Viime tinkaan

Miten sen nyt sanoisin, toivoisin...

Parempaa uutta vuotta 2008 meille kaikille!
Kiitos kanssanaputtelijoille
taas tästä kuluneesta vuodesta, joka vetelee viimeisiä.

Yhdeksän kuukauden odotus

Takkuista arkea olen viettänyt nämä kaksi päivää. Mitä teille kuuluu? Sen verran olen piipahdellut blogeissa, että itkuksi on mennyt. Ensin itketti tämä, sitten tämä. Molemmat ihan hyvällä mielellä silti. Olin vaan vissiin vähän herkällä ja väsyneellä mielellä, joulun jälkeenkin, kun liikutuin niin kovasti.

Takana on pitkästä aikaa erityisen mukava ja lämmin (jo mittarinkin mukaan) joulunaika. Paluu arkeen on ollut tosi hankalaa ja väsyttävää, mutta minkäs teen, kun lupauduin menemään töihin välipäiviksi. Ja mikäs se työnteossa, jos se kaikki muu siellä olisi paremmin.

Vanhemmat tulivat, olivat ja viihtyivät täällä yllättävän hyvin ja pitkään, tosin pitempäänkin olisin heitä pitänyt. Oli mukavaa vuorostani "passata" ja touhuta omassa keittiössä. Löysin itsestäni uusia, tai ainakin unohduksissa olleita puolia. Pari edellistä keittiötä kun eivät pahemmin innostaneet kestitsemään useampaa henkeä. Isosta pöydästäkin on iloa ja hyötyä, huomattiin tänä jouluna. Olen taas tehnyt ostoslistaa sillä silmällä, mitä vielä muka puuttuu mm. keittiönkaapeista. Siinä mielessä alet osuvat hyvin kohdalle. Ja kynttilöitä ei ole koskaan liikaa.

Ovikello soi pyhien aikaan useampaan kertaan, mutta tänä jouluna tulijat olivat joka kerta tervetulleita. Joulupukkikin oli käynyt jossain välissä. Oli mukava yllättää ja yllättyä. Mies oli ostanut tehosekoittimen. Todiste siitä, että joskus se kuuntelee minun höpinöitä. Onni oli se, etten ehtinyt itse sitä hankkia. Joululahjarahan turvin olenkin sitten ostanut kaikkea muuta tarpeellista, mm. farkut, kynttilänjalan (alkaako minusta tulla vanha, kun innostun iittalalaisista tuotteista, kohta minusta voi tulla pieni keräilijä, ellen pidä varaani ja varoistani kiinni) ja ensi viikolla menen parturiin. Voi näitä pieniä iloja ja ahistuksen poistajia.

Yritän tsempata itseäni vuoden vaihteen yli ja maaliskuulle. Silloin aion pitää "pitkän" loman, ellen ennen sitä jo hajoa. Ei sillä, ettenkö olisi jo/taas loman tarpeessa, mutta käytäntö sanelee. Töitä on edessä vielä noin 9 kk, joten pitänee keksiä kaikenlaisia etappeja. Vaakakupissa kumminkin painaa enemmän tuleva kesäloma ja säännölliset tulot, joten se uuden työpaikan haku on tällä hetkellä tuupattuna hamaan kesään asti. Ellei niitä joulun ihmeitä tapahdu jo ennemmin.

Jotkut paukuttavat uuden vuoden raketteja jo nyt, mutta minä säästän toivotukset myöhempään. Onhan tässä tätä vanhaa vuotta vielä jäljellä jopa yhden ankean työpäivän verran.

Taitaa se siellä jossain piilossa olla

Anteeksi vain, mutta ne on taas blogitonttujen kolttosia, nuo turhat (haamu)päivitykset keskellä päivää, vaikka Blogilista muuta ja muuksi väittää. Ei kannata uskoa kaikkea, mitä netissä lukee.

Vaikka töissä olisi kuinka tylsää, luppoaikaa tai muuten vain kirjotuttaisi, niin minen työaikaani tähän hommaan haaskaa. Siksi, koska en voi, enkä halua, en pysty, enkä kykene. Tänään tosin olin siihen aikaan tylsistymässä palaverissa, kun senkin ajan olisi voinut tehdä niitä oikeita töitä. Onni onnettomuudessa on, että edessä on vielä kaksi normaalia työpäivää, joten enköhän työpöydän saa "puhtaaksi" ennen joululomaa. Välipäivinä jatkuvat taas harjoitukset ja hammasten kiristelyt.

Tänään taisi pilkahtaa hetkellisesti tai sitten erheellisesti sellainen joulumieli tuolla jossain. Kuulin joululauluja kesken kaiken ja jouluyllätykset työpaikalla ja yhteistyökumppaneilta piristivät kummasti päivää. Ehkä se vielä tästä... Vielä kun saan viikonloppuna kotiväen tänne, niin joulupaussi voi alkaa. Muutamia harmituksen aiheita tässä vielä on, mutta ei mitään vakavia.

Eikös se ole oma hyvinvointi kaiken a ja o, ainakin melkein. En tarvinnut pukkia, kun hommasin (viimeinkin löysin!) itselleni sen Tom Hanksin elokuvan, jonka ovat nähneet kaikki muut, paitsi minä. Nyt vaan odotan sopivaa hetkeä vajota sohvalle. Sen lisäksi on vielä tulossa mm. hyvää paineenpurkumusiikkia. Jos ei mikään muu auta, niin täytyy soittaa repeattina Ukkonen, niin eiköhän tämäkin akka tokene. Vähäksi aikaa. Mutta ettei menisi pelkäksi hengenravinnoksi, niin ostin myös yhden 9 senttisen turkoosin pallon. Voin kyllä suositella. Mies on aika laiska hieromaan, mutta onhan näitä ovia ja seiniä asunto täynnä.

Piti ostaa joulutähti, mutta ostinkin nipun tulppaaneja. Sen varjolla toivotan kaikille kellarissa kävijöille hyvää joulun aikaa! Voipi olla, etten ehdi muutamaan päivään tätäkään vähää täällä käydä jaarittelemassa, koska ja siksi. Ei se hiljaiselo siis joka kerta tarkoita sitä, että olisin pahalla päällä.

Joulun ihme

Oli vähän hassua lähteä laulamaan, kun päässä soi Ville Tiihosen ääni. Olen viikonlopun viettänyt pääasiassa äänikirjoja kuunnellen. Ensin Sinikka Nopolan punaisen, jonka aion antaa vanhemmille lahjaksi. Mikä lie idea, mutta innostuin itse niin kovin asiasta. Voi olla, että joudun hankkimaan itselleni loput kaksi, vihreän ja keltaisen (puhun siis kansiväreistä). Seela Sella kuulosti kyllä myös hyvältä. Tamperetta osaavat muutkin vääntää, kuin Roinen suku.

Eilen illalla otin viimeinkin kuunteluun Ollin kirjan ja siinä menikin pitkä tovi. Harvinaisen kökkö kansi, mutta se Yhden Yön tarina on aina vaan niin liikuttava ja koskettava ja ties vaikka mitä. Lukijan ääni, siis sen Tiihosen, sopii minusta sille tarinalle paremmin kuin hyvin. Olisi ollutkin liian tukalaa kuunnella se Ollin lukemana (siitä sai maistiaisen levyn alussa), hengityksineen kaikkineen. Parempi vain, että se on joku "ulkopuolinen" Ääni.

Sujuvaa tekstiä on toki helppo lukea. En tosin tiedä, miten nuo äänitykset tapahtuvat käytännössä; kuinka monesti ne joudutaan ottamaan uusiksi ja kuinka monta kertaa lukija lukee kirjan, jotta se teksti tulee tutuksi, ennen kuin äänittävät. Joka tapauksessa, mukavan kuuloista korvalapuilla kuunnellessa. Kaiken huippuna on ne laulut siellä välissä. Arkiston helmistä puhumattakaan.

Onneksi olin säästänyt ko. levyn (levyt; sehän sisältää 9 cd:tä, joista kolme olen nyt kuunnellut) näihin päiviin. Hyvää rentoutusta arjen vastapainoksi ja saapas ainakin ajatukset pois työasioista, kun keskittyy tarinaan. Mitä siitä, että itkua pukkaa aina välillä; niin se kävi silloinkin, vaikka itse luin kirjan. Jos mahdollista, paremmin tuo toimii minusta kyllä kuunteluna.

Äänikirjoista innostuneena täytyy jatkaa hankintoja. Ei pöllömpi vaihtoehto!

Villen ääni korvissani lähdin sinne kirkkoon. Varustauduttiin Vintin kanssa nenäliinoin, mutta kyllä ne nyt jäivät käyttämättä. En tuntenut hetkeäkään samanlaista liikutusta ja herkkää oloa, kuten aikaisempina kertoina joskus vuosia sitten. Asiaan kenties saattoi vaikuttaa se, että näin vanhan kaverini kotikaupungista yllättäin kirkossa. Sitä voisi kutsua joulun ihmeeksi.

Kaikkien näiden vuosien ja vallankin tässä kaupungissa vietettyjen vuosien jälkeen nähdään kirkossa. Vähän koomista, mutta erittäin mukavaa. Viimeksi ollaan nähty joskus sillä ihanalla 90-luvulla Joensuun festareilla. Vähän erilaiset olivat puitteet silloin ja yhtälailla elämät muutenkin. Pakostakin tulvahtivat muistot ja kaikki ne ihmiset niiltä ajoilta mieleen. Se jos mikä liikutti, muttei ihan itkuksi asti. Päinvastoin, piristi mieltä kummasti, vallankin, kun sain pienen palan tietoa myös yhteisestä kaveristamme, ihmisestä, joka joskus merkitsi enemmän, kuin mitä olisi saanut merkitä. Näköjään merkitsee edelleen, huomaan.

Mutta siihen illan pääasiaan, jonka takia kirkkoon mentiin. Paremminkin sen olisivat voineet vetää, eikä tuomalla kirkkoon rummuista lähtien ja korkealta laulavaa "esilaulajaa". Onko tämä sitä nykyaikaa? Eikö enää riitä harmooni/piano ja lisäksi korkeintaan akustinen kitara ja joululauluilta kuulostavat joululaulut. Nyt mentiin välillä vähän niin kuin polkan tahtiin - ja oltiin sentään kirkossa! Minen tajua, mutta en olekaan 2000-luvun seurakuntanuori.

