En aio kerrata mennyttä vuottani, saati naputella ääneen alkavan uuden vuoden lupauksia.
Meillä kävi pukki jo alkuviikosta, kuten kuvasta näkyy. Jokavuotinen sulostuttaja jo monen vuoden takaa. Sain sen joskus kummisedältä. Joistakin härpäkkeistä en vaan raski luopua.
Viikonloppuna koin jännityksen hetkiä, kun yksi vanha kodinkone sanoi sopimuksensa irti. Sitä päivää olin "odottanut", mutta silti se tuli vähän yllättäin. Mitään akuuttia hätää tai uuden tarvetta ei olisi ollut, mutta koska ajoitus oli kaiken kaikkiaan sopiva, niin nyt meillä on sivustatäytettävä vaatteidenpesumasiina. Vetää paljon enemmän pyykkiä sisäänsä ja on hiljaisempi, kuin edeltäjänsä, linkoaakin maximissaan 1600 kierrosta. Onnea. En kuitenkaan aio jättää pyykkitupaseikkailuja, koska siellä hoituu vallan kätevästi mm. pussilakanat ja varsinkin kuivatus.
Imuriakin olen miettinyt ja vähän suunnittelin, että tulevana vuonna voi olla oikea aika sen päivittämiseen nykyaikaan - ja ehjään versioon. Nyt sinnittelen vielä jeesusteipatulla mölykoneella, jolla silläkin on jo ikää toistakymmentä vuotta, joten saakin olla vähän äänekäs. Mymskältä otin ominluvin vinkin hiljaisesta imurista. Jahka näen sellaisen ihan kaupassa livenä, voin tuumailla mm. johdon pituutta ja muita käytännön asioita. Enempää en vain tarvinnut kiinnostuakseni, kuin sanan hiljainen. Uusi pesukonekin on hiljaista sorttia, vasta lingotessa äityy pitämään isompaa ääntä. Jännittävää.
Hiljaisuudesta tulikin mieleeni... tämä hiljaisuus. Tai kyllähän täällä mies on pitänyt ääntä ja televisio ja stereot sekä normaalit kerrostaloäänet, mutta se kitinäitku ja möykkä, kolina ja kiroaminen, huuto ja ärhentely - ne on kaikki poissa! Ollut jo hyvän aikaa, että sen on pannut todellakin merkille! Täällä kuulkaas korva ja ajatus lepää, hermoistani puhumattakaan. Eihän tätä varmasti pitkään kestä, mutta toistaiseksi on nautittava tästä joulurauhasta.
Olen tässä pitkin poikin siivonnut aina joutessani. Pesukonetta odotellessa oli hyvää aikaa jynssätä pesuhuoneen nurkat ja saunaa. Ei siksi, että on joulu. Kunhan nyt vain sattui huvittamaan. Täytyyhän sitä syödäkin, oli joulu tai arki. Tänä iltana olisi tarkoitus laittaa kinkku uuniin. Itse pärjäisin edelleen vaikka ilmankin tai jollakin pienellä valmiskinkulla, mutta mies kuulemma haluaa pitää joistakin perinteistään kiinni - ja se hälle suotakoon.
Nyt kun vielä muistan, niin on kirjoitettava ääneen pari tuotekehittelyä vaativaa ajatusta. Pitkille ja miksei lyhyemmillekin automatkoille penkkeihin olisi hyvä saada hierova istuin. Onhan niitä työtuolejakin, joissa on se hierontaominaisuus. Minulla oli joskus ekassa autossani tupakansytyttimellä toimiva irtopenkinlämmitin (kun kuskinpenkin lämmitin ei toiminut). Joku viksu voisi kehittää sellaisen yhdistelmän. Hierova irtopäällinen, joka toimii tupakansytyttimellä/-mestä.
Toinen, mikä tuli tänään tuolla pyryssä mieleen on tuulilasinpyyhkijöiden kopsutin. Napin painallus ja pyyhkimet kopsahtaisivat ajon aikana tuulilasia vasten ja irtolumi ja jää tippuisivat matkalle. Kätevää tuo on siinä vaiheessa, kun on vaikkapa moottoritiellä, missä ei niin vain pysähdytä puhdistamaan tuulilasia ja pyyhkijöitä, nähdäkseen eteensä.
Jos nämä on jo vanhoja keksintöjä, niin saapi vinkata.
***
Huomisesta päivänkulusta kun ei vielä tiedä, niin toivotan nyt ja tässä kaikille plöki-ihmisille ja muillekin hyvää joulua!
Syökää mitä syötte, kunhan syötte ja juotte sopivasti ja nautitte olostanne, kukin tavallanne.
Niin mieki aion tehä.
Pakkanen vai sisäinen blondius - tai sittenkin luontainen pöljyys:
Ostin laitteen, jonka ohjelmoimiseen ulkomaankielisten ohjeiden ja kuvan perusteella tarvittiin kaukosäädin.
Reippaana tyttönä menin olohuoneeseen, otin kaken ja menin keittiön lattialle pitkin pituuttani tarkoituksenani ohjelmoida ja samalla koekäyttää kyseinen laite. Heräsi kyllä pieni epäilys; sen verran vielä kulkee järki päässä, mutta olen kuullut puhuttavan yleiskaukosäätimistä ym. Oma ei kylläkään ole mikään yleispätevä.
Painelen erilaisia nappuloita. Painelen ohjeen mukaisia numeroita, eikä mitään tapahdu. Sinnittelen vartin verran ja tunnen, miten kiukku ja paha olo (fyysinen) valtaa mielen. Että pitikin ostaa humpuukia, lankaan menin ja tässä sitä nyt ollaan. Rähmällään. En kyllä varmasti kerro miehelle, saa itse kokeilla jouluaattona. Ehkä tässä vain on joku kikkakolmonen, jota en nyt tajua.
Haen makuuhuoneesta toisen kaukosäätimen, vain huomatakseni, että sehän on samanlainen. Totta kai, Samsungeja molemmat vastaanottimet.
Sillä samalla sekunnilla huomaan, että purkamassani laatikossa on vielä jotain. Kaukosäädin! Ihan oikea ja siihen laitteeseen kuuluva.
Ei se hymy johdu pakkasesta, vaikka tavallaan johtuukin.
En ole palelluttanut naamaani, mutta väkisinkin se hymyilyttää, kun nyt on tällä viikolla ollut viimeinkin kelit, joita olen odottanut. Eikä tuolla tunnu liian kylmältä haahuilla, kun on tarpeeksi vaatteita eikä jää seisoskelemaan pitkiksi ajoiksi paikalleen. Kuka käskee sipsuttaa pakkasessa collegehousuissa ja kesäkengissä avopäin, kuten aika moni nykyisin näyttää tekevän.
Jos kehtaisin, menisin kaupungille asti niissä toppavaatteissa, missä kuljen täällä kävelylenkeillä, mutta eihän se nyt olisi sopivaa. Menee vielä kaupungin maine, jos käytännölliset maalaiset valtaavat Hämeenkadun. Johan tässä oli eräässäkin lehdessä lukijan mielipide, missä ilmaistiin närkästyminen naisista, jotka kanniskelevat kaupungissa selkäreppua. Se minulta vielä puuttuu; olen kanniskellut reppua enintään Tammelaan saakka.
Eilen testasin tosimielessä toista paria kutomiani pitkiä ranteenlämmittimiä. Nehän pirskatti vieköön toimivat! Olin muutaman tunnin kaupungilla asioilla ja suuren osan siitä ulkona, mutta eipä päässyt pakkanen takinhihoista sisään, vaikka olikin pari puolipitkähihaista paitaa päällä.
Anun vinkistä varmistuneena menin käymään siellä kangaskaupassa. Vähän kyllä hämmensi se tavarapaljous, että muistin vasta kassalla jonottaessani, että lankaa ja kuminauhaa voisi myös tarvita. Kangaspalan löysin kuitenkin, sehän se oli pääasia. Se oli myös tarpeeksi iso, jos ensimmäinen ompelus menee tärviölle. Iloisin yllätys oli, että sain sen koko komeuden puoleen hintaan ilmoitetusta. Oooo, mikä tuuri! Halvalla lähti minun ompeluharrastus taas liikkeelle.
Tänään olisi vielä ohjelmassa yksi tilaisuus, jonne lupasin mennä avuksi. Käytännössä ja itseni tuntien taitaa mennä niin, että ehdin laittaa kaiken valmiiksi, mutta kun en tykkää jättää asioita liian viime tippaan. Ja onhan minulla ollut tätä aikaa hankkia tarjottavat ja muut tykötarpeet.
Joulusta minulla ei ole oikein muuta sanomista vielä, kuin, että toivon totisesti, että osalle naapureista olisi paikka, jonne voisivat mennä jouluksi. Vaikka sukulaistensa tykö. Mielellään vaikka koko loppuvuodeksi. Mölytköön ja tapelkoon siellä kaikessa rauhassa.
Tai onhan minulla se ompelukone! Kaasuttelen sillä ja soitan heviä.
Päässä soi jostain syystä Martti Servo, vaikken saakaan sanoista selvää enkä saa kiinni kappaletta. Liekö sitä edes olemassa muualla kuin omien korvien välissä. Tunnelma vaan sopii tähän hetkeen ja koko päivään, mitä tässä nyt on ehtinyt haahuilla. Leppoista oloa ja raitista ilmaa. Pakkasta tänään jo reilut kymmenen ja koko päivän.
Viikonloppu hurahti ja tämä tätsy siinä samalla. "Löysin" tässä taannoin vanhan käsityökorini vaatehuoneen ylähyllyltä, joten olen saanut aikani kulumaan vallan hyvin käymällä sen sisältöä taas läpi. Lähinnä nyt kuluttanut vanhoja villalankakeriä. Nuorempana kudoin aina syksyllä yhden villapuseron, mutta nyt en edes kuvittele sen sortin urakkaa. En jaksa keskittyä, saati, että mielenkiinto riittäisi niin pitkään projektiin. Tässä nyt on hollilla kaikkea muutakin.
