Yleisövihjeiden perusteella

Vapaapäivästä johtuen olen ehtinyt tänään tehdä muutakin, kuin herätä. Olen lukenut lehtiä ja nettiä. Viime päivien haloo on noussut yhdestä tamperelaisesta kirpputorista. Jo ensimmäisen "yleisövihjeen" jälkeen tuumasin itsekseni, että minulla on vain hyviä kokemuksia. Käyn siellä kylläkin harvoin, ostan vähän kerralla tai en ollenkaan. Joka kerta olen saanut ihan hyvää/asiallista kohtelua. Jonottaa joskus täytyy, mutta eikös se ole myös kaupankäynnin merkki?

Melkeinpä ainut, mikä minut pitää sieltäkin kirpputorilta poissa, on hyökkäysvaunuilla sisään tulevat kanssa-asiakkaat. Toki jokainen on varmasti tervetullut, mutta kannattaisiko miettiä, kuinka leveillä lastenvaunuilla sinne pienille käytäville ahtaudutaan. Joukossa on toki huomaavaisiakin äitejä, jotka hoksaavat pitää käytävät suht avoimina tai ainakin jättävät tilaa ohittamiseen ja vastaantulolle. Eri asia on sitten ne hirmut, jotka parkkeeraavat kultamussukkansa keskelle käytävää ja jäävät katselemaan kirppispöytäantia toisaalle. Parhaassa tapauksessa lapsi huutaa kurkku suorana kuumuuttaan/nälkäänsä/tylsyyttään/ mitä vaan.

Lisää polemiikkia aiheesta täällä.

Kahlausta pikkuhiljaa kevyemmin askelin

Huokaus.

Mistähän sitä taas aloittaisi, ettei heti kärkeen vali-vali-valittaisi. Toisaalta eihän tässä enää mitään hämminkiä ole; lokakuu on melkein jo lusittu ja talviaikaan siirrytty, joten toivon olotilani tästä tokenevan entisestään. Vielä kun lunta tulisi, niin minua ei pidättele mikään. Hah.

Viime viikko oli kyllä yhtä tervanjuontia. Pahin koko vuonna tähän astisista. Tiedän mistä kaikki kiikasti [ihan normaalia mielialan vaihtelua ja matalapainetta, siis] enkä itse kyllä tehnyt oikeastaan mitään* olotilan parantamiseksi. En edes herkutellut, jonka tajusin vasta myöhemmin. Huono omatunto vaan paheni, kun en saanut hoidettua edes muutamaa sähköpostivastausta, vaikka mieli teki koko ajan kirjoittaa. Ei vaan jaksanut tarttua ajatuksesta tekoon. Kyllä mie vielä... Naamakirjassa kaikki on vähän helpompaa.

*Teinpäs! Kävin hetken mielijohteesta uudessa parturissa. Ei sillä, että edellisessäkään mitään vikaa olisi, mutta voin kuvitella, että just sille päivälle en olisi saanut edes aikaa, joten käytin tilaisuuden hyväksi ja lompsin ennestään tuntemattomaan tuoliin. Olin sen verran kuitenkin tyytyväinen, että taidan lampsia seuraavallakin kerralla. Toki kotiin päästyäni jouduin taas kastelemaan hienon kampauksen ja tekemään siitä omannäköisen. Eh. Viihdyn paremmin sekasotkussa, kuin föönattuna. Puistatus.

Työrintamalta sen verran, että nyt olen ollut mukavissa paikoissa. Ei valittamista. Alkuun tosin tuntui, että kunto pettäisi alta, mutta mitä pitempään on ollut samassa paikassa, sen paremmin se alkaa sujua.

Olen entistä enemmän sitä mieltä, että elämän täytyy olla muutakin kuin työntekoa (ja julkisilla reissaamista). Mitä siitä, että se aiheuttaa välillä kituuttamista muutaman euron saldolla, mutta jos alkaa päässä pinna kiristyä, kun ei mitään muuta ehdi tai jaksa tehdä, niin ei hellvetti. Säännöllinen osa-aikatyö (työnkuvasta en ole vielä selvillä) olisi poikaa, mutta täytyy jatkaa vielä sellaisen etsimistä. Tai jotain muuta. Tässä nykyisessäkään hommassa ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta käytännössä kyllä. Varsinkin silloin, kun homma ei pelitä, kuten on sovittu. Silloin sitä istuu pakosti itsensä kanssa keittiönpöydän ääreen ja miettii, mitä seuraavaksi.

