Toisen toiletin tilaus

Joskus aamuisin meillä tuppaa olemaan ruuhkaa tuolla vessan ovella. Ne on ne kaikenlaiset aamurutiinit ja -toimet, jotka toistavat itseään ainakin arkena. Viikonloppuisin voi ottaa vähän lunkimmin, eikä tarvitse niin tuijottaa kelloa, mutta siinä on myös se vaarana, että aamurutiinit sekoavat yhtä herkästi, kuin unirytmi, jos siihen tulee yhtäkkinen muutos (liian myöhään nukkuminen jne.). Se nyt on selvää, että kotoa ei kannata poistua ennen tiettyjä ruljansseja. Monesti herään vartin verran ennen miestä, että ehdin alta pois, kun minulla se kuulemma kestää. Ja höpö höpö! Minkäs teen, että aineenvaihdunta toimii. Se on sukuvika ja hyvä niin.

Ikinä ei varmaan saada sellaista asuntoa, missä olisi kaksi vessaa. Sehän olisi aika ihanne; toinen vieraskäyttöön ja hätätapauksissa (just niitä jalat ristissä jonotuksia) varasisäänpääsynä. Koska todellisuus on tätä, on vaan kestettävä ja elettävä sen mukaan.

Viime päivinä sitä toista vessaa on kaivannut todella paljon! Taitaa olla reilu viikko, kun tuo vessa maalattiin (mies maalasi), mutta se haju on vaan pahentunut. Sanat ei riitä kuvailemaan sitä katkua. Se ei haise tavalliselle maalille, mille voisi kuvitella vasta maalatun huoneen hajun, vaan se on lähempänä jotakin heinällä täytetyn patjan lemua. Tai jotain.

Nyt siellä haisee etikka. Viksuna katoin vtu googlesta ja siellä tuli vastaan niitä etikkavinkkejä. Juu, ei kestä pää kohta sitäkään katkua. Maalitönikän kotisivuilla ei hajusta puhuta mitään, mutta joku aika oli annettu; 1 kuukausi. Vielä kolme viikkoa vähintään tuota samaa hajua?! Argh! Pitänee seuraavaksi kokeilla jotain hajustintötteröä tmv., josko se peittäisi edes vähän.

Siihen asti täytyy toivoa, ettei käy vieraita, joille tulee vessahätä. Käynti omalla vastuulla!

Takaisin elävien kirjoissa

Eiliset tarjoilut ja muut palan painikkeet ovat muisto vain. Mukavaa oli ja ilta venyi yllättävän pitkäksi, mutta eipä tässä nyt kovin monesti ollakaan menossa. Siitä hyvästä oli minun vuoro kärsiä ja potea tämä päivä, mies on ollut virkeä, kuin peippo. Ihan muut suunnitelmat kyllä oli tälle sunnuntaille, mutta saivat jäädä.

Täytyy sanoa, että onneksi näitä krapulapäiviä mahtuu vuoteen tosi vähän. Edellinen kerta taisi olla viime tai toissa vuonna baarikierroksen jälkeen. Ei minusta ole näihin. Varsinkaan, kun ei osannut varautua ja kaiken huipuksi lähikauppa on kiinni. Mutta kun ei ollut tarkoitus juoda kuin pari vaan, sopivasti ruuan kanssa. Vaan kuinkas kävi, kun tarjoilu pelasi.

Huonosti.

Mukavaa oli niin kauan kuin sitä kesti. Tähän aamuun. Tämä päivä on mennyt enimmäkseen vaakatasossa ja vessan lattialla. Tilannetta on pahentanut vielä se maalauksen jälkeinen katku. Eikö sitä vanha ihminen ikinä opi! Yrittäisi edes muistaa edellisiä kertoja, että miltä se seuraava päivä sitten tuntuu. Mutta ei. Pakko jaksaa mennä tänään vielä saunaan, käy miten käy. Huomenna alkaa taas arki ja muut kuviot.

Ei ikinä enää. Ainakaan niin montaa.