Eilen nukkumaan mennessäni pyörin ja hyörin (kuvainnollisesti), kun mietin mitä kaikkea tässä voisi vielä tehdä. Ideoita ja suunnitelmia vain pulahteli päin näköä. Pari jakkaraa voisi "päällystää" ja muokata yhtä laukkua. Pitäisi vain uskaltautua johonkin kangaskauppaan ja löytää sellainen kori, missä on ylijäämäkankaita vai mitä ne on. Kangaskaupassa olen asioinut viimeksi 90-luvulla ja silloinkin äitini kanssa, joten on vähän hakusessa, miten siellä käyttäydytään. Älköön vain kukaan tulko kysymään mittoja tai mitä etsin. Minä mistään mitoista tiedä. Näppituntumalla sellaista sopivaa kangaspalaa, joka sopii väri(e)nsä puolesta. Yritin katsella jo kirpputorilta, mutta ei ollut.
Kirppiksestä puheenollen. Pöytävuokra-aikani on nyt onnellisesti ohi ja voin todeta, että ei hullumpi kokemus. Mitään ei rikottu, saati varastettu ja kaikki olivat joko tallessa tai mennyt kassan kautta. Se vain, että vaatteissa oli jo tuonkin lyhyen vuokra-ajan jälkeen ominainen kirppishajunsa, joten jatkolähetin satsin kierrätykseen. Jos olisin rohkeampi sielu, mainostaisin enemmänkin, mutta kun en ole. Jos taas kyseinen kirpputori on voimissaan vielä ensi vuoden puolella, saati minä, voisin ottaa toisen viikon.
Plussan puolelle jäin, mutta en rikastunut, koska pyytämäni hinnat tavaroista ja kirjoista olivat aika alakanttiin. Periaatteeni kun on, että kirpputorilla kirppuhinnat. Ostaessa ja myydessä. Kirjoista sain noin puolet myytyä, mikä olikin päätavoite koko viikolle. Nappikauppa ei käynyt, mutta niillekin keksin nyt myöhemmin itse käyttöä ja lopuille löytyi uusi, hyvä koti. Terveisiä vastaanottajalle, jahka postipoika löytää perille.
Lauantaina piipahdin TTT:n Kirpputorilla. Siellä sai jo esimakua ruuhkista, joilta ei voine täällä välttyä tänäkään joulunaikana. Vähän meinasi ahistaa, mutta ei liikaa, koska välillä pääsin raittiiseen ilmaan ja otin reissuni ulkoilunkin kannalta. Enemmän otti päähän ne muutamat keski-ikäiset naiset Sokoksen kassajonossa, kun jaksoivat valittaa (muka) hitaasta palvelusta ja pitkistä jonoista. Kivahan se tietysti on heittää small talkia, mutta olisivat olleet tyytyväisiä, että siellä sentään oli järjestetty vuoronumerojärjestelmä kassoille. Ei ollut vaaraa rynnimisestä saati etuilusta. Minä ainakin olin. Sitä tiesi pääsevänsä kassalle ja ulos jossain vaiheessa omalla vuorollaan - ja tokihan se jonotus oli vapaaehtoista. Kuka käski tulla tavarataloon lauantaina keskellä päivää kun siellä on satoja muitakin. Itsekin mietin ehkä pari minuuttia, jäänkö vai en. Sunnuntaina pysyinkin sitten kaukana kaupungin ruuhkista. Istuin kotona kutomassa ja mieli oli hyvä.
Mieli on ollut viime aikoina ihmeen hyvä. Uskalsin jopa ääneen sanoa, että nyt on taas ne ajat, kun ei ketuta mikään, onnellisuus- ja tyytyväisyysasteet aika hyvällä mallilla - ja vain siitä syystä, että saan olla ja tehdä mitä haluan oman aikatauluni mukaan. Miehellä on ollut omat kiireensä työ- ja vapaa-ajalla, joten hänkään ei ole muistanut tai jaksanut painostaa minua esimerkiksi työnhaussa. Onhan se tosiasia, että ei tämä minun luova kauteni tuo taloon euron euroa, vaikkei kyllä paljon maksakaan. Minusta kuitenkin suurempi merkitys on sillä, millä kiirillä olen. Se vaikuttaa niin moneen. Johan se on nähty ja kuultu.
Tammikuussa voi taas miettiä vakavampia. Nyt tuuletellaan pääkoppaa ja annetaan käsien käydä.
Onhan sitä joulumieltä saanut etsiä, kun ulkona on ollut ylipitkä syksy -ja vielä tympeimmästä päästä. Iloinen yllätys oli löytää parikin joulumielenkohentajaa täältä. Kiitos Unalle ja Marja-Leenalle. Tavoilleni uskollisena kiitän ja niiaan syvästi, mutten laita sitä eteenpäin, koska. On vain niin hankalaa erotella yhtään ketään missään mistään. Lähettelen lämpimiä ajatuksia joka päivä ympäri ämpäri, tuntekoon jokainen pistoksen poskessaan, jos haluaa.
Märkä syksy taitaa tässä lähiaikoina muuttaa vähän muotoaan; hitaasti, mutta varmasti. Lunta on sadellut koko päivän ja mitä otsikoita on uskominen, pakkasia on toiveissa jo ensi viikosta. Voin taputtaa pieniä käsiä yhteen ja vääntää hymyä vaikka väkisin.
Aikani jahkailtua otin sittenkin oman nurkkaukseni kirpputorilta. Vähän niin kuin koemielessä, että miten Tampereella kirppiskansa kohtelee tavaroita ja kuinka moni menee kassan kautta. Ei sillä, että olisin yhtään ennakkoluuloinen, mutta olen vain lukenut liikaa yleisönosastoja ja seurannut livetilanteita. Ahistuu siinä vähemmästäkin.
Enemmän meinasi ahistuttaa, kun kävin omia kaappeja läpi. Vaikka säännöllisen epäsäännöllisesti niitä aina käynkin lävitse, aina sitä ylimääräistä näyttää olevan. Koskahan pääsisin niistä lopullisesti eroon (siis oman käden kautta ja omasta halusta).
Katsoin eilen pitkästä aikaa Lumikit. Edellisen kerran näin sen telkkarista silloin 80-luvulla ja kyllähän se teki vaikutuksen. Olin tallentanut sen vajaa vuosi sitten, mutta nyt vasta otin aikani ja paikkani. Vähän harmittaa, etten marraskuussa ottanut asiaksi ja mennyt katsomaan sitä Teatteri Tapioon, kun kerta ilmoituksia esityksestä näin. Nyt se taitaa olla myöhäistä.
Tulevana viikonloppuna sopii olla hyvät kelit niin ulkona kuin omassa päässäkin, koska olen suunnitellut käyväni vaikka missä. Paino kuitenkin sanalla suunnitellut. Olen kirjannut kalenteriin pitkin matkaa tapahtumia ja muita ja nyt on h-hetket koittamassa. Keskustorillakin avautuu taas Joulutori ja se jos mikä piristää kyseistä aluetta.
Suomen kielihän on paikkapaikoin vähän hankalaa, jos siitä tehdään hankala. Siitä on monta monituista esimerkkiä kuluneeltakin syksyltä. Niinkuin niin kuin. Niinko. Terveisiä vaan Anulle, joka sai taas minun kielioppini sekaisin. Minua kuitenkin helpottaa, kun osaan persoonapronominit; mie, sie, se/tuo - me(t), te(t), ne/nuo. Molen, solet, son - molema, toletta, nuotton. Variaatioita unohtamatta.
Eikä lappalaista rekkakuskia, Mauria.
Älä syytä itseäsi, jos et ymmärrä minua tai saa selvää puheistani.
Otin tänään vähän takapakkia eilisen vastapainoksi. Eilen nimittäin heräsin miehen kellonsoittoon ennen kukonlaulua ja käytin tilanteen hyväksi nousemalla ylös. Uni loppui kuin seinään, toisin kuin töihin menevällä, mutta sainpa ainakin loistavan alun päivälle tehdä kotihommia.
Sään synkkyydestä johtuen aikaistin myös valohärpäkkeiden esillelaittamista. Kuvan maljakko on tosin ollut jo syksystä asti keittiössä, mutta koska tein täällä vähän muutoksia, löysi se tästä konepöydältä paikkansa, kun sen siihen kerta laitoin. Tammikuussa tulen katumaan, kun on kerättävä valot pois ja on taas totuttava hämärään nurkkaukseen.
Tämä on taas niin tätä, että kun on aikaa katsella kotona ympärilleen, sitä näkee ja keksii kaikenlaista, mitä pitäisi korjata, muuttaa ja hommata. Osaan pystyn ja kykenen itse vaikuttamaan; esim. eilen vaihdoin vessanoveen kyltin, joka sekin on odottanut vuoroaan kolmatta vuotta. Ei tässä turhia hötkyillä. Tiedä sitten, onko nuo merkitsemiset vanhuutta vai vieraita varten, mutta jotenkin ne kuuluvat tähän kalustukseen. Vielä jos pystyisi triplaamaan äänieristykset tässä kerrostalossa, niin olisin lähellä onneni huippua.
Harmittaa, että Jyväskylän Joulumarkkinat sattuu olemaan just nyt viikonloppuna, eikä veronpalautusten jälkeen. Tai jos olisin tiennyt niistä vähän aikaisemmin, olisi voinut sumplia viikonloppureissun Jyväskylään. Nyt iskee piheys ja järki päälle ja hyvä tilaisuus menee ohi. Ensi vuonna pitää kirjata ylös vähän paremmin kaikenmaailman tapahtumia ja messuloita. Mies pitää huolen epäsäännöllisen säännöllisesti muistuttaessaan näistä. Olen luvannut harkita. Pääsisin kuvaamaan niitä Jyväskylän valoja, jos hyvin käy.