Pohjanoteeraus

Uskotko, jos sanon, että nikottelin ja itkin eilen silmät päästäni töistä kotiuduttuani? En minäkään, mutta näin pääsi käymään.

Hillitsin työpäivän aikana kieleni ja kroppani, mutta kun kotioven suljin, aukeni kyynelhanat ja sanavarasto. Olin niin totaalisen kiukkuinen, ärtynyt, kettuuntunut (lievin ilmaisu), kireä ja mitä kaikkea, että sitten se purkautui parhaalla mahdollisella tavalla. Itkulla kotona (töissä sentään sain pidettyä mölyt mahassa, kuten ne ilkeät vastasanat, joita kyllä mielessäni lauoin. Pitäisi olla rohkeutta sanoa pahastikin vastaan, jos toinenkin osapuoli laukoo mitä sattuu, mutta ei minusta vielä eilenkään ollut siihen samalla mitalla takaisin -leikkiin. ) ja asian purkamisella miehelle, kenelles muulle. Onhan näistä itkupotkuraivareista töiden jälkeen jo melkein vuosi, joten olihan se jo aikakin; nyt tosin aivan eri syistä.

Sisäinen sensuurisantrani estää minua kertomasta päivästä ja asiasta liikaa, vaikka mieleni tekisi kailottaa tilanteet ja ihmiset esiin. Päätin jo mielessäni, että toista kertaa en samaan paikkaan mene, jos se vain mitenkään on mahdollista välttää. Laitoin kalenteriinkin ko. paikan kohdalle muistisanan välttele!

Mikä hellvetti joitakin naisia vaivaa? Mikä tekee joistakin niin tympeitä, ylimielisiä ja töykeitä ja mikä oikeuttaa heitä kohtelemaan muita (naisia) miten haluaa? Taas törmäsin pahimman kautta siihen, minkälainen työyhteisö voi olla, jos on pelkkiä naisia. Joskus on niin, että työpaikassa ei tarvita kuin yksi, joka pilaa ilmapiirin, mutta eilen törmäsin paikkaan, jossa oli yksi nainen, joka ei minun silmissäni kuulunut joukkoon. Oli meinaan aivan liian mukava ja asiallinen siihen ympäristöön ja käyttäytyi täysin päinvastoin, kuin ne muut. Siitä kiitos hänelle! Ilman häntä olisin varmasti hajonnut kesken päivän.

Tähän väliin on tosin mainittava, että olen tässä keikkailun lomassa tavannut mukaviakin naisia ja paljon! Ei kaikilla tamperelaisilla naisilla todellakaan ole myrkyllinen kieli. Ottavat työkaverikseen ihan sujuvasti eikä ole ollut minkäänlaista ongelmaa kumminkaan päin. Perehdytys on toiminut yleensä aina ja suhtautuminen "sijaiseen" luontevan ystävällistä. Väitän olevani töissä ahkera ja teen parhaani, mutta jos se ei jollekin riitä, niin se on voi voi. Tehköön sitten itse ja paremmin. Paras kiitos eräältä työpaikalta oli, että olin "positiivinen yllätys", mitä lie sitten tarkoittikaan, mutta se tuntui kivalta. Kaikkien meidän hanttihommalaistenkin puolesta, että kyllä meissäkin löytyy potentiaalia. Eh.

Jännä, miten kokemukset voi erota toisistaan; syyskuun ensimmäinen keikka oli todella mukava ja hyvä aloitus - tämä viimeinen sitten kaikkea muuta. Mies tosin muistutti, että enkö muka ollut varautunut tähän, että niitä paskojakin paikkoja voi tulla vastaan.