Ei millään pahalla

Eikä niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin ja muita virttyneitä sananlaskuja tähän väliin jos sopii. Kävin antamassa oman osuuteni Joulupata 2007 keräykseen. Se olkoon päivän ainoa hyvä työ oman työpanokseni lisäksi.

Muuten tämä on ollutkin taas aika matalalentoa ja muutenkin jotenkin raskasta aikaa. Lomasta ja viime lauantain irtiotosta tuntuu olevan ikuisuus. Paluu töihin oli aika karua. Sama paska siellä jatkuu edelleen. Arvasinhan, ettei se miksikään muutu, päinvastoin. Tämä on ollut harvinaisen pitkä viikko, huomenna vasta perjantai, vaikka miten päin kalenteria katson. Edessä toinen pitkä viikko, ennen kuin tulee muutaman päivän huili. Luojan kiitos. Ensi viikon perjantaihin jos jaksan hajoamatta tämän enempää, niin hyvä tulee. Sitten tulee joulu ja kotiväki tänne. Saanen ajatuksia vähän muuallekin.

Möykky rinnassa kasvoi tänään jo sellaisiin mittoihin, että se purkautui itkuna. Jo oli aikakin. Kaikki taas parin päivän aikana tapahtuneet ja pinnaa kiristäneet asiat summattuna väsymykseen tekivät sen, että leuka ja pato eivät enää pitäneet. Asiaa eivät auttaneet huonot uutiset töissä. Ei mitään henk.koht., mutta tulipa vain hyvä syy itkeä tirauttaa liikuttuneessa mielentilassa.

Kotiin kun pääsin, itkinkin sitten kunnolla. Voihan räkä, miten se helpotti! Sain sanottua ääneen, mitä mielessä liikkuu ja mikä painaa. Mies on tosin aivan väärä kohde, kyllä minä sen tiedän.

Voisi tehdä hyvää, jos tekisin saman, kuin Sukulaissielu. Viime sunnuntaille jo miehelle ehdotin, mutta en saanut kannatusta. Nyt vielä vähemmän, kun sanoin, että siellä voisi helpottaa, kun saisi tirauttaa muutaman itkun. "Eikös sinne mennä laulamaan, eikä itkemään?" Sekä että. Liikutun muutamista joululauluista aina ja tässä mielentilassa voin vaan kuvitella, miten vaikea paikka olisi istua kirkonpenkissä. Vintti, kehtaatko lähteä mukaan? Tulevana sunnuntaina voisi olla hyvä päivä. Jouluaattona on kumminkin mentävä, sanokoon äiti ja isi mitä tahansa. Välillä näinkin päin, että minä vien ja vanhemmat vikisee. Jos vikisee, tuskin.

Lauantain toivotut ja vähän ekstraa

Näin sydämeeni joulun tein...

Haahikselle pari, kun se niin kovasti tykkää

Mikki Hiirikin tykkää

Uusia ja vanhoja löytöjä

Juhlista on selvitty, kuka mitenkin. Minun piti tänään lähteä kalenteri- ja lippuostoksille, mutta niin vain tuumasin, että mikäkös hätä tässä. Vuosi ei ole vielä vaihtumassa ja jos ovelta en saa lauantaina lippua, niin voi voi. Vähän toivoisinkin, että myisivät ei oota. Ei ole ainakaan vielä mitään suurempaa keikkaintoa.

Vaikka pidän vesisateesta, ei se tarkoita sitä, että ainoana lomapäivänä tarvitsisi sataa. Vähän latisti tunnelmaa ja karisti menohaluja lähteä kaupunkiin. Tässä kun olen ensimmäisen aamuheräämisen ja kaurapuuroilun jälkeen ketkutellut, nukkunut, herännyt uudelleen ja suihkutellut, tulin siihen tulokseen, että pakkokos sinne on lähteä. Just tänään. Ei niin mikään. Mikä valinnan vapaus! Aina voi perääntyä, jos ei ensimmäinen vaihtoehto miellytä. Jahkailulla ei ole tämän asian ja aamun kanssa taas niin minkäänlaista tekemistä. Juuei.

Plarasin tässä viikolla Kirjanmerkkejä (ent. Suosikkeja) ja tein muutamia löytöjä, jotka olin unohtanut, koska käytössä on vain muutama vakiosoite. Löysin Ikun uudistetut sivut ja auts! miten osui ja upposi sivulla soiva pätkä. On taas hyvää odotettavissa!

Kuuntelin Ikua enemmänkin vuosina 90 - 91, jolloin Mustaa valoa oli kova sana. On kyllä edelleen, jos sen vaan uskaltaisin levylautaselle laittaa. Voipi olla, että nostalgia iskisi sellaisella voimalla, etten siitä helpolla selviä. Viimeksi, joskus 94 - 95 sain Ikulta Haloon ja se oli pieni pettymys. Sen jälkeen tapahtui kaikenlaista ja aikaa kului ja mies ja musiikkinsa jäi aika paljonkin taka-alalle ja melkein unohduksiin. Mutta olipa kyllä mukava löytö! Täytyy ottaa asiaksi yrittää etsiä niitä välissä tulleita levyjä.

Taannoisen Aamulehden uudistuksen jälkeen sarjakuvaosuus on päässyt arvoon arvaamattomaan meidän aamuissa. Tahtoo sanoa, että jopa minä luen muitakin sarjiksia, kuin Viiviä ja Wagneria. Yksi uusi suosikki on Pertti Jarlan Fingerpori. Tästä linkistä voi katsoa ja löytää aika helmiä, jos niikseen tulee.

Haloolla päähän

Mikä helkutti tätäkin pohjaa vaivaa? Monelta suunnalta on saanut lukea viime aikoina ärhäkkäitä mielipiteitä bloggeria kohtaan. Enää en ihmettele, miksi.

Mihin katosi kommenteista ilmoittelu sähköpostiin? Missä on asetusten suomen kieli? Mitähän vielä on jäänyt huomaamatta. Kommentit päässee ohi silmien, kun tuolla tavalla pelleilevät.

Murr.

Mutta Haahikselle lämmin kiitos, samoin! Pieniä sanoja, suuria merkityksiä.

Hyvää joulukuun 6. kaikille! Minä menen katsomaan kättelijöitä.

***
Lisäys klo 20.28

Mitä tapahtuu, kun studioon ahdetaan liian monta selostajaa ja kommentaattoria? Kukaan ei pysy ajan tasalla ja nimet ja vieraat osuvat harvoin kohdalleen. Nainen saa miehen nimen ja päinvastoin. Katsojan yleistiedolla on puolensa.

Lisää tuskaa aiheutti ohjaajan ja kuvaajan (näin oletan) ontuva yhteistyö. Kamera kuvaa mitä sattuu, kun pitäisi lähikuvata punaisella matolla käveleviä kättelijöitä. Ja ketä hyödyttää sanoa nimi vasta siinä vaiheessa, kun vieras on jo kävellyt pois kuvista. Tai pitkä väli, kun muka ketään ei tunnisteta, vaikka on tuttuja naamoja jopa sohvaperunalle.

Ja mitä liikkuu niiden rouvien päässä, jotka kantavat kangaspakallista ympärillään, muka-käärittynä laahukseksi tms. pitkäksi helmaksi. Huomion sillä kyllä saa, mutta kannattaisikohan ajatella muitakin kanssajuhlijoita. Turha heittää mulkoilevia katseita siihen suuntaan, joka vahingossa talloo helman päälle. Mitäs läksi liian pitkässä koltussa!

Ei oo helppoo olla nokialainen

Pääsi taas tämä homma vähän lipsumaan, niin kuin entisellä hiihtäjällä, mutta niin se vain on näillä säillä ja keleillä. On ollut muka kiirettä ja laiskuutta sopivassa määrin, etten ole malttanut kirjata ylös kaikenmaailman ketutuksia ja ilon aiheita.

Pitkin viikkoa olen tyhjennellyt pyykkikaappia sekä Topin kovalevyä. On tullut katsottua mm. Voikkaan dokumentti ja liikututtua ihmisten kohteluista ja kokemuksista. BB:n viimeinen viikonloppu ja sen vihon viimeinen lähetys oli pakko katsoa (jotain hyvää oli siinä, että Sauli voitti. Sen vähän perusteella, mitä lähetyksiä seurasin, niin siitäkin neljän koplasta hänelle sen soin. Nikokaan ei olisi ollut paha vaihtoehto, mutta koska äänet eivät riittäneet, niin hyvä näin.).

En kovin montaa päivää ehtinyt nauttia lumisista teistä, kun jo taas luvataan vesisateita. Jee jee ja hyvää joulunalusaikaa vaan kaikille! Mutta loppujen lopuksi on aivan sama, mikä on ilma, koska edessä on monta päivää vapaata. LOMAA! Niin, tai ainakin koko loppuviikko. Seuraava pitempi paussi onkin jouluna, lukuunottamatta välipäiviä. Jonkun täytyy olla töissä ja se joku sattuu olemaan tämä hermoheikko. Aina ei voi voittaa almanakka-arpajaisissa.

Viime päivien ongelmat Nokialla jaksaa ihmetyttää ja kauhistuttaa. Aina niin itsestään selvä (puhdas) vesi onkin yhtäkkiä kaikkea muuta. Ei voi käsittää. Jälkiseuraamukset vaan pahenee pahenemistaan, mitä useampi päivä on kulunut. Lisätakapakkia taisi vielä tulla noroviruksen myötä. Ahistaa pikkusen naapurikaupunkilaisten puolesta. Ajatellapa omalle kohdalle! Vesihän kuuluu monella tavalla jo aamurutiineihin, niin miten sitä ilman osaisi edes olla! Ei helkutti.

Uskottavahan se on

Jännä, miten se auttaa, kun nukkuu kunnon (noh, enpäs liioittele, olen paremminkin = katkoitta nukkunut männä kuukausina) yöunet ja kätisee ääneen pahaa oloa pois. Heti oli tänään parempi olo ja helpompi hengittää! Se taas ei merkitse sitä, etteikö töissä olisi edelleen se sama vanha meininki. Pääasia kuitenkin, että tänään oli paremmin. Se toimii sittenkin! Suotuisat tuulet vähemmälläkin puhurilla.

