Sujuvahkoa arkea

Otin tänään vähän takapakkia eilisen vastapainoksi. Eilen nimittäin heräsin miehen kellonsoittoon ennen kukonlaulua ja käytin tilanteen hyväksi nousemalla ylös. Uni loppui kuin seinään, toisin kuin töihin menevällä, mutta sainpa ainakin loistavan alun päivälle tehdä kotihommia.

Sään synkkyydestä johtuen aikaistin myös valohärpäkkeiden esillelaittamista. Kuvan maljakko on tosin ollut jo syksystä asti keittiössä, mutta koska tein täällä vähän muutoksia, löysi se tästä konepöydältä paikkansa, kun sen siihen kerta laitoin. Tammikuussa tulen katumaan, kun on kerättävä valot pois ja on taas totuttava hämärään nurkkaukseen.

Tämä on taas niin tätä, että kun on aikaa katsella kotona ympärilleen, sitä näkee ja keksii kaikenlaista, mitä pitäisi korjata, muuttaa ja hommata. Osaan pystyn ja kykenen itse vaikuttamaan; esim. eilen vaihdoin vessanoveen kyltin, joka sekin on odottanut vuoroaan kolmatta vuotta. Ei tässä turhia hötkyillä. Tiedä sitten, onko nuo merkitsemiset vanhuutta vai vieraita varten, mutta jotenkin ne kuuluvat tähän kalustukseen. Vielä jos pystyisi triplaamaan äänieristykset tässä kerrostalossa, niin olisin lähellä onneni huippua.

Harmittaa, että Jyväskylän Joulumarkkinat sattuu olemaan just nyt viikonloppuna, eikä veronpalautusten jälkeen. Tai jos olisin tiennyt niistä vähän aikaisemmin, olisi voinut sumplia viikonloppureissun Jyväskylään. Nyt iskee piheys ja järki päälle ja hyvä tilaisuus menee ohi. Ensi vuonna pitää kirjata ylös vähän paremmin kaikenmaailman tapahtumia ja messuloita. Mies pitää huolen epäsäännöllisen säännöllisesti muistuttaessaan näistä. Olen luvannut harkita. Pääsisin kuvaamaan niitä Jyväskylän valoja, jos hyvin käy.

Nauratti vähän, kun luin summittaisesti aikaisempia merkintöjä. Siitä miten innoissani olin syksyn työkuvioista - ja miten nopeasti ne muuttuivat. Vaan eipä tiennyt tyttö... miten totuus on tarua ihmeellisempi ja käytäntö toista, mutta tulipa testattua ja koettua. Nyt on vuorossa taas uudet suunnitelmat ja katiskat. Sitä ennen jatkan tätä huushollaamista ja omien akkujen latailua, kun ei aurinkokaan sitä tee.

Päivänsankari

Piti vallata tänään aamulla pyykkitupa, mutta pieleen meni. Pesukone olisi kyllä ollut vapaana koko päivän, mutta "joku" oli varannut eilisen pyykki-iltansa jatkoksi kuivaushuoneen koko täksi päiväksi! Argh! Siinä murenivat hyvät suunnitelmat. En ihan hyvällä katsellut varauskirjoja; sen tunsi varmasti myös naapuri korvissaan. Ehdin pestä vaatepyykin kotona, mutta lakana- ja pyyhekasat jäävät taas roikkumaan. Vaan minkäs näille mahtaa. Tähän saakka onkin tuo pyykkitupailu sujunut liian hyvin.

Olen kovasti viime aikoina pyöritellyt ajatusta jouluateriasta valmiissa pöydässä. Koska pikkujouluja ei ole eikä tule työpaikan puolesta, pitäisi löytää joku sopiva ruokintapaikka, joka tämän riemun mahdollistaisi. Toki kinkkua ja laatikoita saan kotonakin, mutta olisi se nyt mukavaa päästä ulkoruokintaan ja valmiiseen joulupöytään kerran vuodessa! Täytyy jatkaa lehti-ilmoitusten lukemista ja vertailua.