Eilen illalla en saanut unta sitten millään. Pyörin ja hyörin ja olin virkeä kuin peippo. Luulin jo, että se on täysikuu, mutta sunnuntaina vasta. Kai ne päivän tapahtumat ja muut ajatukset valvottivat sen verran, että uni pysyi kaukana. Nousin miehen "käskystä" ylös ja menin tyhjentämään kovalevyä. Uni on tullut joskus kahden pintaan. Turha kai mainita, että työmotivaatio tälle päivää on tasan nolla, joten pidän vapaapäivän. Piste.

Odotan viikonloppua. Se vienee ajatukset toivottavasti muualle ja pääsen pois täältä vähäksi aikaa.

Nolostumatta

Näitä maanantaita tuppasi olemaan jo vähän ikävä. Kun saa touhottaa omiansa ja voi tehdä mitä lystää tai olla tekemättä. Tähän mielentilaan päästin itseni tosin vasta lähempänä aamuyhdeksää. Lepo vaan! Sisälläni asuu edelleen myös se pieni lusmu, joka nauttii työttömistä päivistä. Tai onhan tässä kotonakin tekemistä vaikka millä mitalla. Sänkypuuhissa meinasi tulla hätä käteen, mutta paino sanalla meinasi. Juuri kun tapetilla on miehen uusi polkupyörä (ajatus vasta ostosta) niin rahanmenoa olisi muutenkin. Saapas näkee, miten pitkään pärjään teippauksilla.

Viikonloppuna kävin kaverin kanssa teatterissa, kun mies "joutuikin" töihin. Ei se aivan noin mennyt, mutta hyvää seuraa sain kuitenkin ja esitys - se oli todella hyvä. Hanna - suosittelen teillekin!

Tein pari myönnytystä taas männä viikonlopun aikana. Oli pakko kaivaa jo ne sukkahousutkin kaapista, kun luulin ulkoilevani sunnuntaina oikein urakalla. Menosuunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja autoilin sitten ympäri kaupunkia. Vähänkö se oli mukavaa, kun ei ollut ruuhkasta tietoa ja vein itseni jopa mukulakiville asti. Sitä ei ole tapahtunut sitten 90-luvun, jolloin olen ajanut nykyään olematonta poikkikatua Keskustorilla poliisiauton perässä. Tarkoituksella seurasin, koska luotin, että poliisin luulisi tietävän, mitä katua saa ajaa ja mitä ei. Ainakaan väärään suuntaan. Jos nyt olisin joutunut pakosta sinne ajamaan, olisin varmasti ehtinyt panikoida ja lyödä jarrut pohjaan, mutta nyt se oli pelkästään mukava kokemus. Näin ne kynnykset madaltuu.

Toinen kynnyksen ylitys oli se, että annoin kaverilleni linkkivinkin kuvaplökiini ja sitä kautta kellareihin, joissa luu...dat kolisee nurkissa. Mikä lie hyvä kantti minulla oli päällä, mutta ei tällä hetkellä edes kaduta. Päinvastoin helpottaa, kun nyt ei tarvitse kierrellä ja kaarrella kahvipöytäkeskusteluissa saati muutenkaan. Olen kyllä jo aikojen alusta ollut varma siitä, että jos jollekin näistä kerron, niin juuri hänelle, mutta nyt vain meni aikaa useampi vuosi ennen kuin rohkenin.

Ihan suotta, huomaan nyt, koska en osaa edes nolostua, vaikka ehkä pitäisi.

Syksyn parhaat tunnit

Ei mennyt montaa päivää edellisestä merkinnästä, kun kuului se klik ja sen jälkeen onkin vauhti entisestään koventunut. Melkein kirjaimellisesti olen juossut töiden perässä ja niitä töitä tuntuu riittävän. En todellakaan valita, että syksystä tuli tällainen. Itsepä kerjäsin ja laskin kaiken tämän vuodenajan varaan, että muutos on tultava - ja muutos tuli. Ei sentään valkeus, mutta Loisto. Mukava syksy tähän mennessä! Ja lämmin. En ole vieläkään käyttänyt sukkahousuja, paitsi pesupähkinöiden pussitukseen, mikä on merkillepantavaa.