Nauratti vähän, kun luin summittaisesti aikaisempia merkintöjä. Siitä miten innoissani olin syksyn työkuvioista - ja miten nopeasti ne muuttuivat. Vaan eipä tiennyt tyttö... miten totuus on tarua ihmeellisempi ja käytäntö toista, mutta tulipa testattua ja koettua. Nyt on vuorossa taas uudet suunnitelmat ja katiskat. Sitä ennen jatkan tätä huushollaamista ja omien akkujen latailua, kun ei aurinkokaan sitä tee.
Piti vallata tänään aamulla pyykkitupa, mutta pieleen meni. Pesukone olisi kyllä ollut vapaana koko päivän, mutta "joku" oli varannut eilisen pyykki-iltansa jatkoksi kuivaushuoneen koko täksi päiväksi! Argh! Siinä murenivat hyvät suunnitelmat. En ihan hyvällä katsellut varauskirjoja; sen tunsi varmasti myös naapuri korvissaan. Ehdin pestä vaatepyykin kotona, mutta lakana- ja pyyhekasat jäävät taas roikkumaan. Vaan minkäs näille mahtaa. Tähän saakka onkin tuo pyykkitupailu sujunut liian hyvin.
Olen kovasti viime aikoina pyöritellyt ajatusta jouluateriasta valmiissa pöydässä. Koska pikkujouluja ei ole eikä tule työpaikan puolesta, pitäisi löytää joku sopiva ruokintapaikka, joka tämän riemun mahdollistaisi. Toki kinkkua ja laatikoita saan kotonakin, mutta olisi se nyt mukavaa päästä ulkoruokintaan ja valmiiseen joulupöytään kerran vuodessa! Täytyy jatkaa lehti-ilmoitusten lukemista ja vertailua.
Joulusta ei ole muutoin mitään kummempia suunnitelmia. Taitaa mennä näissä maisemissa, valitettavasti. Joulukortteja en jaksa nyt askarrella, mutta teetin omasta kuvasta (siis aiheesta, en omasta naamataulusta, eh.) valokuvakortit. Tekeminen, tilaus ja toimitus oli sen verran sujuva ja nopea, että niitä voisikin teettää myöhemmin uusin aihein, jos niikseen tulee. Mitä siitä, että korteissa on takana pieni präntti www.ifolor.fi.
Nyt harmittaa, etten mennyt tänä syksynä niille Tampereen Kädentaitomessuille. En tosin silloin vielä tiennyt, että tarvitsisin vaikka mitä. Ainakin kassin (ei tuo sana kyllä kuulu minun sanavarastoon, mutta menköön nyt tässä tapauksessa.) ja kännykkäpussin. Kuvittelin jo itseni ompelemassa sellaista pussukkaa, mutta tarkemmin hahmoteltuani päätin kääntyä valmiisiin tuotteisiin ja valita niistä, jos kohdalle osuisi. Siinäpä hyvät kohteet veronpalautuksille; laskujen lisäksi.
BBstä sen verran, että olen tyytyväinen finaalinelikosta! Siellä on nyt ne kolme, joille soisin voiton.
Onnea päivänsankarille!
Klikkaa isoksi.
Tilapäivitys naamakirjamaisittain: ... kehtaa käyttää kotioloissa t-paitoja, jotka oli tuupannut vaatehuoneen takimmaiseen nurkkaan odottamaan muka parempia aikoja.
Nyt on jo toinen päivä ja toinen paita, jonka puin päälle sen jälkeen, kun olin todennut kuukausia, jopa vuosia sitten, että ahistivat liikaa. En tykkää makkarankuorista päällä. Mutta koska viime viikkoina on tapahtunut pientä muutosta; niin pientä, jonka oikeasti vain itse huomaan ja aamupäivisin, eh, päätin uhkarohkeasti kokeilla. Ja annoin olla. Miehen mielestä muistutan edelleen MichelinWomania, ja siinä ollaan kyllä samaa mieltä, mutta antaapa aihetta ainakin jatkaa tätä "kunnostautumista", jos kerran suunta on alaspäin ja pienempään kokoon. Kyllä se minulle sopii.
Kirjoitan näköjään vähän turhan avoimesti ja läpinäkyvästi sinne tänne, koska sain eilen taas yhdeltä kaverilta kukkia. Mikä ihana piristyspuska! Kirjoittamisesta puheenollen; miksei kukaan ole tuonut minulle vuosien saatossa sukkahousuja, vaikka niistä niin auliisti ja hyvällä sydämellä aina kirjoitankin! [No, unohtakaapa tuo heitto. Kyllä äiti hoitaa sen puolen. Ei tosin lähetä, mutta käydessäni saan aina pussillisen nyloneita; äiti puolestaan ostaa niitä pilkkahintaan tuttavaltaan, joka niitä työkseen katselee. Näin se homma etenee.]
Kun viimeksi tai joskus... kirjoitin, että pitää taas miettiä, mitä haluaisin tehdä isona työkseni, tai kun mies taannoin istutti keittiönpöydän ääreen ja kysyi, mitä aion tai meinaan tehdä (töiden suhteen). En tiennyt. Enkä tiedä. Olin niin nurkkaan tuupattuna sillä hetkellä, että meinasi nuppi seota. Ja sekoaahan se helpostikin, jos sille annan luvan, mutta toistaiseksi sinnittelen. Ei ole kuitenkaan kysymys elämästä ja kuolemasta, vaan vain työstä. Vastasin miehelle, kuten asia on, että sitten kun sellainen mieleinen ja mielekäs työ tulee vastaan, tiedän kyllä. Se vain kolahtaa.
Nyt on näin päässyt käymään. Asia on tosin vielä pahasti vaiheessa ja omat mahdollisuuteni saada se työ on aika pienet, mutta elättelen niin kauan toivoa, kunnes saan murskaavan tiedon, että pätevämpi/ä tms. löytyi. Sitten on aika murehtia ja pienesti itkeä tihruttaa, mutta sitä ennen toivon parasta ja odotan. Ei tässä vielä auta heittää vanttuita naulaan, kun on tilanne kesken.
Ko. työ ja työpaikka vaan olisi niin hieno mahdollisuus ja tilaisuus nyt tässä tilanteessa ja kaupungissa, että en tiedä miten päin olisin. Haluan sen työn, mutta johan se on nähty ja koettu, että aina ei todellakaan saa, mitä haluaa. Olen tosin onnekas ja kiitollinen, että pääsin kuitenkin haastatteluun asti ja vähän näkemään ja kuulemaan, mitä luvassa olisi. Olen joskus 25 vuotta sitten ollut ensikosketuksessa ko. paikkaan, tietämättä, tietenkään, että istun jonain kauniina päivänä samaisen päällikön "piinapenkissä". Kumpa ympyrä sulkeutuisi myös toisella tavalla. Olisi niin hienoa. Loppuisi tämä etsiminen ja ainainen kitinä ja valitus. Töiden saannista.
Tänne tuli "kunnon" talvi viimeinkin. Ensilumen satoi reilu viikko sitten, mutta eilen ja tänään näyttää niin valkoiselta. Lisää vaan! Kyllä tänne mahtuu, kunhan ei tupaan sada.
Vapaapäivästä johtuen olen ehtinyt tänään tehdä muutakin, kuin herätä. Olen lukenut lehtiä ja nettiä. Viime päivien haloo on noussut yhdestä tamperelaisesta kirpputorista. Jo ensimmäisen "yleisövihjeen" jälkeen tuumasin itsekseni, että minulla on vain hyviä kokemuksia. Käyn siellä kylläkin harvoin, ostan vähän kerralla tai en ollenkaan. Joka kerta olen saanut ihan hyvää/asiallista kohtelua. Jonottaa joskus täytyy, mutta eikös se ole myös kaupankäynnin merkki?
Melkeinpä ainut, mikä minut pitää sieltäkin kirpputorilta poissa, on hyökkäysvaunuilla sisään tulevat kanssa-asiakkaat. Toki jokainen on varmasti tervetullut, mutta kannattaisiko miettiä, kuinka leveillä lastenvaunuilla sinne pienille käytäville ahtaudutaan. Joukossa on toki huomaavaisiakin äitejä, jotka hoksaavat pitää käytävät suht avoimina tai ainakin jättävät tilaa ohittamiseen ja vastaantulolle. Eri asia on sitten ne hirmut, jotka parkkeeraavat kultamussukkansa keskelle käytävää ja jäävät katselemaan kirppispöytäantia toisaalle. Parhaassa tapauksessa lapsi huutaa kurkku suorana kuumuuttaan/nälkäänsä/tylsyyttään/ mitä vaan.
Lisää polemiikkia aiheesta täällä.
Huokaus.
Mistähän sitä taas aloittaisi, ettei heti kärkeen vali-vali-valittaisi. Toisaalta eihän tässä enää mitään hämminkiä ole; lokakuu on melkein jo lusittu ja talviaikaan siirrytty, joten toivon olotilani tästä tokenevan entisestään. Vielä kun lunta tulisi, niin minua ei pidättele mikään. Hah.
Viime viikko oli kyllä yhtä tervanjuontia. Pahin koko vuonna tähän astisista. Tiedän mistä kaikki kiikasti [ihan normaalia mielialan vaihtelua ja matalapainetta, siis] enkä itse kyllä tehnyt oikeastaan mitään* olotilan parantamiseksi. En edes herkutellut, jonka tajusin vasta myöhemmin. Huono omatunto vaan paheni, kun en saanut hoidettua edes muutamaa sähköpostivastausta, vaikka mieli teki koko ajan kirjoittaa. Ei vaan jaksanut tarttua ajatuksesta tekoon. Kyllä mie vielä... Naamakirjassa kaikki on vähän helpompaa.
*Teinpäs! Kävin hetken mielijohteesta uudessa parturissa. Ei sillä, että edellisessäkään mitään vikaa olisi, mutta voin kuvitella, että just sille päivälle en olisi saanut edes aikaa, joten käytin tilaisuuden hyväksi ja lompsin ennestään tuntemattomaan tuoliin. Olin sen verran kuitenkin tyytyväinen, että taidan lampsia seuraavallakin kerralla. Toki kotiin päästyäni jouduin taas kastelemaan hienon kampauksen ja tekemään siitä omannäköisen. Eh. Viihdyn paremmin sekasotkussa, kuin föönattuna. Puistatus.