Pieni pala sos. elämää

Tässä vaiheessa kesää pitäisi kai suunnitella ja miettiä kesälomakuvioita. Tai parempi kai olla liikoja suunnittelematta, mutta noin niin kuin periaatteessa. Enemmän kyllä odotan pelkkää lomaa, taukoa työmaalta - omaa aikaa, omia hommia tai tekemättömyyttä. Lataan vaikka akkuja, jos en muuhun kykene.

Osa lomasta on miehen kanssa yhtä aikaa, joten mahdollisuus lähteä tienpäälle voisi onnistua. Eri asia on, mihin suuntaan ja kuinka pitkälle budjetti riittää. Jos riittää. Kotikoti-matka on aika epätodennäköistä, vaikken ole siitä vielä vanhemmille maininnut, en ainakaan kovin suoraan. Vihjaillut vain, että nyt elellään vähän tiukilla rahallisesti ja ajallisesti, mutta, että pääseväthän hekin tänne päin. Aika näyttää, mihin ratkaisuun päädytään. Kesä on liian lyhyt murehtia sitä nyt.

Tarpeen tullen ollaan kyllä sitten (muka) tulossa ja menossa, että on vähän työ- ja muita kiireitä, vierashuone kovassa käytössä jne. Appikaksikko kun ilmoitti jo alustavasti, että tulisivat tänne heinäkuussa. Argh! Kysymättä sen kummemmin meiltä, että sopiiko. Pitävät itsestään selvyytenä, vaikka varmaan ihmettelevät, kun ei ole kutsua kuulunut - eikä kuulu. Vaikka mieskin on vastahankainen, niin minulle se niiden vierailu on myrkkyä, mutta kai se on pakko asennoitua taas joku päivä, että ne tänne majoittaa itsensä, kun ei voi eikä kehtaa suoraankaan kieltää. Sen verran yritän käyttäytyä. Mies menee ensi kuussa käymään taas yksin kotiseudullaan muissa asioissa, ja voi harmi! kun se visiitti kestää yli viikonlopun, niin en pääse mukaan. Kerrankin on hyvä syy olla töissä! Tosin ohimenevä hotelliviikonloppu vähän harmittaa, mutta enköhän sen kestä. Ajattelin vuokrata Forrest Gumpin, kun en ole sitä koskaan vielä nähnyt.

Menneellä viikolla tuli oltua tavallista sosiaalisempi. Kävin syömässä elämäni ensimmäisen bruschettan, vaan tuskinpa viimeisen. Terassikausi tuli melkein avattua, mutta ehkä paremmin toisella kertaa sitten. Kiitos vaan S mukavasta iltapäiväporinasta.

Tässä taannoin murehdin, kuinka selviän kyläilystä kissaperheessä. No, kuten kuvasta näkyy - jäin henkiin, niin fyysisesti kuin henkisesti. Kissan pelottavat nappisilmät muistuttivat minua kuitenkin liikoja hötkyilemästä ja silittelemästä. Isäntäväkeä oli kiittäminen, että valppaina olivat ja todesta ottivat, etten mikään kissafani ole, jos ja kun kyseessä on vilkas ja utelias kissa. Omissa oloissaan viihtyvät kissat ovat aina olleet eri juttu. Sellaisia kissoja on kaveripiirissä tosin ollut vain yksi.

Vierailulla hurahti muutama tunti ja loppujen lopuksi olin tosi mielissäni, että otin kutsun vastaan ja menin. Ei se ollutkaan niin vaikea pala, päinvastoin. Lähimmät työkaverit ihmettelivät vierailuani, mutta kateellisten horinoita, sanon minä. Oli tosi mukavaa istuskella ja kahvitella, jutella niitä näitä ja huomata, että sitä arkipäiväistä paskanjauhantaa muista ihmisistä tai työkavereista ei ollut missään vaiheessa. Mukavaa oli myös nähdä toisenlaisia asuntoja. Sisäinen sisustajani ja kukkamaakari oli oikein täpinöissään. Vierailusta jäi kaikin puolin hyvä mieli. Jos mahdollista, siinä kodissa oli aistittavissa onni niiden ihmisten välillä.

