joka sopii väri(e)nsä puolesta. Yritin katsella jo kirpputorilta, mutta ei ollut.

Kirppiksestä puheenollen. Pöytävuokra-aikani on nyt onnellisesti ohi ja voin todeta, että ei hullumpi kokemus. Mitään ei rikottu, saati varastettu ja kaikki olivat joko tallessa tai mennyt kassan kautta. Se vain, että vaatteissa oli jo tuonkin lyhyen vuokra-ajan jälkeen ominainen kirppishajunsa, joten jatkolähetin satsin kierrätykseen. Jos olisin rohkeampi sielu, mainostaisin enemmänkin, mutta kun en ole. Jos taas kyseinen kirpputori on voimissaan vielä ensi vuoden puolella, saati minä, voisin ottaa toisen viikon.

Plussan puolelle jäin, mutta en rikastunut, koska pyytämäni hinnat tavaroista ja kirjoista olivat aika alakanttiin. Periaatteeni kun on, että kirpputorilla kirppuhinnat. Ostaessa ja myydessä. Kirjoista sain noin puolet myytyä, mikä olikin päätavoite koko viikolle. Nappikauppa ei käynyt, mutta niillekin keksin nyt myöhemmin itse käyttöä ja lopuille löytyi uusi, hyvä koti. Terveisiä vastaanottajalle, jahka postipoika löytää perille.

Lauantaina piipahdin TTT:n Kirpputorilla. Siellä sai jo esimakua ruuhkista, joilta ei voine täällä välttyä tänäkään joulunaikana. Vähän meinasi ahistaa, mutta ei liikaa, koska välillä pääsin raittiiseen ilmaan ja otin reissuni ulkoilunkin kannalta. Enemmän otti päähän ne muutamat keski-ikäiset naiset Sokoksen kassajonossa, kun jaksoivat valittaa (muka) hitaasta palvelusta ja pitkistä jonoista. Kivahan se tietysti on heittää small talkia, mutta olisivat olleet tyytyväisiä, että siellä sentään oli järjestetty vuoronumerojärjestelmä kassoille. Ei ollut vaaraa rynnimisestä saati etuilusta. Minä ainakin olin. Sitä tiesi pääsevänsä kassalle ja ulos jossain vaiheessa omalla vuorollaan - ja tokihan se jonotus oli vapaaehtoista. Kuka käski tulla tavarataloon lauantaina keskellä päivää kun siellä on satoja muitakin. Itsekin mietin ehkä pari minuuttia, jäänkö vai en. Sunnuntaina pysyinkin sitten kaukana kaupungin ruuhkista. Istuin kotona kutomassa ja mieli oli hyvä.

Mieli on ollut viime aikoina ihmeen hyvä. Uskalsin jopa ääneen sanoa, että nyt on taas ne ajat, kun ei ketuta mikään, onnellisuus- ja tyytyväisyysasteet aika hyvällä mallilla - ja vain siitä syystä, että saan olla ja tehdä mitä haluan oman aikatauluni mukaan. Miehellä on ollut omat kiireensä työ- ja vapaa-ajalla, joten hänkään ei ole muistanut tai jaksanut painostaa minua esimerkiksi työnhaussa. Onhan se tosiasia, että ei tämä minun luova kauteni tuo taloon euron euroa, vaikkei kyllä paljon maksakaan. Minusta kuitenkin suurempi merkitys on sillä, millä kiirillä olen. Se vaikuttaa niin moneen. Johan se on nähty ja kuultu.

Tammikuussa voi taas miettiä vakavampia. Nyt tuuletellaan pääkoppaa ja annetaan käsien käydä.

Ei sunkhaan sole niin vaikeata

2009-12-10T13:02:00.002+02:00

Onhan sitä joulumieltä saanut etsiä, kun ulkona on ollut ylipitkä syksy -ja vielä tympeimmästä päästä. Iloinen yllätys oli löytää parikin joulumielenkohentajaa täältä. Kiitos Unalle ja Marja-Leenalle. Tavoilleni uskollisena kiitän ja niiaan syvästi, mutten laita sitä eteenpäin, koska. On vain niin hankalaa erotella yhtään ketään missään mistään. Lähettelen lämpimiä ajatuksia joka päivä ympäri ämpäri, tuntekoon jokainen pistoksen poskessaan, jos haluaa.

Märkä syksy taitaa tässä lähiaikoina muuttaa vähän muotoaan; hitaasti, mutta varmasti. Lunta on sadellut koko päivän ja mitä otsikoita on uskominen, pakkasia on toiveissa jo ensi viikosta. Voin taputtaa pieniä käsiä yhteen ja vääntää hymyä vaikka väkisin.

Aikani jahkailtua otin sittenkin oman nurkkaukseni kirpputorilta. Vähän niin kuin koemielessä, että miten Tampereella kirppiskansa kohtelee tavaroita ja kuinka moni menee kassan kautta. Ei sillä, että olisin yhtään ennakkoluuloinen, mutta olen vain lukenut liikaa yleisönosastoja ja seurannut livetilanteita. Ahistuu siinä vähemmästäkin.

Enemmän meinasi ahistuttaa, kun kävin omia kaappeja läpi. Vaikka säännöllisen epäsäännöllisesti niitä aina käynkin lävitse, aina sitä ylimääräistä näyttää olevan. Koskahan pääsisin niistä lopullisesti eroon (siis oman käden kautta ja omasta halusta).

Katsoin eilen pitkästä aikaa Lumikit. Edellisen kerran näin sen telkkarista silloin 80-luvulla ja kyllähän se teki vaikutuksen. Olin tallentanut sen vajaa vuosi sitten, mutta nyt vasta otin aikani ja paikkani. Vähän harmittaa, etten marraskuussa ottanut asiaksi ja mennyt katsomaan sitä Teatteri Tapioon, kun kerta ilmoituksia esityksestä näin. Nyt se taitaa olla myöhäistä.

Tulevana viikonloppuna sopii olla hyvät kelit niin ulkona kuin omassa päässäkin, koska olen suunnitellut käyväni vaikka missä. Paino kuitenkin sanalla suunnitellut. Olen kirjannut kalenteriin pitkin matkaa tapahtumia ja muita ja nyt on h-hetket koittamassa. Keskustorillakin avautuu taas Joulutori ja se jos mikä piristää kyseistä aluetta.

Suomen kielihän on paikkapaikoin vähän hankalaa, jos siitä tehdään hankala. Siitä on monta monituista esimerkkiä kuluneeltakin syksyltä. Niinkuin niin kuin. Niinko. Terveisiä vaan Anulle, joka sai taas minun kielioppini sekaisin. Minua kuitenkin helpottaa, kun osaan persoonapronominit; mie, sie, se/tuo - me(t), te(t), ne/nuo. Molen, solet, son - molema, toletta, nuotton. Variaatioita unohtamatta.

Eikä lappalaista rekkakuskia, Mauria.

Älä syytä itseäsi, jos et ymmärrä minua tai saa selvää puheistani.

Sujuvahkoa arkea

2009-11-25T11:41:00.006+02:00

Otin tänään vähän takapakkia eilisen vastapainoksi. Eilen nimittäin heräsin miehen kellonsoittoon ennen kukonlaulua ja käytin tilanteen hyväksi nousemalla ylös. Uni loppui kuin seinään, toisin kuin töihin menevällä, mutta sainpa ainakin loistavan alun päivälle tehdä kotihommia.

Sään synkkyydestä johtuen aikaistin myös valohärpäkkeiden esillelaittamista. Kuvan maljakko on tosin ollut jo syksystä asti keittiössä, mutta koska tein täällä vähän muutoksia, löysi se tästä konepöydältä paikkansa, kun sen siihen kerta laitoin. Tammikuussa tulen katumaan, kun on kerättävä valot pois ja on taas totuttava hämärään nurkkaukseen.

Tämä on taas niin tätä, että kun on aikaa katsella kotona ympärilleen, sitä näkee ja keksii kaikenlaista, mitä pitäisi korjata, muuttaa ja hommata. Osaan pystyn ja kykenen itse vaikuttamaan; esim. eilen vaihdoin vessanoveen kyltin, joka sekin on odottanut vuoroaan kolmatta vuotta. Ei tässä turhia hötkyillä. Tiedä sitten, onko nuo merkitsemiset vanhuutta vai vieraita varten, mutta jotenkin ne kuuluvat tähän kalustukseen. Vielä jos pystyisi triplaamaan äänieristykset tässä kerrostalossa, niin olisin lähellä onneni huippua.

Harmittaa, että Jyväskylän Joulumarkkinat sattuu olemaan just nyt viikonloppuna, eikä veronpalautusten jälkeen. Tai jos olisin tiennyt niistä vähän aikaisemmin, olisi voinut sumplia viikonloppureissun Jyväskylään. Nyt iskee piheys ja järki päälle ja hyvä tilaisuus menee ohi. Ensi vuonna pitää kirjata ylös vähän paremmin kaikenmaailman tapahtumia ja messuloita. Mies pitää huolen epäsäännöllisen säännöllisesti muistuttaessaan näistä. Olen luvannut harkita. Pääsisin kuvaamaan niitä Jyväskylän valoja, jos hyvin käy.

Nauratti vähän, kun luin summittaisesti aikaisempia merkintöjä. Siitä miten innoissani olin syksyn työkuvioista - ja miten nopeasti ne muuttuivat. Vaan eipä tiennyt tyttö... miten totuus on tarua ihmeellisempi ja käytäntö toista, mutta tulipa testattua ja koettua. Nyt on vuorossa taas uudet suunnitelmat ja katiskat. Sitä ennen jatkan tätä huushollaamista ja omien akkujen latailua, kun ei aurinkokaan sitä tee.

Päivänsankari

2009-11-23T11:46:00.002+02:00

Piti vallata tänään aamulla pyykkitupa, mutta pieleen meni. Pesukone olisi kyllä ollut vapaana koko päivän, mutta "joku" oli varannut eilisen pyykki-iltansa jatkoksi kuivaushuoneen koko täksi päiväksi! Argh! Siinä murenivat hyvät suunnitelmat. En ihan hyvällä katsellut varauskirjoja; sen tunsi varmasti myös naapuri korvissaan. Ehdin pestä vaatepyykin kotona, mutta lakana- ja pyyhekasat jäävät taas roikkumaan. Vaan minkäs näille mahtaa. Tähän saakka onkin tuo pyykkitupailu sujunut liian hyvin.

Olen kovasti viime aikoina pyöritellyt ajatusta jouluateriasta valmiissa pöydässä. Koska pikkujouluja ei ole eikä tule työpaikan puolesta, pitäisi löytää joku sopiva ruokintapaikka, joka tämän riemun mahdollistaisi. Toki kinkkua ja laatikoita saan kotonakin, mutta olisi se nyt mukavaa päästä ulkoruokintaan ja valmiiseen joulupöytään kerran vuodessa! Täytyy jatkaa lehti-ilmoitusten lukemista ja vertailua.

Joulusta ei ole muutoin mitään kummempia suunnitelmia. Taitaa mennä näissä maisemissa, valitettavasti. Joulukortteja en jaksa nyt askarrella, mutta teetin omasta kuvasta (siis aiheesta, en omasta naamataulusta, eh.) valokuvakortit. Tekeminen, tilaus ja toimitus oli sen verran sujuva ja nopea, että niitä voisikin teettää myöhemmin uusin aihein, jos niikseen tulee. Mitä siitä, että korteissa on takana pieni präntti www.ifolor.fi.

Nyt harmittaa, etten mennyt tänä syksynä niille Tampereen Kädentaitomessuille. En tosin silloin vielä tiennyt, että tarvitsisin vaikka mitä. Ainakin kassin (ei tuo sana kyllä kuulu minun sanavarastoon, mutta menköön nyt tässä tapauksessa.) ja kännykkäpussin. Kuvittelin jo itseni ompelemassa sellaista pussukkaa, mutta tarkemmin hahmoteltuani päätin kääntyä valmiisiin tuotteisiin ja valita niistä, jos kohdalle osuisi. Siinäpä hyvät kohteet veronpalautuksille; laskujen lisäksi.

BBstä sen verran, että olen tyytyväinen finaalinelikosta! Siellä on nyt ne kolme, joille soisin voiton.

Onnea päivänsankarille!

Ahtaaksi käy

2009-11-14T15:15:00.004+02:00

Klikkaa isoksi.

Laiska lauantai osa XX.

Meinasin tänään lähteä käymään Tohlopissa, Kakkosen Putiikin lopetusmyynnissä, mutta niin vain jämähdin taas kotiin muka pyykin ja leipomisen varjolla. Pyykit on pesty, tortut ja omenapiirakka edelleen tekemättä. Mies valitti aamulla kurkkukipua, joten senkään takia ei hötkyilty. Ei sillä, että tässä valmiustilassa oltaisiin, mutta mitä sitä suotta puolikuntoisena lähtee yhtään mihinkään.

Kotona on (aika) hyvä olla. Jätän tästä välistä sanomatta, miten tekisi mieli laittaa naapurille heippa-lappu (arkki a-nelosta), jossa vinkkaisin mm. siitä, että yörauha on tässäkin talossa klo 22 - 7, alle kolmivuotiaat kannattaisi varmaankin nukuttaa klo 20 mennessä, eikä antaa niiden kitistä ja melskata 23 molemmin puolin vanhempien osallistuessa samaan sirkukseen; tässä rapussa on työssäkäyviä ihmisiä - ja onko pakko huutaa vittusaatanaperkelettä koko ajan. Se ei kuulosta tänne naapuriin yhtään kivalta, mutta luulenpa, että lapsensa ehtisivät oppimaan kirosanat vähän vanhempinakin. Onni onnettomuudessa on, että itse en ole kirjailija tms., joka tekisi töitään kotona. On katsottu elokuva ja tyhjennetty kovalevyä ja syöty kevyesti. Illemmalla voisi nauttia omatekoista Irish Coffeeta, kun sen makuun pääsin taannoin yhdellä viikonloppureissulla.

Ylläolevan sarjiksen jemmasin tässä taannoin lehdestä, koska tiesin sen osuvan nappiin ennemmin tai myöhemmin. Haaveilla on tapana lentää ohi - ainakin minun.

Niinhän siinä työpaikan saannissa sitten kävi, että en napannut sitäkään. Ei sitä tosin ole kait vielä napannut kukaan muukaan, koska sain päälliköltä vastauksen (kysyttyäni, kun aikani odotin), johon tahdon uskoa, että suunnitelmat ko. talossa menivät yllättäin vähän uusiksi. Samoin myös työntekijävalinta. Eipä siinä minullakaan sitten ollut paljon sanomista, vaan tyydyin kiltisti kohtalooni.

Nyt olen sitten vähän niin kuin tyhjän päällä, mutta olenpa ainakin suht rauhallisin mielin. En ressaa enää puhelimesta enkä aamuista - olen vapaa taas tekemään mitä haluan tai olla tekemättä. Ihan omasta tahdosta, pitkähkön harkinnan ja muutaman hyvin nukutun yön jälkeen. Kokeilin, mutta koin näiden kuukausien aikana, että ei se sovi minun päälle. Kroppa ehkä kestää, mutta mieli ei. Sitä oli pakosti koko ajan pienen paineen alla, niin hej! hallelujaa. Tinka oli entistä kireämpi ja säikympi.

Nyt just tällä hetkellä ei ahista y h t ä ä n. Antakaas kun nautin!

Hillintää

2009-11-06T10:33:00.003+02:00

Tilapäivitys naamakirjamaisittain: ... kehtaa käyttää kotioloissa t-paitoja, jotka oli tuupannut vaatehuoneen takimmaiseen nurkkaan odottamaan muka parempia aikoja.