Työrintamalta sen verran, että nyt olen ollut mukavissa paikoissa. Ei valittamista. Alkuun tosin tuntui, että kunto pettäisi alta, mutta mitä pitempään on ollut samassa paikassa, sen paremmin se alkaa sujua.
Olen entistä enemmän sitä mieltä, että elämän täytyy olla muutakin kuin työntekoa (ja julkisilla reissaamista). Mitä siitä, että se aiheuttaa välillä kituuttamista muutaman euron saldolla, mutta jos alkaa päässä pinna kiristyä, kun ei mitään muuta ehdi tai jaksa tehdä, niin ei hellvetti. Säännöllinen osa-aikatyö (työnkuvasta en ole vielä selvillä) olisi poikaa, mutta täytyy jatkaa vielä sellaisen etsimistä. Tai jotain muuta. Tässä nykyisessäkään hommassa ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta käytännössä kyllä. Varsinkin silloin, kun homma ei pelitä, kuten on sovittu. Silloin sitä istuu pakosti itsensä kanssa keittiönpöydän ääreen ja miettii, mitä seuraavaksi.
Uskotko, jos sanon, että nikottelin ja itkin eilen silmät päästäni töistä kotiuduttuani? En minäkään, mutta näin pääsi käymään.
Hillitsin työpäivän aikana kieleni ja kroppani, mutta kun kotioven suljin, aukeni kyynelhanat ja sanavarasto. Olin niin totaalisen kiukkuinen, ärtynyt, kettuuntunut (lievin ilmaisu), kireä ja mitä kaikkea, että sitten se purkautui parhaalla mahdollisella tavalla. Itkulla kotona (töissä sentään sain pidettyä mölyt mahassa, kuten ne ilkeät vastasanat, joita kyllä mielessäni lauoin. Pitäisi olla rohkeutta sanoa pahastikin vastaan, jos toinenkin osapuoli laukoo mitä sattuu, mutta ei minusta vielä eilenkään ollut siihen samalla mitalla takaisin -leikkiin. ) ja asian purkamisella miehelle, kenelles muulle. Onhan näistä itkupotkuraivareista töiden jälkeen jo melkein vuosi, joten olihan se jo aikakin; nyt tosin aivan eri syistä.
Sisäinen sensuurisantrani estää minua kertomasta päivästä ja asiasta liikaa, vaikka mieleni tekisi kailottaa tilanteet ja ihmiset esiin. Päätin jo mielessäni, että toista kertaa en samaan paikkaan mene, jos se vain mitenkään on mahdollista välttää. Laitoin kalenteriinkin ko. paikan kohdalle muistisanan välttele!
Mikä hellvetti joitakin naisia vaivaa? Mikä tekee joistakin niin tympeitä, ylimielisiä ja töykeitä ja mikä oikeuttaa heitä kohtelemaan muita (naisia) miten haluaa? Taas törmäsin pahimman kautta siihen, minkälainen työyhteisö voi olla, jos on pelkkiä naisia. Joskus on niin, että työpaikassa ei tarvita kuin yksi, joka pilaa ilmapiirin, mutta eilen törmäsin paikkaan, jossa oli yksi nainen, joka ei minun silmissäni kuulunut joukkoon. Oli meinaan aivan liian mukava ja asiallinen siihen ympäristöön ja käyttäytyi täysin päinvastoin, kuin ne muut. Siitä kiitos hänelle! Ilman häntä olisin varmasti hajonnut kesken päivän.
Tähän väliin on tosin mainittava, että olen tässä keikkailun lomassa tavannut mukaviakin naisia ja paljon! Ei kaikilla tamperelaisilla naisilla todellakaan ole myrkyllinen kieli. Ottavat työkaverikseen ihan sujuvasti eikä ole ollut minkäänlaista ongelmaa kumminkaan päin. Perehdytys on toiminut yleensä aina ja suhtautuminen "sijaiseen" luontevan ystävällistä. Väitän olevani töissä ahkera ja teen parhaani, mutta jos se ei jollekin riitä, niin se on voi voi. Tehköön sitten itse ja paremmin. Paras kiitos eräältä työpaikalta oli, että olin "positiivinen yllätys", mitä lie sitten tarkoittikaan, mutta se tuntui kivalta. Kaikkien meidän hanttihommalaistenkin puolesta, että kyllä meissäkin löytyy potentiaalia. Eh.
Jännä, miten kokemukset voi erota toisistaan; syyskuun ensimmäinen keikka oli todella mukava ja hyvä aloitus - tämä viimeinen sitten kaikkea muuta. Mies tosin muistutti, että enkö muka ollut varautunut tähän, että niitä paskojakin paikkoja voi tulla vastaan.
Eilen illalla en saanut unta sitten millään. Pyörin ja hyörin ja olin virkeä kuin peippo. Luulin jo, että se on täysikuu, mutta sunnuntaina vasta. Kai ne päivän tapahtumat ja muut ajatukset valvottivat sen verran, että uni pysyi kaukana. Nousin miehen "käskystä" ylös ja menin tyhjentämään kovalevyä. Uni on tullut joskus kahden pintaan. Turha kai mainita, että työmotivaatio tälle päivää on tasan nolla, joten pidän vapaapäivän. Piste.
Odotan viikonloppua. Se vienee ajatukset toivottavasti muualle ja pääsen pois täältä vähäksi aikaa.
Näitä maanantaita tuppasi olemaan jo vähän ikävä. Kun saa touhottaa omiansa ja voi tehdä mitä lystää tai olla tekemättä. Tähän mielentilaan päästin itseni tosin vasta lähempänä aamuyhdeksää. Lepo vaan! Sisälläni asuu edelleen myös se pieni lusmu, joka nauttii työttömistä päivistä. Tai onhan tässä kotonakin tekemistä vaikka millä mitalla. Sänkypuuhissa meinasi tulla hätä käteen, mutta paino sanalla meinasi. Juuri kun tapetilla on miehen uusi polkupyörä (ajatus vasta ostosta) niin rahanmenoa olisi muutenkin. Saapas näkee, miten pitkään pärjään teippauksilla.
Viikonloppuna kävin kaverin kanssa teatterissa, kun mies "joutuikin" töihin. Ei se aivan noin mennyt, mutta hyvää seuraa sain kuitenkin ja esitys - se oli todella hyvä. Hanna - suosittelen teillekin!
Tein pari myönnytystä taas männä viikonlopun aikana. Oli pakko kaivaa jo ne sukkahousutkin kaapista, kun luulin ulkoilevani sunnuntaina oikein urakalla. Menosuunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja autoilin sitten ympäri kaupunkia. Vähänkö se oli mukavaa, kun ei ollut ruuhkasta tietoa ja vein itseni jopa mukulakiville asti. Sitä ei ole tapahtunut sitten 90-luvun, jolloin olen ajanut nykyään olematonta poikkikatua Keskustorilla poliisiauton perässä. Tarkoituksella seurasin, koska luotin, että poliisin luulisi tietävän, mitä katua saa ajaa ja mitä ei. Ainakaan väärään suuntaan. Jos nyt olisin joutunut pakosta sinne ajamaan, olisin varmasti ehtinyt panikoida ja lyödä jarrut pohjaan, mutta nyt se oli pelkästään mukava kokemus. Näin ne kynnykset madaltuu.
Toinen kynnyksen ylitys oli se, että annoin kaverilleni linkkivinkin kuvaplökiini ja sitä kautta kellareihin, joissa luu...dat kolisee nurkissa. Mikä lie hyvä kantti minulla oli päällä, mutta ei tällä hetkellä edes kaduta. Päinvastoin helpottaa, kun nyt ei tarvitse kierrellä ja kaarrella kahvipöytäkeskusteluissa saati muutenkaan. Olen kyllä jo aikojen alusta ollut varma siitä, että jos jollekin näistä kerron, niin juuri hänelle, mutta nyt vain meni aikaa useampi vuosi ennen kuin rohkenin.
Ihan suotta, huomaan nyt, koska en osaa edes nolostua, vaikka ehkä pitäisi.
Ei mennyt montaa päivää edellisestä merkinnästä, kun kuului se klik ja sen jälkeen onkin vauhti entisestään koventunut. Melkein kirjaimellisesti olen juossut töiden perässä ja niitä töitä tuntuu riittävän. En todellakaan valita, että syksystä tuli tällainen. Itsepä kerjäsin ja laskin kaiken tämän vuodenajan varaan, että muutos on tultava - ja muutos tuli. Ei sentään valkeus, mutta Loisto. Mukava syksy tähän mennessä! Ja lämmin. En ole vieläkään käyttänyt sukkahousuja, paitsi pesupähkinöiden pussitukseen, mikä on merkillepantavaa.
Olen kuullut monenlaisia kommentteja tästä nykyisestä härdellistä, mutta pohjimmiltani sanon piut paut parjaajille. Joillekin kun ei mikään ole hyvä. Kun olin työtön (olen sitä edelleen), sitä päivitellään - kun hommasin itselleni töitä; vaikkakin käytännössä osa-aikaista, sekään ei miellytä kaikkia. Jaksavat murehtia puolestani, miten turhaa (rahallisesti tuskin kannattavaa) sellainenkin on ja helpommalla pääsisin, jos vain olisin liiton rahoilla.
Totta varmasti toinen puoli, mutta eiköhän tässä tullut jo melkein vuosi haahuiltua ja lihottua fyysisesti, vaikka pankkitili teki toisinpäin. Nyt näen erilaisia työpaikkoja ja ihmisiä ja saan edes vähän ylimääräistä rahaa. Toki jos onnistun saamaan pitempikestoisen työn omalta tai toiselta alalta (tai voitan lotossa), lopettanen nämä hanttihommat, mutta tällä hetkellä en näe mitään syytä, miksi en jatkaisi, kun kerta vauhtiin pääsin.