Jotain ihmeellistä tässä on muutenkin ilmassa, koskapa olen häärännyt keittiön puolella enemmän, kuin tavallisesti. Viikonlopusta lähtien kotikokkauksia mennen tullen palatessa, aamut on taas pienen tauon jälkeen alkaneet kaurapuurolla ja ruokalautaselta löytyy tavallista useammin myös salaattia*. Toivoa ei ole siis vielä menetetty. Minkään suhteen. Tänään jopa tein lihapullia. Mainitsemisen arvoista se on siksi, etten edes muista, koska olen viimeksi niitä itse pyöritellyt. Hävetysnolotus. Piti kaivaa keittokirjoja naftaliinista ja pölyn peitosta ja hyvänä lisänä on taas ollut Marien Sekasoppa. Kiitos ja niiaus. Inspiksiä ja vaihtelua tässä on kaivattukin.

Sopii toivoa, että tätä reipasta jaksoa riittää vielä useammallekin päivälle. Kokkailu on taas mukavaa, kun sen tekee vapaaehtoisesti ja positiivisella asenteella. Ja onhan se hyvää vaihtelua työpäivälle; eipä ainakaan tule liiaksi mietittyä työjuttuja, kun pitää keskittyä olennaiseen.

Muutakin ilon aihetta tässä on, kun oikein mietin. Löysin nimittäin paikallisesta kaupasta (terveisiä Annalindalle!) LowePron kameralaukun. Kunnon veska on ollut haussa ja nyt se löytyi myyjän avustuksella. Useampaa mallia oli tarjolla, mutta hinta ei tällä kertaa ratkaissut, vaan se, miten hyvässä tai huonossa kunnossa kamera tulisi säilymään. Yllätys oli myös se, että vaikka pidin ostettua laukkua suht tyyriinä, nettikaupoissa se oli 10 - 30 euroa kalliimpi. Että ei paha valinta.

*Salaatti-innostus lähti siitä, kun löysin Äs-kaupasta valkosipuli--näitä, onko ne nyt krutonkeja meän kielellä, vai mitä. Ai, että! Älköön kukaan tulko sanomaan, että ne on terveydelle haitallisia. Minä sanon, että maistakaa ja nauttikaa!

Se siitä hyvästä kuun asennosta

Mukavan viikonlopun jäljiltä oli entistä pahempi siirtyä taas tähän arkeen. Paha paha maanantai alkaa olla takana ja pitkä viikko vielä edessä. Huokaus. Risaviikkokin vasta edessäpäin. Eikä tätä olotilaa helpota edes virallinen tieto töiden jatkumisesta ja palkannoususta. Raha ei tod. tee onnelliseksi, mutta eihän minulla ole varaa eikä kanttia sanoa ei. Eikä paljon muutakaan, johan se on nähty.

Jätän pari lausetta sanomatta, koska ne olisivat sitä samaa, mitä olen naputellut viimeiset viikot. Väsyttää, vaikka ei väsytä. Olen nukkunut hyvin, ei se sitä ole. Ottaa vaan voimille olla niin kuin en olisikaan. Elohiirikin on taas pitänyt seuraa jo monta päivää. Tänään kotimatkalla läpi Keskustorin teki tiukkaa, etten olisi pillahtanut itkuun. Jokohan ne myöntäisivät lepolomaa? Ei tässä fyysisesti mitään hätää, mutta napsahtaa se viulunkielikin jossain vaiheessa.

Tilannetta ei helpota yhtään se, että naapuri soittaa mollisäveliä pianolla. Kaunista. Tykkään tuosta soitosta/harjoittelustaan, kuka lieneekään. Itku vaan on herkässä muutenkin.

Tästä ei ole kuin yksi suunta. Suihkuun ja untenmaille. "Huomenna on paremmin" - en usko siihen enää, ennen kuin näen.

Minne tuuli teidät kuljetti

Eilinen googeltusiltama tuotti monenlaista tulosta ja yllättäviä löytöjä myös hyvässä mielessä. Silmät ristissä muistelin ihmisten nimiä ja kokeilin onneani. Osa ihmisistä on edelleen teillä tietymättömillä, osa taas niillä kujilla, missä viimeksi tavatessamme. Muutamat ovat tehneet sitten muuten vain uusiakin aluevaltauksia. Kuka oli kiertueella Euroopassa, kuka töissä radiossa tai televisiossa, kuka julkaissut kirjan/kirjoja. Paljon mukavia asioita.

Saarallekin mainostamani Koulukaverit -sivusto on osittain jo menettänyt hohtonsa ainakin minun puolelta. Kyllähän se on edelleen yksi hyvä konsti etsiä vanhoja tuttuja ja kavereita, mutta onneksi on google, joka kertoo paljon myös niistä, ketkä eivät sille oppilassivulle rekisteröidy. Toki, jos olisi yhtään kiinnostunut esimerkiksi järjestämään tapaamisia tai osallistumaan luokkakokouksiin, sitä varmasti lukisi ko. sivustoakin myös ihan eri mielenkiinnolla. Oma kiinnostukseni vanhoja luokkakavereita kohtaan on hiipunut sitä mukaa, kun vuosia on tullut lisää. Kieltämättä joidenkin kohdalla uteliaisuus on ja pysyy, mutta ne kuulumiset voi vaihtaa sitten, kun törmätään kotiseudulla. Muutenkaan ne omat koulumuistot eivät olleet niin ratkiriemukkaita, että niitä kaiholla muistelisin.

Sattumalta löysin eilen myös uuden ohjelman, joka alkaa tammikuussa, Punklandia. Ei passaa unohtaa.

Edellisen otsikon voi unohtaa

Liikuskelin illan aluksi tuolla netissä - en enää edes muista, millä asioilla. Sivu johti toiseen, toinen kolmanteen - kunnes yhtäkkiä törmäsin tietoon, mikä jysähti päin naamaa. Vanha tuttavani vuosien takaa oli saanut jo reilu vuosi sitten aivoverenvuodon.

Vanha uutinen, mutta olen ollut täysin uutispimennossa, syystä, että jatkoin eloani vähän toisaalla ja toisella tavalla. Olin ja olen tippunut kärryiltä ja niistä porukoista, joissa tutustuttiinkin aikoinaan, mutta toki nimen ja taustat muistan.

Löysin etsimisen jälkeen sivuston, mistä päivitin menneet kuukaudet ja toipumisen. Itkutti ja pelotti, miten juttu etenee, mutta tällä hetkellä tilanne taitaa olla ihan hyvä, ainakin mitä olosuhteisiin tuli.

Onneksi on kuntoutus ja periksiantamaton luonne.

Onneksi on google.

Heti on kevyempi olo

Parasta näissä lauantaiaamuissa on se, että vaikka kuinka herää 5.35, niin sitä tajuaa voivansa vielä kääntää reilusti kylkeä ja nukkua seuraavaan herätykseen asti. Tänään se oli taas lähempänä kahdeksaa. Kiiri on paljon parempi, kun ei tarvitse suoriutua työmatkalle, vaan voi poiketa vaikka torille. Kuten tänä aamuna. Turhan harvoin tulee talvikeleillä siellä käytyä, mutta tänään otin asiakseni.

Lehdestä bongasin jutun Älä kailota -kampanjasta. Minusta se sopii hyvin myös työpaikoille. Tai pitäisi suunnata. Toivoa sopii, että työkaveri on huomannut saman jutun ja tuntenut pistoksen rintapielessään samaan aikaan, jolloin minä häntä ajattelin. Että pitäisikö tuo lehtijuttu leikata ja viedä hänen työpöydälleen. Että tajuaisi jo viimeinkin. Ja sama se, millä soittaa, kun kailotusta tapahtuu sekä kännykällä, että lankapuhelimella. Kunhan vain ottaisi muutkin huomioon ja pitäisi suuta pienemmällä. Vaan kun ei. Odotan oikein seuraavaa hetkeä, että pääsisin huomauttamaan. Olen mielestäni tarpeeksi sietänyt ja kerännyt rohkeutta. Hah.

Turisti kirjoitti hyvästi. Tottahan tuo ja tunnen ajoittain huonoa omaatuntoa, koska lipeän nykyään niin useasti muka sille helpoimmalle tielle. Työpaikalla tulee syötyä joskus omia ruokia ja eväitä, mutta myös mikropöperöitä - ja mikä pahinta, olen alkanut käydä viimeisen vuoden aikana ruokatunneilla roskaruokalassa aina silloin tällöin. Se kaikki näkyy ja tuntuu kyllä jo vyötäröllä, joten ei haittaa ollenkaan muistuttaa ja vääntää veistä haavassa, olkoon sitten ammattilainen tai vähemmän pro. Maalaisjärjellä ja alan entisenä työläisenä tuon ymmärrän kyllä hyvin, mitä Turistikin kirjoitti, mutta se (m-järki) on minulta kuulemma muutenkin vähentynyt tänne muuton jälkeen.

Tänään kauppareissulla päätin, että nyt alkaa taas uusi tiukempi vaihe arjessa. Enemmän omatekoista, vähemmän karkkia, siinä sivussa jos askelluksia. Ja nyt potut kiehumaan. Kuorineen päivineen. Siitä se taas alkaa.

Ressihapatusta

Tällä viikolla on tullut aika monta uutta Postcrossing -korttia, joten se ajankulu ja päivien piristys on taas hyvällä tolalla. Kesällä tuntui, että homma on vähän jäissä, mutta taisivat ihmiset enemmän matkustella, kuin postikortit. Oli aika tahmeata korttivaihtoa.

Tänään löytyi postin seasta melkein henk.kohtainen kirje, joka alkoi sanoilla

"Tiesitkö, että solujen hapettuessa syntyy jätettä, jota kutsutaan vapaiksi radikaaleiksi. Kun vapaita radikaaleja on liikaa, ne nopeuttavat solujen vanhenemista. Kyse on hapetusstressistä."

No, en kyllä todellakaan tiennyt! Piti lukea pariin kertaan, että puhutaanko nyt politiikasta vai mistä. Ei puhuttu, koska kirje tuli Jees Rokkerilta.

Ihan sama, mitä ressiä, mutta olen lihonut taas pari kiloa. Vaan onko ihme, kun suklaa maistuu ja ylimääräiset ulkoilut ei vaan huvita. On mukavempaa asettua töiden jälkeen aloilleen ja märehtiä menneitä ja miettiä tulevia. Ensi kesänä on täyspitkä kesäloma. Tai ainakin niin pitkä, kuin raskin pitää. Toivottavasti olen ensi vuonna viksumpi ja pidän useammin lomia, vaikka jo heti tammikuussa, jos niikseen tulee.