Olen kuullut monenlaisia kommentteja tästä nykyisestä härdellistä, mutta pohjimmiltani sanon piut paut parjaajille. Joillekin kun ei mikään ole hyvä. Kun olin työtön (olen sitä edelleen), sitä päivitellään - kun hommasin itselleni töitä; vaikkakin käytännössä osa-aikaista, sekään ei miellytä kaikkia. Jaksavat murehtia puolestani, miten turhaa (rahallisesti tuskin kannattavaa) sellainenkin on ja helpommalla pääsisin, jos vain olisin liiton rahoilla.

Totta varmasti toinen puoli, mutta eiköhän tässä tullut jo melkein vuosi haahuiltua ja lihottua fyysisesti, vaikka pankkitili teki toisinpäin. Nyt näen erilaisia työpaikkoja ja ihmisiä ja saan edes vähän ylimääräistä rahaa. Toki jos onnistun saamaan pitempikestoisen työn omalta tai toiselta alalta (tai voitan lotossa), lopettanen nämä hanttihommat, mutta tällä hetkellä en näe mitään syytä, miksi en jatkaisi, kun kerta vauhtiin pääsin.

Varustautumista

Olo on vähän niin kuin koululaisella, joka aloittaa koulutien. Täytyy hommata uusia koulutarvikkeita ja vaatetusta; mitä nyt tuleekaan tarvitsemaan.

Viime päivät on hujahtaneet vähän näissä alkuvalmisteluissa ja juostessa pää kolmantena jalkana paikasta toiseen. Pinnan alla kytee ja kuplii, enkä meinaa oikein pöksyissä pysyä.

Tässä välissä sitten viime merkinnän olen myös sivistänyt itseäni käymällä reissussa. En ollut yksin, enkä kaksin, mutta ei se mikään seuramatka sanan varsinaisessa merkityksessä ollut. Se, mitä tuolta matkalta opin, oli mm. se, että ensi kerralla lähden kaksin ja ollaan heti vähintään kaksi - kolme päivää, että siellä ehtisi nähdäkin jotain ja vielä vähän enemmän. Paremmin. Nyt sitä mentiin vähän niin kuin kello kaulassa ja naama o_O. Siellähän on niin paljon nähtävää ja ihmeteltävää. Ihana paikka! Ostin ennen matkaa sanakirjankin, jotta osaisin sanoa edes kiitos ja tilata kaksi kahvia. Onnistuin. Loput meni englannilla, kuten pelkäsin. Kukaan ei edes passia kysynyt!

Työstä. Sehän on selvää, että oman alan töitä tässä kaupungissa on ollut tuskastuttavaa hakea ja saada. Ja kenties lukea; olenhan tässä samassa jamassa ollut jo pitemmän aikaa. Poissuljin kuitenkin muutaman asian; puhelinmyyntityötä en suostuisi tekemään, enkä edes harkinnut lasta saati koulunpenkkiä. Minusta ne on huonoja vaihtoehtoja tähän tilalle - ainakin omalle kohdalle. Jokainen toki tekee, kuten tykkää ja parhaaksi kokee.

Tästä minun omasta valinnasta ja ratkaisustakin voinee olla montaa mieltä, mutta ainakin teoriassa se antaa mahdollisuuden työntekoon. Vaikka sitten aluksi keikkaluonteiseen, ellei pitempää pätkää onnistu saamaan, mutta tienestipuolelle toivon kuitenkin pääseväni. Johan tässä on kekkuloitu useampi kuukausi.

Tilanteen ollessa tämä, ei kovin kannattaisi nirsoilla. Note to myself. Aika hyvin olen päässyt asioissa eteenpäin, koska nyt vain odotan sitä oikeata hetkeä, jolloin kuuluu klik, kun asiat menevät omille paikoilleen ja voin nostaa kytkintä ja laittaa ketjun roikkumaan! On aika helpottava tunne tällä hetkellä. Ja odottava.

Tämä täti on valmis tarttumaan töihin!

Ilmankos vessapaperin käyttö lisääntyy

Pakko istua koneelle ja yrittää rauhoittua. Vetää syvään henkeä ja laskea eins, zwei, drei ja niin etiäpäin. Kymmenen on hyvä luku, koska en pitemmälle muista.