Joulusta ei ole muutoin mitään kummempia suunnitelmia. Taitaa mennä näissä maisemissa, valitettavasti. Joulukortteja en jaksa nyt askarrella, mutta teetin omasta kuvasta (siis aiheesta, en omasta naamataulusta, eh.) valokuvakortit. Tekeminen, tilaus ja toimitus oli sen verran sujuva ja nopea, että niitä voisikin teettää myöhemmin uusin aihein, jos niikseen tulee. Mitä siitä, että korteissa on takana pieni präntti www.ifolor.fi.

Nyt harmittaa, etten mennyt tänä syksynä niille Tampereen Kädentaitomessuille. En tosin silloin vielä tiennyt, että tarvitsisin vaikka mitä. Ainakin kassin (ei tuo sana kyllä kuulu minun sanavarastoon, mutta menköön nyt tässä tapauksessa.) ja kännykkäpussin. Kuvittelin jo itseni ompelemassa sellaista pussukkaa, mutta tarkemmin hahmoteltuani päätin kääntyä valmiisiin tuotteisiin ja valita niistä, jos kohdalle osuisi. Siinäpä hyvät kohteet veronpalautuksille; laskujen lisäksi.

BBstä sen verran, että olen tyytyväinen finaalinelikosta! Siellä on nyt ne kolme, joille soisin voiton.

Onnea päivänsankarille!

Ahtaaksi käy

Klikkaa isoksi.

Laiska lauantai osa XX.

Meinasin tänään lähteä käymään Tohlopissa, Kakkosen Putiikin lopetusmyynnissä, mutta niin vain jämähdin taas kotiin muka pyykin ja leipomisen varjolla. Pyykit on pesty, tortut ja omenapiirakka edelleen tekemättä. Mies valitti aamulla kurkkukipua, joten senkään takia ei hötkyilty. Ei sillä, että tässä valmiustilassa oltaisiin, mutta mitä sitä suotta puolikuntoisena lähtee yhtään mihinkään.

Kotona on (aika) hyvä olla. Jätän tästä välistä sanomatta, miten tekisi mieli laittaa naapurille heippa-lappu (arkki a-nelosta), jossa vinkkaisin mm. siitä, että yörauha on tässäkin talossa klo 22 - 7, alle kolmivuotiaat kannattaisi varmaankin nukuttaa klo 20 mennessä, eikä antaa niiden kitistä ja melskata 23 molemmin puolin vanhempien osallistuessa samaan sirkukseen; tässä rapussa on työssäkäyviä ihmisiä - ja onko pakko huutaa vittusaatanaperkelettä koko ajan. Se ei kuulosta tänne naapuriin yhtään kivalta, mutta luulenpa, että lapsensa ehtisivät oppimaan kirosanat vähän vanhempinakin. Onni onnettomuudessa on, että itse en ole kirjailija tms., joka tekisi töitään kotona. On katsottu elokuva ja tyhjennetty kovalevyä ja syöty kevyesti. Illemmalla voisi nauttia omatekoista Irish Coffeeta, kun sen makuun pääsin taannoin yhdellä viikonloppureissulla.

Ylläolevan sarjiksen jemmasin tässä taannoin lehdestä, koska tiesin sen osuvan nappiin ennemmin tai myöhemmin. Haaveilla on tapana lentää ohi - ainakin minun.

Niinhän siinä työpaikan saannissa sitten kävi, että en napannut sitäkään. Ei sitä tosin ole kait vielä napannut kukaan muukaan, koska sain päälliköltä vastauksen (kysyttyäni, kun aikani odotin), johon tahdon uskoa, että suunnitelmat ko. talossa menivät yllättäin vähän uusiksi. Samoin myös työntekijävalinta. Eipä siinä minullakaan sitten ollut paljon sanomista, vaan tyydyin kiltisti kohtalooni.

Nyt olen sitten vähän niin kuin tyhjän päällä, mutta olenpa ainakin suht rauhallisin mielin. En ressaa enää puhelimesta enkä aamuista - olen vapaa taas tekemään mitä haluan tai olla tekemättä. Ihan omasta tahdosta, pitkähkön harkinnan ja muutaman hyvin nukutun yön jälkeen. Kokeilin, mutta koin näiden kuukausien aikana, että ei se sovi minun päälle. Kroppa ehkä kestää, mutta mieli ei. Sitä oli pakosti koko ajan pienen paineen alla, niin hej! hallelujaa. Tinka oli entistä kireämpi ja säikympi.