Hihkumisen aihetta on jo nyt vaikka sitten väkisin - onhan nyt viikonloppu edessä. Jei! Ääni väristen...

Lisää kakkua

Pitihän se arvata, vaikka toisin vähän toivoinkin. Pesti talossa tullee jatkumaan vielä monta kuukautta. Pomon väliaikatiedotus oli sitä luokkaa, etten tiennyt, miten siihen pitäisi suhtautua. En sentään itkuun pillahtanut, vaikka lähellä se oli. Nimittäin pettymyksestä. Lopullista varmistusta ja virallista paperia vaille ollaan työparini kanssa, mutta emme siis pääse ansaitulle lomalle vieläkään. Kyä vähän nyppii, kun oltiin niin jo asennoiduttu, että se taisi olla tässä tämä aherrus, mutta voi voi. Täytyy kaivaa ne hanskat jostain tiskin alta.

Järki (ja mies) sanoo, että hyvähän se vain on; olla töissä ja olla huolestumatta huomisesta ja elannosta, mutta kun tunne on viime aikoina ollut vähän sitä sun tätä. On vähemmän mukavaa mennä töihin, kun joka aamu ketuttaa jo valmiiksi, eikä se siitä päivän mittaan ole muuksi muuttunut.

Tänään helpotti kovasti, kun pakostakin tuli puheeksi yhden työkaverin kanssa ne ahistavat ja ketuttavat asiat. Oli vähän selvitettävä, miksi en hihku ilosta ja autuudesta jatkopäätöksen jälkeen. Viisi minuuttia, mutta se riitti, taakka mielestä putosi puolella. Ollaan samaa mieltä siitä, että ne negatiiviset asiat pitäisi ottaa kunnolla pöydälle ja ruotia asianosaisen kanssa, mutta koska ja miten - se on vielä mietinnässä. Oikeaa aikaa ja paikkaa odotellessa. Niin, vaikka sillä odottelulla ei kyllä hyödy kukaan.

Tämä tilanne vaikuttaa niin moneen ja moniin, ettei tosikaan. Kukaan ei vaan näköjään uskalla nostaa kissaa pöydälle, ellei sitten kertalaakista päätetä porukalla, että nyt on aika. Sen se vaatisi, huomattiin sen lyhyen viisiminuuttisen aikana, kun tilanteesta puhuttiin. Pinnan alla kytee ja jos sitä muutosta ei pian tapahdu, räjähdän oikeasti! Se on niin lähellä. Pommi tikittää jo... Eikä minulla ole edes pms! Kansankielellä tämä on kestovitutusta. Piste.

Täytyykö minun taas olla se pahanilman lintu, joka kenties pilaa sen lopunkin ilmapiirin ja yhteishengen ottamalla esille ne asiat, jotka minua ärsyttävät suunnattomasti ja vie kaikilta työrauhan? Koska niinkin voi käydä, että jos otan asiat esille, taustatuet vaikenevat ja se taustatuki onkin pelkkää sanahelinää.

Valitan ja totean, että viime merkinnät ovat olleet melkein tätä yhtä ja samaa, mutta minkäs teen. Minun päiväkirja, minun arkea. Ei pää kestä, ellen pura tätä muuallekin, kuin miehelle.

Virkeämminkin voisi iltansa viettää

Luulin keksineeni hyvän idean tässä iltana muutamana, mutta googlattuani tein löydön. Turvallisia sateenvarjoja on jo olemassa. Mistähän niitä itselle saisi. Mielessäni näin (mieluummin mustan) varjon, jossa olisi varjon päällä heijastavia palloja tm. kuvioita - ja yksi vaihtoehto olisi ollut tuollainen, jonka jo joku viksu on kehitellyt. Loistava homma!

Muita innovatiivisia ajatuksia ei sitten oikein olekaan ollut. Kaikki se vähäinenkin virta menee päiväsaikaan töissä, ellei sitä ole imetty kuiviin energiasyöpön taholta. Alkaa väsyttää ja rasittaa tämä näytteleminen, että "kaikki on ok, mikään ei ketuta". Välillä kyllä tunnen, miten oma naamani on niin norsun korvalla, että tyhmä täytyy olla, ellei käsitä, mistä tässä kiikastaa. Tai kuka ja mikä pinnaa kiristää. Helpottaa aina välillä pitkin päivää, kun voi joidenkin sorvikavereiden kanssa puida tilannetta. Lohduttaudutaan sillä, että kyllä se totuus valkenee aikanaan. Harmittaa vaan, että nyt tuo on varsinainen suojatyöpaikka aika monelle.

Omani ja muutamien muiden tilanne on vähän katkolla. Jatko on fifty-sixty; toisaalta olisin helpottunut, jos jatkoa ei tule - silläpähän tuosta pääsisi, mutta pahaa pelkään, että jatkonakki napsahtaa. Toisaalta tämä epävarma tilanne töiden jatkosta ei haittaa pätkääkään, mutta se haittaa, ellei tuolla tahti ja työolot muutu, jos "joudunkin" jäämään vielä moneksi kuukaudeksi. Ja niin kauan, kun en saa suutani kunnolla auki tietyistä asioista, eihän se tilanne miksikään muutu. Ja vaikka muuttuisi, niin tuskin parempaan suuntaan. Tässäkään kun en muka voi kirjoittaa suoraan, mikä tuolla mättää! Hej, jag heter vellihousu. Argh!

Ruokatunneilla olen yrittänyt piipahtaa nopeasti (syönnin lisäksi) kaupoissa, josko jotakin lahjantynkää löytyisi, ettei vain tarvitse töiden jälkeen jäädä. Kummipoitsulle löysin mm. kalenterin ensi vuodelle. Täytyy vähän sivistää nuortamiestä. Meidän keittiön seinää koristaa taas ensi vuonna Viivi ja Wagner. Vielä kun raskisin ostaa niitä mukeja! Oih ja voih. Koskas ne veronpalautukset tulee..?

Jag går inte till pippalo*

Tähän blogittomuuteen melkein taas tottui jo. Kokonaan irtipääsy ei taida olla kaukana, jos oikein kovasti yrittäisin. Ei sillä, etteikö edelleen kiinnosta, mitä ihmisille kuuluu, mutta kun se tietojen (omien ja toisten) (päivittäinen) päivittäminen vaatisi joka iltaista istumista koneella. Ei kiitos. Ei vaan jaksanut, ei huvittanut, enkä kyllä ehtinyt. Olen käynyt istumassa mm. kavereiden kanssa kahvilla, parturissa ja sohvalla.

Nyt, saunan lämpiämistä odotellessa, on hetki aikaa. Vuodatukseen ei tosin pääse taas millään ilveellä, joten Valokuvatorstai saa taas odottaa. Mitäpä jahkailin ja nukuin onneni ohi.

Nukkumisesta puheenollen. Eilen sammuin kuin saunalyhty 20.30 ja nukuin 11 tuntia. Siinä välissä ehti tulla yksi tekstiviesti ja herättää täydestä unesta, mutta ei tehnyt tiukkaakaan jatkaa unta. Vastasinkin kai jotain järjellistä. Ei kai viestin lähettäjä voinut tietää, että kuorsaan jo klo 21.15. En minäkään, mutta kun en kertakaikkiaan jaksanut pysyä hereillä, eikä tarvinnut suoriutua iltarientoihin, niin mikä on sen mukavampaa, kuin pujahtaa täkin alle ja nukkua.

Kävin eilen Pirkkahallin käentaitomessuilla, kuten aika moni muukin. Yhtään tuttua en nähnyt, ellei lasketa tv:stä tuttuja naamoja, jotka siellä pyörivät ostoksilla ja myyntikojunsa takana. Itse ostin vähemmän, mitä kuvittelin ja suunnittelin. Harmikseni huomasin, että moni käsityöihminen on myös kissaihmisiä - liian paljon kissa-aiheita minun makuuni. En osaa kantaa kissalaukkua. Sen verran mukava parituntinen tuolla tuli kumminkin vietettyä, että ehkä menen seuraavankin kerran. Mieluummin tosin aamusta, jos mahdollista.

Eilinen iltapäivä oli muutenkin mukavaa vastapainoa työviikolle. Jos en ole aiemmin tiennyt tai tuntenut ketään energiasyöppöä, niin nyt sitä sanaa olen makustellut työpaikalla. Mistä muusta syystä muuten tuntuisi niin raskaalta ja väsyttävältä olla töissä. Eikä sitä energiaa riitä kyllä illoiksi kotiinkaan asti yhtä paljon, kuin ennen. Keliakiaa tämä tuskin on, syysväsymyksestä puhumattakaan. Tämähän on melkein vuoden parasta aikaa!

*Olipa yhtenä päivänä jätte kiva kanssamatkustaa suomenruotsalaisen vieressä linja-autossa. Hänen sanojaan lainatakseni totean vain, että enpä osallistu tänä vuonna työpaikan pikkujouluihin. Omaa oloani se päätös helpotti, mutta muutama muu tuntuu ottavan siitä päänsäryn, että "miksi et?"

Miksiköhän.

Sallikaa minun vaihtaa puheenaihetta.

Google ja minä

Olipa mukava löytää Saaralta vaihteeksi jotain hauskaa. Enkä tarkoita, että Saaralta vaihteeksi jotain hauskaa, vaan ylipäänsä jotain muuta, kuin keskiviikon Jokelan tapahtumista. Toki niistä uutisoida täytyy, jossitella ja spekuloida, mutta kuka käskee lukea. Ahistaa.

Silti olen googlettanut ja penkonut, lukenut milloin mitäkin, katsonut valokuvia ja tehnyt omia johtopäätöksiä (minusta tulisi varmaan hyvä tutkiva journalisti tai muuten vain tutkiva johtopäättelijä. Rikospoliisiksi olen liian herkkä). Ja ahistunut lisää. Klikkailin muutaman kerran niitä videoita ja lopulta kaduin, että pitikin olla niin utelias. Se kappale, mikä lie olikaan, on nyt jäänyt päähän soimaan. Jotenkin kamalan kammottava, kun nyt sen liittää niihin keskiviikon tapahtumiin.