Aurinko pilkahti myös täällä päin. Hyvä niin. Tänään on vielä tiedossa sosiaalista elämää vähän isommalla porukalla. Tarjolla ruokaa ja palan painiketta. Mikäpä tässä.

Muistoja vain

Pala kurkussa taas luin viikonlopun Kotiseudun Sanomista tämän kevään ylioppilaiden nimiä. Kavereita tai sukulaisia ei ole sattuneesta syystä ollut enää moniin vuosiin, mutta muuten vain tuttuja nimiä siellä näköjään vilisee aina vain. Joko entisten naapureiden lapsia, vanhoja hoitolaisia, kavereiden ja tuttujen kaimoja. Siinä vaiheessa tuli jo melkein itku silmään, vaikken nyt muuten kaipaakaan kouluaikoja. Paitsi niitä hyviä aikoja. Kevättä kaikessa ristiriitaisuudessaan ja Suvivirttä. Oli mukavaa päästä kesälomille, vaikka ikävä tulikin aina joitakin ihmisiä.

Tuntuu vaan niin kamalalta, miten nopeasti aika on mennyt! Vastahan ne muutamatkin valmistuneet oli niitä kauhukakaroita ja muita pikkupirpanoita. Osalla on varmaan jo omia lapsia. Eikähän niistä omista kouluajoista tunnu olevan kovinkaan pitkä aika; ellei ala laskea vuosia. Juu, ei kannata.

Kummasti siinä nimilistaa lukiessa tulvi mieleen kaikenlaisia muistoja samaisista listoista; miten piti vuonna se ja se ostaa iltapäivälehti, että näki Hakulisen Jussin nimen siellä muiden joukossa. Mielessä vilahteli pätkiä lähisukulaisen ja kavereiden lakkiaisista, omista valmistujaisista, muutamastakin kevätjuhlasta, Kuningatartuuteista, stipendeistä (naamapatsaita en koskaan saanut, mikä ei ole kyllä mikään yllätys). Voi itku ja hammasten kiristys! Ja miten hankalaa aikaa oli aina löytää kevätjuhlavaatteet - ihan niin kuin niillä vaatteilla olisi ollut tärkeäkin osa.

Vaikka kuinka olen syysihminen, niin kyllä tämä toukokuukin on aika pirskatin hienoa aikaa. Sitä ei aina edes muista, miltä ympärillä näyttää ja kuulostaa, kun tämä aika on vaan kerran vuodessa. Tämäkin aamu oli aika hieno. Harmi vain, että se piti pilata työmaalla.

Iltakävely metsän siimeksessä

Muistutus itselleni: käy lähimetsässä vähän useammin ja varsinkin kesäkuun puolessa välissä.

Metsä oli puolillaan kieloja! Luontotietämykseni on aika hakoteillä, joten piti googlettaa, milloin ne oikein kukkii. Onhan tästä jo jestas sentään yli 25 vuotta, kun viimeksi olen oikeita kieloja nähnyt. Se oli sitä samaa aikaa, jolloin bongasin kissankelloja ja kehtasin vielä käydä uimassa käsipohjaa.

Kovasti oli linnuillakin asiaa, kun joka puolella joku piipitti ja sirkutti. Kyllä oli pikkukaupunkilainen taas onnessaan!

Eikä siellä mitään mörköjä ollut. Tällä kertaa tosin oli pelätti mukana.

Amppelitomppeli

Niinhän sitä luulisi, ettei kesä ole kiinni yksistä parvekekukista, mutta niin vain löysin eilen taas itseni horsmakaupasta. Saalis tosin jäi vielä pieneksi, koska en kelpuuttanut yhtäkään myynnissä ollutta nuokkuvaa amppelia ostoskoriin. Mitä vaikuttaa ostaa valmiiksi nuukahtanutta, kun ne kumminkin saa ihan omin avuinkin kuukahtamaan.