Nyt on jo toinen päivä ja toinen paita, jonka puin päälle sen jälkeen, kun olin todennut kuukausia, jopa vuosia sitten, että ahistivat liikaa. En tykkää makkarankuorista päällä. Mutta koska viime viikkoina on tapahtunut pientä muutosta; niin pientä, jonka oikeasti vain itse huomaan ja aamupäivisin, eh, päätin uhkarohkeasti kokeilla. Ja annoin olla. Miehen mielestä muistutan edelleen MichelinWomania, ja siinä ollaan kyllä samaa mieltä, mutta antaapa aihetta ainakin jatkaa tätä "kunnostautumista", jos kerran suunta on alaspäin ja pienempään kokoon. Kyllä se minulle sopii.

Kirjoitan näköjään vähän turhan avoimesti ja läpinäkyvästi sinne tänne, koska sain eilen taas yhdeltä kaverilta kukkia. Mikä ihana piristyspuska! Kirjoittamisesta puheenollen; miksei kukaan ole tuonut minulle vuosien saatossa sukkahousuja, vaikka niistä niin auliisti ja hyvällä sydämellä aina kirjoitankin! [No, unohtakaapa tuo heitto. Kyllä äiti hoitaa sen puolen. Ei tosin lähetä, mutta käydessäni saan aina pussillisen nyloneita; äiti puolestaan ostaa niitä pilkkahintaan tuttavaltaan, joka niitä työkseen katselee. Näin se homma etenee.]

Kun viimeksi tai joskus... kirjoitin, että pitää taas miettiä, mitä haluaisin tehdä isona työkseni, tai kun mies taannoin istutti keittiönpöydän ääreen ja kysyi, mitä aion tai meinaan tehdä (töiden suhteen). En tiennyt. Enkä tiedä. Olin niin nurkkaan tuupattuna sillä hetkellä, että meinasi nuppi seota. Ja sekoaahan se helpostikin, jos sille annan luvan, mutta toistaiseksi sinnittelen. Ei ole kuitenkaan kysymys elämästä ja kuolemasta, vaan vain työstä. Vastasin miehelle, kuten asia on, että sitten kun sellainen mieleinen ja mielekäs työ tulee vastaan, tiedän kyllä. Se vain kolahtaa.

Nyt on näin päässyt käymään. Asia on tosin vielä pahasti vaiheessa ja omat mahdollisuuteni saada se työ on aika pienet, mutta elättelen niin kauan toivoa, kunnes saan murskaavan tiedon, että pätevämpi/ä tms. löytyi. Sitten on aika murehtia ja pienesti itkeä tihruttaa, mutta sitä ennen toivon parasta ja odotan. Ei tässä vielä auta heittää vanttuita naulaan, kun on tilanne kesken.

Ko. työ ja työpaikka vaan olisi niin hieno mahdollisuus ja tilaisuus nyt tässä tilanteessa ja kaupungissa, että en tiedä miten päin olisin. Haluan sen työn, mutta johan se on nähty ja koettu, että aina ei todellakaan saa, mitä haluaa. Olen tosin onnekas ja kiitollinen, että pääsin kuitenkin haastatteluun asti ja vähän näkemään ja kuulemaan, mitä luvassa olisi. Olen joskus 25 vuotta sitten ollut ensikosketuksessa ko. paikkaan, tietämättä, tietenkään, että istun jonain kauniina päivänä samaisen päällikön "piinapenkissä". Kumpa ympyrä sulkeutuisi myös toisella tavalla. Olisi niin hienoa. Loppuisi tämä etsiminen ja ainainen kitinä ja valitus. Töiden saannista.

Tänne tuli "kunnon" talvi viimeinkin. Ensilumen satoi reilu viikko sitten, mutta eilen ja tänään näyttää niin valkoiselta. Lisää vaan! Kyllä tänne mahtuu, kunhan ei tupaan sada.

Yleisövihjeiden perusteella

2009-10-28T13:28:00.004+02:00

Vapaapäivästä johtuen olen ehtinyt tänään tehdä muutakin, kuin herätä. Olen lukenut lehtiä ja nettiä. Viime päivien haloo on noussut yhdestä tamperelaisesta kirpputorista. Jo ensimmäisen "yleisövihjeen" jälkeen tuumasin itsekseni, että minulla on vain hyviä kokemuksia. Käyn siellä kylläkin harvoin, ostan vähän kerralla tai en ollenkaan. Joka kerta olen saanut ihan hyvää/asiallista kohtelua. Jonottaa joskus täytyy, mutta eikös se ole myös kaupankäynnin merkki?

Melkeinpä ainut, mikä minut pitää sieltäkin kirpputorilta poissa, on hyökkäysvaunuilla sisään tulevat kanssa-asiakkaat. Toki jokainen on varmasti tervetullut, mutta kannattaisiko miettiä, kuinka leveillä lastenvaunuilla sinne pienille käytäville ahtaudutaan. Joukossa on toki huomaavaisiakin äitejä, jotka hoksaavat pitää käytävät suht avoimina tai ainakin jättävät tilaa ohittamiseen ja vastaantulolle. Eri asia on sitten ne hirmut, jotka parkkeeraavat kultamussukkansa keskelle käytävää ja jäävät katselemaan kirppispöytäantia toisaalle. Parhaassa tapauksessa lapsi huutaa kurkku suorana kuumuuttaan/nälkäänsä/tylsyyttään/ mitä vaan.

Lisää polemiikkia aiheesta täällä.

Kahlausta pikkuhiljaa kevyemmin askelin

2009-10-28T10:43:00.003+02:00

Huokaus.

Mistähän sitä taas aloittaisi, ettei heti kärkeen vali-vali-valittaisi. Toisaalta eihän tässä enää mitään hämminkiä ole; lokakuu on melkein jo lusittu ja talviaikaan siirrytty, joten toivon olotilani tästä tokenevan entisestään. Vielä kun lunta tulisi, niin minua ei pidättele mikään. Hah.

Viime viikko oli kyllä yhtä tervanjuontia. Pahin koko vuonna tähän astisista. Tiedän mistä kaikki kiikasti [ihan normaalia mielialan vaihtelua ja matalapainetta, siis] enkä itse kyllä tehnyt oikeastaan mitään* olotilan parantamiseksi. En edes herkutellut, jonka tajusin vasta myöhemmin. Huono omatunto vaan paheni, kun en saanut hoidettua edes muutamaa sähköpostivastausta, vaikka mieli teki koko ajan kirjoittaa. Ei vaan jaksanut tarttua ajatuksesta tekoon. Kyllä mie vielä... Naamakirjassa kaikki on vähän helpompaa.

*Teinpäs! Kävin hetken mielijohteesta uudessa parturissa. Ei sillä, että edellisessäkään mitään vikaa olisi, mutta voin kuvitella, että just sille päivälle en olisi saanut edes aikaa, joten käytin tilaisuuden hyväksi ja lompsin ennestään tuntemattomaan tuoliin. Olin sen verran kuitenkin tyytyväinen, että taidan lampsia seuraavallakin kerralla. Toki kotiin päästyäni jouduin taas kastelemaan hienon kampauksen ja tekemään siitä omannäköisen. Eh. Viihdyn paremmin sekasotkussa, kuin föönattuna. Puistatus.

Työrintamalta sen verran, että nyt olen ollut mukavissa paikoissa. Ei valittamista. Alkuun tosin tuntui, että kunto pettäisi alta, mutta mitä pitempään on ollut samassa paikassa, sen paremmin se alkaa sujua.

Olen entistä enemmän sitä mieltä, että elämän täytyy olla muutakin kuin työntekoa (ja julkisilla reissaamista). Mitä siitä, että se aiheuttaa välillä kituuttamista muutaman euron saldolla, mutta jos alkaa päässä pinna kiristyä, kun ei mitään muuta ehdi tai jaksa tehdä, niin ei hellvetti. Säännöllinen osa-aikatyö (työnkuvasta en ole vielä selvillä) olisi poikaa, mutta täytyy jatkaa vielä sellaisen etsimistä. Tai jotain muuta. Tässä nykyisessäkään hommassa ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta käytännössä kyllä. Varsinkin silloin, kun homma ei pelitä, kuten on sovittu. Silloin sitä istuu pakosti itsensä kanssa keittiönpöydän ääreen ja miettii, mitä seuraavaksi.

Pohjanoteeraus

2009-10-01T09:53:00.004+03:00

Uskotko, jos sanon, että nikottelin ja itkin eilen silmät päästäni töistä kotiuduttuani? En minäkään, mutta näin pääsi käymään.

Hillitsin työpäivän aikana kieleni ja kroppani, mutta kun kotioven suljin, aukeni kyynelhanat ja sanavarasto. Olin niin totaalisen kiukkuinen, ärtynyt, kettuuntunut (lievin ilmaisu), kireä ja mitä kaikkea, että sitten se purkautui parhaalla mahdollisella tavalla. Itkulla kotona (töissä sentään sain pidettyä mölyt mahassa, kuten ne ilkeät vastasanat, joita kyllä mielessäni lauoin. Pitäisi olla rohkeutta sanoa pahastikin vastaan, jos toinenkin osapuoli laukoo mitä sattuu, mutta ei minusta vielä eilenkään ollut siihen samalla mitalla takaisin -leikkiin. ) ja asian purkamisella miehelle, kenelles muulle. Onhan näistä itkupotkuraivareista töiden jälkeen jo melkein vuosi, joten olihan se jo aikakin; nyt tosin aivan eri syistä.

Sisäinen sensuurisantrani estää minua kertomasta päivästä ja asiasta liikaa, vaikka mieleni tekisi kailottaa tilanteet ja ihmiset esiin. Päätin jo mielessäni, että toista kertaa en samaan paikkaan mene, jos se vain mitenkään on mahdollista välttää. Laitoin kalenteriinkin ko. paikan kohdalle muistisanan välttele!

Mikä hellvetti joitakin naisia vaivaa? Mikä tekee joistakin niin tympeitä, ylimielisiä ja töykeitä ja mikä oikeuttaa heitä kohtelemaan muita (naisia) miten haluaa? Taas törmäsin pahimman kautta siihen, minkälainen työyhteisö voi olla, jos on pelkkiä naisia. Joskus on niin, että työpaikassa ei tarvita kuin yksi, joka pilaa ilmapiirin, mutta eilen törmäsin paikkaan, jossa oli yksi nainen, joka ei minun silmissäni kuulunut joukkoon. Oli meinaan aivan liian mukava ja asiallinen siihen ympäristöön ja käyttäytyi täysin päinvastoin, kuin ne muut. Siitä kiitos hänelle! Ilman häntä olisin varmasti hajonnut kesken päivän.

Tähän väliin on tosin mainittava, että olen tässä keikkailun lomassa tavannut mukaviakin naisia ja paljon! Ei kaikilla tamperelaisilla naisilla todellakaan ole myrkyllinen kieli. Ottavat työkaverikseen ihan sujuvasti eikä ole ollut minkäänlaista ongelmaa kumminkaan päin. Perehdytys on toiminut yleensä aina ja suhtautuminen "sijaiseen" luontevan ystävällistä. Väitän olevani töissä ahkera ja teen parhaani, mutta jos se ei jollekin riitä, niin se on voi voi. Tehköön sitten itse ja paremmin. Paras kiitos eräältä työpaikalta oli, että olin "positiivinen yllätys", mitä lie sitten tarkoittikaan, mutta se tuntui kivalta. Kaikkien meidän hanttihommalaistenkin puolesta, että kyllä meissäkin löytyy potentiaalia. Eh.

Jännä, miten kokemukset voi erota toisistaan; syyskuun ensimmäinen keikka oli todella mukava ja hyvä aloitus - tämä viimeinen sitten kaikkea muuta. Mies tosin muistutti, että enkö muka ollut varautunut tähän, että niitä paskojakin paikkoja voi tulla vastaan.

Eilen illalla en saanut unta sitten millään. Pyörin ja hyörin ja olin virkeä kuin peippo. Luulin jo, että se on täysikuu, mutta sunnuntaina vasta. Kai ne päivän tapahtumat ja muut ajatukset valvottivat sen verran, että uni pysyi kaukana. Nousin miehen "käskystä" ylös ja menin tyhjentämään kovalevyä. Uni on tullut joskus kahden pintaan. Turha kai mainita, että työmotivaatio tälle päivää on tasan nolla, joten pidän vapaapäivän. Piste.

Odotan viikonloppua. Se vienee ajatukset toivottavasti muualle ja pääsen pois täältä vähäksi aikaa.

Nolostumatta

2009-09-21T11:56:00.003+03:00

Näitä maanantaita tuppasi olemaan jo vähän ikävä. Kun saa touhottaa omiansa ja voi tehdä mitä lystää tai olla tekemättä. Tähän mielentilaan päästin itseni tosin vasta lähempänä aamuyhdeksää. Lepo vaan! Sisälläni asuu edelleen myös se pieni lusmu, joka nauttii työttömistä päivistä. Tai onhan tässä kotonakin tekemistä vaikka millä mitalla. Sänkypuuhissa meinasi tulla hätä käteen, mutta paino sanalla meinasi. Juuri kun tapetilla on miehen uusi polkupyörä (ajatus vasta ostosta) niin rahanmenoa olisi muutenkin. Saapas näkee, miten pitkään pärjään teippauksilla.

Viikonloppuna kävin kaverin kanssa teatterissa, kun mies "joutuikin" töihin. Ei se aivan noin mennyt, mutta hyvää seuraa sain kuitenkin ja esitys - se oli todella hyvä. Hanna - suosittelen teillekin!

Tein pari myönnytystä taas männä viikonlopun aikana. Oli pakko kaivaa jo ne sukkahousutkin kaapista, kun luulin ulkoilevani sunnuntaina oikein urakalla. Menosuunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja autoilin sitten ympäri kaupunkia. Vähänkö se oli mukavaa, kun ei ollut ruuhkasta tietoa ja vein itseni jopa mukulakiville asti. Sitä ei ole tapahtunut sitten 90-luvun, jolloin olen ajanut nykyään olematonta poikkikatua Keskustorilla poliisiauton perässä. Tarkoituksella seurasin, koska luotin, että poliisin luulisi tietävän, mitä katua saa ajaa ja mitä ei. Ainakaan väärään suuntaan. Jos nyt olisin joutunut pakosta sinne ajamaan, olisin varmasti ehtinyt panikoida ja lyödä jarrut pohjaan, mutta nyt se oli pelkästään mukava kokemus. Näin ne kynnykset madaltuu.

Toinen kynnyksen ylitys oli se, että annoin kaverilleni linkkivinkin kuvaplökiini ja sitä kautta kellareihin, joissa luu...dat kolisee nurkissa. Mikä lie hyvä kantti minulla oli päällä, mutta ei tällä hetkellä edes kaduta. Päinvastoin helpottaa, kun nyt ei tarvitse kierrellä ja kaarrella kahvipöytäkeskusteluissa saati muutenkaan. Olen kyllä jo aikojen alusta ollut varma siitä, että jos jollekin näistä kerron, niin juuri hänelle, mutta nyt vain meni aikaa useampi vuosi ennen kuin rohkenin.

Ihan suotta, huomaan nyt, koska en osaa edes nolostua, vaikka ehkä pitäisi.

Syksyn parhaat tunnit

2009-09-13T15:49:00.004+03:00

Ei mennyt montaa päivää edellisestä merkinnästä, kun kuului se klik ja sen jälkeen onkin vauhti entisestään koventunut. Melkein kirjaimellisesti olen juossut töiden perässä ja niitä töitä tuntuu riittävän. En todellakaan valita, että syksystä tuli tällainen. Itsepä kerjäsin ja laskin kaiken tämän vuodenajan varaan, että muutos on tultava - ja muutos tuli. Ei sentään valkeus, mutta Loisto. Mukava syksy tähän mennessä! Ja lämmin. En ole vieläkään käyttänyt sukkahousuja, paitsi pesupähkinöiden pussitukseen, mikä on merkillepantavaa.

