5 x neljä ruusua

Jos miehellä on kaksi vaihtoehtoa; joko lähteä vaimonsa kanssa kaupungin toiselle laidalle ruuhkaan katsomaan ja ihmettelemään vähän Extremeä tai naapurin miehen kutsusta lähteä porakoneen kanssa talon kellariin ilman sen kummempia jaaritteluja ja jahkailuja, toki hänelle se valinnanvapaus annettakoon. Kyllähän mies voisi sunnuntainsa huonomminkin viettää. Tai olla viettämättä. Ehti onneksi tehdä hyvän ruuan, ennen kuin livahti naapurin miehen mukaan.

Eilen käytiin ajelulla samaisella seudulla matkalla Nokialle (joka sekin oli silkka päähänpisto, koska Lielahti oli niin täyteen ahdetun näköinen, että pientä ihmistä ahisti) ja tultiin siihen tulokseen, että ehkä se tämänpäiväinen suunnitelma hurauttaa paikanpäälle ei ehkä olisikaan niin hyvä. Ehkä niitä Pohjanmaan poikia näkee joskus muulloinkin.

Eilinen maakuntamatkailu vierähti sen verran pitkäksi, että pitihän sitä syömässä käydä. Niinpä löydettiin itsemme pitkästä aikaa Veijon Kokkitykistä Tammelan torin laidalta. Suosittelen paikkaa, jos yhtään tykkää kalasta - ja/tai lätyistä. Tosin eilinenkin kala-annos oli sen verran täyttävä ja hyvä, ettei se kaivannut enää mitään lisää. Se on kyllä yksi parhaista ja mukavimmista ruokapaikoista näillä main. Harmi vain, että työpaikkaruokailuun se on turhan kaukana, matkoihin menisi jo puolet ruokapaussista.

BB:stä sen verran, että katsonut olen niin paljon tai vähän, että tiedän jo, ketkä haluaisin sieltä ensimmäisenä pois, jotta voisin kärvistelemättä katsoa enemmänkin ja useammin. Kertokoon iltapäivälehdet, kun Draamaqueen ja vosu häipyvät kuvioista. Sitä päivää odotellessa.

Jos tuntisin yhtään sieniä, olisin tällä hetkellä metsässä, enkä tässä. Ihana ilma. Tuuleekin sen verran, että pitää pienet elukat loitolla.

Vähänkö nämä on ihania!
Vintillä on hyvä maku.

Ero

Taannoin Vintin kommenttilaatikossa saamani idea kirjata muistiin työmatkan linkkarikuskeja (tai paremminkin niiden asiakaspalvelualttiutta ja ajotyyliä) on nyt saanut lopullisen puolueellisen päätöksensä.

Elokuun arkipäivät on kulutettu loppuun ja matkat jatkuvat vielä toistaiseksi samoja havaintoja tehden, mutta en tee niistä sen suurempaa numeroa, paitsi tarvittaessa. Ellen sitten ala muistiin merkitsemään matkustajia. Yhtälailla meissä on väkeä joka lähtöön.

Kuskeista kumminkin jyvä (oikea kultakimpale) erottui akanoista, vai miten sen sanoisi, että suosikkikuski oli ja pysyi ihan samana ilman tätä puolihuolimatonta tutkailuanikin. Parasta oli se, että hänen aamujaan oli kuusi tämän elokuun aikana. Kaikkia muita 1 - 2, joten nautin tilanteesta ihan varmasti.

Yhtään naiskuskia ei osunut kohdalle, vaikka heitäkin on aika monta jo liikenteessä. Eri mieskuskia tuon kuukauden aikana oli n. 35, joista maahanmuuttajia neljä. Ikähaarukaltaan -30 - 55+. Vähän vaikea arvioida ikää, mutta esim. valittu radiokanava tarkensi ainakin oikeahkon vuosikymmenen lähes poikkeuksetta. Suosikkikuskini kuuntelee Radio Rockia, minkä panin merkille varsin helpottuneena. Sen huomion tein jo viime vuoden kesällä, kun eka kerran satuttiin samalle pätkälle.