Kipaisin myöhemmin pyörälenkillä (niin, latasin linkkarikortin - ei puhettakaan, että näillä myrskyillä aloittaisin työmatkapyöräilyn) ja poikkesin yhdessä kukkakaupassa. Amppeliorvokit 10 euroa. Siis mitä hemmettiä! Kuka ostaa kuudenkympin amppelikukan? Minen ainakaan, kun halvemmallakin saa. Ei niin hätä ollut, vaikka pieni pakkomielle kesäkukista olikin havaittavissa.

Kiitos sunnuntaiaukiolojen - löysin tänään etsimäni eikä maksanut kuin 5,90. Lisäkukille on vielä tilausta, mutta ne täytyy hommata ilman miesseuraa. Siitä ole kuin haittaa näissä asioissa, kun niskan takana järjen äänenä yrittää olla. Hus pois!

Mies sai puolestaan harjoittaa tänään remonttireiskan virkaa. On jo pitkään katsonut vessan seiniä sillä silmällä, joten päätti maalata ne uusiksi. Isompi remppa saa edelleen odottaa, mutta peitti ainakin isoimmat laikut uudella valkoisella. Siellä se nyt ihailee valoisuutta ja kättensä jälkiä.

Harmi vain, että auringonpaiste ei paljasta ainoastaan likaisia ikkunoita, vaan kaiken mahdollisen nurkan ja seinän, joille voisi tehdä jotain. Uutta maalia, uutta tapettia, uusia huonekaluja... Tieto tilinsaldosta tiputtaa tosin aika äkkiä maanpinnalle ja jättämään moiset urakat tuonnemmaksi.

Niin kuin aina.

Linnasta linnaan

Kyllä sai jäädä siivous ja muu puunaus aamulla ajatusasteelle, kun mies ehdotti ajelua Hämeenlinnaan. Mistä lie sai päähänsä, mutta kerrankin olin valmiina lähtöön jahkailematta. Niin monen vuoden tauon jälkeen - ihana mennä käymään, edes pikavisiitille. Tästä se tulevan kesän kotimaanmatkailu alkoi.

Sen kummempia suunnittelematta päätettiin mennä käymään Hämeen Linnassa. Aina ennen olen sujuvasti nähnyt siitä vain vilauksen junanikkunasta, mutta nyt tilaisuuden tultua oli mentävä paikanpäälle. Vähän jäi ko. linna kaivelemaan, joten ehkä vielä joskus pitää poiketa Turun Linnaan sisälle asti. Ei sillä, että vertailisin.

Suljetun oven takana oli pari teeveestä tuttua miestä.

Päivän kulttuuriannos kuitenkin aloitettiin Suomen Tykistömuseosta.

Kasarmialue

Ampu

Vierekkäin normijätkä ja yli 2 metrinen mies


Sotkun täti ei myynyt meille munkkeja

Alueellahan oli loppujen lopuksi vaikka mitä, joten uteliaisuus vei vielä Vankilamuseoon. Haave päästä käymään vankilassa toteutui. Ainakin periaatteessa.

Päässä soi Kalteritango

Hiljainen sellikäytävä


Meitä kytätään


Selli nro 34


Melkein osui ja upposin

Kotimatkalla poikettiin Iittalan Lasimäellä ja Kultasuklaassa. Pitihän sitä saada suu makeaksi, kun siellä asti kävi.

Salmiakki-Valkosuklaata ei enää ole.

Ei pöllömpi vapaapäivä.

Höllennystä

Pahalta näyttää, ettei tänä vuonna näitä rikkonaisia viikkoja enää tule ja sitä myöten pop-laulajan vapaapäiviä. Paitsi juhannusaattona ja jouluna. Kyllä näitä irtovapaita voisin viettää vähän useammin tai ainakin silloin kun tuntuu, että kiristää ja puristaa, mutta kun kärähtääkään ei kannata. Mitä se hyödyttäisi? Parempi vaan purra hammasta yhteen ja ihmetellä keskenäni.