Jos salmiakin syönti aiheuttaa tällaisia päiviä, niin taidankin liittää ruokavaliooni more salted licorice. Vai pitääkö vain tarkistaa almanakkaa, kuunasentoa, kalenteria. Hyvä on, se on torstai ja se on aina ollut toivoa täynnä, mutta joko nyt natsaisi kunnolla. Kaikki merkithän jo viittaa siihen tai sitten jo illalla viittaan kintaalla koko hässäkälle ja nukun yön yli (lämpimän, kesällä pestyn täkin alla; otin viime yöksi jo täkit taas käyttöön ja voih! miten mukavaa ja pehmoista oli nukkua.) ja tuumailen taas uudelleen.

Kännykkä on piippaillut epätavallisen useasti tänään jo aamusta tekstiviestin merkiksi. Kaverit aktivoituneet, kuka minkäkin asian takia. Yksi onnitteli, toinen harmitteli parisuhdettaan, kolmas ilmoitti tänne tulosta. Siinä nyt päällimmäiset (ilon-) aiheet. Ei tietenkään toisen parisuhdeongelma ole mikään hyvä asia.

Taannoinen työhaastattelu poiki sen verran, että annettiin jo toivoa työllistymisestä. Toivo on tosin aivan eri asia, kuin t-/käytäntöönpano. En siis oikeasti vielä hihku, kunhan vain olen täpinöissäni ja katson ja kuulostelen mitä tuleman pitää. Keskusteluissa on vain vilahtanut sanat työsopimus, verokortti, töihin. En kyllä korkealta tipahda, jos ne ovatkin sitten pelkkää sanahelinää ja lupailuja, mutta pääasia, että jotain on vireillä. Kerrankos minua on aiheen tiimoilta vedätetty. Työttömiä kun saa kohdella vähän miten sattuu. Muka.

Klikkaamalla isommaksi saa ehkä paremmin selvää.

Pähkinöinä

Meinasi unohtua raportoida nämä vähän paremmat uutiset ja tapahtumat kuluneelta viikolta. Liityin alati kasvavaan SAMU-porukkaan ja ostin kuin ostinkin paketin pesupähkinöitä.

Kävi vain pieni vahinko, kun luulin sen valkoisen pesupussukan löytyvän tuosta laatikosta, mutta eihän sitä siellä kannen alla ollut. Niitä kuulemma myydään/annetaan erikseen. Taitaa olla liikekohtaista, miten homma hoituu. Ei täällä myyjä asiasta mitään maininnut tai vihjaissut, tarvitsenko pesupussia. Taidan näyttää sitten niin vanhalta pähkinältä, että oletti minun vain santsaavan ja tietävän jutun juonen.

Kotona pesuhetkellä meinasi tulla hätä käteen, että mihin minä sitten ripottelen ne pähkinät, kun pussukkaa ei ole ja pyykkiä piti päästä testaamaan. Ylimääräinen kaupunkireissu ei tullut kuuloonkaan. Mielessä kävi pyykkipussi, jonne yleensä tungen kaarituelliset ja tuettomat rintsikat, mutta siinä samassa hokasin sukkahousut. Niitähän minulla riittää ja niitä saa aina lisää.

Ei muuta kuin sakset käteen ja vaatehuoneen puolelle löytöretkelle. Lopputuloksena oli nämä. Toivoin niiden ajavan saman asian ja nyt, kolme pestyä koneellista kokeneempana voin sanoa, että toimii! Sekä pähkinät, että nuo nyssäkät.

Laitoin nyssäköihin 5 pähkinän puolikasta ja yhdellä nyssäkällä pesin kaksi koneellista. Löytyy hyvin pyykin seasta ja kuivuu helposti. Tänään laitoin käytetyt kuoret bioastiaan [ja sukkahousun jämät roskiin, blogg. huom.] ja uudella nyssäkällä pesin siis kolmannen satsin. Täytyy sanoa, että eivät ne kokeneemmat omiaan puhuneet; pehmeätä pyykkiä tulee ja hikiset puserot peseytyy ihan yhtälailla ellei paremmin, kuin nestemäisellä, jota yleensä käytän.

Vielä on pähkinät käymättä läpi - aion meinaan tehdä tutkimuksen, josko löydän siemenen, jonka voi laittaa multaan. Sisäinen viherpiipertäjä on jo peukalo tanassa.