Olen kuullut monenlaisia kommentteja tästä nykyisestä härdellistä, mutta pohjimmiltani sanon piut paut parjaajille. Joillekin kun ei mikään ole hyvä. Kun olin työtön (olen sitä edelleen), sitä päivitellään - kun hommasin itselleni töitä; vaikkakin käytännössä osa-aikaista, sekään ei miellytä kaikkia. Jaksavat murehtia puolestani, miten turhaa (rahallisesti tuskin kannattavaa) sellainenkin on ja helpommalla pääsisin, jos vain olisin liiton rahoilla.

Totta varmasti toinen puoli, mutta eiköhän tässä tullut jo melkein vuosi haahuiltua ja lihottua fyysisesti, vaikka pankkitili teki toisinpäin. Nyt näen erilaisia työpaikkoja ja ihmisiä ja saan edes vähän ylimääräistä rahaa. Toki jos onnistun saamaan pitempikestoisen työn omalta tai toiselta alalta (tai voitan lotossa), lopettanen nämä hanttihommat, mutta tällä hetkellä en näe mitään syytä, miksi en jatkaisi, kun kerta vauhtiin pääsin.

Varustautumista

2009-08-25T18:52:00.005+03:00

Olo on vähän niin kuin koululaisella, joka aloittaa koulutien. Täytyy hommata uusia koulutarvikkeita ja vaatetusta; mitä nyt tuleekaan tarvitsemaan.

Viime päivät on hujahtaneet vähän näissä alkuvalmisteluissa ja juostessa pää kolmantena jalkana paikasta toiseen. Pinnan alla kytee ja kuplii, enkä meinaa oikein pöksyissä pysyä.

Tässä välissä sitten viime merkinnän olen myös sivistänyt itseäni käymällä reissussa. En ollut yksin, enkä kaksin, mutta ei se mikään seuramatka sanan varsinaisessa merkityksessä ollut. Se, mitä tuolta matkalta opin, oli mm. se, että ensi kerralla lähden kaksin ja ollaan heti vähintään kaksi - kolme päivää, että siellä ehtisi nähdäkin jotain ja vielä vähän enemmän. Paremmin. Nyt sitä mentiin vähän niin kuin kello kaulassa ja naama o_O. Siellähän on niin paljon nähtävää ja ihmeteltävää. Ihana paikka! Ostin ennen matkaa sanakirjankin, jotta osaisin sanoa edes kiitos ja tilata kaksi kahvia. Onnistuin. Loput meni englannilla, kuten pelkäsin. Kukaan ei edes passia kysynyt!

Työstä. Sehän on selvää, että oman alan töitä tässä kaupungissa on ollut tuskastuttavaa hakea ja saada. Ja kenties lukea; olenhan tässä samassa jamassa ollut jo pitemmän aikaa. Poissuljin kuitenkin muutaman asian; puhelinmyyntityötä en suostuisi tekemään, enkä edes harkinnut lasta saati koulunpenkkiä. Minusta ne on huonoja vaihtoehtoja tähän tilalle - ainakin omalle kohdalle. Jokainen toki tekee, kuten tykkää ja parhaaksi kokee.

Tästä minun omasta valinnasta ja ratkaisustakin voinee olla montaa mieltä, mutta ainakin teoriassa se antaa mahdollisuuden työntekoon. Vaikka sitten aluksi keikkaluonteiseen, ellei pitempää pätkää onnistu saamaan, mutta tienestipuolelle toivon kuitenkin pääseväni. Johan tässä on kekkuloitu useampi kuukausi.

Tilanteen ollessa tämä, ei kovin kannattaisi nirsoilla. Note to myself. Aika hyvin olen päässyt asioissa eteenpäin, koska nyt vain odotan sitä oikeata hetkeä, jolloin kuuluu klik, kun asiat menevät omille paikoilleen ja voin nostaa kytkintä ja laittaa ketjun roikkumaan! On aika helpottava tunne tällä hetkellä. Ja odottava.

Tämä täti on valmis tarttumaan töihin!

Ilmankos vessapaperin käyttö lisääntyy

2009-08-20T11:05:00.005+03:00

Pakko istua koneelle ja yrittää rauhoittua. Vetää syvään henkeä ja laskea eins, zwei, drei ja niin etiäpäin. Kymmenen on hyvä luku, koska en pitemmälle muista.

Jos salmiakin syönti aiheuttaa tällaisia päiviä, niin taidankin liittää ruokavaliooni more salted licorice. Vai pitääkö vain tarkistaa almanakkaa, kuunasentoa, kalenteria. Hyvä on, se on torstai ja se on aina ollut toivoa täynnä, mutta joko nyt natsaisi kunnolla. Kaikki merkithän jo viittaa siihen tai sitten jo illalla viittaan kintaalla koko hässäkälle ja nukun yön yli (lämpimän, kesällä pestyn täkin alla; otin viime yöksi jo täkit taas käyttöön ja voih! miten mukavaa ja pehmoista oli nukkua.) ja tuumailen taas uudelleen.

Kännykkä on piippaillut epätavallisen useasti tänään jo aamusta tekstiviestin merkiksi. Kaverit aktivoituneet, kuka minkäkin asian takia. Yksi onnitteli, toinen harmitteli parisuhdettaan, kolmas ilmoitti tänne tulosta. Siinä nyt päällimmäiset (ilon-) aiheet. Ei tietenkään toisen parisuhdeongelma ole mikään hyvä asia.

Taannoinen työhaastattelu poiki sen verran, että annettiin jo toivoa työllistymisestä. Toivo on tosin aivan eri asia, kuin t-/käytäntöönpano. En siis oikeasti vielä hihku, kunhan vain olen täpinöissäni ja katson ja kuulostelen mitä tuleman pitää. Keskusteluissa on vain vilahtanut sanat työsopimus, verokortti, töihin. En kyllä korkealta tipahda, jos ne ovatkin sitten pelkkää sanahelinää ja lupailuja, mutta pääasia, että jotain on vireillä. Kerrankos minua on aiheen tiimoilta vedätetty. Työttömiä kun saa kohdella vähän miten sattuu. Muka.

Klikkaamalla isommaksi saa ehkä paremmin selvää.

Pähkinöinä

2009-08-15T15:34:00.005+03:00

Meinasi unohtua raportoida nämä vähän paremmat uutiset ja tapahtumat kuluneelta viikolta. Liityin alati kasvavaan SAMU-porukkaan ja ostin kuin ostinkin paketin pesupähkinöitä.

Kävi vain pieni vahinko, kun luulin sen valkoisen pesupussukan löytyvän tuosta laatikosta, mutta eihän sitä siellä kannen alla ollut. Niitä kuulemma myydään/annetaan erikseen. Taitaa olla liikekohtaista, miten homma hoituu. Ei täällä myyjä asiasta mitään maininnut tai vihjaissut, tarvitsenko pesupussia. Taidan näyttää sitten niin vanhalta pähkinältä, että oletti minun vain santsaavan ja tietävän jutun juonen.

Kotona pesuhetkellä meinasi tulla hätä käteen, että mihin minä sitten ripottelen ne pähkinät, kun pussukkaa ei ole ja pyykkiä piti päästä testaamaan. Ylimääräinen kaupunkireissu ei tullut kuuloonkaan. Mielessä kävi pyykkipussi, jonne yleensä tungen kaarituelliset ja tuettomat rintsikat, mutta siinä samassa hokasin sukkahousut. Niitähän minulla riittää ja niitä saa aina lisää.

Ei muuta kuin sakset käteen ja vaatehuoneen puolelle löytöretkelle. Lopputuloksena oli nämä. Toivoin niiden ajavan saman asian ja nyt, kolme pestyä koneellista kokeneempana voin sanoa, että toimii! Sekä pähkinät, että nuo nyssäkät.

Laitoin nyssäköihin 5 pähkinän puolikasta ja yhdellä nyssäkällä pesin kaksi koneellista. Löytyy hyvin pyykin seasta ja kuivuu helposti. Tänään laitoin käytetyt kuoret bioastiaan [ja sukkahousun jämät roskiin, blogg. huom.] ja uudella nyssäkällä pesin siis kolmannen satsin. Täytyy sanoa, että eivät ne kokeneemmat omiaan puhuneet; pehmeätä pyykkiä tulee ja hikiset puserot peseytyy ihan yhtälailla ellei paremmin, kuin nestemäisellä, jota yleensä käytän.

Vielä on pähkinät käymättä läpi - aion meinaan tehdä tutkimuksen, josko löydän siemenen, jonka voi laittaa multaan. Sisäinen viherpiipertäjä on jo peukalo tanassa.

***
Työhaastattelu on myös takanapäin. Tiedä sitten, mitä siitä irtoaa vai irtoaako mitään, mutta tulipa käytyä. Enemmän nyt odotan työkkäriltä, jonne varattiin oikein aika ja jolloin on tarkoitus käydä erinäisiä vaihtoehtoja läpi. Tai minun mielestä niitä ei ole kuin yksi; työllistyminen. Olisi se sitten palkkatuen turvin tai muutoin.

Toisaalta harmittaa, etten ole vajaakuntoinen. Olisin kaikesta päätellen jo työllistetty ensimmäisen viiden kuukauden työttömyyden jälkeen. Nyt annetaan kuukausien vaan kulua ja päivitellään sitten vuoden jälkeen, että oi ja voi, ettei sinusta nyt vaan tule pitkäaikaistyötön ja syrjäytymisvaarassa oleva. Syyskuussa lienen taas viisaampi. Ainakin vanhempi, eh hehe.

***
Passinhaku onnistui turhankin helposti. Ei tapahtunut mitään jännittävää. Heille riitti Kela- ja ajokortti. Ensi viikolla voin noutaa valmiin passin.

Valokuvaussessio oli aika hämmentävä. Neljästä passikuvasta piti maksaa 19,90! Omasta laiskuudesta sain maksaa, koska menin ensimmäiseen vastaantulleeseen valokuvausliikkeeseen. Netin mukaan keskikaupungilla olisi samat irvikuvat saanut kympillä. Vertailu kannattaa vain silloin, kun sen toteuttaa myös käytännössä. Tosin tuo hinta paljastui vasta kassalla. Sama pöllämystynyt ja vähän säikähtänyt ilme minulla on nyt passikuvissa. Silti pokka piti.

Enää puuttuu se ulkomaanmatka.

Tai matkakuume.

Ylireagointiako?

2009-08-14T16:10:00.003+03:00

Minut on taas suututettu. Tai taas on vähän liioittelua ja suuttumus aika lievä ilmaisu. Toki olen tässä viime hetket yrittänyt rauhoittua ja katsoa asiaa myös toisesta näkövinkkelistä sieltä pullonpohjalta, mutta ei auta. Tarpeeksi ärsytettynä voin ja halutessani osaan olla kovinkin vtumainen. Ärjähtelen, kuten Leijonan kuuluu ja tarvittaessa olen pitkämuistinen.

Minuthan on vallan helppo suututtaa lupauksilla, joita ei pidetä. Tarkoitan sellaista aietta, lupausta jostakin tapahtuvasta, joka ei sitten tapahdukaan, mutta josta ei ilmoiteta, että luvattu asia peruuntuu. Kuten nyt esimerkkinä sovittu tapaaminen ja toinen tekee oharit. Hei, kaverit, älkää kokeilko sitä minun kanssani! Tämä kaikki kuuluisi vuodattaa ihan jossain muualla internetin syövereissä, mutta koska minulla on oma kellari, teen sen täällä.

Vaikka olen työtön, niin ei se tarkoita sitä, että minulla on 24/7 luppoaikaa ja mielenkiintoa järjestellä köyhäkin päivä- tai viikko-ohjelma vain sen takia, että jotain sovitaan, mikä ei sitten toisen osapuolen kohdalla pidä kutiaan. Ja vaikka minua pidetään kilttinä, on turha kuvitella, että suhtaudun pelkällä hymyllä moisiin tempauksiin. Joku roti!

Okei, ensimmäisen kerran vaivauduttiin ilmoittamaan, että tuli este, ei onnistu. No problem. On hyvä ilmoittaa, jos tulee muuta. Sovittiin uusi päivä, kaikki piti olla ok. Eipä vain ollut. Asia tosin ilmeni vasta reilusti myöhemmin, kun itse otin yhteyttä, että mikä nyt maksaa. Ei tässä voi koko päivää odotella ja päivystää.

Omat hälytyskelloni yrittivät kilkattaa jo ensimmäisen peruuntumisen aikana, mutta vaiensin ne; eihän nyt sellaisia ajatuksia sovi toisesta ajatella. Tämän päiväinen vetikin sitten pohjan kaikelta ja saatoin taas todeta, miten oikeassa olin, vaikka en olisi halunnut olla. Savolainenkin on luotettavampi, kuin entinen holisti. Miten niin entinen, tuumaan nyt. Kesän aikana on ollut kaikenlaisia merkkejä ilmassa ja minä olen tunnettu siitä, eh, että luen myös rivien välistä. Joskus ne johtopäätökset menevät pieleen, mutta valitettavan usein osun oikeaan. Sitä vain tässä mietin, että saisin varmaan edelleen odotella ja ihmetellä, ellen olisi itse kysynyt. Argh! Mitä energian tuhlausta!

Nyt voi mennä tovi jos toinenkin, että uutta tapaamista virittelen. Luottamus tärähti nyt sen verran, että olen varuillani.

***
Anu sai kuitenkin aamun maistumaan mansikalta. Linkkauksella kiitän ja niiata niksautan, koska en ole tähänkään mennessä merkkejä kellarin seinille ripustanut, enkä taida sitä tehdä jatkossakaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö välittäisi ja tykkäisi hyvää moisista muistamisista. Eteenpäinlaitto on vain niin hankalaa; kaikki lukemani bloggaajat ansaitsevat kunniamerkkejä.

Kyllä pannaan

2009-08-09T13:30:00.002+03:00

Tuuliviiri rauhaton - sopisi liiankin hyvin tämän hetken tunnusmusiikiksi. Pää ja kalenteri on taas täyttymässä kaikenlaisesta, mikä ei sinne ole tavallisesti kuulunut. Hämmentäviä aikoja elämme, joten pientä täpinöintiä on ilmassa.

Kyllä-sana joutaisi narikkaan minun sanavarastosta vähäksi aikaa. Toisinaan se kattaa myös kaikki ei:n vastakohtaa vastaavat sanat. Vielä eilenkin harmittelin, miten väärässä kohtaa kyllä voi aiheuttaa väärinkäsityksiä ja sitä kautta mielipahaa. Tai jotain. Tiedän, että tein taas kärpäsestä härkäsen, ja asiahan kuitattiin jo selväksi, mutta kun harmittaa ja nolottaa omat sanavalintani. Tekisi mieli poistaa koko kommentti tai ainakin korjata sitä. Ei ole kovin hyvä yhdistelmä lukea ja kommentoida blogeja ja samalla katsoa televisiota. Alan lipsua.

Mutta mitä tästä opin. En mitään. Muistutti vain, että tarkkuutta, tarkkuutta, koska suomen kieli on niin monipuolinen ja monimerkityksellinen. Riippuen myös, missä sanassa on se paino.

Jospa pääsisin tämän(kin) asian yli nyt suosiolla.

Etteenpäin!