Tänään höllensin omaa työmoraaliani (kyllä, väitän sen olevan korkea, ihan yhtälailla, kuin oli opiskelujen suhteen vanhemmalla iällä), koska ketutuskäyrä oli sen verran punaisen puolella. Oli mahdollisuus häipyä työpaikalta jo hyvissä ajoin, sen myös tein. Ja tulin kotiin ensimmäisellä mahdollisella linja-autolla. Iltapäivää jäljellä muutama tunti. Luksusta, etten sanoisi. Palaan työpöydän ääreen vasta perjantaina. Onni on toisten lomapäivät - työmaalla on varsin hiljaista silloin.

Suunnittelin tekeväni vaikka mitä ylimääräisten tuntien aikana, mutta päätin jättää ne tylsät hommat (pyykinpesu, siivous) huomiselle. Lähdin pyöräilemään, vaikka ulkona tuuli sen verran kovasti, että hengästytti pelkkä toteaminen. Jalkautuminen lähimaastoon kiehtoi myös, mutta arkajalka sisälläni esti menemästä sinne yksin. Ehkä vielä joskus, mutta tänään ei rohkeus riittänyt. Siinä taas koiranmentävä aukko. Lenkkikaveri syrjäisille poluille.

Ensi viikolle on luvassa enemmän ja vähemmän sosiaalista elämää. Yksi ei-niin-läheinen työkaveri kutsui käymään, enkä hennonnut sanoa ei. Ja mikäpä siinä, voin tehdä pyöräilylenkin siinä samalla, jos ja kun haen jotain viemisiä. Tyhjin käsin en osaa mennä. Ainut, mikä tuossa vierailussa mietityttää, on talosta löytyvä kissa. Olen vähän vainoharhainen niiden otusten kanssa.

Lupa pötköttää

Nyt voinee sanoa, että kesä on - jos ei julistettu, niin tuumattu alkaneeksi! Ovikoristetta myöten; se sai vähän kesäisemmän ilmeen. Euroviisut on ohi ja ne meni miten meni. Veikkasin yltiöpositiivisesti Suomea reilusti 10 parhaan joukkoon, mutta jäipä rahat saamatta ja pullakahvit tarjoamatta työkavereille. Ei tainnut kukaan meistä veikata oikein, lähelle kyllä.

Vaikka Hannan / Suomen loppusijoitus olikin "vasta" 17., minusta se koko esitys meni hyvin, ellei loistavasti. Paljon puhuttua yllätystä en kyllä huomannut, ellei se sitten ollut se, että lavalla keskityttiin lähinnä olennaiseen, eikä vähissä vaatteissa kekkulointiin. Hyvä Hanna! Serbian voittokappaleesta tykkäsin myös, joten mikäs tässä. Voi tosin olla, että ensi vuoden viisuvalvojaiset jäävät taas aika lyhyeen.

Tänä keväänä jäi jääkiekon MM:t vähän huonolle seuraamiselle. Yhtään Suomen peliä en ole katsonut, mutta ehkä olikin parempi niin, koska tänäänhän on jännittävä finaali. Pahaa pelkään, että käy taas vanhanaikaisesti, mutta katsottava se on.

Harmaahapset

Tänään käytiin - tai oltiin, hurahti muutama tunti - Vintin kanssa pyöräilemässä. Nyt on sekin kausi avattu pitkän kaavan mukaan. Alkukilometreillä tuumasin, että eihän tämä voi olla näin helppoa!? Ihan hyvin voisin mennä töihin pyörällä, kun ei tunnu missään. Kuntopyöräily on tainnut tehdä tehtävänsä, vaikkei se omissa kiloissa ole vielä näkynytkään.

Vaan kuinkas kävi paluumatkalla. Pitäisihän se tietää, että takapakki tulee. Ei tuo pyöräily voi olla niin tuskatonta pitkän talven jälkeen. Ei ollut tietoakaan loivasta alamäestä, vaan tuntui, että henki salpaantuu just eikä melkein, vaikka kuinka yritti hiljaa polkea ja välillä kävellä. Tuntui, että kotikatu on aivan liian pitkän matkan päässä. Siinä vaiheessa peruin mielessäni liian äkkinäiset suunnitelmat työmatkapyöräilystä. Olkoonkin, että menomatka sujuu, kuin leikki, mutta kun kotiinkin pitäisi päästä. Auts. Täytyy vaan jatkaa polkemista ja totuttelua. Ja ostaa se kypärä. Just.