Olo on vähän niin kuin koululaisella, joka aloittaa koulutien. Täytyy hommata uusia koulutarvikkeita ja vaatetusta; mitä nyt tuleekaan tarvitsemaan.
Viime päivät on hujahtaneet vähän näissä alkuvalmisteluissa ja juostessa pää kolmantena jalkana paikasta toiseen. Pinnan alla kytee ja kuplii, enkä meinaa oikein pöksyissä pysyä.
Tässä välissä sitten viime merkinnän olen myös sivistänyt itseäni käymällä reissussa. En ollut yksin, enkä kaksin, mutta ei se mikään seuramatka sanan varsinaisessa merkityksessä ollut. Se, mitä tuolta matkalta opin, oli mm. se, että ensi kerralla lähden kaksin ja ollaan heti vähintään kaksi - kolme päivää, että siellä ehtisi nähdäkin jotain ja vielä vähän enemmän. Paremmin. Nyt sitä mentiin vähän niin kuin kello kaulassa ja naama o_O. Siellähän on niin paljon nähtävää ja ihmeteltävää. Ihana paikka! Ostin ennen matkaa sanakirjankin, jotta osaisin sanoa edes kiitos ja tilata kaksi kahvia. Onnistuin. Loput meni englannilla, kuten pelkäsin. Kukaan ei edes passia kysynyt!
Työstä. Sehän on selvää, että oman alan töitä tässä kaupungissa on ollut tuskastuttavaa hakea ja saada. Ja kenties lukea; olenhan tässä samassa jamassa ollut jo pitemmän aikaa. Poissuljin kuitenkin muutaman asian; puhelinmyyntityötä en suostuisi tekemään, enkä edes harkinnut lasta saati koulunpenkkiä. Minusta ne on huonoja vaihtoehtoja tähän tilalle - ainakin omalle kohdalle. Jokainen toki tekee, kuten tykkää ja parhaaksi kokee.
Tästä minun omasta valinnasta ja ratkaisustakin voinee olla montaa mieltä, mutta ainakin teoriassa se antaa mahdollisuuden työntekoon. Vaikka sitten aluksi keikkaluonteiseen, ellei pitempää pätkää onnistu saamaan, mutta tienestipuolelle toivon kuitenkin pääseväni. Johan tässä on kekkuloitu useampi kuukausi.
Tilanteen ollessa tämä, ei kovin kannattaisi nirsoilla. Note to myself. Aika hyvin olen päässyt asioissa eteenpäin, koska nyt vain odotan sitä oikeata hetkeä, jolloin kuuluu klik, kun asiat menevät omille paikoilleen ja voin nostaa kytkintä ja laittaa ketjun roikkumaan! On aika helpottava tunne tällä hetkellä. Ja odottava.
Tämä täti on valmis tarttumaan töihin!
Pakko istua koneelle ja yrittää rauhoittua. Vetää syvään henkeä ja laskea eins, zwei, drei ja niin etiäpäin. Kymmenen on hyvä luku, koska en pitemmälle muista.
Jos salmiakin syönti aiheuttaa tällaisia päiviä, niin taidankin liittää ruokavaliooni more salted licorice. Vai pitääkö vain tarkistaa almanakkaa, kuunasentoa, kalenteria. Hyvä on, se on torstai ja se on aina ollut toivoa täynnä, mutta joko nyt natsaisi kunnolla. Kaikki merkithän jo viittaa siihen tai sitten jo illalla viittaan kintaalla koko hässäkälle ja nukun yön yli (lämpimän, kesällä pestyn täkin alla; otin viime yöksi jo täkit taas käyttöön ja voih! miten mukavaa ja pehmoista oli nukkua.) ja tuumailen taas uudelleen.
Kännykkä on piippaillut epätavallisen useasti tänään jo aamusta tekstiviestin merkiksi. Kaverit aktivoituneet, kuka minkäkin asian takia. Yksi onnitteli, toinen harmitteli parisuhdettaan, kolmas ilmoitti tänne tulosta. Siinä nyt päällimmäiset (ilon-) aiheet. Ei tietenkään toisen parisuhdeongelma ole mikään hyvä asia.
Taannoinen työhaastattelu poiki sen verran, että annettiin jo toivoa työllistymisestä. Toivo on tosin aivan eri asia, kuin t-/käytäntöönpano. En siis oikeasti vielä hihku, kunhan vain olen täpinöissäni ja katson ja kuulostelen mitä tuleman pitää. Keskusteluissa on vain vilahtanut sanat työsopimus, verokortti, töihin. En kyllä korkealta tipahda, jos ne ovatkin sitten pelkkää sanahelinää ja lupailuja, mutta pääasia, että jotain on vireillä. Kerrankos minua on aiheen tiimoilta vedätetty. Työttömiä kun saa kohdella vähän miten sattuu. Muka.
Klikkaamalla isommaksi saa ehkä paremmin selvää.
Meinasi unohtua raportoida nämä vähän paremmat uutiset ja tapahtumat kuluneelta viikolta. Liityin alati kasvavaan SAMU-porukkaan ja ostin kuin ostinkin paketin pesupähkinöitä.
Kävi vain pieni vahinko, kun luulin sen valkoisen pesupussukan löytyvän tuosta laatikosta, mutta eihän sitä siellä kannen alla ollut. Niitä kuulemma myydään/annetaan erikseen. Taitaa olla liikekohtaista, miten homma hoituu. Ei täällä myyjä asiasta mitään maininnut tai vihjaissut, tarvitsenko pesupussia. Taidan näyttää sitten niin vanhalta pähkinältä, että oletti minun vain santsaavan ja tietävän jutun juonen.
Kotona pesuhetkellä meinasi tulla hätä käteen, että mihin minä sitten ripottelen ne pähkinät, kun pussukkaa ei ole ja pyykkiä piti päästä testaamaan. Ylimääräinen kaupunkireissu ei tullut kuuloonkaan. Mielessä kävi pyykkipussi, jonne yleensä tungen kaarituelliset ja tuettomat rintsikat, mutta siinä samassa hokasin sukkahousut. Niitähän minulla riittää ja niitä saa aina lisää.
Ei muuta kuin sakset käteen ja vaatehuoneen puolelle löytöretkelle. Lopputuloksena oli nämä. Toivoin niiden ajavan saman asian ja nyt, kolme pestyä koneellista kokeneempana voin sanoa, että toimii! Sekä pähkinät, että nuo nyssäkät.
Laitoin nyssäköihin 5 pähkinän puolikasta ja yhdellä nyssäkällä pesin kaksi koneellista. Löytyy hyvin pyykin seasta ja kuivuu helposti. Tänään laitoin käytetyt kuoret bioastiaan [ja sukkahousun jämät roskiin, blogg. huom.] ja uudella nyssäkällä pesin siis kolmannen satsin. Täytyy sanoa, että eivät ne kokeneemmat omiaan puhuneet; pehmeätä pyykkiä tulee ja hikiset puserot peseytyy ihan yhtälailla ellei paremmin, kuin nestemäisellä, jota yleensä käytän.
Vielä on pähkinät käymättä läpi - aion meinaan tehdä tutkimuksen, josko löydän siemenen, jonka voi laittaa multaan. Sisäinen viherpiipertäjä on jo peukalo tanassa.
***
Työhaastattelu on myös takanapäin. Tiedä sitten, mitä siitä irtoaa vai irtoaako mitään, mutta tulipa käytyä. Enemmän nyt odotan työkkäriltä, jonne varattiin oikein aika ja jolloin on tarkoitus käydä erinäisiä vaihtoehtoja läpi. Tai minun mielestä niitä ei ole kuin yksi; työllistyminen. Olisi se sitten palkkatuen turvin tai muutoin.
Toisaalta harmittaa, etten ole vajaakuntoinen. Olisin kaikesta päätellen jo työllistetty ensimmäisen viiden kuukauden työttömyyden jälkeen. Nyt annetaan kuukausien vaan kulua ja päivitellään sitten vuoden jälkeen, että oi ja voi, ettei sinusta nyt vaan tule pitkäaikaistyötön ja syrjäytymisvaarassa oleva. Syyskuussa lienen taas viisaampi. Ainakin vanhempi, eh hehe.
***
Passinhaku onnistui turhankin helposti. Ei tapahtunut mitään jännittävää. Heille riitti Kela- ja ajokortti. Ensi viikolla voin noutaa valmiin passin.
Valokuvaussessio oli aika hämmentävä. Neljästä passikuvasta piti maksaa 19,90! Omasta laiskuudesta sain maksaa, koska menin ensimmäiseen vastaantulleeseen valokuvausliikkeeseen. Netin mukaan keskikaupungilla olisi samat irvikuvat saanut kympillä. Vertailu kannattaa vain silloin, kun sen toteuttaa myös käytännössä. Tosin tuo hinta paljastui vasta kassalla. Sama pöllämystynyt ja vähän säikähtänyt ilme minulla on nyt passikuvissa. Silti pokka piti.
Enää puuttuu se ulkomaanmatka.
Tai matkakuume.
Minut on taas suututettu. Tai taas on vähän liioittelua ja suuttumus aika lievä ilmaisu. Toki olen tässä viime hetket yrittänyt rauhoittua ja katsoa asiaa myös toisesta näkövinkkelistä sieltä pullonpohjalta, mutta ei auta. Tarpeeksi ärsytettynä voin ja halutessani osaan olla kovinkin vtumainen. Ärjähtelen, kuten Leijonan kuuluu ja tarvittaessa olen pitkämuistinen.
Minuthan on vallan helppo suututtaa lupauksilla, joita ei pidetä. Tarkoitan sellaista aietta, lupausta jostakin tapahtuvasta, joka ei sitten tapahdukaan, mutta josta ei ilmoiteta, että luvattu asia peruuntuu. Kuten nyt esimerkkinä sovittu tapaaminen ja toinen tekee oharit. Hei, kaverit, älkää kokeilko sitä minun kanssani! Tämä kaikki kuuluisi vuodattaa ihan jossain muualla internetin syövereissä, mutta koska minulla on oma kellari, teen sen täällä.