Palatakseni kuitenkin vielä Anun blogiin, koska hän oli ties monesko pesupähkinöistä kirjoittava. Päätin lopulta, että alkavalla viikolla kipaisen kaupassa ja haen niitä kokeiltavaksi myös tähän huusholliin. Vanhaa nestemäistä pyykinpesuainetta on vielä jäljellä ja on tarkoitus niitä ostaa myöhemminkin. Sen verran kuitenkin olen luetun perusteella kerännyt ennakkotietoa, että vaikeita tahroja pähkinät eivät irroita, mutta eivätpä ole tehneet sitä myöskään ns. tavalliset pyykinpesuaineet. Varsinaista valkopyykkiä meillä tulee todella vähän, koska suurin osa vaatteista on mustia tai jotain sinnepäin, joten senkään suhteen ei liene estettä käyttää pähkinöitä. Ja ainahan on se varapullo nestemäistä jemmassa. Luin jostain myös sen, että välillä kannattaakin pestä jollain muulla kuin pähkinöillä, niin ei kone ala haista. Tämä siis toisen käden tietona; minen vielä sano juuta enkä jaata. Täytyy ensin kokeilla.

Ensi viikolla taidan mennä testaamaan, miten onnistuu saada passi ilman passia. Tästähän on ollut joskus naputtamisen aihetta, koska minusta ne ohjeet ovat vähintäänkin hassuja. Mutta kohta lienen taas yhtä kokemusta rikkaampi ja voinen kertoa, riittikö se pelkkä ajokortti vai mitä ne vaativat todistaakseni, että miehän se vain olen.

Enpä tässä ole kuin vuosikaudet jahkaillut sen pahaisen vihkon hommaamisen kanssa ja nyt päätin hoitaa senkin alta pois. Tiedä vaikka pääsisin käyttämään sitä jo tänä syksynä. Jänskättää!

Kutittavaa

2009-08-07T19:41:00.006+03:00

On taas iso ratas lähtenyt pyörimään. Vai johtuuko kaikki vaan hyvästä kuun asennosta. Aivanpa se ja sama. Pääasia, että kiiri on nyt suht hyvä.

Olen siivoskellut hiki hatussa (lievästi sanoen) ja siirtänyt huonekaluja eestaas. Käytän tekosyynä vaikkapa asuntomessujen antamaa inspiraatiota ja tunnetta siitä, että jotain tarttis tehä, mutko mihinkään suurempaan (remonttiin tai uuteen huonekaluun) ei ole varaa, niin tehhään sitte olemassa olevalla. Ja kun aikani tuumailin ja jahkailin, niin pari päivää se vei -tällä kertaa. Harjoitus jatkuu taas seuraavalla kerralla, kun tämä nykyinen järjestys alkaa tympiä. Tai joku muu asia.

Pitäisi kai kiittää joskus uusia naapureita, koska heidän ansiostaan imuroin nykyään mielelläni. Ja tavallista useammin. Ei vaan jaksa kuunnella sitä meteliä, mikä niistä lähtee. Koko konkkaronkasta. Hyvää tässä on myös se, että herään muutenkin jo kuuden jälkeen.

Työrintamalla puhaltaa sen verran, että sen just ja just huomaa. Menen ensi viikolla työhaastatteluun. Toki nyt kun sen taas kirjoitin ääneen, kaikki menee pieleen ja yritys jatkuu aina vaan. Mutta tilanne tällä hetkellä on aika kutkuttavan jännittävä. Odottava. Ehkä odotan ihmettä tapahtuvaksi. Kokemusta ainakin.

Kuva on Asuntomessuilta.

Täysinäinen pipo

2009-08-04T09:33:00.004+03:00

Huokaus.

Kokonainen heinäkuu humpsahti suht kivuttomasti ilman näitä päivityksiä ja jaarituksia. Toki täysin ilman nettiä en ollut, siitä pitivät huolen mm. kuvaplöki, naamakirja ja muutamat blogit. Joku roti irtaantumisellakin!

Eilen alkoi tosin tuntua siltä, miltä pitääkin; kirjotuttaa. Vähän sama kuin kutituttaa. On pakko päästä koneen äärelle ja naputtaa ulos kaikki se, mikä pyörii mielessä. Delete hoitaa loput. Katsotaan, mitä jää jäljelle.

Kesällä tapahtunutta

Kuva kertonee enemmän kuin kannattaisi selitellä. Olen yrittänyt ulkoiluttaa itseäni ja kameraa ja etsiä uusia kuvaus- ja piipahduspaikkoja. Pitäisi vaan jaksaa ja uskaltaa kiertää enemmän. Pyörä on mitä mainioin kulkupeli, kunhan vain kunto kestää.

Aasinsiltana pyörinkin blogeihin, joista on sananen sanottavana. Lomareissulla jäi vähän rästiin kissablogin seuraaminen, mutta olen kirinyt lukemalla kuulumisia ja seuraamalla nyt kahden kisun arkea. Näin ei-kissaihmisenä on vaan pakko todeta, että aivan ihania!

Yksi viime aikojen (no, pitemmältä ajalta tokikin, mutta varsinkin tämän kesän aikana) suosikkiseurantakohteistani on ollut tämän neidin blogi (jos toinenkin). Mietin pitkään, miten ne tulleet ajatukset ja tuntemukset merkintöjä lukiessa muotoilisin, koska siinä on se vaara, että ne luetaan väärin; mielinkielinkehuina tai jonain. Miten voi sanoa puolihuolimattomasti, että tykkään tavastaan kirjoittaa arjestaan ja tapahtumista ym. On ihana lukea näin vähemmän sosiaalisena ihmisenä niin valoisia [keksittävä kenties toisenlainen adjektiivi] merkintöjä, joista tulee itsellekin hyvä mieli. Joistakin asioista (esim. työelämän järjestäminen niinkin kätevällä tavalla) olen rehellisesti, mutta terveesti kateellinen. Voisinpa melkein sanoa, että olen nykyään Mari-fani hymiöllä.

Muuten vain hauskuutta olen löytänyt tuolta ja kauniita kuvia esim. tuolta.

FB

Koukutukseni naamakirjaan on ja pysyy. Tai nykyään se on oikeasti hyvä yhteydenpitovälinekin. Sitä kautta on tullut uusia, mutta myös vanhoja tuttavuuksia/kavereita. Teinpä tässä kerran senkin, että poistin yhden kaverin - enkä kyllä kadu. Kaduin sitä, että menin tekemään kaveripyynnön. Mikä lie limppi oli ajatuksissani, kun klikkasin pyyntöön saakka, kun hänet löysin toisen kaverin listalta. Ollaan vanhoja koulukavereita, mutta sen jälkeen - ei mitään. Helpotti, kun sain asiat taas järjestykseen ja piuhat omiin käsiin. Kaikkeen sitä haksahtaakin hyvänä päivänä. Hmph!

Niistä tilapäivityksistä (mietinnöistä) haluaisin sanoa pari sanaa, mutta kirjoitankin sen tänne. Ketä kiinnostaa ihmisten työvuorolistat?? Ei minua ainakaan. Minulle on yksi lysti, meneekö joku ilta- vai yövuoroon - vai tuliko just töistä/onko töissä/ montako vapaata on tulossa. Toki töistään voi kirjoittaa, mutta se, että miten! Sillä on vissi ero. Olen mielessäni vannonut, että jos joskus vielä pääsen töihin, en taatusti kirjoita aamulla "lähdenpä tästä töihin" ja kotiin palattuani "tulin töistä". Argh! Menenpä tästä pas...

Työkuvioita

Aika tasaisen harmaata näyttää olevan. Yritystä on, mutta katsotaan johtaako se taaskaan mihinkään. Yhden kortin suoritin tässä kesällä, josko se tuottaisi yhtään parempaa tulosta. Aika näyttää. Eihän ne työt (enää) nykyistä alaani olisi, mutta jotain järkevää tässä olisi päästävä tekemään palkkaa saadakseen. Alkaa tämä liiton rahoilla eläminen ja kituutus tympiä. Toki hyvällä omallatunnolla olen, koska osittain omalla tienestillähän nuokin rahat on raavittu kasaan. Se vain tuntuu tökkivän, että pelkästään rahan takia kaipaan takaisin työelämään. Kovinpa se motivoi.

3h+k+s+p

Asumiskuviot on edelleen samat. Valitettavasti. Käynti asuntomessuilla ei kyllä yhtään helpottanut tätä ajatusleikkiä ja suunnittelua. Nyt voisin jopa kuvitella muuttavani omakotitaloon, jos vain ympäristö- ja muut asiat natsaisivat kohdilleen. Josta tulikin mieleeni, että toivottavasti edes joidenkin haaveet toteutuu ja kaikki käy parhain päin. Jännittävää!

Huonona -tai hyvänä, miten sen nyt ottaa - hetkenä ollaan puhuttu miehen kanssa paluumuutosta. Ei nyt aivan kotiseudulle, mutta sinnepäin. Ei mikään mahdoton ajatus toteuttaa, mutta se ajoitus tässä mietityttää. Onnensanat ei ole tuonut vieläkään sitä suurempaa voittoa ja lottoan sen verran harvoin, että sillä tavalla tuskin tulee ylimääräistä, joka ratkaisisi nämä taloustuumailut kerta laakista. Mies on suunnitellut työkuvioita ja elättelee hänkin yhtä mahdollisuutta, mutta ei taida olla järkevää ihan vielä just nyt heti laittaa asioita eteenpäin. Olen pelkuri, myönnän. Toisaalta, onko tässäkään mitään järkeä, että hermo kireällä asutaan tässä, kun voitaisiin elellä auvoista arkea jossain muualla omissa oloissamme oman pihan laitamilla. Eihän tämä vaatisi kuin askellusta pankkiin ja neuvotteluja - ja suuntaamista eteenpäin toisaalle.

Haaveita, unelmia... Pakko elätellä niitäkin, ei tätä muuten jaksa. Olen lohduttautunut sillä, että taannoinen tänne muuttokin vei reilun vuoden. Haaveilusta suunnittelun kautta muuttoon. Jos miehen työtilanne ei olisi näinkään hyvä kuin mitä nyt on (koputusta), ei päätösten teko olisi ollenkaan näin hankalaa. Liekö se on järki kumminkin taustalla, joka jarruttelee.

Syksy 2009

Elokuu alkoi ja olen siitä enemmän kuin tyytyväinen. Se tietää syksyä ja syksyllä tapahtuu aina kaikenlaista. Niin tänäkin vuonna. Sitten vielä kun tapahtuisi myös mukavia yllättäviä asioita, niin mikäs sen parempaa. Kaikkea odotellessa.

Mietintätauko

2009-06-29T14:15:00.002+03:00

Reissun aikana ja vallankin sen jälkeen tuli pähkittyä, miten helppoa olisi irtaantua televisiosta (kyllä se siellä oli, mutta en joutanut saati malttanut katsella) ja blogeistani, vaan ei kuitenkaan internetistä. Sitä nyt olen tässä pähkinyt muutaman tovin kotona. Jotenkin tyhjä olo. Sekava.

Kotiinpaluu tänne tuntui yllättävän tahmealta ja vaikealta. Ehkä sitä ehti liiaksi taas tottua kotioloihin siellä toisaalla ja akut latautuivat ihan eri tahtiin, kuin täällä.

Ehkä tämä tästä selkiintyy, jahka aikaa kuluu ja päivät pimenee.

Aika vaihtaa maisemia

2009-06-10T09:23:00.003+03:00

Ajat ei aivan täsmää.

Osuva kuvitus oli tässä taannoin ko. sarjakuvassa ja on hyvinkin ajankohtainen. Naamakirjan testin mukaan olin Vuohi ja koska reissua pukkaa melkein hetikohta, en voi olla käyttämättä tuota just nyt tähän hätään.

Sain päähäni kun laitoin sen ajatuksen sinne, että vielä jonain päivänä asun rivitalossa, jossa on pihamaata, jolla voi oleskella rauhassa yksin tai porukassa ja on multaa, jota kuopia ja minne voi istutella kaikenlaista. Se auttaa jaksamaan tätä ei-aina-niin ihanaa laatikkoelämää.

Huoh! Unelmat on tehty toteutettaviksi. Niitä päin siis! Hopi hopi!

Jäi koputtamatta

2009-06-06T07:30:00.002+03:00

Ei haittaa, vaikka aurinkorasvapurkit olivatkin muutaman vuoden vanhoja (aukaisusta; päivämäärästä ei ole tietoa), kun eipä niille enää ole ollut moneen päivään käyttöä. On niin vilu, että sukat piti penkoa laatikosta ja aamutossuilla lampsin sitten parvekkeella.

Sen mitä lampsin.

En tajunnut enkä muistanut viimeksi asumismukavuudesta kirjoittaessani koputtaa puuta. Eihän sitä pitkään kestänyt. Tai eihän tässä mikään hätä ole vieläkään, mutta kummasti tuli eilen jossiteltua, että olisi sittenkin pitänyt muuttaa rivitaloon ja mielellään päätyasuntoon. Ok-talo kun oli kustannussyistä jo silloin pois vaihtoehdoista.

Nyt on tilanne se, että jos tämä ei muutu, tässä ei todellakaan aiota eikä pysty asumaan seuraavia noin 20 vuotta, jotta lainan saisi maksettua pois normikonstein. Edellyttäen myös sitä, että vuokrasuhde alakerrassa kestää pidemmän aikaa. Jospa taivaalta sataisi rahaa...

Kesän tultua parvekkeen ulointa ovea on pidetty auki ja lämpimämmillä säillä myös sisäovea, joten raitis, vaikkakin lämmin ilma on puskenut olohuoneen kautta muualle asuntoon. Tarvittaessa aukenee vielä parvekelasit, että varmasti kaikki ampiaiset ja muut höröt pääsee säikyttelemään.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Meni alakerran naapurit vaihtoon ja saatiin kaiken muun nykyisen kaupanpäälle vielä järkyttävä tupakanhaju. En tiedä, mitä siellä polttavat, mutta haju on kerrassaan kaamea. Tupakka kun joskus voi haista myös ihan siedettävältä, jos se menee ohittaessa ohi tai tilanteesta pääsee pois.

Parvekkeen ovet - ne molemmat on pakko pitää nyt kiinni (onni on nämä kylmät ilmat) ja silti se haju tunkee olohuoneeseen, pahempana toki silloin, kun naapurilla on tupakkatauko. Ei todellakaan mukava tunne omassa kotona, jossa ei polteta. Mieluummin se oma tunkkainenkin ruualle haiseva koti, mutta ei kiitos tätä, mistä ollaan nyt saatu esimak..hajua.

Omassa kotona tehköön kukin mitä lystää, mutta luulisi olevan sallittua myös toivoa, että omassa kotona voisi asua ja olla ilman, että naapuri aiheuttaa vetutusta. Jos on niin kova tupakantuska ja -ystävä, niin kävelköön pihalle polttamaan, siellä sitä lääniä tässäkin taloyhtiössä riittää ja vartavasten asennetut tupakka-astiat "ei kenenkään ikkunan alla". Ja kysyn vaan, miksi grillaus on kiellettyä? Näissä säännöissä ja laeissa on jotain mätää.

Täytyy elätellä vielä pientä toivoa, että ne tupakoitsijat ovat kuuluneet muuttoporukkaan, eivät kalustoon.

Mokkulalla eetteriin

2009-05-30T12:58:00.003+03:00

Päiväkahvit parvekkeella. Vielä aivan paras hetki, kun aurinko ei ole lämmittänyt tätä paahtavaksi helv.. hellekopiksi. Mukavaa toki auringonpalvojan kannalta, mutta olenko joskus kertonut olevani sellainen.