Jokelakin oli ennen tuota marraskuun 7. päivää mukava muisto myös omassa menneisyydessä, mutta nyt se pääsi taas vähän eri syistä maailmankartalle.

Ollaan töissä jonkin verran puitu tuota tapahtumaa eri vinkkeleistä ja yritetty ymmärtää. Ei vaan pysty. Jossittelu on turhaa, mutta miksittely on aika helppoa. Ja mikä hellvetti tätä maata (ja maailmaa) ja perheitä vaivaa!? Aina vaan hullummaksi menee. Joka päivä (no, melkein) sattuu jotain, jos on lehtiä ja uutisia uskominen. Toki kaameuksia on sattunut aina, mutta nykyään niistä (kuulemma) kirjoitetaan paljon herkemmin ja enemmän.

Sehän on vanha totuus, että tieto lisää tuskaa. Minun tapauksessa ahistusta. On vaan jotenkin niin kummallinen möykky rinnassa, kun noita miettii. Enää ei tiedä, koska ja kenellä pimahtaa, kuka suunnittelee pienessä mielessään mitäkin. Omat vaaransa on työmatkalla ja työpaikalla, kaupan kassajonoissa ja liikennevaloissa. Oma koti - eihän sekään ole kaikille se turvapaikka. Minusta on turha enää kauhistella, että "miten Suomessa voi tapahtua".

Äh. Tähän väliin jotain muuta. Vaikka sitten tikusta asiaa.

Niin, se kamera. Vielä en kadu sen ostamista, mutta vähän nolottaa. Hirveitä rahasummia ei ole vara laittaa likoon, mutta olen myös saanut tarpeekseni niistä pikkukameroista, piti saada isompi ja vakaampi. Hah. Elän sitten vähän tiukemmin seuraavat kuukaudet. Mutta minkäs teen, kun nälkä kasvaa syödessä ja haluan kuvata ja yrittää opetella ottamaan parempia kuvia. Seli seli.

Muutama blondi-hetki tuli sen kanssa ja tulee jatkossa vielä monta kertaa, mutta eiköhän meistä vielä kavereita tule, kunhan tutustutaan paremmin. Näillä sadesäillä ei vaan viitsi mennä ulos kuvaamaan. Sitä paitsi eilen vasta ostin CF-kortinkin, kun ensin monta tuntia selvitin googlettamalla, mikä ihmeen ceeäf. Jos olisin viksu, menisin valokuvauskurssille, mutta olen laiska, tyhmä ja saamaton, joten yritän opetella itse. Myös kantapään kautta. Se on se paras opettaja.

Huomenna on tarkoitus lähteä tienpäälle, jos ei nyt aivan kauhea keli tule. Suuntana kaupunki, missä puhutaan minun mielestä aika kamalaa murretta. Anteeksi vain. Eihän se niiden vika ja häpeä ole, vaan minun, kun sen ääneen sanon.

Terveisiä Poriin! Sitä tykkään kuunnella ja kuuntelisin mielelläni useammin.

Asiat järjestykseen

Piti hehkuttaa uutta kameraa, mutta päivän tapahtumat Jokelassa muuttivat suunnitelmia aika rankasti. Ei pysty, ei kykene. Täytyy sulatella ja palata asiaan paremmalla mielellä. Töissä ei oikein ehtinyt tajuta asiaa, kun ei ollut aikaa seurata tiedotusvälineitä. Nyt on.

Ihanat legendat

Piti jo eilen illalla tuoreeltaan tulla tänne täpinöimään eilisestä konserttikokemuksesta, mutta kamerassa ei riittänyt latinkia, enkä saanut kuvia ulos. Niinpä yön yli nukuttua tuli myös vähän rauhoituttua.

Tänään uusi päivä, uusi yritys. Kuvista ehkä puolet joutui suoraa päätä deletoinnin alle, koska tuo kamerani ei vaan riitä. Kuvaajan taidoistani en puhu mitään. Täytyy ottaa uusiksi sitten vuonna 2009. Tai ehkä jo vähän aiemmin.

Sen kummempaa keikkarapoa en meinaa kirjoittaa, koska konsertteja on vielä jäljellä. Suosittelen paikanpäälle menoa, jos vaan on mahdollista. Muutenkin tuo ilta oli sen sorttinen, että se täytyy kokea iha itte - ja jokainen kokee sen omalla tavallaan ja saa siitä irti eri asioita.

Yleistunnelmaltaan ilta oli hieno. Oli se kaikkea muutakin, mutta yritän kerrankin olla lyhytsanainen. Osuuksia oli kaksi, molemmat ihan erilaisia, mutta enemmän tykkäsin jälkimmäisestä. Silloin tuli enemmän niitä kappaleita, joista tykkään. Ollin välihöpinät nauratti ihan oikeasti, valot toimi hienosti (mitä nyt välillä killittivät päin näköä), kaikki kuulosti ja näytti upealta ainakin sille paikalle, missä itse istuin. Ola itsekin kuulostaa vanhemmiten aina vaan paremmalta. Ei aina tarvitse huutamalla huutaa, kun kerta ääntä on.

Liikutuin kovasti, kun Olli lauloi "Maailma on kaunis", mutta siinä vaiheessa, kun Jussi tuli lavalle, tuli itku. Auts. En nyt ihan parkumisasteelle äitynyt, mutta tippa poskella piti hetki istua. Jälleennäkemisen ilo ja suru. Mieleen tulvahti tuhat ja yksi muistoa. Uudempaa ja vähän vanhempaa.

Muita huomioita; sali oli täynnä, oli ollut kuulemma jo edellisenä iltana. Ei mikään yllätys. Yllätys oli lähinnä se, että mies tykkäsi ja oli tyytyväinen, kun "pakotin" sen mukaan. Sen kuuli ja näki. Jutut ja laulut upposi. Jussin esittäessä alkupuheineen Saattajat, olin varuillani, että (oma) mies pillahtaa itkuun, mutta ei. Tuumasi vain myöhemmin, että "aika surullisia lauluja se Jussi laulaa". Niin.

Hieno konsertti, kiitos kaikille aikaansaajille. Eilisellä annostuksella pärjään taas pitkälle.

Sunnuntai-iltana klo 19.00

Vielä pari tuntia ja sitten on valtakunnassa kaikki hyvin. Valmistautuminen illan konserttiin on koko ajan menossa. Vaatteet katsottu ja silitetty, kamera latingissa ja liput pöydällä. Pientä jännitystä ilmassa, miehellä vähän isompana. Kokemuksen puutetta.

Eksyin aikani kuluksi teatterin sivuille ja tein taas löydön. Ensi vuoden puolella on luvassa ainakin yksi helmi. Miehestä en saa teatteriin kaveria, ellei tämä ilta tee asennemuutosta. Elämme jännittäviä hetkiä. Läpi ei mene ruinaukset takavasemmalta "onko pakko lähteä?". Tokihan sitä sunnuntai-illan voisi viettää huonomminkin, mutta katsotaan nyt, mitä tästä seuraa. Huomisaamun väsymyksen lisäksi.

Ai, niin. Nenäliinat meinasi unohtua matkasta.

Etukäteismurehdinta toimii aina

Niinhän siinä kävi, kuten olettaa saattaa. Kun liikaa suunnitteli ja murehti etukäteen, niin mikään ei mennyt sinne päinkään. Junantuomia ei tullutkaan ja tästä päivästä tuli ihan ikioma. Sairaustapauksille ei toki koskaan mitään mahda, mutta voisi sitä kyllä ilmoittaa (hyvissä ajoin), jos tulee este. Niinpä oli tuuria matkassa, että mies avasi linjat ja moinen käänne tuli ilmi. Hyvä, ettei asemalle suunniteltu jo lähtöä. No, tulipa ainakin siivottua pahimmat ja täytettyä jääkaappi sekä nyt myös pakastin.

Pyhäpäivä onkin kulunut sitten sujuvasti kokaten ja pyykäten. Aamuinen lumisade meinasi vähän latistaa tunnelmaa, mutta kun pysyttelen sisätiloissa, pärjään kyllä. Huomisesta ja konsertista en uskalla vielä odottaa mitään. Vähän jännittää kyllä, myönnän.

Miehen kanssa jutellessa* penkkiriveistä ja paikoista juttu kääntyi yllättäin kameroihin. Hän ihmetteli, miksi en ollut ottanut lippuja parvekkeelta. Miksiköhän! Siksi, että kamerassa ei ole tarpeeksi hyvä zoomi eikä minulla tarpeeksi hyvä näkö. Ei riitä, että näen suurinpiirtein ja kuulen hyvin, vaan haluan täpinöidä ja tutkailla lavalle kunnolla. Siitäpä sitten aasinsiltana mentiin kamerasivuille ja loppujen lopuksi valitsin uuden kameran. Ei todellakaan mikään päivän viksuin teko, mutta joskus on vaan hyvä lopettaa se jahkailu ja toimia.

*Jos tänään juteltiin, niin eilen kätistiin. Olin valmiiksi jo pahalla tuulella, kun tulin töistä kotiin. Olin suunnitellut (!) lähteväni töistä ajoissa pois, mutta kuinka ollakaan; viime tingan ihmiset heräsivät vasta iltapäivällä ja minun korkea työmoraalini (hah!) ei antanut periksi, että olisin tulleet työt siirtänyt maanantaille. Siinäpä sitten kärvistelin ja purin hammasta ja olin tappiin saakka, mutta sainpa kuitenkin kiireellisimmät asiat hoidettua. Paremmalla mielellä voinen aloittaa uuden työviikon.

Kotona olisi ollut vaikka mitä tekemistä ja kello kerkesi hurjaa vauhtia. Miestä ei meinannut saada millään avittamaan toisesta päästä ja siitäkös minä hermostuin. Okei, olihan se imuroinut ja tehnyt ruokaa, mutta kun muutakin oli jäljellä. Argh!

Välillä ei tiennyt, itkeä vai nauraa, tapellako "kunnolla" (minusta ei tappelijaa saa, vaikka kuinka yrittäisi. Inhoan huutamista ja muuta siihen mekkalaan viittaavaa.) vai pelkästä kätinän ilosta, mutta ketutti kyllä ihan kympillä! Olin aivan helkutin väsynyt ja olisin mieluummin mennyt nukkumaan, kuin viikannut pyykkejä ja pyykännyt lisää. Vallankin, kun kone oli jo ladattu valmiiksi; olisi vain pitänyt naputella se käyntiin ja sen jälkeen olisi vielä ehtinyt pestä miehen työvaatteet. Mutku ei. Liian usein pitää olla sanomassa ja sitten kun sanoo, sekään ei ole aina hyvä. Huoh. Näitä aikoja, kun pinna kiristyy turhan helposti.