Vaikka olen työtön, niin ei se tarkoita sitä, että minulla on 24/7 luppoaikaa ja mielenkiintoa järjestellä köyhäkin päivä- tai viikko-ohjelma vain sen takia, että jotain sovitaan, mikä ei sitten toisen osapuolen kohdalla pidä kutiaan. Ja vaikka minua pidetään kilttinä, on turha kuvitella, että suhtaudun pelkällä hymyllä moisiin tempauksiin. Joku roti!
Okei, ensimmäisen kerran vaivauduttiin ilmoittamaan, että tuli este, ei onnistu. No problem. On hyvä ilmoittaa, jos tulee muuta. Sovittiin uusi päivä, kaikki piti olla ok. Eipä vain ollut. Asia tosin ilmeni vasta reilusti myöhemmin, kun itse otin yhteyttä, että mikä nyt maksaa. Ei tässä voi koko päivää odotella ja päivystää.
Omat hälytyskelloni yrittivät kilkattaa jo ensimmäisen peruuntumisen aikana, mutta vaiensin ne; eihän nyt sellaisia ajatuksia sovi toisesta ajatella. Tämän päiväinen vetikin sitten pohjan kaikelta ja saatoin taas todeta, miten oikeassa olin, vaikka en olisi halunnut olla. Savolainenkin on luotettavampi, kuin entinen holisti. Miten niin entinen, tuumaan nyt. Kesän aikana on ollut kaikenlaisia merkkejä ilmassa ja minä olen tunnettu siitä, eh, että luen myös rivien välistä. Joskus ne johtopäätökset menevät pieleen, mutta valitettavan usein osun oikeaan. Sitä vain tässä mietin, että saisin varmaan edelleen odotella ja ihmetellä, ellen olisi itse kysynyt. Argh! Mitä energian tuhlausta!
Nyt voi mennä tovi jos toinenkin, että uutta tapaamista virittelen. Luottamus tärähti nyt sen verran, että olen varuillani.
***
Anu sai kuitenkin aamun maistumaan mansikalta. Linkkauksella kiitän ja niiata niksautan, koska en ole tähänkään mennessä merkkejä kellarin seinille ripustanut, enkä taida sitä tehdä jatkossakaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö välittäisi ja tykkäisi hyvää moisista muistamisista. Eteenpäinlaitto on vain niin hankalaa; kaikki lukemani bloggaajat ansaitsevat kunniamerkkejä.
Tuuliviiri rauhaton - sopisi liiankin hyvin tämän hetken tunnusmusiikiksi. Pää ja kalenteri on taas täyttymässä kaikenlaisesta, mikä ei sinne ole tavallisesti kuulunut. Hämmentäviä aikoja elämme, joten pientä täpinöintiä on ilmassa.
Kyllä-sana joutaisi narikkaan minun sanavarastosta vähäksi aikaa. Toisinaan se kattaa myös kaikki ei:n vastakohtaa vastaavat sanat. Vielä eilenkin harmittelin, miten väärässä kohtaa kyllä voi aiheuttaa väärinkäsityksiä ja sitä kautta mielipahaa. Tai jotain. Tiedän, että tein taas kärpäsestä härkäsen, ja asiahan kuitattiin jo selväksi, mutta kun harmittaa ja nolottaa omat sanavalintani. Tekisi mieli poistaa koko kommentti tai ainakin korjata sitä. Ei ole kovin hyvä yhdistelmä lukea ja kommentoida blogeja ja samalla katsoa televisiota. Alan lipsua.
Mutta mitä tästä opin. En mitään. Muistutti vain, että tarkkuutta, tarkkuutta, koska suomen kieli on niin monipuolinen ja monimerkityksellinen. Riippuen myös, missä sanassa on se paino.
Jospa pääsisin tämän(kin) asian yli nyt suosiolla.
Etteenpäin!
Palatakseni kuitenkin vielä Anun blogiin, koska hän oli ties monesko pesupähkinöistä kirjoittava. Päätin lopulta, että alkavalla viikolla kipaisen kaupassa ja haen niitä kokeiltavaksi myös tähän huusholliin. Vanhaa nestemäistä pyykinpesuainetta on vielä jäljellä ja on tarkoitus niitä ostaa myöhemminkin. Sen verran kuitenkin olen luetun perusteella kerännyt ennakkotietoa, että vaikeita tahroja pähkinät eivät irroita, mutta eivätpä ole tehneet sitä myöskään ns. tavalliset pyykinpesuaineet. Varsinaista valkopyykkiä meillä tulee todella vähän, koska suurin osa vaatteista on mustia tai jotain sinnepäin, joten senkään suhteen ei liene estettä käyttää pähkinöitä. Ja ainahan on se varapullo nestemäistä jemmassa. Luin jostain myös sen, että välillä kannattaakin pestä jollain muulla kuin pähkinöillä, niin ei kone ala haista. Tämä siis toisen käden tietona; minen vielä sano juuta enkä jaata. Täytyy ensin kokeilla.
Ensi viikolla taidan mennä testaamaan, miten onnistuu saada passi ilman passia. Tästähän on ollut joskus naputtamisen aihetta, koska minusta ne ohjeet ovat vähintäänkin hassuja. Mutta kohta lienen taas yhtä kokemusta rikkaampi ja voinen kertoa, riittikö se pelkkä ajokortti vai mitä ne vaativat todistaakseni, että miehän se vain olen.
Enpä tässä ole kuin vuosikaudet jahkaillut sen pahaisen vihkon hommaamisen kanssa ja nyt päätin hoitaa senkin alta pois. Tiedä vaikka pääsisin käyttämään sitä jo tänä syksynä. Jänskättää!
On taas iso ratas lähtenyt pyörimään. Vai johtuuko kaikki vaan hyvästä kuun asennosta. Aivanpa se ja sama. Pääasia, että kiiri on nyt suht hyvä.
Olen siivoskellut hiki hatussa (lievästi sanoen) ja siirtänyt huonekaluja eestaas. Käytän tekosyynä vaikkapa asuntomessujen antamaa inspiraatiota ja tunnetta siitä, että jotain tarttis tehä, mutko mihinkään suurempaan (remonttiin tai uuteen huonekaluun) ei ole varaa, niin tehhään sitte olemassa olevalla. Ja kun aikani tuumailin ja jahkailin, niin pari päivää se vei -tällä kertaa. Harjoitus jatkuu taas seuraavalla kerralla, kun tämä nykyinen järjestys alkaa tympiä. Tai joku muu asia.
Pitäisi kai kiittää joskus uusia naapureita, koska heidän ansiostaan imuroin nykyään mielelläni. Ja tavallista useammin. Ei vaan jaksa kuunnella sitä meteliä, mikä niistä lähtee. Koko konkkaronkasta. Hyvää tässä on myös se, että herään muutenkin jo kuuden jälkeen.
Työrintamalla puhaltaa sen verran, että sen just ja just huomaa. Menen ensi viikolla työhaastatteluun. Toki nyt kun sen taas kirjoitin ääneen, kaikki menee pieleen ja yritys jatkuu aina vaan. Mutta tilanne tällä hetkellä on aika kutkuttavan jännittävä. Odottava. Ehkä odotan ihmettä tapahtuvaksi. Kokemusta ainakin.
Kuva on Asuntomessuilta.
Huokaus.
Kokonainen heinäkuu humpsahti suht kivuttomasti ilman näitä päivityksiä ja jaarituksia. Toki täysin ilman nettiä en ollut, siitä pitivät huolen mm. kuvaplöki, naamakirja ja muutamat blogit. Joku roti irtaantumisellakin!
Eilen alkoi tosin tuntua siltä, miltä pitääkin; kirjotuttaa. Vähän sama kuin kutituttaa. On pakko päästä koneen äärelle ja naputtaa ulos kaikki se, mikä pyörii mielessä. Delete hoitaa loput. Katsotaan, mitä jää jäljelle.
Kesällä tapahtunutta
Kuva kertonee enemmän kuin kannattaisi selitellä. Olen yrittänyt ulkoiluttaa itseäni ja kameraa ja etsiä uusia kuvaus- ja piipahduspaikkoja. Pitäisi vaan jaksaa ja uskaltaa kiertää enemmän. Pyörä on mitä mainioin kulkupeli, kunhan vain kunto kestää.
Aasinsiltana pyörinkin blogeihin, joista on sananen sanottavana. Lomareissulla jäi vähän rästiin kissablogin seuraaminen, mutta olen kirinyt lukemalla kuulumisia ja seuraamalla nyt kahden kisun arkea. Näin ei-kissaihmisenä on vaan pakko todeta, että aivan ihania!
Yksi viime aikojen (no, pitemmältä ajalta tokikin, mutta varsinkin tämän kesän aikana) suosikkiseurantakohteistani on ollut tämän neidin blogi (jos toinenkin). Mietin pitkään, miten ne tulleet ajatukset ja tuntemukset merkintöjä lukiessa muotoilisin, koska siinä on se vaara, että ne luetaan väärin; mielinkielinkehuina tai jonain. Miten voi sanoa puolihuolimattomasti, että tykkään tavastaan kirjoittaa arjestaan ja tapahtumista ym. On ihana lukea näin vähemmän sosiaalisena ihmisenä niin valoisia [keksittävä kenties toisenlainen adjektiivi] merkintöjä, joista tulee itsellekin hyvä mieli. Joistakin asioista (esim. työelämän järjestäminen niinkin kätevällä tavalla) olen rehellisesti, mutta terveesti kateellinen. Voisinpa melkein sanoa, että olen nykyään Mari-fani hymiöllä.
Muuten vain hauskuutta olen löytänyt tuolta ja kauniita kuvia esim. tuolta.