Piti liittämäni tähän omenapuunkukkia, joita sain kuvattua tässä päivänä eräänä. Taisi olla ensimmäinen, muttei toivottavasti viimeinen kerta, kun näin ne niin läheltä, kosketusetäisyydeltä. Mutta koska olen "väärällä" koneella ja kuvien siirtohässäkkä ei nyt innosta, teen sen joskus myöhemmin. Olen kyllä testannut kesälomaa varten, miten saisin hoidettua kuvablogin päivitystä myös mökkiolosuhteissa ja se toimi. Tarvittiin vain kortinlukija ja senhän hommasin aikoinaan jo diskettejä varten. Nähtäväksi jää, miten hyvin mokkula toimii ja pääsenkö nettiin. Muuten tekniikka on hallussa. Mitäpä ei nettiriippuvainen testaisi ja varmistaisi etukäteen.

Aktivoiduin männä viikolla taas työhakemusten teossa, vaikka aioin vasta loppukesästä. Iski vain sellainen ahistus ja veetutus, että jotain tässä pitäisi päästä tekemään, jotta saisi rahaa. RAHAA. Ikävä motivaattori, mutta silloin, kun sitä rahaa ei ole tarpeeksi, se kummasti potkii eteenpäin. Välillä menee ihan ok, toisinaan jopa paremmin, mutta sitten kun alkaa liikaa miettiä ja vallankin omaa "kohtaloa" raha-asioiden lisäksi, on tunnetila kaikkea muuta kuin iloisen leppoisa. Siinä voi äkkiä muutama tuskan- ja itsesäälin- ja -inhon kyynel vierähtää, mutta kun sen tekee ja nukkuu muutaman yön yli, niin johan helpottaa ja voi katsella vähemmän sumein silmin eteenpäin.

Tämä ylenmääräinen vapaa-aika ei tuota ongelmia. Voisin mieluusti kuvitella olevani vaikkapa eläkkeellä ja nauttia arjesta ja sen rutiineista, kuten nytkin, eikä silloin tarvitsisi pokkuroida työvoimatoimistonkaan tahtojen ja sääntöjen mukaan. Ainut, mikä tuottaa tuskaa on saada rahat riittämään. Aika ei todellakaan tule pitkäksi ja keksin edelleen kyllä tekemistä päivien kuluksi, jos niikseen tulee. Ihmiset kun yleensä jaksavat päivitellä, eikö minulla työttömänä tule aika pitkäksi. Asennekysymys.

Toki rahojen riittävyys tai riittämättömyyskin on asennekysymys. Onko pakko olla auto- ja asuntolainaa, muista (pienistä) veloista ja laskuista puhumattakaan. Meidän tapauksessa on. Asumiskulut on tällä hetkellä pienemmät, kuin mitä vuokralla asuessa ja muutenkin asumismukavuus on aivan toista luokkaa. Loppuajan kun muistaa, ken muistaa.

Illaksi on lotottu ja veikattu, joten niissä itää taas pieni toivonkipinä. Muutama hassu rivi, mutta onpa edes yritetty.

Merkillepantavaa

2009-05-25T20:31:00.003+03:00

Kummasti sitä huomaa ja rekisteröi, jos kauppaan mennessä tai sieltä poistuessa on myyjä/t kuin myrkyn nielleitä eikä esimerkiksi sitä pientä tervehdyksentynkää edes tule - tai jos liikkeessä toimitaan täysin päinvastoin, kuten tänään.

Poikkesin paikallisessa vaateliikkeessä ja sain oloni tuntumaan vähintäänkin omituiseksi. Yleensä siihen kauppaan astuessani (jota tapahtuu keskimäärin kerran vuodenajassa ja olen ostanut sieltä tasan yhden vaatekappaleen joskus viime talvena) teen tuon ensimmäisen huomion, että hyvä, kun hein sanovat. Mitkähän asiakashuomaavaisuuden kampanjapäivät siellä nyt on menossa, koska vastassa oli heti tervehtivä myyjä, toinen ja kolmas heti nurkan takana, loput kenties takahuoneessa tarkkailemassa kontakteja. Ensin tervehtinyt tuli hetken päästä jopa kysymään, tarvitsenko apua. Olinko sen näköinen? Vai olivatko he valmiita opastamaan, että äitiysvaatteet on tuolla päin. Tai kenties he olivat uusia ja innokkaita kesätyöntekijöitä/myyjiä. Vai luulivatko he minua haamuostajaksi. En todellakaan tiedä.

Hämmennyin käytöksestään kuitenkin niin paljon, että häivyin säällisen ajan päästä kaupasta vähin äänin pois. Ei minulla ollut aikomustakaan sieltä mitään ostaa, melkein persaukisena, kunhan kiertelin ja katselin. Toki jos vastaan olisi tullut jotain aivan ehdotonta kesävaatetta, olisin ehkä voinut tehdä poikkeuksen, mutta liian palvelualttiit myyjät saivat epäilykseni heräämään, että nyt ei ole kaikki ihan normaalia. Joskus näinkin päin. Valittaen totean.

Siitä en valita, että Mintulta (anteeksi tuttavallisuuteni) on tulossa uusi kirja syksyllä.

Mutta mitä kuuluu Haahikselle? Lukisin ja tietäisin, jos voisin. Plääh!

On pitänyt myös monta monituista kertaa mainita tästä kissasta, joka on koukuttanut minut ihan täysin seuraamaan päiviään ja tapahtumiaan. Nytpä sen muistin. En ole kissaihminen alkuunkaan, mutta se unohtuu aina tuon blogin kohdalla.

Minulla on lomakuumetta tai ainakin maisemanvaihdostarvetta, vaikken sitä myönnä. Tajusin sen tänään, kun istuin parvekkeella lukemassa ja "kuuntelin" päiväkodin lasten kirkas- ja kovaäänistä huut..leikkimistä ja lähitienoon rakennustyömaan nakutusta ja räjäyttelyä. Väkisinkin tuli mieleen, että kunpa tästä pääsen järvenrannalle ja laiturille kuuntelemaan hiljaisuutta, niin eiköhän se tästä taas.

Muutamaa tuntia myöhemmin luin, että Inkinen on löytynyt.

Toikkarointeja

2009-05-19T18:07:00.003+03:00

Eilinen pyöräilylenkki oli taas sen verran kulmia kurtistavaa (muistui kummasti Elegian kirjoitus kommentteineen mieleen ja nyökyttelin mielessäni päätä, miten samaa mieltä taas olin ja miten totta ne esiin tulleet esimerkit on myös tässä kaupungissa ja kaupunginosassa. Siihen lisäksi vielä keskellä kulkuväylää juor.. juttelemaan jäävät ihmiset sekä linja-autoista pysäkille hyppivät matkustajat, joita tosin olen oppinut jo varomaan ja samasta syystä astun itse pysäkille varovasti, koska en halua jäädä pyöräilijän alle.), että päätin tänään lähteä käymään linja-autolla kaupungissa. Sen olen tosin päättänyt, lehtikirjoitteluista huolimatta ja/tai niiden ansiosta, että pyörän kelloa käytän jatkossakin. Siinä on sen verran häijy ääni, että ihan mielelläni pirautan. Siinäpä oppivat toikkaroimaan.

Omista toikkaroinneistani voinen mainita sen verran, että kävin taannoin katsomassa Harmajan keikan. Jahkailin taas aikani, mutta olin jotenkin niin täpinöissäni siitä orkesterista (musiikista), että ajattelin sen olevan elämäni tilaisuus nähdä ja kuulla sitä ihan livenä. Ja olihan se hyvä. Paikkana Sputnik oli minun mieleen ja voi olla, että jos keksin joskus jonkun hyvän syyn, menen sinne toistekin. Helppo mennä ja olla. Ei siihen muuta (tai muita) välttämättä tarvita.

Kesän ja syksyn ohjelma- ja tapahtumahärdelli alkaa muuttaa muotoaan ts. muodostua joksikin (mennäkseen taas pieleen, mutta se on sen ajan murhe). Olin jo hakemassa yhteen koulutukseen, mutta koska selvisi, että valinnat ovat epämääräisesti (tarkkaa päivää ei tiedossa) samaan aikaan, kun meidän pitäisi olla kotikotona, jättänen tällä hetkellä haun myöhempään ajankohtaan. En todellakaan ota sitä riskiä, että joutuisin perumaan pohjoisen reissun vain jonkun varttitunnin haastattelun takia. Varsinkaan, kun syksyllä taitaa olla toinen mahdollisuus samaan koulutukseen. Hullu saa olla, muttei tyhmä.

Mies pitää lomansa kahdessa osassa, joten pientä reissuntynkää on luvassa myös elokuussa. Varasi mökinkin "jostain päin Suomea". Syksylle on hankittuna teatteri- ja konserttiliput, joten enää puuttuu vain syksyn sävel ja vähemmän raskaat askeleet.

Potkua viikkoon

2009-05-04T18:04:00.006+03:00

Otin aamupäivällä riskin ja lähdin polkemaan tutun autotien vierusvartta lähikunnan puolelle. Riskin siitä teki se, että oli luvattu sadetta ja pyöräilykuntoni on vielä pohjalukemissa. Kartta ja kamerat polttivat laukussa, mutta aika vähälle käytölle ne pääsivät, koska vettä alkoi ripotella siihen tahtiin, että päätin palata mutkien kautta kotiin. Oheinen kuva on sieltä mutkan varrelta.

Lenkki otti sen verran koville, että kävin kaupan kautta tarkistamassa, olisiko siellä niitä uusia Pätkiksiä. Ei ollut, mutta löysin (kun pengoin) uuden Kotiuunin DuoMunkkipussin. Vappu meni jo, mutta munkit maistuvat harvakseltaan pitkin vuotta. Niin, vaikka minun piti rajoittaa, mitä suuhuni lapan.

Eilinen ja tämä päivä on mennyt myös puhelinatktukena, vaikka tällä kertaa vähän heikoin tuloksin. Hankalaa nämä välimatkat, kun ei voi mennä paikanpäälle ja tehdä itse, ts. napsutella, kuten omaa konetta. Aina se jotenkin on lähtenyt toimimaan, jos on takkuillut. Koulussa jo opin niiden koneiden kanssa, että tarpeeksi kun napsutteli ja katkoi virtoja ja käynnisti uudelleen, niin heti helpotti. Nettiyhteyskatkoihinkin olen löytänyt keinot, jotka tähän asti on tepsineet.

Käytiin viikonloppuna ensimmäistä kertaa Haraldissa syömässä. Hyvä oli ruoka ja kaikki toimi muutenkin moitteetta. En tosin vessaa testannut. Laskin kierosti, että nyt jos koskaan oli mentävä, koska vappuna ei huvittanut mennä sinne ryysikseen (ylipäänsä kaupunkiin) ja ensi viikonloppuna on ruokapaikoissa äitienpäivähärdellit. Mies on muuten vaan ollut tulisilla hiilillä, kun edessään on yksi "tulikoe". Väitän, että siitä myös johtuu huonohkosti nukutut yöt, eikä tästä uudesta huonejärjestelystä. Hmph!

Tuleva viikonloppu menee lennossa, kun on pihatalkoot. Intopiukkaista porukkaa, kun ei yksi päivä riitä. No, kieltämättä tekemistä riittää. Sopii toivoa, että nämä sateet tuli nyt eikä loppuviikoksi.

Epätoivon hetkiä

2009-04-30T10:01:00.006+03:00

On se jännä, miten eri tavalla voi kuvitella ja visioida päässään (vilkas mielikuvitus kun on), miltä jokin asia pitäisi näyttää, mutta tekemisen hankaluus ja lopputulos onkin sitten pikkusen jotain muuta. Noh, pääasia, että tuli valmista.

Tarkoitan nyt tuota uusvanhaa "kukkapöytää". Luin joskus parturiin jonottaessani jostain lehdestä, en muista mistä, ohjeen tuon tapaiseen tekeleeseen. Jos olisin ollut viksu, olisin ottanut valokuvan ohjeesta, mutta ei, kun piti tavata ja päntätä ulko- ja näkömuistiin.

Kokemusta rikkaampana voinen todeta, että helpompaa olisi ollut ehkä tehdä tuokin oikeista mosaiikkipalasista, mutta koska kaikki tarvittava löytyi jo omasta takaa, niin mitä sitä suotta. Ainoastaan piti ostaa liima ja laasti.

Aloitin vanhan pinnan hionnalla ja maalaamisella. Ensimmäinen maali oli aivan väärä ostos, mutta senkin tajusin vasta siinä vaiheessa, kun olin ensimmäisen sutaisun vetänyt. Ensimmäinen epätoivon pilkahdus rintapieleen, näinkö tässä taas kävi! Amatööri asialla!

Uudelleen hionta ja vanhan maalikätkön hyödyntäminen (kiitos miehen, joka muisti, että eteisen kaapin perällä on jämäpurkki. Olkoonkin valkoista, mutta kerrankos sitä suunnitelmat menevät uusiksi.).

Seuraavaksi oli vuoro liimata pöydän pintaan entinen valokuvakehys. Ohjeessa puhuttiin listoista, mutta koska muutamaa päivää aiemmin olin tärvellyt ko. valokuvakehyksen ripustuslenkin, joten sitä ei voinut enää seinällä käyttää, se pääsi uusiokäyttöön ja mitä kätevimmin.

Sitten liimailin lasihelmet "paikoilleen". Edelleen epätoivo rinnassa, että näinköhän ne siinä pysyvät. Liimausvaiheen jälkeen oli aika hengähtää vuorokausi. Siinä ajassa ehti tehdä vaikka mitä muuta.

Seuraavana päivänä valmistauduin henkisesti laastin levitykseen. Kaikki tykötarpeet esille, tosin kuvasta puuttuu (kostea) luutu, joka toimikin kaikista parhaiten tuossa hommassa ja imuri. Hammasharjalla oli hyvä sekoittaa laasti, jonka levityksessä puolestaan toimi Veetin lasta. Vanupuikoilla oli tarkoitus puhdistaa kehyksen sottaisat reunat, mutta luutu korvasi lopulta senkin homman.

Laasti olisi ehkä kannattanut tehdä toisenlaiseen astiaan, mutta tyylilleni uskollisesti; olemassaolevilla tavaroilla etiäpäin! Tuossa kohtaa oli epätoivon syvin hetki, kun en oikein tiennyt, miten olisi järkevintä toimia, koska ne lasihelmet piiloutuivat ja peittyivät turhan vahvasti. Liikaa koloja, että olisin pysynyt tolpillani. Siinä kohtaa tuli mieleen, josko neliskanttiset palaset olisivatkin toimineet paremmin. No, myöhäistä siinä vaiheessa.

Laastin kuivuessa (muutampi tunti) oli taas aikaa lorvailla mm. naamakirjassa ja toivoa parasta. Viimeisenä olikin sitten luutun avulla helmien puhdistus ja jynssäys laastin alta. Imurilla oli myös oma tärkeä osansa tässä vaiheessa.

Lähempää tarkastelua pöytä ei kestä, mutta olen tyytyväinen lopputulokseen. Toinen vaihtoehto kun olisi ollut se, että helmet ja laastit olisivat lentäneet pitkin kylpyhuonetta.

Tarvikkeita jäi vielä, joten voi olla, että jos joskus oikein intoudun, teen niistä vielä jotain. Vaikka mökille pihajakkaroita pölkyistä. Sellaisenkin ohjeen olen nähnyt joskus, joten enää puuttuu vain vapaa toteutus.

Kurkistus verhojen takaa

2009-04-27T12:53:00.003+03:00

Tässäpä hyvä kohta istahtaa alas ja hengähtää vähän. Olen antanut edelleen viime päivinä itselleni vapaat kädet touhuta mitä mieleen on tullut ja siinä samalla tehnyt pientä pintasiivousta. Remonttiin ei tällä hetkellä riitä varat eikä maltti, mutta kun olemassa olevia tavaroita ym. on siirrellyt paikasta toiseen ja vielä kierrätykseen ja katsonut vähän eri vinkkelistä, tulee sitä muutosta silläkin tavalla. Tosin tein "huomaamattani" tilan nojatuolille, uudelle työtuolille ja toiselle mappihyllylle. Ja parveke kaipaa pientä laatikkoa, jonne voi piilottaa tyhjät kukkapurkit ja muut roinat.