Tänään meillä on taas rauha maassa ja lunta päällä.

Vähän ennen iltapesua

Sinä iltana kun olisi kirjoituttanut, en päässyt nettiin, vaikka mitä tein ja napsuttelin. Nyt taas kun pääsen, tuntuu olevan aika aika rajallinen ja ajatus jossain ihan muualla, kuin tässä ja nyt. Pitäisi tehdä sitä ja tätä ja olla tekemättä tätä. Mutta kun sopivasti on Valokuvatorstai, niin sai taas aihetta miettiä. Viime viikon aihe oli sen verran helppo, että se oli vähän turhan hankala. Kahdesta valokuvasta - linnusta ja laulajasta - valitsin tällä viikolla toisen. Siinä on vähemmän verta ja väriä.

Suu- ja hammasvärkki alkaa olla kohtalaisen kunnossa. Sietää ollakin, koska ensi viikolla ottavat tikinrääpäleet pois ja sopii toivoa, ettei tuo aristelu ja kipeys enää silloin tunnu. Tämän kanssa kyllä pärjää, mutta vistottaa ajatus jonkun instrumentin tunkemisesta kipeään ikeneeseen, kun pelkkä hammaspesukin sattuu, ellei keskity.

Viikonlopusta on tulossa vähän erilainen, koska lauantaina meille tulee junantuomia ja sunnuntaina mennään ihmettelemään Valtakuntaa. Siinä sitä on ohjelmaa tarpeeksi, vaikka pitäisi vaan levätä ja ladata akkuja työviikkoa silmällä pitäen. Ensi viikolla selvinnee jotain, mitä tapahtuu työrintamalla. Tai niin on sovittu, joten sehän ei ole ollenkaan varmaa, että niin tapahtuu. Palkannoususta ovat maininneet, mutta senkin uskon vasta, kun tilillä kolahtaa.

Lauantain ohjelmasta en ole ollenkaan mielissäni, mutta kaipa sen kestän, kun valmistaudun siihen henkisesti jo perjantaina. Nyt vielä ketuttaa sen verran, että en ole kovin luottavaisin mielin. Olen vähän (!) nirso ja mielelläni valitsen, kenen/keiden seurassa aikaani vietän. Joskus on vaan tehtävä myönnytyksiä, jos mielii, että sopu säilyy.

Pulloposken tuumailuja

Eilisen merkinnän jälkeen menin pötkölleen ja sammuin kuin saunalyhty. Todellista panakoomailua, josta olen vain kuullut ts. lukenut blogeista. Huh. Ei ikinä enää sitä pilleriä, jos ei ole pakko ottaa. Ja mikäs pakko se on, koska on vaihtoehtoja, vaikka vähän iisimpiä, Burana ja Panadol. Tästä syystä voin ilomielin luovuttaa jäljellä olevan pillerin jollekulle paremmin kestävälle potilaalle. Miehelle sitä ei uskalla antaa, koska on muutenkin niin lääkeyliherkkä ja on joskus aikoinaan melkein päässyt hengestään väärästä lääkkeestä.

Ei sitä Panacodia kuitenkaan voi tehottomuudesta syyttää. Se toimi nopeammin ja paremmin, kuin bunadolit konsanaan, mutta se, miten se vaikutti, ei tuntunut hyvältä. Ei se, että kädet tärisi, mutta kun tuntui, että koko akka tutisi sydänjuuriaan myöten. Ei siis ihme, että uni tuli alta aikayksikön, kun vaan menin sänkyyn - muka vaan hetkeksi lepäämään. Mies tuli herättämään, että nyt ylös ja kunnon yöpuulle. Siitäkös minä virkistyin ja tunsin olevani taas elämäni kunnossa. Olin nukkunut vajaan puoli tuntia.

Tänä aamuna olikin sitten yhtä heikotusta. Puuro meni ja pysyi hiinä ja hiinä sisällä, kun syönnin jälkeen keskityin ja menin pötkölleen. Netissä tosin lukikin, että ko. pilleri voi aiheuttaa mm. pahoinvointia. Siitä se sitten kai. Krapulasta ei ollut tietoa, koska eiliset pippalotkin jäivät väliin. Tai oliko tämän päivän lötköily ja koomailu myötätuntokrapulaa.

Poski on edelleen marsumaisissa mitoissa. Kylmä kauratyyny laskee kyllä turvotuksen vähäksi aikaa, mutta ei tässä jaksa koko päivää kulkea tyyny poskella. Se taas tietää sitä, että turvotus palaa takaisin. Olen nukkunut monet päikkärit päivän aikana, joten voi olla, että univajetta ei pahemmin enää ole.

Oli se hyvä, että hampaan leikkaus oli perjantaina. Olisin saanut sairaslomaa, mutta ajattelin, kun en mistään mitään tiennyt, että kyllä tämä tästä viikonlopun aikana hyväksi muuttuu. Jaa-a. Eipä tule ainakaan syötyä niin kamalasti, kun on vähän hankalaa avata suu normimittoihin. Voi olla hyvä syy työmaallakin olla hiljoskellen, niin ei pääse lipsauttelemaan niitä totuuksia.

Rakennustyömaa

Näinköhän tästä kirjoittamisesta mitään tulee, kun pohjalla on lääkkeitä ja viimeisimpänä, vaan ei viimeisenä (iltalääke on vielä ottamatta), kolmiolääke. Elämäni ensimmäinen panacod. Otin sen joku aika sitten ja nyt tuntuu, että vaikutus iskee päälle. No, en anna tuon tärinän haitata.

Minun piti olla ihan jossain muualla tämä ilta, kuin tässä koneella kädet vapisten, mutta kun ne suunnitelmat muuttuivat. Toivottavasti Vintillä on hauskaa ja hän kertoo kaiken oleellisen illan kulusta. Vink vink.

Olin tänään muutaman tunnin töissä, kunnes kohtasin jälleen kerran hammaslääkärin. Nyt oli vuorossa viisaudenhampaan poisto. Leikkaus. Olo oli, kuin olisin ollut rakennustyömaalla, kun ensin valmisteltiin, sitten sahattiin, porattiin ja piikattiin. Kaikki se suussa. Loppujen lopuksi tuli tikit ja lääkekuuri. Eikä se todellakaan ollut niin paha operaatio, kuin annoin itselleni kertoa.

En tiedä, miksi en osaa kammoksua tai pitää hammaslääkärikäyntiä ollenkaan pahana. Poraaminen seinään on pahempaa ja hermoon ja korviin ottavaa, kuin hampaaseen. Puudutus nyt vähän nippaisee, mutta se kuuluu asiaan. Edes minä en anna tehdä mitään ilman puudutusta. Pahinta tuossa oli taas se laskunmaksu. Se kirpaisi, vaikka visaa vingutinkin, mutta kun ei kykene muuhunkaan tässä vaiheessa kuuta. Kallista lystiä, mutta voi voi. Lekuri ja apulaisensa olivat kyllä niin mukavia ja asiansa osaavia, että saavat kyllä repiä tuon kolmannenkin aikanaan pois.

Livahdin apteekin kautta kotiin potemaan ja poden edelleen. Turvotusta riittää sen verran, että sen tuntee ja huomaa - mutta onni on kylmä kauratyyny. Ja uni. Taitaa olla parasta mennä pötkölleen. Tässä tärinässä on vähän hankala käyttää näppistä.

Kireämpi kuin viulunkieli

Jos tähän väliin jotain hyvää pitäisi sanoa, niin sen hyvän voisi täyttää hampaat ja lipasto. On meinaan hampaat kuulemma hyvässä kunnossa (kävin tarkistuksessa, eikä reikiä löytynyt), vaikka muuten olisinkin valuvikainen. Ja lipasto - uusin ihastukseni - on nyt paikallaan. Olen erittäin tyytyväinen.

Muuten minua ketuttaakin sitten kuin pientä sikaa. Jos niin kuin sivistyneesti yritän sanoa.

Ärsytyskynnys tiettyihin asioihin ja ääniin työmaalla on huolestuttavan matala. En vaan kestä. En en en. Ja vihaan itseäni syystä, etten saa suutani auki ja kakistettua, mikä ja kuka tässä tilanteessa mättää. Kun ei se itsekään sitä ymmärrä. Kuvittelen asian menevän jotenkin ohitse helpommalla, kun en anna helvetin päästä valloilleen. Sillä sehän siitä syntyisi, jos tuolla tietylle porukalle ääneen laukoisi kaiken, mitä mielessä pyörii. Sitä paitsi inhoan riitoja. Melkein mieluummin sitten kärvistelen ja puren hammasta (siitä syystä ne varmaan ovatkin hyvässä kunnossa) ja yritän keskittyä töihini. Onneksi sentään se on mieluista.

Jatkan sittenkin työpaikkailmoitusten lukemista sillä silmällä. Tuolla ei onneksi tarvitse loppua ikää olla.

Palasina

Ei se vaatinut kuin irtiottoa muista hommista ja aikaa istua aloilleen ja tehdä tuo palapeli valmiiksi. Taas huomasi, miten luonnonvalo on se paras valo tuossa hommassa. Ja missäs muualla sitä ollaan siihen parhaaseen aikaan, kuin töissä.

Nyt vaan pitää löytää tarpeeksi iso kehys, jotta tuon saa pöydältä pois ja keittiönseinään. Onhan tässä jo viikkotolkulla oltu vähän varpaillaan, koska tuo on vallannut suuren osan pöytätilasta. Seuraava palapeli hakuun!

Sunnuntaiaukioloista en muuten niin perusta, mutta kyllä nyt olisi ollut kauppa-asiaa tuon kehyksen lisäksi. Löysin nimittäin eilen sattumalta mieleisen lipaston kamariin. Se oli ihastusta kerta vilkaisulla. Harmi, että huominen iltapäivä taitaa mennä muilla asioilla, ellei miestä sitten saa puhuttua ympäri ja käymään liikkeessä. En millään malttaisi odottaa, että saan ihastuksen kotiin asti.