Hyvää äitienpäivää!

Neljääkymppiä

Lueskelin uusinta Kodin Kuvalehteä (40v.), jonka pääosissa olivat 40 -vuotiaat ihmiset ja asiat. Joitakuita kuvia katsellessa ihmettelin, miten niin moni näytti ikäistään vanhemmalta, ainakin minun silmissäni. Vähän sama juttu, kuin parikymppiset, jotka näyttävät 10 - 15 vuotta vanhemmalta. Kai se on se pukeutuminen ja muu ulkoinen, joka hämää ja muuttaa ihmistä niin paljon.

Kun mietin omaa (alle ja yli nelikymppisten) lähipiiriäni, kavereita ja yhtä lähisukulaista, joka tänä vuonna täyttää tasan sen 40, niin kukaan heistä ei mielestäni näytä 4-kymppiseltä. Ja minä taputan iloisena kämmeniä yhteen. Perässä tulen ja hyvillä mielin, vaikka toisaalta tuleva tasaluku onkin aina lähempänä viittäkymppiä jne. Ehkä se on se luonne, harrastukset, elämäntapa tai -tavattomuus, joka pitää mielen nuorena ja niin sitä myös näyttää ikäistään nuoremmalta.

Lehteä lukiessa törmäsin "irtileikattuun" lauseeseen; "Jostain pöljästä syystä olen oikein odottanut nelikymppisyyttä." Jostain kumman syystä ensimmäinen ajatus luettuani tuon ja nimen siinä alla, tuli mieleeni vain ja ainoastaan yksi emäntä. Kurkkiessani jutun sivuille asia varmistui. Hieno juttu ja esimerkki, mitä kaikkea voi tapahtua.

Mitäpä muuta tästä viikosta voisi naputtaa. Työasiat ovat olleet päällimmäisinä, mutta koska päätös olla niistä suuremmin kirjoittamatta pitää, täytyy vaan todeta, että hurlumhei ja lomia odotellessa.

Olen myös ottanut ainakin periaatteessa itseäni taas niskasta ja peeseestä kiinni ja aion jatkaa viime kesäisiä pyöräilyjä. En ehkä yhtä pitkiä ja yhtä usein, koska työt hidastaa vauhtia, mutta edes joskus. Työmatkat joutunee kulkemaan linja-autolla, mutta illat ja viikonloput - niissä olisi pyörän mentävä aukko. Heti jo huomenna. Tänään on liikaa tekemistä tässä kotonakin.

Mitä pitäisi ajatella

Meillä taitaa olla parvekkeella ylimääräinen asukki, enkä nyt tarkoita kuvassa olevaa Puutarhuri-Juusoa. Se on kyllä täällä nykyiselläkin parvekkeella aitiopaikalla, mutta ellei se viskele kukkapurkkeja sun muita lattialle, kuka tai mikä sitten?

Tässä tovi sitten kuului kamala kolahdus. Luulin sen tulevan rappukäytävästä, mutta mies huusi katsomaan parvekkeelle. Siellä oli lentänyt pikkupöydältä (vanha tv-taso) mm. tyhjä kukkapurkki lattialle (nyt jo sirpaleina), pieni ämpäri ja tuikku. Hetki meni, etten tohtinut avata ovea ja kurkata peremmälle.

Omituiseksi mokoman tavaroiden lentelyn tekee se, että ulkona ei edes tuule, parvekelasit ovat kiinni eikä (tarkistuksen jälkeen) siellä ole oraviakaan (kävi mielessä, koska eilen oli ikkuna auki), mitä nyt yksi kärpänen pörisi. Se tuskin saa sitä tavaramäärää liikkeelle. Ja se pöytä - se oli tukevasti paikallaan. Vielä tuonne nyt pitäisi uskaltaa viedä ne parvekekalusteet; kunhan nyt ensin saataisiin ne (toivottavasti huomenna).