Nyt on kaikki ikkunat ja parvekelasit pestyinä ja kaksi huonetta vaihtanut vähän olomuotoaan. Käytännön syistä ja vähän mukavuudenhalustakin. Tuntuu, että siivouskin maistuisi paremmalta, kun tuli vähän väljyyttä huoneisiin. Katsotaan loppuviikosta, onko mieli yhtä korkealla. Kulkusuunnat ainakin paranivat (imurille, jos ei muuten).

Verottaja muisti palautuksia lupaavalla postilla, joten loppuvuosi ainakin loppunee paremmin, kuin tämä kuluva tähän mennessä. Olen koittanut venyttää senttejä samalla kun toisaalla kaventaa, heikoin tuloksin. Mutta koska en anna rahan vaikuttaa nykyiseen hyvään mielialaani, niin en ajattele sitä tuon enempää. Mitä sitä suotta hakee ahistusta. Kyllä se tulee taas, kun on tullakseen.

Sisäinen Mirkkuli

2009-04-20T20:33:00.003+03:00

Sarjassamme viikon paras päivä - maanantai oli täällä taas! Tai on edelleen, koska tässä on vähän hommat kesken. Silmätippoja kehiin (silmiin), niin kummasti taas jaksaa.

Viikonloppuna sain semmoisen virtapiikin ja herätyksen, että jo ennestään kierron ollessa tässä vaiheessa, käytän kaiken tarmoni taas hyväksi ja teen muutakin, kuin aion ja jahkailen. Kyllä se stoppi sieltä taas tulee.

Kävin lauantaina hyvässä seurassa kuuntelemassa Paanasen [Inno] Markon sisustusvinkkejä, jotka tosin pitivät sisällään niin paljon asiaa ja osuvia esimerkkejä, etten millään onnistu niitä tässä kohden referoimaan edes malliksi. Ne jutut on parempi kuulla itse ja Markon "luennoimana". Se mies on aika loistava noin niin kuin livenäkin.

Muutenkin aiheeseen liittyneet asuntoesittelyt osuivat aika hyvään kohtaan. Ei sillä, että mallia sisustukseen pystyisin ottamaan, mutta vähän se antaa perspektiiviä omiin kotinurkkiin ja kaaokseen täällä. Ehkä liioittelen, ehkä en. Häiritsee muutamakin kohta ja sehän tarkoittaa vaan sitä, että niille pitää tehdä jotakin. Aloitin tänään ja tästä se taas jatkuu pikkuhiljaa. Ikean tuloon on turhan pitkä aika, että minun hermot kestäisi tätä epäjärjestystä tietyissä paikoissa.

Sain tänään myös hyvän tekosyyn tehdä pikapullia ekaa kertaa, kun ohjeeseen törmäsin, kiitos vaan. En tiedä, miltä ne pitäisi maistua ja näyttää, mutta näkyvät kelpaavan myös miehelle. Taisi ihmetellä kovin, kun talossa haisi iltapäivällä pulla.

Sulatin tänään pakastimen. Helpommalla olisi päässyt, jos sen olisin tehnyt jo aiemmin, mutta eipä näitä inspiksiä turhan usein ole jaossa. Tänään oli ja nappasin heti käyttöön.

Kuhnailua

2009-04-17T10:14:00.002+03:00

Ettei tämäkin aamu menisi yhtä jahkailuksi, kuin eilinen, laitoin toisen koneellisen pyykkiä pyörimään. Siinäpä sopiva aikalisänpaikka miettiä päivän kulkua.

En eilen päässyt minkäänlaiseen päätökseen valokuvausreissusta. Aurinko paistoi lähes täydeltä taivaalta, vaikka säätiedotukset vähän joka sivustolla kertoivat täällä satavan vettä. Harhaanjohtavia ennustajia. Pah! Pilvet kerääntyivät vasta yötä vasten, mutta minuahan ei yösade haittaa (yökastelu kylläkin, eh).

Katselin kaupungin karttaa linja-autoaikatauluvihkosta ja arvoin, mihinkä suuntaan lähtisin. Tässä kohtaa arkea ja elämätä olisi taas käyttöä sille kuukausikortille, jonka avulla voisi suhaista eessuntaassun. Autokin on käytettävissä, mutta en viitsi moisen ajankulun ja harrastuksen takia kurvailla bensoja. Siinä säästyy myös miehen hermot, kun hänen ei tarvitse miettiä, mihin eksyn tai koliseeko pelti. Luottamuspulaa havaittavissako. Omasta mielestäni ajan täälläkin jo ihan hyvin, ellei minun eteen tulla tai takapuskurissa roikuta. Silloin saatan hermostua ja kirota, kuin mettiäinen. Tampereen liikennekäyttäyminen on poikkeuksia lukuunottamatta ihan peeseestä. Piste.

Mielessä kävi päätepysäkiksi Pyynikin näkötorni tai Rauhaniemi ja kaikki siltä väliltä. Ja minnekö päädyin. Lähikauppakeskuksen postilaatikolle kävellen. Kuntoilua kaikki tyynni, mutta en ollut oikein tyytyväinen päivän kuvasaldoon. Yhden tarjouskirjan (keräämääni kirjailijaa) ostin ja näin Frogleyn. Jotain hyvää sentään.

Tänään on niin pilvinen päivä, että on ollut käynnistymisvaikeuksia. Tulipa kuitenkin kokeiltua suoristusrautaa. Vaatii sekin harjoittelua. Jostain syystä haistan täällä palaneen käryä.

Pätkiä

2009-04-15T18:40:00.003+03:00

On elokuvia - ja sitten on elokuvia, joita voisi katsoa uudelleen ja uudelleen. Viimeksi katsomiani dvdeitä on ollut mm. Erottamattomat ja Päätalo. Molemmista tykkäsin, mutta ehkä enemmän jälkimmäisestä.

Viimeisin tällainen useamman katselukerran kestävä pätkä on Suden vuosi, jonka katsoin vasta tänään ja vieläpä tallennettuna kovalevylle. Tänä iltana se tulee TV-1:llä uusintana ja voi olla, että jos unetonna olen (jota kyllä epäilen), katson sen uudestaan. DVD-hankintalistalle se nyt ainakin päätyi ja taidanpa joskus tilanteen osuessa kohdalle hommata sen myös kirjana.

Samainen elokuva oli jotenkin liikuttava (kyllä, muutama itkukohtauskin siellä oli ja sehän on aina hyvän elokuvan merkki - ainakin minun mittapuun mukaan. Elokuvan täytyy jotenkin koskettaa tai laittaa tuumailemaan.) ja kaunis, en nyt muillakaan sanoilla osaa sitä kuvailla. Liian tuoreena mielessä, kun aamutuimaan sen katsoin.

Tykkäsin tarinasta tosi paljon, enkä kyllä vähiten Kari Heiskasen ansiosta. Se mies kun paranee vanhetessaan. Harvalle käy niin, mutta tässä tapauksessa kyllä. Nuorempana "tykkäsin" enemmän veljestään Ilkasta näyttelijänä, mutta nyt on vanhemmiten (omakin ikä huomioon ottaen) mieli muuttunut. Vaiko miehet rooleissaan. Tiedäpä tuota sanoa, mikä vaikuttaa.

Yllätyin myös siitä, että illan elokuvan oli ohjannut Olli Saarela. Hienoa jälkeä! Eikä Krista Kosonenkaan huono ollut. Päinvastoin! Suomi on pullollaan hyviä näyttelijöitä ja elokuvia. Minä tykkään!

Seuraavaa odotellessa!

Jännää

2009-04-14T18:40:00.002+03:00

Jos olisin yhtään vainoharhaisempi [mietin kyllä yhtä toista kuvaavaa sanaa tähän, mutta en saa sitä nyt päähäni], olisi tänään varmasti nuppi napsahtanut.

1. Huomasin eilen tilastoja pitkästä aikaa tiiraillessani, että kuvablogissani on käyty useamman kerran Poliisiosastolta. Ymmärrän kyllä yksittäiset, satunnaiset käynnit, onhan niitä ollut tässäkin blogissa, mutta että ihan toistakymmentä kertaa. Minkä ihmeen takia? Ei kai ne kuvat nyt niin mainioita ole, että se selittäisi klikkailujen määrän. Vai oliko pääsiäispyhinä sen verran tylsää ja luppoaikaa, että ko. osastolla oli aikaa lukea blogeja. Kysyn vaan. En muuta järkeenkäypää selitystä moiselle visiitille keksi. Vai onko minua syytä epäillä jostakin? Ei minun tietääkseni.

2. Tässä päivänä eräänä lenteli helikopteri aivan liian matalalla, kiertäen ja kaartaen juurikin näillä talonkulmilla, missä asumme. Jotenkin ahistava tunne, kun se mökäkone meni niin läheltä ja useamman kerran, ihan kuin etsien jotakin - tai vaihtoehtoisesti kuvaten ihmisten ikkunoita.

3. Tänään tuo samainen mökäkone lensi taas ja yhtä matalalla, mutta vauhti oli melkein paikallaan pysyvä. Siinä ehti tuumailla viaton asukas ja bloggaaja jo vaikka mitä!

Näistä johtuen menin nettiin (vaikka olin jo siellä) ja googletin satunnaisilla hakusanoilla. Kuinka ollakaan, löysin yhden pienen uutispätkän, jossa mainitaan, että Tampereella ja parissa lähikunnassa kuvataan helikopterilla kaukolämpöputkia ja tämä tapahtuu erittäin matalalla. Näin siis eräänä sunnuntaina.

Aha. Ehkä ne olivat samalla asialla tänäkin iltana. Sitäkö se olikin. Se selittää ne matalalennot, jos haluaa uskoa. Mutta kuka tai mikä selittäisi ne kuvablogivierailut.

Onnia ja offia, Milonoffia

2009-04-06T14:13:00.004+03:00

Piti tehdä tutkivaa selvitystyötä ja penkoa, mikä on miehiään Juho Milonoff. Mies kun tuntui yhdessä vaiheessa tulevan joka kanavalla vastaan. Selvisi vaikka mitä, kuten se, että hänellä onkin kaksoisveli, joka puolestaan menee ympäri ämpäri maailmaa. Ilmankos! Sehän selittikin jo oikeastaan koko jutun. On olemassa kaksi eri tyyppiä. Loppujen lopuksi ovathan he eri näköisiäkin, nyt kun tietää, että heitä on kaksi. Ja vielä toiset kaksi, joista yhteen on törmännyt viime kuukausina eri elokuvissa. Jollekulle tämä on ehkä selvää kauraa, mutta pitipä tuokin nyt itselle selvittää. Voi taas jatkaa elokuvien ja tv-sarjojen katsomista ilman pähkäilyä kuka kukin on.

Tähän väliin on mainittava, että tykkään vähän liikaa Harmajan levyn viimeisen Varjoina -kappaleen pianosta. Voisin kuunnella sitä (alku-)soittoa vaikka kuinka pitkään. Mollivoittoisen klassisenkin musiikin ystävänä olen aivan myyty. Sitä äkkiä vajoaa musiikin ja itsensä ulkopuolelle ja vain kuuntelee. Vaarallista.

Käytiin tänään kääntymässä Ylöjärven Elossa. Parkkipaikan näkeminen riitti - ehkä palajamme joskus myöhemmin. Mies vaan sai päähänsä ajella sinne asti, kun kerta liikkeellä olimme. Tekee kuulemma autolle hyvää päästä välillä vähän kauemmas katselemaan maisemia. Juu, sairausloma jatkuu edelleen.

Taidetaan asua aika syrjässä ja pelottavassa talossa, koska ei täällä eilenkään yhtään noitaa käynyt. Sama oli viime vuonna ja niin kuin oikein toivoin, että olisivat tulleet käymään. Olisin kyllä oven avannut ja minisuklaamunan palkaksi antanut, mutta ei, niin ei. Ilman risuja jäin taas.

Mutta jos haluaa nähdä ihania valokuvia, kannattaa klikata tuonne. Käyttäisin sanaa upeita, jos siis se sana sanavarastooni kuuluisi. Nehän on parempia kuin monessa postikortissa! Ai, että!

Älä kompustu*!

2009-03-31T13:12:00.003+03:00

Tämä päivä sai sen verran lennokkaan lähdön, että unohdin katsoa Ruohonjuuritasollan. Taisi imuri laulaa silloin. Olin mielessäni tehnyt "päiväohjelman", mutta koska aikataulut ja tapahtumat muuttuivat, vauhti ja järjestys meni vähän uusiksi. Mies ilmoitti työkaverinsa tulosta ja hyvä, että ehdin pyjamasta luopua. Muistui kummasti taas mieleen, miten helpompaa ja kivuttomampaa olisi pitää koti (ja itsensä) siinä kunnossa aina, että oven kestää avata ilman sen kummempia nolostumisen tunteita. Tai ettei tarvitse hosumalla siivoskella pahimpia pois, jos tietää jonkun olevan tulossa käymään. Mutta kun se lipsuu aina aika-ajoin. Vähän niin kuin meidän keittiönpöytä - tai ne tavara- ja lehtikasat.

Mies on nyt kotosalla potemassa sairaspäiviä ja vaikka ei ihan onnipartasmaisessa kunnossa olekaan, tarvitsee aina välillä pientä jelppiä. Omiin aikatauluihin tuo vaikuttaa sen verran, että eipä tässä hirveästi ole tullut aamulenkkejä tehtyä. Eilen oli vähän tukalaa herätä kesken makeimpien unien ja tajuta kellon olevan 5:20 (4:20), kun toinen ähisi kivuissaan. Loppupäivä menikin sitten vähän kuutamolla ja parit torkahdukset otettua; muuten olisi jäänyt Pasila katsomatta.

*Kompustu tulee sanoista kompuroida ja kompastua,
kun ne sanoo hätäpäissään nopeasti.

Huomenna on tarkoitus jättää ukkokulta oman onnensa nojaan muutamaksi tunniksi ja tavata pitkästä aikaa yksi vanha kaveri. Toisaalta hotsittaisi käydä levykaupankin kautta, mutta laskupino on sen verran tuntuva, että ehkä siirrän. Postissa on jo tulossa pari elokuvaa, kun en voinut olla ilmankaan. Toisen elokuvan aion tosin jatkolähettää "lahjuksena" kotiin, jahka ensin katson sen itse.

Tässä on viime viikkoina ollut vähän sekavat ajatukset tämän bloggaamisen ja naamakirjailun välillä. En tiedä, onko päällä joku kriisi (positiivessa mielessä) vai mistä viiraa. Päällimmäinen tunne on jotenkin, että aivan sama. Netti on nyt tätä päivää ja jos se on niin suuressa osassa minunkin elämää, niin entäs sitten? Kysyn vaan. Molemmissa olen tehnyt tietynlaisia myönnytyksiä, enkä ole enää ollenkaan niin jyrkkä ja ehdoton, kuten alussa. Toki olen täällä enemmän nimimerkin takana ja rivien välissä, kuin Fb:ssa, mutta sielläkin latasin mm. kuvia harjoitusmielessä. Ja jäin henkiin. Henkisesti. Kuitenkin suurin osa niistä kavereista on vanhoja tuttuja, joten minkä takia pitäisi jänistää. Ja mitä uusiin kavereihin tulee - hauska tutustua myös siellä tämän lisäksi. Hymiön aika ja paikka.

Mitäkö tuolla yritin sanoa? En tiedä. Minun pitää vielä tuumailla ja pureksia.