Heti ensimmäisenä tutkintapäivän aamuna sattui kohdalle mies n. 55 v. Kuvaavaa on, mitä hänestä kirjoitin; oli kuin valuva räkä, tervehti vain ikäisensä naiset, ajoi sentään aika sujuvasti. Muutenkin ko. kuskin käytös ja ulkoinen olemus on sitä luokkaa, että näkisin hänet ihan jossain muualla, kuin ajamassa linja-autoa. Muistuttaa lähinnä tanssilavan takana kossupulloa nauttivaa "naistenmiestä", jolla on vedellä sliipattu ylikasvanut tukka.

Ei sillä, etteikö kotimaisissakin kuskeissa olisi kaahareita ja läheltä piti -tilanteen kuskeja (milloin mentiin päin punaisia tai melkein kolaroitiin oikealta tulevien kanssa, koska niillä ei ollut kolmiota. Tai niitä, jotka lähtevät pysäkeiltä kuin ammus ja jättävät ihmiset kuin nallin kalliolle, vaikka varmasti näkivät, että toinen huitoo kuin heikkopäinen. Olen ottanut muilta opiksi, että en todellakaan lähde juoksemaan linkkarin perään - aina tulee seuraava. Ja sitten niitä kuskeja, jotka menevät kaasu pohjassa ja jarruttavat tiukasti. Tai matka on nykivää jurruutusta.), mutta aika tiukasti sai pitää peeseen penkissä kiinni ja ajatuksen matkassa, kun ratin takana oli mamu.

En tiedä, mistä se johtuu, mutta kolme neljästä maahanmuuttajakuskista tässäkin kuussa pitivät huolen, että matkat olivat täynnä tapahtumia ja vaarallisia tilanteita. Ehkä he ovat tottuneet kotimaissaan ajamaan lujaa tai sitten he yrittävät todellakin pitää aikatauluista kiinni. Onnistuen kyllä.

Mukavia poikkeuksia olivat iästä huolimatta ne kuskit, jotka tervehtivät joka aamu yhtä reippaasti ja kaikki matkustajat, jotka vaan eivät itse olleet möllejä. Joillakin kuskeilla on vieläpä tilannetajua, että eivät ihan kaikille mummoille hihkaise moi tai terve, vaan välillä tuli huomenta tai hei. Pieniä asioita, mutta heti takerruin niihin ja olin joko mielissäni tai kauhuissani.

Eri asia olivat sitten taas ne möllit ja mörököllikuskit, jotka vaan jurottavat sen ratin takana, eivätkä reagoi edes ilmastointiin. Menisivät muihin hommiin, jos ei kykene asiakaspalveluun. Varmasti varikollakin riittäisi töitä.

Mitäkö tästä kuukaudesta voi vetää johtopäätöksenä. Ei mitään. Paitsi sen, että jos olisi mahdollista, en kulkisi työmatkoja linkkarilla. Siihen taas on monta muuta syytä, kuin kuskit. Pääosin ne ovat ihan mukavia ja turvallisia matkoja on tähän asti ollut. Lukuunottamatta yhtä törmäystä pyöräilijän kanssa, mutta sekään ei tapahtunut tässä kuussa.

Työmatkan pituus (tai paremminkin suunta ja maasto) pakottaa tällä hetkellä käyttämään julkista kulkupeliä. Rahallisesti tuo on aika kallista, vaikka 44 euroa kuussa menisi varmasti muutenkin johonkin muuhun. Kanssamatkustajissa on joskus sitä porukkaa, jota en tajua, miksi ne on otettava kyytiin. Kuskit ei välttämättä koe sitä seuraa samalla tavalla, kuin matkustajat, jotka joutuvat tahtomattaan lähikontaktiin (muutama penkkirivikin on tarpeeksi lähellä) juoppojen kanssa. Haiskoon ja mellastakoon niissä omissa puskissaan ja puliympyröissään. Ne paikat me muut voimme kiertää kaukaa.

Tai ainahan on se stop-painike, jolloin voi hypätä pysäkille ja vaihtaa linja-autoa, jos matka käy liian tukalaksi.

Kuvassa oleva bussi ei liity itse aiheeseen.

Oululaista huumoria

Sain tänään postikortin, josta tihrustin tavoilleni uskollisena postileimaa. Se nyt ei ole enää uutta, että Oulun lajittelukeskuksen kautta kulkee moni pohjoisen posti, mutta, että siellä eletään jo vuotta 2034.