Valoa kellarin pimeyteen

Tämän päiväisen alapäärääkin jälkeen päätin mennä saapas-ostoksille, kuten aikuiset ihmiset konsanaan. Siinä samalla nautiskelin lomastani. Olen jo pitempään (muutaman päivän) havitellut jonkinlaisia saappaita, kenties syksyksi, jopa talveksi. Värillä ei ole väliä, kunhan ne olisivat mustat. Korkoa sillä tavalla sopivasti.

En jaksanut kiertää kolmea kauppaa enempää, kun totesin tehtävän aika mahdottomaksi. Sen lisäksi, että hiki tuli siinä kävellessä edes takaisin (ilman heilahdusmittaria tosin), myös olotila ronkkimisen jälkeen oli vähän hiinä ja hiinä. Entisiin kertoihin verrattuna nyt oli vähän epämukava kokemus. Kivuliaampikin homma tuo olisi voinut olla, mutta olen ollut myös kivuttomissa ja lähes miellyttävissä tilanteissa. Liukuhihnahommaa tuomoset joukkotarkastukset, niin sen tietää. Mutta nyt sitten odotellaan, mitä papereissa lukee, jahka tulevat viikkojen päästä.

Niitä saappaita siis katselin sillä silmällä. Kriittisellä. Hinta tuli tällä kertaa kakkosena. Kun olisi nyt edes löytynyt saappaat, eikä suksia. Ihmeellisen mallisia nykyajan kengät! Näyttää meinaan tällasella 159 senttisellä aika kauheilta 36 - 37 numeron kengät, joissa on sitä pituutta muuallakin kuin varressa. Niihinhän kompastuu alta aikayksikön, koron korkoisuudesta huolimatta. Juuei, jäi kengät tältä päivältä ostamatta, mutta löysin paljon muuta ja parempaa.

Heräteostos nro 1.
Etsin vähän toisenlaisia pöytälamppuja, mutta
tämän kun näin, en saanut näppejäni irti.

Heräteostos nro 2.
Vaasi on miehen kesäinen tuliainen, mutta
olen saanut päähäni, että joku valohässäkkä täytyy saada.
Tuo olkoon ensimmäinen. Ja viimeinen, jos mieheltä kysytään.
Ei muuten kysytä.

Kuten jo sanottu, odotan joulua nyt vähän eri mielellä, mutta eihän tuolla ole jouluvalojen kanssa mitään tekemistä. Olen bongannut lähiön aamunpimeydessä jo muutamat oikeat jouluvalot, joten tiedän, mistä puhun. Toisaalta, nythän on syksyn pimeimpiä aikoja, niin kuka estää laittamasta vaikka sitä kynttelikköä ikkunalleen, jos tykkää tunnelmavaloista. Kansalaisrohkeutta se vaan on. Jos jouluvalot palavat vielä huhtikuussa, se on kaikkea muuta.

Satumainen päivä

Aamulla oli kaunis tähtitaivas, että piti ihan niska kenossa sitä ihailla linja-autoa odotellessa. Toki se tänään tuli ajoissa, kun olisin voinut odotella lentäviä tähtiä vähän pidempäänkin.

Posti oli tänään tuonut viimeinkin puhelinlaskun. En edes muista, koska olen viimeksi maksanut kännykkälaskua, johtuen siitä, ettei laskutettavaa (yli 20 euroa) tule (valitettavasti) joka kuukausi ja olihan Firmalla ne omat laskutusongelmansa. En tiedä, ovatko vieläkään ihan selvillä vesillä, koska minusta siinä erittelyssä on jotain outoa. Puheluita ja tekstiviestejä sun muita on kyllä näköjään kertynyt, mutta riveillä ne ovat pelkkiä nollia (00,00). Hyväntekeväisyyttäkö he harrastavat, kun laskuttavat miten sattuu - vai onko ihan ok, että maksan melkein pelkästään kuukausimaksuja. No, loppusumma ei kuitenkaan vie minua perikatoon, joten annan asian toistaiseksi olla. Ehkä he antavat anteeksi laskutusten viivästymistä. Ehkä heillä eivät ohjelmat toimi edelleenkään. Ehkä he mittaavat asiakkaiden rehellisyyttä. Olen kyllä oppinut, että rehellisyydestä sakotetaan, joten nyt olen hissunkissun.

Tällä viikolla tuli vuosi täyteen nykyisessä työpaikassa. Turhaa kai mainita, miten nopeasti aika on kulunut ja kuluu edelleen, koskapa en muka ehdi edes koneella istua yhtä paljon ja yhtä usein, kuin esim. viime syksynä. Nyt odotan jouluaikaakin ihan eri tavalla, koska silloin on luvassa muutama oikea vapaapäivä ja jos hyvin käy, vanhemmat tulevat viimeinkin käymään. Välipäivät olen kai töissä, mutta sekös tässä menoa haittaa. Loppuvuoteen on ripoteltuna kuitenkin jokunen lomapäivä. Ensimmäinen niistä on huomenna. Se tietää pitkää viikonloppua erilaisine ohjelmineen.

Huonosta omastatunnosta johtuen pengoin viikonloppuna askelmittarin taas käyttöön ja siitähän (ja Vintin lukemia lukiessa) se olotila vaan huononi entisestään. En tiedä, olenko asentanut mittaria edes oikein, mutta normityöpäivänä lukemat ovat naurettavan pieniä, jos tavoite pitäisi olla se kymppitonni.

Laite on muutenkin aika epäuskottava, koska linja-automatkalla kotoa töihin tulee muka useampi sata askellusta (= heilahdusta) - enkä varmasti kävele sitä matkaa, vaan istua kökötän koko hela pätkän tukevasti penkissä. Ja entäs ne päivät, kun se rakkine on nollautunut taskussa jossain kohtaa päivää. Kiva, sinne meni hyvät pohjalukemat.

Ammatinvalintakysymys tämäkin, kuinka hyvin tai huonosti niitä askelia saa päivän aikana kertymään. Seuraavaksi taidan kouluttautua parkkipirkoksi.

Pakkoliikkeitä

Tästä lauantaista meinasi taas tulla laiskanpulskea pyjamapäivä, mutta vaan meinasi. Kiitos ystävän puhelinsoiton, joka piristi sen verran, että pääsin sohvanmutkasta ylös ja pikkuhiljaa pihalle asti.

Paikkoja kolottaa eilisen jälkeen siihen malliin, kuin olisi takana isompikin liikuntasuoritus. Tavallaan onkin, koska oli vähän erilainen työpäivä ja kaikenlainen erilainen liikkuminen tuntuu kyllä tässä kropassa. Näkyisikin ehkä enemmän, jos niitä suorituksia olisi tätä nykyistä enemmän. Mutta minkäs luonnolleen mahtaa.

Huomasin vaan, että aika heikossa hapessa olen, enkä oikein veny enkä vanu. Tai venyn, mutta se jää pahasti puolitiehen, kun vertaa vaikkapa aikaan, jolloin olin nuorempi ja koululiikunta oli viikottaista. Intoa kyllä oli eilenkin imitoida liikkumista ja tehdä se, mitä pystyin, mutta, että motivaatio olisi kestävämpää sorttia myös omalla vapaa-ajalla, se tuottaa vaikeuksia. Poden (kyllä!) lievää huonoa omaatuntoa tästä liikkumattomuudestani, mutta aina välillä kun saan itseni ulos ja lenkille, helpottaa vähäsen. Kunnes taas ote herpaantuu.

Tänään kävin sentään pienellä kävelylenkillä, eikä se niin kamalaa ollut, mitä nyt eilinen tuntui jaloissa. Järki sanoo, että pitäisi ottaa tavaksi, mutta kun tuntuu, että olisi mukavampaa tehdä jotain muuta. Vaikka sitten palapeliä, joka on edelleen pikkusta vaille valmis. Tai lukea kirjaa, joka sekin on kesken. Tai vilkaista uusinta Kodin kuvalehteä. Pyykkikasatkaan eivät kaapista katoa itsekseen, vaan niiden eteen on tehtävä harva se päivä jotain. Liian pieni pesukone on kyllä yksi selittävä tekijä. Tekosyiden kirjo on aika mahtava, kun minusta on kyse.

Täpinöintiä kaiken seesteisyyden keskellä

Just kun ehdin ajatella, että onpa nyt niiin sees syys, minut yllätettiin päivän aikana monta kertaa 6 - 0. Parhaimmat (ja toisaalta pahimmat) yllätykset tulivat kirje- ja sähköpostina. Työpäivä muuten oli aika tavallisen tahmea ollakseen maanantai.

Kotiin kun pääsin, lattialta löytyi kutsu seulontaan. Auts! Järki sanoo, että nuo on vaan pelkästään hyviä asioita ja, että onneksi järjestävät, mutta mitä järjellä on tämän kanssa tekemistä? Kysyn vaan. Tunneasioita nämä on ja ko. lääkärikäynti on minun mielestä pahimmasta päästä. Pakkopullaa. Välttämätön paha. Minulle joku hammaslääkärireissu on ihan naurettava juttu tuohon verrattuna. Turha kai mainita, kummassa lääkärintuolissa käyn useammin.

Nyt sitten piti suunnitella seuraavat liikkeet tuleville viikoille ja harkita loma-anomuksen täyttöä. Joulukuussa aion pitää yhden pitkän viikonlopun (senkin uhalla, ettei kutsua Linnaan tule vieläkään), mutta josko jo tulevalle viikolle saisin napattua yhden lomapäivän. Voi olla, että liioittelen, voi olla, etten.

Jahka pääsin kotona sähköpostiin asti, löysin Sukulaissielun kommentista ilmoittavan postin lisäksi toistakymmentä roskapostia. Kaikkien noiden joukossa oli sähköpostiviesti yhdeltä elämääni (kenties tietämättään) eniten vaikuttaneelta mieheltä (isin lisäksi). Hän kommentoi yhteen vanhoista merkinnöistäni ja siellä ollutta, häntä koskenutta asiaa. Minulta meni tovi sulatellessa jo pelkästään sitä, että ylipäänsä hän kirjoitti. Lämmitti kovasti mieltä.

Minusta ei se täpinöissään oleva teini ole näköjään hävinnyt mihinkään. Pienesti ja helposti mieli järkkyy - hyvällä tavalla.