Puistattaa ajatus, että parvekkeella kummittelisi, ellei se sitten ollut jokin merkki, jonka tarkoitus paljastuu vasta tässä myöhemmin. Mielikuvitus on vaan rajana.

Arkistoitu paperi

Löysin kirjahyllystä muutaman lukemattoman kirjan, kun kävin niitä sillä silmällä läpi. Tilanpuutteen vuoksi muutama kirja kokee kierrätyskohtalon. Riitta Latvalan Ihana velvollisuus meinasi joutua samaan laatikkoon, kunnes luin pari sivua. Tähän täytyy palata...

Palasinkin, mutta yksi kohta pysäytti ja sai ajatukset ihan muille raiteille.

"Olin eronnut ja työtön maskeeraaja. Ero oli tullut jo ennen Iran kouluun menoa ja työttömyys viisikymppisenä. Nyt olin 57-vuotias, ja se tuntui tonnin lastina joka solulla. Että oli 57-vuotias... se kuulosti siltä, että kaikki oli saavutettu; oli ura ja lapset, talo ja autot. Kaikki järjestyksessä vanhuutta varten."

Tuon luettuani menin taas jotenkin tolpiltani. Yhtenä iltana en meinannut saada unen päästä kiinni, kun mietin ja pähkäilin, itkettikin kaikki se mielikuvitus. Omalta kohdalta, miehen kohdalla - omien vanhempieni. Aika kuluu koko ajan, vuodet vielä nopeampaa.

Että tuotako tämä elämä nyt sitten on. Ensin käydään monta vuotta koulua, sitten tehdään töitä vuositolkulla niska limassa, jotta saadaan leipää pöytään ja nälkäiset suut täytettyä. Kotoa - töihin, töistä - kotiin, monta päivää viikossa, vielä enemmän vuodessa. Siinä ne vuodet vierii, kunnes huomataan, että (vanhuus- tai sairaus-) eläke kolkuttaa nurkan takana; jos kolkuttaa. Ja ehtiikö nauttia eläkepäivistä ja kuinka pitkään. Entäs lapset, jos niitä on - tai kun niitä ei ole.

Vanhuus - se tulee, vaikka ei tahtoisi. Yksin tai yhdessä. Ahistaa pikkusen. Minusta tuntuu aika surulliselta, kun miettii, että elämä lipuu koko ajan eteenpäin ja kohta se on ohitse. Jos ja kun kaikki jää kesken. Suunnitelmista ei ehdi toteuttaa kuin osan. Mistään ei tiedä, onko aikaa jäljellä paljon vai vähän.

Tuskin kovinkaan moni osaa varautua tulevaan. Kuinka monella on pöytälaatikossa paperi, joka kertoo, miten siitä eteenpäin, kun jotain tapahtuu? Aika moni taitaa ajatella, että "sehän on ihan sama, mitä sitten tapahtuu, kun minua ei enää ole". Minusta se ei ole ollenkaan sama. Senkään uhalla, etten mihinkään pysty enää vaikuttamaan.

Paitsi nyt vielä.

Tähän asti tapahtunutta

Tukka kunnossa taas vaihteeksi ja vähäksi aikaa.
Omituisia ajatuksia.
Uuden menopelin vastaanotto ja vanhasta luopuminen.
Kaarituki puski ulos kesken työpäivän. Ei hengenvaaraa.
Onnistumisia.
Kesän pyöräilykausi avattu.
Ulkopuolisuutta.
Unen tarve ja saanti sama, kuin viime kuussa.

Siinäpä ne päällimmäiset. Tiedä sitten, mistä johtuu, mutta tämä viikko on ollut tähän mennessä kevään vaikein. Mikä helpotus, että edessä on viikonloppu - jospa tästä taas kiertokin palaa oikeille raiteilleen. Minä siinä samalla. Voi olla, että rikkonainen viikko teki oman osansa, mutta tietyllä rintamalla tämä oli yhtä tervanjuontia.