Tuumailinkin hetken, että mahtaako olla joku merkitys tuolloin 21.5.2034. Se nyt merkattakoon muistiin. Sehän voi olla vaikkapa kuolinpäivä, joka ilmoitettiin näin syntymäpäivänä. Mistäs näistä sattumista tietää.

Kaikki muut merkit viittaavat siihen, että syksy on nurkan takana. Elokuu on tässä kohtaa ja olo on mitä mainioin. Tällä hetkellä. Kotia katselee sillä silmällä, että jotain tarttis tehdä. Jos vaikka aloittaisi makuuhuoneen verhoista. Täkit ja tyynyt on uusittu, pesun kautta vanhoille täkeille tulee taas uusi elämä vierasvarana. Vaatehuone kokee kierrätystä; uutta sisään, vanhemmasta ja ahtaasta vaatekerrasta on päästävä eroon, koska eivät ne näköjään vaan mahdu päälle, vaikka mitä tekisi.

Viikonloppuna tilailin muutamalla napin painalluksella erinäisiä juttuja, kuten postimerkkejä. Postimaksut nousevat taas, niin hamstraus oli pakon sanelema juttu.

Vajaa tiu mansikoita

Lapsena tykkäsin näistä sadepäivistä varmaan yhtä paljon, kuin nykyään. Silloin saattoi touhuta kotosalla niitä omia mieluisia juttuja, eikä tarvinnut potea huonoa omaatuntoa viettämällä päivää sisällä. Ei sillä, että potisin edelleenkään. Mitäs vikaa akkujen lataamisessa on. Hah.

Nytkin olen leiponut ja katsonut kaksi elokuvaa. Vielä jäi hyllyyn katsottavaksi Sooloilua. Kotimaisissa elokuvissa vaan on se jokin. Vielä on iltaa jäljellä, joten taidanpa tarttua kirjaan ja jatkaa lukemista. Onneksi mies on jo niin iso, että pärjää ihan keskenäänkin. Välillä huonosti, välillä oikeinkin hyvin.

Parvekekin odottaisi syysteloille laittamista. Kukat alkaa olla jo pahasti entisiä, mitä nyt pelakuu jaksaa kukkia ja muratti jatkaa kasvamistaan. Mukava oli myös huomata, että meinasin tappaa verenpisaran sisätiloissa, mutta kun vein sen parvekkeelle, se alkoi tehdä uusia kukannuppuja. Tämän vuoden mansikkasatokin on kerätty loppuun. Pikkusta vaille 20 niitä tuli puskista popsittua.

Mutta nyt - iltakahvit ja pala Mariannekakkua.

Vaikea otsikko tähän hätään

Päätin tänään avata kellarin ovet ihan vaan tuulettaakseni, ellei muuta. Kynnys oli jo sen verran korkea, että meinasin kompuroida. Tuttu paikka, mutta silti. Päätin vaan töissä, että nyt tai ei koskaan enää. Eikähän minusta ole lopettamaan, kun ei ole syytä lopettaa. Jonninjoutavaa höpötystä kaikki tyynni, mutta kirjoitusinspiksen iskiessä tämähän on paras paikka.

Pikapyrähdyksiä intternetin ihmeellisessä maailmassa on tullut tehtyä, mutta kummasti aikaa on mennyt myös tuolla Facebookin puolella. Jännä huomata, miten pienet piirit on vähän joka suunnalla. Kavereiden kavereissa ja niiden kavereissa on tuttuja tai tutun tuttuja. Aina joku tuntee jonkun, joka on jotakin muuta kautta tuttu. Tai teen tutkivaa johtopäätöstyötä ja teen ahaa-elämyksiä ja löytöjä. Vähän niin kuin töissä. Palaset loksahtavat kohdilleen, kun aikansa tutkii ja hutkii. Plökilistalaisiakin siellä on tullut bongattua, mutta koska olen tällainen mökkihöperö, kellaripöllö, niin ei puhettakaan, että menisin vinkkaamaan, vaikka mieli tekisi ja tunnistusprosentti on sata. Jatkan siis edelleen hiljaista kyttäilyä, ihan hyvässä hengessä. Lepo!