Tulehen tuijottelija

Sujuvasti sunnuntaissa. Huomaan viihtyväni taas paremmin ihan jossain muualla, kuin tietokoneen ääressä. Päivät töissä on sitä yhtä ja samaa naputusta ja naputusta, joten kotona yritän tehdä vastapainoksi jotain muuta. Ohimennen siivoskelua, ikkunoiden ja parvekelasien pesua, verhojen vaihtoa, kynttilöiden polttelua ja tuikkujen ostoa. Parvekekukista puhumattakaan. Sellasia tavallisen mukavia syyshommia. Olo on mahdottoman hyvä, joten ei auta kuin odotella parempia kirjoitusfiiliksiä.

Katso ylös! Elämänvaara.

Syksyn viimeinen (ja elämäni ensimmäinen) reissu suomenruotsalaisten maisemiin on takana. Selvinpäin paikalla olleena voin sanoa, että tiukkaa teki, mutta kun pahimmat höyryt päästin etukäteen ulos, selvisin mielestäni aika hyvin ja vieläpä puhumatta oikeastaan lainkaan ruotsia. Onni on kaksikieliset suomenruotsalaiset. Varsinkin, jos he puhuvat ymmärrettävästi.

Kotimatkalla pääsin jo autonrattiin, mutta menomatka sujui pelkääjän paikalla ja uusia maisemia ihmetellessä. En ottanut sitä riskiä, että lääkekuurin alettua vaikuttaa olisin saanut jonkun muunkinlaisen kohtauksen, joten jätin ajohommat suosiolla miehen harteille. Olen hyvä keksimään tekosyitä. Pyörähdettiin kuin tuulispäät paikoissa, jotka kartalla ovat Lojo, Karis ja Ekenäs. Niin ja Billnäs. Kyä nääs vaan huomasi viimeistään kadunnimistä, missä oltiin. Ei riittänyt pelkästään yksi versio, vaan niitä oli på finska och på svenska. Det passade bra. Ihmiset olivat ystävällisiä, joten jotain positiivista löysin taas.

Merkkipäivävastaanotto oli kokemus sinänsä. Ruoka oli hyvää ja sitä oli ainakin meille riittävästi. Snapseja ja muita juomia vilahteli juhlaväen suihin, kuten asiaan kuuluu - ja tulihan jossain välissä se kamala ruotsalainen onnittelulaulukin. Sanoja en osaa, mutta hyräillä sitäkin paremmin. Kauhistelin ylipäätään sitä ruotsinkielen määrää ympärillä! Jos olen sanonut, että turku särkee korvia, mitähän tekee suomenruotsi. Huh! Tuttuja sanoja vilisi vähän turhan useasti - koska olivat ehtaa suomea. Puhekielensä vaatii totuttelua ainakin minulta.

Reissun valopilkkuja

Kiristystä ja talttamiehiä

Olen taas yhtä kokemusta rikkaampi. Eilen, kun vastailin kommentteihin, purin hammasta ja melkein itkin. Kivusta ja särystä. Osui meinaan kohdalle elämäni ensimmäinen hammassärky. Lapsuuden korvatulehduksia pidin tähän asti pahimpina, mitä on itsellä ollut, mutta ei se hampaan ja koko helkutin leuan jomotuskaan ihan mukavaa ollut. Nukkua teki mieli, mutta vasta buranan vaikutuksen jälkeen.

Viisaus ei asu meissä, vaan viisaudenhampaissa. Meni monta vuotta, ennen kuin ensimmäinenkään viisari tuli ulos asti. Taisin olla jo 3-kymmenen. Yksi odotuttaa edelleen puhkeamistaan. Kotikaupungissa asuessa silloinen hammaslääkärini kuvasi kaluston ja kertoi näkevänsä neljä hammasta, jotka tulevat vielä joskus. Olisivat saaneet jäädä tulematta. Pelkkää harmia, kipua ja tuskaa niistä on ollut.

Yksi on revitty pois muutama vuosi sitten. Se meni aika sujuvasti tai sitten oli niin hyvä hammaslääkäri, ettei tullut minkäänlaisia ongelmia. Ennen repimistä niitä sitten olikin. Yksi hammas on puolittain jo pihalla. Pahaa pelkään, että loppujenkin kanssa saan aikani kärsiä ja tapella. Ehkä se kuuluu asiaan; olen säästynyt aika monelta isommalta kivulta ja vaivalta tähän mennessä, niin ehkä minun osakseni on tarkoituksella kipuilla viisaudenhampaiden kanssa.

Varsinainen tarkastusaika ei pitänyt olla vielä, mutta eilisen tuskan jälkeen oli pakko soittaa apua. Nyt nautin lääkekuurista ja odotan päivää, jolloin pääsen taas pötkölleen. Saavat repiä tai leikata mokoman pois. Miten parhaaksi katsovat. Samaiselle irrotuspäivälle olin suunnitellut niitä pikkujouluja, mutta katsotaan nyt, miten potilas Saarisen käy. En vielä heitä hanskoja tiskiin.

Mutta, että viisaudenhammas. Hah! Harmihammas paremminkin!

Kelpo sukkahousut

Jos ihmiset vielä jossakin päivittelevät, että jopa on lämmintä pitänyt, niin kiittäkää / syyttäkää vain minua. Osoitelkaa ja tuijotelkaa, kunhan ette kivitä. Aloitinhan sukkahousukauden tässä päivänä muutamana ja kas vain - heti ilmat lämpeni. On meinaan hyvin tarjennut sekä aamulla, että iltapäivällä. Huh, mie sanon.

Vaan jos ne nyt yhtäkkiä jättäisin taas pois, se tietäisi takapakkia niin ilman suhteen kuin oman räkätautini, joten molempi parempi. Nautin sitten pakkasilla viileistä ilmoista.

Taannoinen silminnäkijöinä oleminen liikenteessä tuotti tänään tulosta. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Hässäkän osapuolet ovat kuulemma sopineet tapahtuneesta ja meille kiikutettiin kiitos. Tai miehelle se kortti oli paremminkin osoitettu, mutta minä rohmuna emäntänä otin ilolla vastaan kukan ja purkin. Kaikilla hyvä mieli, kun asia ratkesi ja henkiä säilyi.

Mitä pitäisi ajatella, kun suuret suunnitelmani työpaikan vaihdosta murenee ennen kuin ehdin kunnolla edes päästä vauhtiin tässä suunnittelussani. Tänään näytettiin vihreätä valoa "palkan tarkastukselle" ja jatkon teolle. Jos puheita on uskominen, en ihan niin helposti pääsekään talosta pois luonnollisen poistuman kautta.

En kuitenkaan niin tyhmä ole, että jättäytyisin tyhjän päälle. Mielummin kärvistelen töissä ja nautin säännöllisistä tuloista, kuin työttömänä maksaisin asuntolainaa ja jumittuisin tietokoneen ääreen. Se on vähän heikko yhtälö.

Elämää rintalastan alla

Muistanpa vielä sen ajan, jolloin hihkuin ja toitotin joka suuntaan, että maanantai oli viikon paras päivä. Enää ei tunnu siltä. Minusta on tulossa yhtä ankea ja tylsä, kuin *, joka/jotka odottaa vain perjantaita ja viikonloppua.

Nyt tosin helpottaa jo vähän - selvisinpäs tästä päivästä - mutta jos möykky rinnassa alkaa tuntua jo ennen sunnuntaita, niin onpa hienoa. Just.

Motivoin töihinmenoani sillä, että pöydällä on sopivasti paljon töitä odottamassa; voi vaan keskittyä olennaiseen ja yrittää vältellä kaikkea epämukavaa. Aikaisesta töihinmenosta revin myös sen verran huumoria, että sain nauttia hiljaisuudesta ainakin puoli tuntia. Rauhallisesti alkava aamu ei ainakaan voi pilata päivää.

Lokakuuta odotan jo, josko se toisi minkäänlaisia muutoksia mihinkään suuntaan. Jos ei muuten, niin kaikenlaista menoa ja meininkiä on luvassa - hammaslääkäristä lähtien. Aikani taas jahkailin sen ajan varaamisen kanssa, mutta nyt se on merkitty kalenteriin. Kuten myös syksyn ensimmäiset (ja viimeiset? Alkaa tuntua, että jätän sittenkin töihin liittyvät hippaloinnit väliin) pikkujoulut. Onhan j-aattoon tasan kolme kk.

Monenlaista pirteyttä

Nyt on tähkät taskussa ts. Tähkän levy soi soittimessa ja hyvältä kuulostaa. Hassua, että Pohjanmaan murre sopii (noihin) lauluihin, mutta aika hankalaa ajatella jonkun rytmiryhmän laulavan vaikkapa meän kielellä tai porilaisittain. Ainakaan se ei kuulostaisi yhtä luontevalle ja hyvälle. Tai emmie tiiä.

Sen verran rankka kaupunkireissu oli, että ehdin nukahtaa tuossa jo pari kertaa odottaessa ruuan valmistumista (uunissa) ja miestä töistä kotiin. Nyt on tehtävä töitä sen eteen, etten mene ennen yöunta pötkölleen. Viiminen jakso Kauhukeittiötä kun on kumminkin jaksettava katsoa.

Oli pettymys huomata, että Puutarhakadun korttikauppa oli hävinnyt. Viimeksi se siinä vielä oli, mutta en muista, koska. Onkohan se muuttanut vai loppunut kokonaan. Olin vähän aikaa pallo hukassa, että mitäs nyt. En jäänyt sitä pitkään suremaan, koska Näsilinnankatu 23:ssa tuli vastaan kuin ihmeen kaupalla pirteä lahjatavarakauppa. Siellä oli vaikka mitä ihanaa ja tosi mukava ja hyvä palvelu. Jäi oikein hyvä mieli. Hiiohei. Lahjakin löytyi, tosin mies tuumasi sen nähtyään, että ehkä siihen lisäksi täytyy vielä jotain ostaa. Aha. No, mitäs laittoi naisen asialle, olisi mennyt itse ostoksille ja ajatellut miehen näkövinkkelistä.

Keittiöön ostin uudet verhot, mutta kuka pesisi ikkunat. Pirteyteni on sen verran vaihtelevaa luokkaa, etten ihan vielä taida jaksaa suoriutua. Käytin vähäistä luovuuttani ja ostin kaksi kappaa, joista toisen teen salusiineiksi. Tai ainakin yritän tehdä. Keittiönikkuna ei ole mikään näyteikkuna.