Ehkä osansa oli sillä, kun tässä päivänä eräänä vähän aikaa sitten sattui Fb:n puolella tapahtumasarja, joka säikäytti minut pahemman kerran. Siis siinä mielessä, kun luulin jääneeni kiinni tästä bloggauksesta, vaikkei siitä suoraan puhuttukaan. Paljastuminen sinällään ei ole maailman vakavin ja veret seisauttavin asia, mutta siinä tilanteessa, sen ihmisen kohdalla olin aivan pöllämystynyt. Ensin tuli hämmennys, jota seurasi paniikki, jonka jälkeen tarkentavia lisäkysymyksiä ja lopulta helpotuksen huokaus - ja vapaaehtoinen tunnustus. Siinä vaiheessa oli taas aivan sama, joten kerroin. Joillekin on helppo kertoa tästä, toisille taas tämä ei kuulu pätkän vertaa. Kovin monia tämä nyt tuskin edes kiinnostaa. Nyt en ainakaan vielä kertonut osoitetta saati nimeä, mutta asian puimisen edellytyksenä oli kertoa, missä mennään ja miksi hyperventiloin. Ja kylläpäs vaan helpotti!

Se on kevättä ilmassa, sanovat!

Oikeus ja kohtuus

2009-03-30T14:25:00.003+03:00

Taannoisesta kukkamultaoperaatiosta johtuen meillä eletään taas aikaa, jolloin pitää tarkistaa mennen tullen palatessa esim. kahvikuppi ja juomalasi, ennen kuin niihin mitään kaataa saati juo. On meinaan kukkakärpäsiä siihen malliin liikenteessä, että heikompaa voisi hirvittää. Minua lähinnä ketuttaa. Voisin vaihtaa nuo jo vaikka sääskiin.

Se hyvä puoli kukkiksissa on, että ne on aivan tavattoman hitaita. Ainakin jossain kohtaa iltaa alkaa vauhti hidastua niilläkin ja ne on helppo nitistää paperilla/paperiin. Työpöydän valo niitä ainakin houkuttaa, harmi vain, ettei kärvennä. Toinen kikka, minkä otin viikonloppuna käyttöön, on kolme juomalasia, joissa on vettä ja väriksi mehua (olisi kai riittänyt pelkkä vesi, mutta nyt ne sopivat paremmin sisustukseen) ja ne on ripoteltuna olohuoneeseen kukkien lähelle. Saalis alkaa olla aika hyvä. Kolmas ja ehkä se toimivin konsti, olisi antaa kukkien (mullan) kuivahtaa, mutta se jääköön seuraavaan kertaan. Sen vaan sanon, että Musta Multa on pannassa tästä eteenpäin. En olisi muuten niin varma alkuperästä, mutta kun itse näin, mikä kärpäsparvi leijaili jo säkin ulkopuolella. Harmittaa, etten kaupassa sitä huomannut. Ostamatta olisi jäänyt.

Palatakseni vielä ohimennen niihin mustiin rintsikoihin, niin tulipa vaan myöhemmin se mieleen, että miksi ei samaa riskiä muka olisi mustissa pikkuhousuissa tai sukissa? Puseroissa? En nyt kuitenkaan aio siirtyä pelkkään valkoiseen sen tutkimuksen takia. Liian suuri harppaus. Siinä punaisessakin on vielä sulattelemista.

Linja-automaksuista piti myöskin ajatella ääneen. Lähinnä nyt sitä tunnin vaihto-oikeutta, mikä Tampereella on. Tietääkseni se ei ole muuttunut suuntaan taikka toiseen. Toivottavaa kyllä olisi, että siihen tulisi toinen tunti lisää, kun nyt kertamaksujakin ovat korottamassa. Joskus on oikeasti vain käyntivaiva keskustassa ja siellä ei täältä, missä asun, käydä välttämättä tunnissa. Toki, jos tykkää huviajelusta ja käy vain kääntymässä Sinisten lamppujen alla, mutta noin niin kuin muuten. Kaksi tuntia riittäisi vallan mainiosti. Onhan se nyt ihan eri asia, matkustaako ihminen Kalevasta keskustaan tai vaikkapa Lentävänniemestä (ja mitä niitä länsipuolen paikkoja onkaan) tai Hervannasta. Välimatkat on pikkusen erit ja siinä tapauksessa myös asiakkaat eriarvoisessa asemassa. Niin kerta. Kuukausikorttilaisena tuo ei minua suuresti haitannut, mutta nyt taas, kun käytän arvokorttia, tulee mietittyä kaikenlaista.

Pomelo-olo

2009-03-27T20:51:00.003+02:00

Piti tulla välillä kellarin puolelle, ettei ihan totuus unohtuisi. Naamakirja hotsittaa, johan se on nähty. Ei siitä sen enempää. Onneksi se on, onneksi sinne menin, sanokoon järki mitä haluaa. On ollut mukavaa palata ajassa taaksepäin vaikka vain ohimennen ja pätkissä.

Tämä puolestaan on vähän hakusessa. Syystä, että kirjoitan uudehkolla koneella (älkää kysykö), jossa on oudohko näppäimistö, saati, omat jekkunsa oli päästä tähän sisään. Saada homma pelittämään. Ylipäänsä netti toimimaan, eilisestä lähtien mokkulalla. Kaiken huippuna tässä on Vista, jossa on oma opettelunsa. Olen enemmän kotona vanhan koneen kanssa, mutta vaihtelu virkistää ja on kiva välillä vaihtaa huonetta.

Ja siideri vie humalaan. Röyh. Sekin vielä. Eikä minun humalaan paljoa tarvita. Ei ole oikein tapaistani, mutta tässä on viime aikoina ollut niin mietintämyssy täynnä ja kaikkea, että ajattelin kulauttaa pari juotavaa. Mies on omatoimisella lääkekuurilla, joten saan nauttia juomasta ihan keskenäni. Tänään selvisi muutampi juttu, joiden suhteen on saanut jännätä, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Ensi viikolla uudet jännäyksen aiheet. Niistä myöhemmin, jos syytä on (huolestua).

Pitkin viikkoa on ollut mielessä kaikenlaista, mihin olen mielessäni ottanut kantaa, mutta muistellapa niitä nyt. Yksi oli ainakin ne pyöräilykaistat. Joita ei siis tulevana kesänä Hämeenkadulle tule. Valitettavasti. Minun puolestani ne olisivat voineet tulla ja olla, kuten viime kesänä. Eihän ne täysin toimineet, ei pyöräilijöiden, eikä kävelijöiden toimesta, mutta oli ne minusta tyhjää paremmat. Jos ja kun itse pysyin pyöräalueelta pois, luotin siihen, että päälle ei ajeta enkä ole kenenkään pyöräilijän tiellä. Nyt, tulevana kesänä, saa taas olla silmät selässäkin. Ahistaa.

Rintsikat. Tänäänkö se oli, kun uutisissa luki, että mustat on pahasta. Syöpää aiheuttavat - tai siis jokin aine sen värisissä. No, siinä tapauksessa, pahinta odotellessa. Aika yksitoikkoista värimaailmaa kaappini on noidenkin vaatekertojen suhteen. On toki pakolliset valkoiset ja muutamat muut, mutta mustan ystävänä valikoima on, mitä on. Tosin tähänkin on tuleva kai muutos.

Jossain mielenoikussa ajattelin tällä viikolla, että taidan siirtyä pikkuhiljaa mustan ja punaisen sekamelskaan. En tiedä, miten sen toteutan, varmaan raidoilla, mutta ajatus jo sinänsä vaatekerran uusimisesta pikkuhiljaa tuntui ihan hyvältä. Ikä tehnee tehtävänsä.

Tänään oli "taas" parturipäivä. On totuteltava uuteen jakaukseen, joka ei ole oikeastaan jakaus ollenkaan. Kaikista harmaista huolimatta nyt tuntuu aika ..kivalta. Äkkiäkös tämä olotila ohimenee, joten nautin nyt siitä.

Isto

2009-03-20T07:25:00.003+02:00

Kun aamulla herätessä päässä soi Isto Hiltunen ja "taivas ja maa todistaa saa" - hyräilemällä jatko, niin ei kai tästä päivästä paha voi tulla. Oli tuo ainakin parempi alku, kuin eilen, kun ensimmäisenä pärähti päässä soimaan Tuonelan koivut. Jipun versiona, ei Kotiteollisuuden. Enkä kumpaakaan ole kuullut vähään aikaan. Mistä niitä lauluja tulee. En tosin Istoakaan ole kuunnellut sitten 90-luvun, mutta tänään voisi laittaa soimaan. Valinnanvaraa levyissään on, sen tunnustan ammoisilta nuoruusvuosilta, ah! Ei se mies, vaan ne laulut. Voisi siivota samalla.

Alkuviikko meni ulkoilun suhteen vähän juostessa ja vähemmän kuvatessa, koska sää oli niin synkkä ja räntää tuli välillä siinä määrin, ettei eteensä nähnyt. Ja jos näki, niin tenuerkkejä. Jos on jotenkin epäselvää, niin kertauksen vuoksi; en tykkää irtokoirista (riippuu isännästä/emännästä kyllä paljon) enkä pitkin metsiä kuseskelevista äijistä. Eihän ne mitään tee, mutta. Jättäisivät sen homman koirille tai menisivät edes johonkin syrjemmäs, eikä just siihen kävelytielle, mistä väki kulkee. Niitä nyt oli taas viikolla ihan riittämiin lähimetsässä liikkeellä. Kevät kun tulee ja ilmat lämpenee, se tietää myös noiden tenuekien ilmaantumista vakipaikoille. Ahistaa. Parkkeeraavat itsensä parhaille paikoille tissuttelemaan ja aukomaan naamaa. Eilen kuljeskelinkin sitten vähän toisaalla, niin eipä tullut kuin sauvakävelymummoja vastaan. Taidan pysytelläkin tällä puolella kevään edetessä, ellen pääse tarpeeksi aamusta liikenteeseen.

> Yritystä meinaan on, mutta kun nettiaddikti käyttää aamutuntinsa tiettyihin rutiineihin, niin siinä menee hyvää aikaa vähän eri asioihin. Sitten vielä Ruohonjuuritasolla -annos, niin kello on 9. Siitä onkin hyvä jatkaa päivää.

Grillikauden avauksen jälkeen

2009-03-16T10:48:00.003+02:00

Meinasi olla vähän käynnistymisvaikeuksia taas arkeen, mutta jos ei tämä puuskutus ja pätkiminen haittaa, niin ei minuakaan. Viime päivinä olen viettänyt kaiken "vapaa-ajan" yhteisen hyvän merkeissä ja remontoinut sen mitä olen osannut. Oppinut taas monenlaista, mutta mikä tuntuvinta; kroppa sai vähän liikuntaa. Eh. Oikeastaan hommat siellä kohteessa vielä jatkuu, mutta tuumailin keskenäni, että oman osuuteni olen tehnyt, voin jatkaa lusmuilua hyvällä omallatunnolla. Kevään ensimmäiset grillimakkaratkin on syöty, kulutuksesta en ole ihan varma.

Tuosta urakasta johtuen olen ollut vähän tavallista uuvahtaneempi. Olen kyllä notkunut koneella aina välillä, mutta tekemisen into on rajoittunut kuvablogini ja naamakirjan puolelle. Ah! mitä elämää. Olen koittanut pitää kiinni siitä, että kuva päivässä, vaikka vain se räpsäys, toimisi, vaikken muuta järjellisempää saisikaan aikaan. Kirjoitan, kun sille tuntuu. En edelleenkään suostu ottamaan tästä paineita.

Naamakirja taas - se vetää puoleensa monestakin syystä, paremmin kuin tarrapaperi kukkakärpäsiä (joita Musta Multa toi taas. Olisikin pitänyt ottaa päivän kuva siitä armeijasta, joka lenteli pussin päällä ja ympärillä, kun kukkien kanssa touhusin. Mummi oli aikoinaan oikeassa, enkä sitä varotusta muistanut.). On niin helppoa pitää itsensä ja muut ajantasalla, missä mennään ja mitä tehdään tai ollaan tekemättä. En suostu potemaan huonoa omaatuntoa siitä, että hylkäsin kylmän rauhallisesti eräänkin sukulaisen (ei olla oikeastaan missään tekemisissä muutenkaan) kaveripyynnön, mutta ilostuin ja yllätyin kovasti, kun vanha tuttavuus vuosien takaa otti yhteyttä ja varmisti, olenko vaiko enkö ole se sama, joka silloin olin. Että on siinä puolensa ja puolensa, kun viettää tovin jos toisenkin netin äärellä ja vanhoja muistellen. Siinä tosin on omat vaaransa.

Pitkät kalsarit ja muita asianhaaroja

2009-03-10T09:41:00.002+02:00

Nämä päivät näköjään menee taas, vaikkei mitään tähdellistä tekisikään. Tauti kyllä helpotti ja päästi aika vähällä, jos vertaan, etten joutunut (kun en mennyt) lääkäriin enkä tarvinnut ottaa lääkekuuria. Lepo, laiskottelu ja lämmin juotava, siinäpä ne kotikonstit pääpiirteissään. Unohtamatta pitkähermoista taloudenhoitajaa eli miestä.

Josta tulikin mieleeni - unohdin taannoin vallan kokonaan mainita, kuinka pari yötä nukuin pitkillä kalsareilla, kaiken muun villasukkavarustuksen lisäksi. Lämmintä piti olla ja kaapista piti löytää jotain, kun kuumehorkassa palelin, vaikka mitä puin päälle. Kunnes löysin kaapinperältä ne siniset ihanuudet, 100 % puuvillaa! Voiko lämpimämpiä ja mukavempia pöksyjä olla! Miehet ei tajua, mitä ne menettää, jos kulkevat tuolla pelkissä peltifarkuissa (en tosin kokeillut niitä farkkujen kanssa, joten ei minulla täydellistä kokemuspintaa kalsareihin ole). Nukuin yöni entistä paremmin, jos mahdollista. Tiedänpä vastaisuuden varalle, mitä puen päälle, kun iskee vilu ja omat pöksyt ei riitä.

Samaisina kipeinä päivinä tuli katsottua televisiota tavallista enemmän, tyhjennettyä kovalevyä ja katsottua rästistä erinäisiä dvdeitä. Tuli vaan mieleen, että ei tarvitse olla edes pieniin päin, kun tv-ohjelmat itkettävät mennen tullen palatessa. Olen muutamankin kerran saanut kuulla palautetta, että eihän minun kanssa kehtaa mennä minnekään elokuviin, kun itkeä vollotan hyvät ja pahat. Nii-ih. Tiedänpä tuon itsekin. Tarviiko siitä muistuttaa.

Eilen katsoin talletetun Kuorosodan jakson ja taas se sai liikutuksen tipat poskelle. Siinä meinaan oli sellainen ohjelma, joka oli pakko tallentaa ja katsoa vasta myöhemmin, kun saattoi kelata mainokset ja kertauksen kertaukset pikana pois. Muuten hyvä ohjelma oli pilattu niin monella asialla. Toivoa sopii, että jos ohjelma jatkuu toisenkin kerran, niin toivottavasti tunnusmusiikki ja juontaja vaihtuvat.

Varsinaista suosikkikuoroa minulla ei ollut, mutta täytyy sanoa, että Kotipelto ja Mikki yllättivät tyyppeinä minut positiivisesti, kun en sen kummemmin ole heitä seurannut aiemmin. Toki Timolla oli ne hewimiehen maneerit, mutta en tiennyt Mikin olevan niin toope, hyvässä mielessä. Siltikään en erikoisemmin pidä Egotripistä.