FB
Koukutukseni naamakirjaan on ja pysyy. Tai nykyään se on oikeasti hyvä yhteydenpitovälinekin. Sitä kautta on tullut uusia, mutta myös vanhoja tuttavuuksia/kavereita. Teinpä tässä kerran senkin, että poistin yhden kaverin - enkä kyllä kadu. Kaduin sitä, että menin tekemään kaveripyynnön. Mikä lie limppi oli ajatuksissani, kun klikkasin pyyntöön saakka, kun hänet löysin toisen kaverin listalta. Ollaan vanhoja koulukavereita, mutta sen jälkeen - ei mitään. Helpotti, kun sain asiat taas järjestykseen ja piuhat omiin käsiin. Kaikkeen sitä haksahtaakin hyvänä päivänä. Hmph!
Niistä tilapäivityksistä (mietinnöistä) haluaisin sanoa pari sanaa, mutta kirjoitankin sen tänne. Ketä kiinnostaa ihmisten työvuorolistat?? Ei minua ainakaan. Minulle on yksi lysti, meneekö joku ilta- vai yövuoroon - vai tuliko just töistä/onko töissä/ montako vapaata on tulossa. Toki töistään voi kirjoittaa, mutta se, että miten! Sillä on vissi ero. Olen mielessäni vannonut, että jos joskus vielä pääsen töihin, en taatusti kirjoita aamulla "lähdenpä tästä töihin" ja kotiin palattuani "tulin töistä". Argh! Menenpä tästä pas...
Työkuvioita
Aika tasaisen harmaata näyttää olevan. Yritystä on, mutta katsotaan johtaako se taaskaan mihinkään. Yhden kortin suoritin tässä kesällä, josko se tuottaisi yhtään parempaa tulosta. Aika näyttää. Eihän ne työt (enää) nykyistä alaani olisi, mutta jotain järkevää tässä olisi päästävä tekemään palkkaa saadakseen. Alkaa tämä liiton rahoilla eläminen ja kituutus tympiä. Toki hyvällä omallatunnolla olen, koska osittain omalla tienestillähän nuokin rahat on raavittu kasaan. Se vain tuntuu tökkivän, että pelkästään rahan takia kaipaan takaisin työelämään. Kovinpa se motivoi.
3h+k+s+p
Asumiskuviot on edelleen samat. Valitettavasti. Käynti asuntomessuilla ei kyllä yhtään helpottanut tätä ajatusleikkiä ja suunnittelua. Nyt voisin jopa kuvitella muuttavani omakotitaloon, jos vain ympäristö- ja muut asiat natsaisivat kohdilleen. Josta tulikin mieleeni, että toivottavasti edes joidenkin haaveet toteutuu ja kaikki käy parhain päin. Jännittävää!
Huonona -tai hyvänä, miten sen nyt ottaa - hetkenä ollaan puhuttu miehen kanssa paluumuutosta. Ei nyt aivan kotiseudulle, mutta sinnepäin. Ei mikään mahdoton ajatus toteuttaa, mutta se ajoitus tässä mietityttää. Onnensanat ei ole tuonut vieläkään sitä suurempaa voittoa ja lottoan sen verran harvoin, että sillä tavalla tuskin tulee ylimääräistä, joka ratkaisisi nämä taloustuumailut kerta laakista. Mies on suunnitellut työkuvioita ja elättelee hänkin yhtä mahdollisuutta, mutta ei taida olla järkevää ihan vielä just nyt heti laittaa asioita eteenpäin. Olen pelkuri, myönnän. Toisaalta, onko tässäkään mitään järkeä, että hermo kireällä asutaan tässä, kun voitaisiin elellä auvoista arkea jossain muualla omissa oloissamme oman pihan laitamilla. Eihän tämä vaatisi kuin askellusta pankkiin ja neuvotteluja - ja suuntaamista eteenpäin toisaalle.
Haaveita, unelmia... Pakko elätellä niitäkin, ei tätä muuten jaksa. Olen lohduttautunut sillä, että taannoinen tänne muuttokin vei reilun vuoden. Haaveilusta suunnittelun kautta muuttoon. Jos miehen työtilanne ei olisi näinkään hyvä kuin mitä nyt on (koputusta), ei päätösten teko olisi ollenkaan näin hankalaa. Liekö se on järki kumminkin taustalla, joka jarruttelee.
Syksy 2009
Elokuu alkoi ja olen siitä enemmän kuin tyytyväinen. Se tietää syksyä ja syksyllä tapahtuu aina kaikenlaista. Niin tänäkin vuonna. Sitten vielä kun tapahtuisi myös mukavia yllättäviä asioita, niin mikäs sen parempaa. Kaikkea odotellessa.
Reissun aikana ja vallankin sen jälkeen tuli pähkittyä, miten helppoa olisi irtaantua televisiosta (kyllä se siellä oli, mutta en joutanut saati malttanut katsella) ja blogeistani, vaan ei kuitenkaan internetistä. Sitä nyt olen tässä pähkinyt muutaman tovin kotona. Jotenkin tyhjä olo. Sekava.
Kotiinpaluu tänne tuntui yllättävän tahmealta ja vaikealta. Ehkä sitä ehti liiaksi taas tottua kotioloihin siellä toisaalla ja akut latautuivat ihan eri tahtiin, kuin täällä.
Ehkä tämä tästä selkiintyy, jahka aikaa kuluu ja päivät pimenee.
Ajat ei aivan täsmää.
Ei haittaa, vaikka aurinkorasvapurkit olivatkin muutaman vuoden vanhoja (aukaisusta; päivämäärästä ei ole tietoa), kun eipä niille enää ole ollut moneen päivään käyttöä. On niin vilu, että sukat piti penkoa laatikosta ja aamutossuilla lampsin sitten parvekkeella.
Sen mitä lampsin.
En tajunnut enkä muistanut viimeksi asumismukavuudesta kirjoittaessani koputtaa puuta. Eihän sitä pitkään kestänyt. Tai eihän tässä mikään hätä ole vieläkään, mutta kummasti tuli eilen jossiteltua, että olisi sittenkin pitänyt muuttaa rivitaloon ja mielellään päätyasuntoon. Ok-talo kun oli kustannussyistä jo silloin pois vaihtoehdoista.
Nyt on tilanne se, että jos tämä ei muutu, tässä ei todellakaan aiota eikä pysty asumaan seuraavia noin 20 vuotta, jotta lainan saisi maksettua pois normikonstein. Edellyttäen myös sitä, että vuokrasuhde alakerrassa kestää pidemmän aikaa. Jospa taivaalta sataisi rahaa...
Kesän tultua parvekkeen ulointa ovea on pidetty auki ja lämpimämmillä säillä myös sisäovea, joten raitis, vaikkakin lämmin ilma on puskenut olohuoneen kautta muualle asuntoon. Tarvittaessa aukenee vielä parvekelasit, että varmasti kaikki ampiaiset ja muut höröt pääsee säikyttelemään.
Vaan kuinkas sitten kävikään. Meni alakerran naapurit vaihtoon ja saatiin kaiken muun nykyisen kaupanpäälle vielä järkyttävä tupakanhaju. En tiedä, mitä siellä polttavat, mutta haju on kerrassaan kaamea. Tupakka kun joskus voi haista myös ihan siedettävältä, jos se menee ohittaessa ohi tai tilanteesta pääsee pois.
Parvekkeen ovet - ne molemmat on pakko pitää nyt kiinni (onni on nämä kylmät ilmat) ja silti se haju tunkee olohuoneeseen, pahempana toki silloin, kun naapurilla on tupakkatauko. Ei todellakaan mukava tunne omassa kotona, jossa ei polteta. Mieluummin se oma tunkkainenkin ruualle haiseva koti, mutta ei kiitos tätä, mistä ollaan nyt saatu esimak..hajua.
Omassa kotona tehköön kukin mitä lystää, mutta luulisi olevan sallittua myös toivoa, että omassa kotona voisi asua ja olla ilman, että naapuri aiheuttaa vetutusta. Jos on niin kova tupakantuska ja -ystävä, niin kävelköön pihalle polttamaan, siellä sitä lääniä tässäkin taloyhtiössä riittää ja vartavasten asennetut tupakka-astiat "ei kenenkään ikkunan alla". Ja kysyn vaan, miksi grillaus on kiellettyä? Näissä säännöissä ja laeissa on jotain mätää.
Täytyy elätellä vielä pientä toivoa, että ne tupakoitsijat ovat kuuluneet muuttoporukkaan, eivät kalustoon.
Päiväkahvit parvekkeella. Vielä aivan paras hetki, kun aurinko ei ole lämmittänyt tätä paahtavaksi helv.. hellekopiksi. Mukavaa toki auringonpalvojan kannalta, mutta olenko joskus kertonut olevani sellainen.
Piti liittämäni tähän omenapuunkukkia, joita sain kuvattua tässä päivänä eräänä. Taisi olla ensimmäinen, muttei toivottavasti viimeinen kerta, kun näin ne niin läheltä, kosketusetäisyydeltä. Mutta koska olen "väärällä" koneella ja kuvien siirtohässäkkä ei nyt innosta, teen sen joskus myöhemmin. Olen kyllä testannut kesälomaa varten, miten saisin hoidettua kuvablogin päivitystä myös mökkiolosuhteissa ja se toimi. Tarvittiin vain kortinlukija ja senhän hommasin aikoinaan jo diskettejä varten. Nähtäväksi jää, miten hyvin mokkula toimii ja pääsenkö nettiin. Muuten tekniikka on hallussa. Mitäpä ei nettiriippuvainen testaisi ja varmistaisi etukäteen.