***
Työhaastattelu on myös takanapäin. Tiedä sitten, mitä siitä irtoaa vai irtoaako mitään, mutta tulipa käytyä. Enemmän nyt odotan työkkäriltä, jonne varattiin oikein aika ja jolloin on tarkoitus käydä erinäisiä vaihtoehtoja läpi. Tai minun mielestä niitä ei ole kuin yksi; työllistyminen. Olisi se sitten palkkatuen turvin tai muutoin.

Toisaalta harmittaa, etten ole vajaakuntoinen. Olisin kaikesta päätellen jo työllistetty ensimmäisen viiden kuukauden työttömyyden jälkeen. Nyt annetaan kuukausien vaan kulua ja päivitellään sitten vuoden jälkeen, että oi ja voi, ettei sinusta nyt vaan tule pitkäaikaistyötön ja syrjäytymisvaarassa oleva. Syyskuussa lienen taas viisaampi. Ainakin vanhempi, eh hehe.

***
Passinhaku onnistui turhankin helposti. Ei tapahtunut mitään jännittävää. Heille riitti Kela- ja ajokortti. Ensi viikolla voin noutaa valmiin passin.

Valokuvaussessio oli aika hämmentävä. Neljästä passikuvasta piti maksaa 19,90! Omasta laiskuudesta sain maksaa, koska menin ensimmäiseen vastaantulleeseen valokuvausliikkeeseen. Netin mukaan keskikaupungilla olisi samat irvikuvat saanut kympillä. Vertailu kannattaa vain silloin, kun sen toteuttaa myös käytännössä. Tosin tuo hinta paljastui vasta kassalla. Sama pöllämystynyt ja vähän säikähtänyt ilme minulla on nyt passikuvissa. Silti pokka piti.

Enää puuttuu se ulkomaanmatka.

Tai matkakuume.

Ylireagointiako?

Minut on taas suututettu. Tai taas on vähän liioittelua ja suuttumus aika lievä ilmaisu. Toki olen tässä viime hetket yrittänyt rauhoittua ja katsoa asiaa myös toisesta näkövinkkelistä sieltä pullonpohjalta, mutta ei auta. Tarpeeksi ärsytettynä voin ja halutessani osaan olla kovinkin vtumainen. Ärjähtelen, kuten Leijonan kuuluu ja tarvittaessa olen pitkämuistinen.

Minuthan on vallan helppo suututtaa lupauksilla, joita ei pidetä. Tarkoitan sellaista aietta, lupausta jostakin tapahtuvasta, joka ei sitten tapahdukaan, mutta josta ei ilmoiteta, että luvattu asia peruuntuu. Kuten nyt esimerkkinä sovittu tapaaminen ja toinen tekee oharit. Hei, kaverit, älkää kokeilko sitä minun kanssani! Tämä kaikki kuuluisi vuodattaa ihan jossain muualla internetin syövereissä, mutta koska minulla on oma kellari, teen sen täällä.

Vaikka olen työtön, niin ei se tarkoita sitä, että minulla on 24/7 luppoaikaa ja mielenkiintoa järjestellä köyhäkin päivä- tai viikko-ohjelma vain sen takia, että jotain sovitaan, mikä ei sitten toisen osapuolen kohdalla pidä kutiaan. Ja vaikka minua pidetään kilttinä, on turha kuvitella, että suhtaudun pelkällä hymyllä moisiin tempauksiin. Joku roti!

Okei, ensimmäisen kerran vaivauduttiin ilmoittamaan, että tuli este, ei onnistu. No problem. On hyvä ilmoittaa, jos tulee muuta. Sovittiin uusi päivä, kaikki piti olla ok. Eipä vain ollut. Asia tosin ilmeni vasta reilusti myöhemmin, kun itse otin yhteyttä, että mikä nyt maksaa. Ei tässä voi koko päivää odotella ja päivystää.