Kotikadusta sen verran, että minä tykkään sen tyylin muutoksesta. Se kuvataan nyt eri tavalla, käsikirjoituksesta puhumattakaan. Olen katsonut sitä aika monta vuotta, mutta välillä meni pitkiäkin aikoja, että jätin väliin. Se jotenkin junnasi paikoillaan, vaan ei junnaa enää. Välillä tuntuu, että meneekö vähän överiksi, mutta toisaalta; elämä on. Ei tarvitse kuin lukea blogeja ja iltapäivälehtiä, niin samanlaista villiä menoa se on paikkapaikoin. Maailma muuttuu, eskoseni!

Paketti, Saimi & Jalmari, Nuorennusleikkaus, Nätti nakuna - siinä nyt muutama ohjelma, joita olen joitakuita jaksoja nähnyt ja välillä itkeä tirauttanut. Liikutus maximus iskee niin helposti toisten ihmisten liikutuksesta, ilosta ja surusta, ettei sille mitään voi.

Eduskunnan kyselytunnit on taas asia erikseen. Ne ei itketä, mutta naurattavat ja ärsyttävät sopivassa suhteessa. Kannattaa joskus istahtaa seuraamaan, ellei paikanpäälle pääse.

Ylityksiä

2009-03-03T18:00:00.003+02:00

Päätin tänään madaltaa kynnystä ja kävin sittenkin vanhalla työpaikalla. En antanut itselleni kahta sekuntia kauempaa, vaan lampsin sisälle, ennen kuin tulisin katumapäälle. Ajattelin niin, että vähemmällä pääsen, kun menen nyt tai jos siirrän edelleen. Joskushan sinne on kuitenkin mentävä tai ennemmin ja myöhemmin törmään niihin ihmisiin muualla. Ja loppujen lopuksi se visiitti sujui ihan hyvin. Kannatti taas etukäteen märehtiä.

Vähän ristiriitaisissa tunnelmissa sieltä lähdin. Jotkut asiat olivat niin ennalta arvattavissa, mutta osa uutisista (juoruista) oli sitä sorttia, että jäi vähän paha mieli. Työttömyydessäkin on puolensa. Ehtii nauttia vähän elämästäkin. Eh.

Kävin myös tiedotustilaisuudessa, joka selvensi vähän lisää sitä auennutta työ- ja koulutusmahdollisuutta. Itkisin, jos ei naurattaisi niin paljon tämä tilanne. Haun tässä vaiheessa on jo useampi sata hakijaa ja siitä joukostako nyt pitäisi pystymetsäläisen jotenkin erottua? Entäs kun meitä pystymettäläisiä on "aika monta", ammattitaitoiset siihen vielä päälle. Neulankin löytää helpommin heinäsuovasta, kuin jos saisi paikan. Näin tuumaa sisäinen realisti pessimisti minussa ja on silti sitä mieltä, että hakee, vaikka tuskin kannattaa.

Kun nyt kaupunkiin asti pääsin, toin tullessani pari uutta levyä. Kotiteollisuutta ja Samuli Putroa. Niin monta hyvää sinne hyllyihin vielä jäi, että tiedän kyllä minne seuraavat ylimääräiset senttini sijoitan. Musiikkiin. Vaatteita on kotitarpeiksi, joten asiat tärkeysjärjestykseen.

Mikä minusta tulee isona?

2009-03-02T10:15:00.003+02:00

Jouduin viikonloppuna perimmäisten pohdintojen ääreen. Piti kysyä itseltäni ja vähän muilta, löytyykö minusta (edes tarvittaessa) iloista asiakaspalveluasennetta kaikkien muiden vaatimusten lisäksi. Joustavuutta ja työtä pelkäämätöntä otetta kyllä löytyy, mutta riittääkö ne enää tässä maailmassa? Kun pitäisi kumminkin olla nuori ja nätti, vaikkei sitä häveliäästi ilmoituksessa sanota.

Otin purtavaksi lehti-ilmoituksen, jossa haetaan tekijöitä kaupanalalle. En ole sitten lapsuusiän kuvitellut itseäni kauppaan töihin, mutta tässä työttömänä ollessa tulee miettineeksi ja puntaroineeksi muutakin, kuin itseä (-7 kiloa joulusta. Väliaikatietona.). En yön yli nukuttuanikaan näe itseäni kaupankassalle, mutta onhan siellä kaikkea muutakin tarjolla. Päästäisivät edes varastoon, kunhan vaan saisin jalan oven väliin.

Eipä kukaan kiellä hakemasta. Se on korkeimmas käres, jos ottavat pystymetsästä ja kouluttavat ja perehdyttävät, kuten mainostavat. Mielenkiintoa ja halukkuutta minulla ainakin on. Tässä voisi olla elämäni tilaisuus vaihtaa taas alaa ja päästä työn syrjästä kiinni. Vaan eipä mennä asioiden edelle. Riippuu ihan muista tahoista, ottavatko riskin ja antavatko mahdollisuuden.

On tukalaa olla edelleen puolikuntoisena. Yöt saan nukuttua joten kuten, mutta yskä ja nuha on jäljellä. Räjähtäneestä olosta muuten puhumattakaan. Virtaa liikkumiseen ei liiemmin ole, hyvä kun lähikauppaan jaksan mennä, mutta huomenna ajattelin olla pakosti reipas ja käydä asioilla tuonnempana. Joku niistä ilmestyneistä levyistäkin olisi saatava. Hyvänä hetkenä ajattelin myös, kävisinkö morjestamassa entisiä työkavereita, mutta sitten taas tulin tolpilleni ja totesin; haluanko ihan oikeasti mennä sinne?

>39,1<

2009-02-23T10:38:00.002+02:00

Käytän paremman hetken hyväkseni ja naputan sen verran kun ehdin, että hengissä. Lauantai valkeni tukalissa merkeissä ja senhän tiesi, miten viikonlopun vietin. Kuumeessa ja peiton/peittojen alla pääasiassa. Mistä lie taudin pukkasi, mutta kyllä se vaan tehetti. Siinä unen ja valveen rajamailla sitä ehti miettiä ja kuvitella kaikenlaista. Muistui kummasti mieleen taannoinen sairaalaviikko keuhkokuumeen takia ja sitä en haluaisi enää kokea.

Olin jo valmis menemään (!) tänään jonnekin lääkäriin, jos kuume jatkaa huiteluaan 39:ssä ja lima kiusaa kurkkua ja keuhkoja - mutta kappas! Olenko tyypillinen viikonloppusairastaja jopa työttömänä, koska nyt on jäljellä enää vain räkätauti, ei kuumetta. Toki tämä voi olla liian aikaista hihkumista, mutta tällä hetkellä tilanne on hallinnassa. Lääkäri-sanan lausuminen ääneen karkottaa aina kivun ja säryn. Kuuman juominen monta kertaa päivässä pitää puolestaan röörin aika hyvin kunnossa, mutta se kakominen vaatii kotiolot.

Menenkin tästä...

Sinisten aatosten tuunailua

2009-02-18T18:20:00.005+02:00

Tällä viikolla kuulemma on vuorossa sinisen kollaasin vuoro. Tehetti vähän taas työtä, mutta tuossa kaikki, mihin pystyin ja kykenin. Vähän on ankea meininki tässä pirtissä. Eh.

Keikka-, kynttilä- ja taivaskuva on arkistoista, muut löytyivät etsinnän tuloksena täältä kotoa. Tulipa vähän siivottua samalla, kun paikkoja katseli sillä silmällä.

Klamydia kartalla

2009-02-17T19:01:00.004+02:00

Turha kai enää tässä iässä harmitella, miksi en yläasteella ollut enemmän kiinnostunut vaikkapa maantiedosta. Eikö se ole aine, jossa on käyty lävitse kuunkierrot ja planeetat sun muut taivasasiat. Minä enää mitään muista! Yläasteella kohdistin mielenkiintoni aivan toisenlaisiin asioihin ja ilmiöihin.

Niinpä nyt on turhan työlästä opetella mitä tuolla taivaalla näkyy. Tähti kuin tähti. Otava on ainut varma, minkä tunnistaisin - ainakin sanaristikoissa. Viime kuukausina olen pannut merkille tuon kirkkaan tähden, joka nytkin killittää verhon raosta. Onko se sitten Venus - vai Pohjantähti. Sanovat, että sekin on kirkas. Minen näistä tiedä, uskon vain, mitä netissä lukee. Kirkkauttakin on niin monenlaista ja pelkällä silmällä on paha mennä mitään sanomaan ja kun tieto on heikkolaatuista, niin eihän tästä mitään tule.

Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni ja etsiä Kauppi ja sieltä Tähtitorni. Tällä jahkailijan luonteella se onkin aika hidasta hommaa. Sitä paitsi sunnuntaisin on muka aina jotain muuta tekemistä klo 19 - 21, ettei sinne jouda tai malta lähteä. Mutta pitänee laittaa asia hautumaan. Sivustonsa olen jo löytänyt.

Tähän samaan tiedonjanoon liittyy hakuammuntani ja haluni maapalloon. Siis sellaiseen pyörivään palloon, jossa on kuvattuna maailma. Mielellään päivitetty versio. Karttapallo! Huh, tulihan se sana sieltä, kun vähän aikaa potki. Siitä olisi paljon helpompi hahmottaa tätä eloa ja oloa.

Eilen kun muistelin näitä tulevia levyjä, unohdin Klamydian. Toki se on myös hankintalistalla sitten joskus. Onneksi kirjarintamalla taitaa olla vähän hiljaisempaa, niin voi keskittyä taas musiikkiin. Vaikka odotankin Ikean tuloa kaupunkiin, on hyvä, että siihen on aikaa. Ehtinee nämä talousasiat muuttua (moneen kertaan).

Hätä ei lue lakia

2009-02-16T13:11:00.003+02:00

Haukotus muistuttaa, että kaikki ei ole vielä ihan kunnossa, mutta sinne päin. Peiliin katsoessa en näe sitä samaa, mitä mies näkee tietyssä valossa; kellertävän mustelman leukapielessä. Muistona on vielä pieni kipu, mutta ei niin paha, ettenkö tässä voisi palata pikkuhiljaa normaaliin päiväjärjestykseen. Pahin jälkikipu taisi tulla siitä, kun pureskelin lääkäristä lähtiessäni tuppoa, kunnes tajusin puudutuksen vähennyttyä, että olen purrut myös poskea. Tyhymä!

Viikonloppu meni vähän plörinäksi. En sitten lähtenytkään lauantaina pirtistä ulos, koska kipu oli sitä luokkaa, että kylmää se kaipasi. Turvotuskin laski jo iltaa kohden siihen malliin, että peilistä ei enää tuijottanut kummisetä Marlon. Jätin kumminkin ylimääräiset riekkumiset sikseen.

Sunnuntaiaamu valkeni aika yllättävissä merkeissä. Uni loppui kello 6 ja hyvä niin, koska vähän sen jälkeen vietinkin seuraavat tovit aika taajaan vessan puolella. Kokemus sinänsä. Syytän kyllä ihan lääkekuuria ja ruokavaliota. Siitä syystä, että toinen lääke pitää ottaa tyhjään vatsaan, toinen ruuan yhteydessä, mutta kun ei ole kyennyt syömään kunnon ruokaa pariin päivään, niin eihän siitä kaurapuurostakaan ihmeeksi ole. Siis siinä mielessä.

En halua vääntää rautalankaa tämän enempää, mutta sanonpa vaan, että tämä aamu meinasi mennä samanlaiseksi kikkailuksi, mutta pääsinpäs helpommalla! Uskaltauduin kaupassakin käymään ja kiertelin vähän pidemmän kautta. Piti saada jo raitista ilmaa, kun kerta aurinkokin paistaa ja pakkanen yrittää paukkua. Valokuvaamiset jätin sikseen, koska pelkäsin kuitenkin jossain takaraivossa, että kotiin on pitkä matka, jos niikseen menee. Ei mennyt.

Helmi-maaliskuu on muuten aika julkaisurikasta aikaa. Olen vähän täpinöissäni, vaikken niin rahoissani olekaan. Luvassa on uusia kotimaisia elokuvia (dvd:lle odotan, elokuviin asti minen lähde, koska itken ja nauran mielummin ihan kotisohvalla. Silloin voi rauhassa katsoa myös lopputekstit.) ja paljon hyviä (toiveajattelua) suomalaisia levyjä. Kotiteollisuudelta, Samuli Putrolta, Maj Karmalta, Pojilta ... listaa voisin jatkaa vaikka kuinka, mutta tuossa nyt mitä muistui mieleen. Ai, että! Onneksi ja ilokseni en kaipaa ulkomaaneläviä ja heidän keikkojaan, säästyy pitkä sentti ihan kotimaiseen tuotantoon, joka on lähinnä sydäntä. Kyllä tästä vielä hyvä kevät tulee!

"Tuliko turpaan vai kävitkö taas raksalla?"

2009-02-13T10:05:00.004+02:00

Olisin niin mielelläni päivittänyt blogin avainsanastoa, mutta eipä se taida kannattaa. Olen edelleen samaa mieltä. Uutta betaversiota katsellessa ahistaa. Tuleva uusi Blogilista on minun silmiin sekava ja aakkostaminen takkuaa edelleen. Yksi pieni suuri hyvä muutos siellä on; nyt on listalla bloggaaminen. Aika näyttää, mitä tuosta tulee, mutta innolla sitä en odota.

Takana jälleen operaatio, jossa käytettiin pistävää piikkiä, eriäänisiä poria ja letkuja. Lopputulos: yksi viisuri taas vähempänä, lääkekuuri ja turvonnut poski. Kipu tuli vasta jälkeenpäin ja ohimenevä pyörrytys maksun yhteydessä. Mutta tämän päivän aion ottaa iisisti ja hyvällä syyllä pötkötellä aina kun mahdollista. Panakoomaan en aio sortua - viime kertaisen kokemuksen jäljiltä. Nyt tosin sanottiin, että jos sen tarvitsee ottaa, mielummin sitten yötä vasten. Juuei silloinkaan. Olen mielummin nukkumatta, jos ei nukuta. Nukun sitten, kun nukuttaa.

Harmittaa vain, kun oltiin suunniteltu (! Siinähän se virhe olikin!), että mentäisiin viikonloppuna tänne ja tuonne, mutta jos suuvärkki on tässä kunnossa, taidan pysytellä hissunkissun pirtissä ja juoda kauravelliä. Mies olisi varmaan helpottunut toisen menon perumisesta ja toista menoa voi siirtää myöhemmäksikin (lahjakortissa on aikaa jäljellä). Mutta tuumaillaan...

Apteekkireissulla tuli muuten taas koettua, miten empaattisia ja asiakasystävällisiä työntekijöitä tässä kaupungissa on! Onko ne sitten farmaseutteja vai millä nimikkeellä hyvänsä, jotka istuvat oman loossinsa takana ja antavat sen reseptilääkkeen ja selostavat tarkkaan, miten ne pitää ottaa ja kertovat muutenkin juurtajaksain. Melkein liikuttavaa.

Toki täälläkin on niitä, joihin törmäsi jo kotiseudun apteekeissa. Tympääntyneen näköisiä keski-ikäisiäkö, jotka lymyilivät toisiaan ja asiakkaita. Ennen vanhaan vielä kun ei ollut loosseja, vaan kaikki olivat sen yhden tiskin molemmin puolin tuupattuina, kuin sillit purkissa. Ehkä ne työolot kiristi. Ehkä ei. Ammatinvalintakysymyksiä.

Jumitusta

2009-02-12T10:56:00.002+02:00

Tarkoitus on vihertää

Pitäisi olla aivan jossain muualla, kuin koneella kökkimässä ja etsimässä vihreitä kuvia, vallankin kun sensuurin sormi deletoi suurimman osan.

Mutta kiitos Elegialle ja kumpp. ideasta. Ensi kerralla jotain muuta, jahka tästä pääsen eteenpäin.