Aktivoiduin männä viikolla taas työhakemusten teossa, vaikka aioin vasta loppukesästä. Iski vain sellainen ahistus ja veetutus, että jotain tässä pitäisi päästä tekemään, jotta saisi rahaa. RAHAA. Ikävä motivaattori, mutta silloin, kun sitä rahaa ei ole tarpeeksi, se kummasti potkii eteenpäin. Välillä menee ihan ok, toisinaan jopa paremmin, mutta sitten kun alkaa liikaa miettiä ja vallankin omaa "kohtaloa" raha-asioiden lisäksi, on tunnetila kaikkea muuta kuin iloisen leppoisa. Siinä voi äkkiä muutama tuskan- ja itsesäälin- ja -inhon kyynel vierähtää, mutta kun sen tekee ja nukkuu muutaman yön yli, niin johan helpottaa ja voi katsella vähemmän sumein silmin eteenpäin.
Tämä ylenmääräinen vapaa-aika ei tuota ongelmia. Voisin mieluusti kuvitella olevani vaikkapa eläkkeellä ja nauttia arjesta ja sen rutiineista, kuten nytkin, eikä silloin tarvitsisi pokkuroida työvoimatoimistonkaan tahtojen ja sääntöjen mukaan. Ainut, mikä tuottaa tuskaa on saada rahat riittämään. Aika ei todellakaan tule pitkäksi ja keksin edelleen kyllä tekemistä päivien kuluksi, jos niikseen tulee. Ihmiset kun yleensä jaksavat päivitellä, eikö minulla työttömänä tule aika pitkäksi. Asennekysymys.
Toki rahojen riittävyys tai riittämättömyyskin on asennekysymys. Onko pakko olla auto- ja asuntolainaa, muista (pienistä) veloista ja laskuista puhumattakaan. Meidän tapauksessa on. Asumiskulut on tällä hetkellä pienemmät, kuin mitä vuokralla asuessa ja muutenkin asumismukavuus on aivan toista luokkaa. Loppuajan kun muistaa, ken muistaa.
Illaksi on lotottu ja veikattu, joten niissä itää taas pieni toivonkipinä. Muutama hassu rivi, mutta onpa edes yritetty.
Kummasti sitä huomaa ja rekisteröi, jos kauppaan mennessä tai sieltä poistuessa on myyjä/t kuin myrkyn nielleitä eikä esimerkiksi sitä pientä tervehdyksentynkää edes tule - tai jos liikkeessä toimitaan täysin päinvastoin, kuten tänään.
Poikkesin paikallisessa vaateliikkeessä ja sain oloni tuntumaan vähintäänkin omituiseksi. Yleensä siihen kauppaan astuessani (jota tapahtuu keskimäärin kerran vuodenajassa ja olen ostanut sieltä tasan yhden vaatekappaleen joskus viime talvena) teen tuon ensimmäisen huomion, että hyvä, kun hein sanovat. Mitkähän asiakashuomaavaisuuden kampanjapäivät siellä nyt on menossa, koska vastassa oli heti tervehtivä myyjä, toinen ja kolmas heti nurkan takana, loput kenties takahuoneessa tarkkailemassa kontakteja. Ensin tervehtinyt tuli hetken päästä jopa kysymään, tarvitsenko apua. Olinko sen näköinen? Vai olivatko he valmiita opastamaan, että äitiysvaatteet on tuolla päin. Tai kenties he olivat uusia ja innokkaita kesätyöntekijöitä/myyjiä. Vai luulivatko he minua haamuostajaksi. En todellakaan tiedä.
Hämmennyin käytöksestään kuitenkin niin paljon, että häivyin säällisen ajan päästä kaupasta vähin äänin pois. Ei minulla ollut aikomustakaan sieltä mitään ostaa, melkein persaukisena, kunhan kiertelin ja katselin. Toki jos vastaan olisi tullut jotain aivan ehdotonta kesävaatetta, olisin ehkä voinut tehdä poikkeuksen, mutta liian palvelualttiit myyjät saivat epäilykseni heräämään, että nyt ei ole kaikki ihan normaalia. Joskus näinkin päin. Valittaen totean.
Siitä en valita, että Mintulta (anteeksi tuttavallisuuteni) on tulossa uusi kirja syksyllä.
Mutta mitä kuuluu Haahikselle? Lukisin ja tietäisin, jos voisin. Plääh!
On pitänyt myös monta monituista kertaa mainita tästä kissasta, joka on koukuttanut minut ihan täysin seuraamaan päiviään ja tapahtumiaan. Nytpä sen muistin. En ole kissaihminen alkuunkaan, mutta se unohtuu aina tuon blogin kohdalla.
Minulla on lomakuumetta tai ainakin maisemanvaihdostarvetta, vaikken sitä myönnä. Tajusin sen tänään, kun istuin parvekkeella lukemassa ja "kuuntelin" päiväkodin lasten kirkas- ja kovaäänistä huut..leikkimistä ja lähitienoon rakennustyömaan nakutusta ja räjäyttelyä. Väkisinkin tuli mieleen, että kunpa tästä pääsen järvenrannalle ja laiturille kuuntelemaan hiljaisuutta, niin eiköhän se tästä taas.
Muutamaa tuntia myöhemmin luin, että Inkinen on löytynyt.
Eilinen pyöräilylenkki oli taas sen verran kulmia kurtistavaa (muistui kummasti Elegian kirjoitus kommentteineen mieleen ja nyökyttelin mielessäni päätä, miten samaa mieltä taas olin ja miten totta ne esiin tulleet esimerkit on myös tässä kaupungissa ja kaupunginosassa. Siihen lisäksi vielä keskellä kulkuväylää juor.. juttelemaan jäävät ihmiset sekä linja-autoista pysäkille hyppivät matkustajat, joita tosin olen oppinut jo varomaan ja samasta syystä astun itse pysäkille varovasti, koska en halua jäädä pyöräilijän alle.), että päätin tänään lähteä käymään linja-autolla kaupungissa. Sen olen tosin päättänyt, lehtikirjoitteluista huolimatta ja/tai niiden ansiosta, että pyörän kelloa käytän jatkossakin. Siinä on sen verran häijy ääni, että ihan mielelläni pirautan. Siinäpä oppivat toikkaroimaan.
Omista toikkaroinneistani voinen mainita sen verran, että kävin taannoin katsomassa Harmajan keikan. Jahkailin taas aikani, mutta olin jotenkin niin täpinöissäni siitä orkesterista (musiikista), että ajattelin sen olevan elämäni tilaisuus nähdä ja kuulla sitä ihan livenä. Ja olihan se hyvä. Paikkana Sputnik oli minun mieleen ja voi olla, että jos keksin joskus jonkun hyvän syyn, menen sinne toistekin. Helppo mennä ja olla. Ei siihen muuta (tai muita) välttämättä tarvita.
Kesän ja syksyn ohjelma- ja tapahtumahärdelli alkaa muuttaa muotoaan ts. muodostua joksikin (mennäkseen taas pieleen, mutta se on sen ajan murhe). Olin jo hakemassa yhteen koulutukseen, mutta koska selvisi, että valinnat ovat epämääräisesti (tarkkaa päivää ei tiedossa) samaan aikaan, kun meidän pitäisi olla kotikotona, jättänen tällä hetkellä haun myöhempään ajankohtaan. En todellakaan ota sitä riskiä, että joutuisin perumaan pohjoisen reissun vain jonkun varttitunnin haastattelun takia. Varsinkaan, kun syksyllä taitaa olla toinen mahdollisuus samaan koulutukseen. Hullu saa olla, muttei tyhmä.
Mies pitää lomansa kahdessa osassa, joten pientä reissuntynkää on luvassa myös elokuussa. Varasi mökinkin "jostain päin Suomea". Syksylle on hankittuna teatteri- ja konserttiliput, joten enää puuttuu vain syksyn sävel ja vähemmän raskaat askeleet.
Otin aamupäivällä riskin ja lähdin polkemaan tutun autotien vierusvartta lähikunnan puolelle. Riskin siitä teki se, että oli luvattu sadetta ja pyöräilykuntoni on vielä pohjalukemissa. Kartta ja kamerat polttivat laukussa, mutta aika vähälle käytölle ne pääsivät, koska vettä alkoi ripotella siihen tahtiin, että päätin palata mutkien kautta kotiin. Oheinen kuva on sieltä mutkan varrelta.
Lenkki otti sen verran koville, että kävin kaupan kautta tarkistamassa, olisiko siellä niitä uusia Pätkiksiä. Ei ollut, mutta löysin (kun pengoin) uuden Kotiuunin DuoMunkkipussin. Vappu meni jo, mutta munkit maistuvat harvakseltaan pitkin vuotta. Niin, vaikka minun piti rajoittaa, mitä suuhuni lapan.
Eilinen ja tämä päivä on mennyt myös puhelinatktukena, vaikka tällä kertaa vähän heikoin tuloksin. Hankalaa nämä välimatkat, kun ei voi mennä paikanpäälle ja tehdä itse, ts. napsutella, kuten omaa konetta. Aina se jotenkin on lähtenyt toimimaan, jos on takkuillut. Koulussa jo opin niiden koneiden kanssa, että tarpeeksi kun napsutteli ja katkoi virtoja ja käynnisti uudelleen, niin heti helpotti. Nettiyhteyskatkoihinkin olen löytänyt keinot, jotka tähän asti on tepsineet.
Käytiin viikonloppuna ensimmäistä kertaa Haraldissa syömässä. Hyvä oli ruoka ja kaikki toimi muutenkin moitteetta. En tosin vessaa testannut. Laskin kierosti, että nyt jos koskaan oli mentävä, koska vappuna ei huvittanut mennä sinne ryysikseen (ylipäänsä kaupunkiin) ja ensi viikonloppuna on ruokapaikoissa äitienpäivähärdellit. Mies on muuten vaan ollut tulisilla hiilillä, kun edessään on yksi "tulikoe". Väitän, että siitä myös johtuu huonohkosti nukutut yöt, eikä tästä uudesta huonejärjestelystä. Hmph!
Tuleva viikonloppu menee lennossa, kun on pihatalkoot. Intopiukkaista porukkaa, kun ei yksi päivä riitä. No, kieltämättä tekemistä riittää. Sopii toivoa, että nämä sateet tuli nyt eikä loppuviikoksi.