Työmaalla on puhaltaneet aivan uudet tuulet. Myrsky on vielä edessä, mutta sitä odotellessa. Jos tätä vauhtia mennään, niin onko ihme, etten syksystä ehdi nauttia. Nyt jo tuntuu, että on taas kolmipäiväisiä viikkoja, kun kello kerkeää ja päivät hurahtavat vauhdilla ohi. Syystä, että työpöydälläni on nyt kahden ihmisen hommat. Tilanne on aika mahdoton, mutta hallinnassa ainakin toistaiseksi. Tarkemmin kun ajattelen, tilanne on ihan paras. Onpa ainakin töitä!

On taas sellainen kausi, että tykkään mennä ja olla ja käydä töissä, koska töitä on niin paljon, että tietää, mitä tekee ja miten päivänsä aloittaa ja kuluttaa. Kyllä varmaan lomakin teki tehtävänsä, ei ole hermo niin kireällä, kuin tässä taannoin. Ja muutenkin. Jotenkin siellä nyt vaan on ollut kiva olla. Toki pinnan alla on, mitä on, mutta kun joillekin asioille ei voi mitään, niin antaapa olla.

Nykyisestä tilanteesta johtuen olen saanut vallata työhuoneen ihan kokonaan - ainakin noin niin kuin henkisesti. Ja radio soittaa sitä, mitä sieltä annan kuulua. Viime aikoina kanava on pysynyt Radio Rockin taajuuksilla. Musiikistako johtuen tulee Minja mieleen aika useasti. Eh. Siellä soi monta kertaa päivässä muutamakin kappale, joka kuulostaa niiiin hyvälle, mutta kun en koskaan ehdi kuunnella tai saa selvää, kuka ja mikä se oli. Mutta olen varma, että joko Minja tai Haahis on ujuttaneet jonkun niistä videoistaan blogeihinsa. Tai sitten yhdistän muuten vaan ne toisiinsa.

Tämä hyvä kausi jatkukoon vähän pitempään. Ihan selvästi syksynmerkkejä jo ilmassa. Minä tykkään!

Polkaistaanpa vähän

Jos oma työmatka suuntautuisi johonkin muualle, kuin keskustaan, voisin jopa harkita pyöräilyä kesäkeleillä. Oikeasti harmittaa, että hyvät aamut menevät vähän hukkaan istuessa kuumassa linkkarissa "kuunnellen ja katsellen" kanssamatkustajien höpinöitä. Mutta koska armas työpaikkani ainakin vielä toistaiseksi sijaitsee kaupungin sykkeessä ja siellä pyöräily on tehty aivan liian hankalaksi ja riskialttiiksi itselle ja muille (en edelleenkään omista sitä kypärää), niin antaapa vain olla. Pyöräily toki onnistuu aika hyvin minun suunnasta Koskikeskukseen, mutta siitä eteenpäin taitaa olla paras etenemistyyli kävely.

Tulihan ne pyöräkaistat, juu, ja minusta ne on ihan hyvät. Tyhjää paremmat. Minä ainakin luotan, että pyöräilijät käyttävät niitä ja vielä jos osa heistäkin ymmärtäisi nuolien suunnat

-> ja <-

niin hyvinhän se menisi. Ei tarvitse enää pelätä, että mistä suunnasta suhahtaa ja kummaltako puolen, kun nyt tietää kaistan, jonka sisälle ei itse mene, niin pysyy alta pois. Yksinkertaista. Mutta sitten kun on niitä poikkeuksen poikkeuksia, jotka eivät välitä suuntamerkeistä tai eivät erota niitä toisistaan ja toikkaroivat kävelijät siihen lisäksi, niin pääkadun kaaos on valmis. Ahistaa. Jo pelkkä video, joka kuvastaa sitä arkea, mikä tuolla kadulla on. Nyt työviikkoina siihen törmää tahtomattaan joka helkutin päivä. Mitä hienompi sää, sen kamalampaa tuolla on liikkua, koska väkeä riittää.

Kaiken huippu on ne terassit ja standit, jotka vievät suurimman tilan koko jalkakäytävistä. Ilman niitä sinne kyllä sopisivat rinta rinnan sekä kävelijät että pyöräilijät, vaikka sitten puolittain merkatulla jalkakäytävällä, mutta nykyään tuo ratkaisu on aivan järjetön! Ihmiset kävelevät miten päin sattuvat, jäävät tollistelemaan milloin mitäkin ja seisovat tientukkona joka suuntaan. Hullunrohkeitako ne on, jotka tuonne pyörällä tulevat ja menevät?