Nyt just tällä hetkellä ei ahista y h t ä ä n. Antakaas kun nautin!

Hillintää

Tilapäivitys naamakirjamaisittain: ... kehtaa käyttää kotioloissa t-paitoja, jotka oli tuupannut vaatehuoneen takimmaiseen nurkkaan odottamaan muka parempia aikoja.

Nyt on jo toinen päivä ja toinen paita, jonka puin päälle sen jälkeen, kun olin todennut kuukausia, jopa vuosia sitten, että ahistivat liikaa. En tykkää makkarankuorista päällä. Mutta koska viime viikkoina on tapahtunut pientä muutosta; niin pientä, jonka oikeasti vain itse huomaan ja aamupäivisin, eh, päätin uhkarohkeasti kokeilla. Ja annoin olla. Miehen mielestä muistutan edelleen MichelinWomania, ja siinä ollaan kyllä samaa mieltä, mutta antaapa aihetta ainakin jatkaa tätä "kunnostautumista", jos kerran suunta on alaspäin ja pienempään kokoon. Kyllä se minulle sopii.

Kirjoitan näköjään vähän turhan avoimesti ja läpinäkyvästi sinne tänne, koska sain eilen taas yhdeltä kaverilta kukkia. Mikä ihana piristyspuska! Kirjoittamisesta puheenollen; miksei kukaan ole tuonut minulle vuosien saatossa sukkahousuja, vaikka niistä niin auliisti ja hyvällä sydämellä aina kirjoitankin! [No, unohtakaapa tuo heitto. Kyllä äiti hoitaa sen puolen. Ei tosin lähetä, mutta käydessäni saan aina pussillisen nyloneita; äiti puolestaan ostaa niitä pilkkahintaan tuttavaltaan, joka niitä työkseen katselee. Näin se homma etenee.]

Kun viimeksi tai joskus... kirjoitin, että pitää taas miettiä, mitä haluaisin tehdä isona työkseni, tai kun mies taannoin istutti keittiönpöydän ääreen ja kysyi, mitä aion tai meinaan tehdä (töiden suhteen). En tiennyt. Enkä tiedä. Olin niin nurkkaan tuupattuna sillä hetkellä, että meinasi nuppi seota. Ja sekoaahan se helpostikin, jos sille annan luvan, mutta toistaiseksi sinnittelen. Ei ole kuitenkaan kysymys elämästä ja kuolemasta, vaan vain työstä. Vastasin miehelle, kuten asia on, että sitten kun sellainen mieleinen ja mielekäs työ tulee vastaan, tiedän kyllä. Se vain kolahtaa.

Nyt on näin päässyt käymään. Asia on tosin vielä pahasti vaiheessa ja omat mahdollisuuteni saada se työ on aika pienet, mutta elättelen niin kauan toivoa, kunnes saan murskaavan tiedon, että pätevämpi/ä tms. löytyi. Sitten on aika murehtia ja pienesti itkeä tihruttaa, mutta sitä ennen toivon parasta ja odotan. Ei tässä vielä auta heittää vanttuita naulaan, kun on tilanne kesken.

Ko. työ ja työpaikka vaan olisi niin hieno mahdollisuus ja tilaisuus nyt tässä tilanteessa ja kaupungissa, että en tiedä miten päin olisin. Haluan sen työn, mutta johan se on nähty ja koettu, että aina ei todellakaan saa, mitä haluaa. Olen tosin onnekas ja kiitollinen, että pääsin kuitenkin haastatteluun asti ja vähän näkemään ja kuulemaan, mitä luvassa olisi. Olen joskus 25 vuotta sitten ollut ensikosketuksessa ko. paikkaan, tietämättä, tietenkään, että istun jonain kauniina päivänä samaisen päällikön "piinapenkissä". Kumpa ympyrä sulkeutuisi myös toisella tavalla. Olisi niin hienoa. Loppuisi tämä etsiminen ja ainainen kitinä ja valitus. Töiden saannista.

Tänne tuli "kunnon" talvi viimeinkin. Ensilumen satoi reilu viikko sitten, mutta eilen ja tänään näyttää niin valkoiselta. Lisää vaan! Kyllä tänne mahtuu, kunhan ei tupaan sada.