Just, kun olin ehtinyt ajatella ääneen, että kaikki on hyvin - tai ainakin niin hyvin, kuin nyt voi olla. Itkeäkään ei ole tarvinnut. Nyt viime päivinä on tuntunut, että voisin itkeä pelkästä kiukusta, toisinaan myös vitutuksesta ja joskus ihan ilosta. Näin siis työrintamalla.

Kun talossa ei ole kaikki hyvin, se heijastuu joka suuntaan ja monella tavalla. Purkautuu miten purkautuu. Vai onko vaan joillakin ihmisillä niin paha olo, että pitää tuoda se julki mm. muita mollaamalla. Tulee mieleen eräästä yleisönosastokirjoituksesta, missä verrattiin huumoria ja solvausta. Miten häilyvä se niiden ero on. Tällä viikolla minusta on tuntunut, että entisestä huumorin kukasta on kasvanut solvausten kaktus. Kielenkäyttö ja herja on ollut tiettyjä tahoja kohtaan sitä luokkaa, että minun huumori alkaa olla koetuksella. Toki jutuissa on totta toinen puoli, mutta joku roti pitäisi olla (sanoo tosikko minussa).

Yleensä kai hiljaisuus on mielletty myöntymisen merkiksi, mutta viime aikoina olen joutunut olemaan aika paljon hiljaa, koska suhtaudun eri tavalla muutamiinkin asioihin, kuin työkaverit. Niitä omiani ei vaan passaa laukoa ääneen, jos mielii tuolla vielä jatkaa työntekoa. Tulehtunut työilmapiiri on viimeinen asia, mitä tuonne kaipaan. Ei nyt, kun omaa pestiäni jatkettiin, enkä pääse pälkähästä. On vaan purtava hampaita yhteen, ja siitä hyvästä on iltapäivällä pää kipeänä. Jei!

Pelkään vaan sitä päivää, että räjähdän. Ajattelen liikaa, että parempi (muka) olla sanomatta väliin mitään, että ei tule turhaa kränää ihmisten välille. Mutta samasta syystä minulla on paha olo, kun en saa kakistettua ja pahemmaksi se tästä muuttuu, ellei tuolla tavat muutu. Ja mihinkäpä ne muuttuisi.

Siitä syystä, että ajattelen ja teen (työssä ja elämässä yleensä) joskus eri tavalla, kuin työkaverit ja ihmiset yleensä tässäkin iässä, olen saanut myös päähäni kaikenlaisia ajatuksia. Luulen huomanneeni muutamia "merkitseviä katseita", joita vaihtavat keskenään, kuvitellen, etten mitään huomaa. Ehkä kaikki (tähän astinen mukava) ei välttämättä olekaan sitä, miltä näyttää. Tai sitten kuvittelen omiani - toisaalta en oikein enää usko siihenkään.

Jos ja kun on niin paljon selän takana puhumista, ihmisten arvostelua ulkonäön, seksuaalisen suuntautumisen, tapojen ym. takia, niin mikäpä estää sitä silloin tapahtumasta, kun minä olen poissa. Ei niin mikään. Ja varmasti aiheita ovat löytäneet myös minusta. Toisaalta - yks hiton hailee, mitä minusta oikeasti tuumaavat. Olen mennyt sinne töihin, enkä välttämättä hakemaan elinikäisiä ystäviä.

Tällä viikolla tuo ulkopuolisuuden tunne on nostanut niin vahvasti taas päätään, ettei tosikaan. Mutta siitä hyvästä myös päätin olla osallistumatta tulevaan yhteiseen illanviettoon. Tuli kyllä muutenkin päällekkäisyyksiä, mutta ajattelin, että pääsen kaikin tavoin helpommalla, kun jään porukasta pois. Toki siitä poisjäännistä aiheutuu se, etten tapaa sitten muitakaan työpaikan ihmisiä, mutta se on pienempi paha.

Muitakin hankalia ja ahistavia ajatuksia tässä on mielessä pyörinyt viime päivinä, mutta taidan niihin palata toisena iltana. Ei synkkyyttä pään täydeltä.