Omat hälytyskelloni yrittivät kilkattaa jo ensimmäisen peruuntumisen aikana, mutta vaiensin ne; eihän nyt sellaisia ajatuksia sovi toisesta ajatella. Tämän päiväinen vetikin sitten pohjan kaikelta ja saatoin taas todeta, miten oikeassa olin, vaikka en olisi halunnut olla. Savolainenkin on luotettavampi, kuin entinen holisti. Miten niin entinen, tuumaan nyt. Kesän aikana on ollut kaikenlaisia merkkejä ilmassa ja minä olen tunnettu siitä, eh, että luen myös rivien välistä. Joskus ne johtopäätökset menevät pieleen, mutta valitettavan usein osun oikeaan. Sitä vain tässä mietin, että saisin varmaan edelleen odotella ja ihmetellä, ellen olisi itse kysynyt. Argh! Mitä energian tuhlausta!

Nyt voi mennä tovi jos toinenkin, että uutta tapaamista virittelen. Luottamus tärähti nyt sen verran, että olen varuillani.

***
Anu sai kuitenkin aamun maistumaan mansikalta. Linkkauksella kiitän ja niiata niksautan, koska en ole tähänkään mennessä merkkejä kellarin seinille ripustanut, enkä taida sitä tehdä jatkossakaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö välittäisi ja tykkäisi hyvää moisista muistamisista. Eteenpäinlaitto on vain niin hankalaa; kaikki lukemani bloggaajat ansaitsevat kunniamerkkejä.

Kyllä pannaan

Tuuliviiri rauhaton - sopisi liiankin hyvin tämän hetken tunnusmusiikiksi. Pää ja kalenteri on taas täyttymässä kaikenlaisesta, mikä ei sinne ole tavallisesti kuulunut. Hämmentäviä aikoja elämme, joten pientä täpinöintiä on ilmassa.

Kyllä-sana joutaisi narikkaan minun sanavarastosta vähäksi aikaa. Toisinaan se kattaa myös kaikki ei:n vastakohtaa vastaavat sanat. Vielä eilenkin harmittelin, miten väärässä kohtaa kyllä voi aiheuttaa väärinkäsityksiä ja sitä kautta mielipahaa. Tai jotain. Tiedän, että tein taas kärpäsestä härkäsen, ja asiahan kuitattiin jo selväksi, mutta kun harmittaa ja nolottaa omat sanavalintani. Tekisi mieli poistaa koko kommentti tai ainakin korjata sitä. Ei ole kovin hyvä yhdistelmä lukea ja kommentoida blogeja ja samalla katsoa televisiota. Alan lipsua.

Mutta mitä tästä opin. En mitään. Muistutti vain, että tarkkuutta, tarkkuutta, koska suomen kieli on niin monipuolinen ja monimerkityksellinen. Riippuen myös, missä sanassa on se paino.

Jospa pääsisin tämän(kin) asian yli nyt suosiolla.

Etteenpäin!

Palatakseni kuitenkin vielä Anun blogiin, koska hän oli ties monesko pesupähkinöistä kirjoittava. Päätin lopulta, että alkavalla viikolla kipaisen kaupassa ja haen niitä kokeiltavaksi myös tähän huusholliin. Vanhaa nestemäistä pyykinpesuainetta on vielä jäljellä ja on tarkoitus niitä ostaa myöhemminkin. Sen verran kuitenkin olen luetun perusteella kerännyt ennakkotietoa, että vaikeita tahroja pähkinät eivät irroita, mutta eivätpä ole tehneet sitä myöskään ns. tavalliset pyykinpesuaineet. Varsinaista valkopyykkiä meillä tulee todella vähän, koska suurin osa vaatteista on mustia tai jotain sinnepäin, joten senkään suhteen ei liene estettä käyttää pähkinöitä. Ja ainahan on se varapullo nestemäistä jemmassa. Luin jostain myös sen, että välillä kannattaakin pestä jollain muulla kuin pähkinöillä, niin ei kone ala haista. Tämä siis toisen käden tietona; minen vielä sano juuta enkä jaata. Täytyy ensin kokeilla.

Ensi viikolla taidan mennä testaamaan, miten onnistuu saada passi ilman passia. Tästähän on ollut joskus naputtamisen aihetta, koska minusta ne ohjeet ovat vähintäänkin hassuja. Mutta kohta lienen taas yhtä kokemusta rikkaampi ja voinen kertoa, riittikö se pelkkä ajokortti vai mitä ne vaativat todistaakseni, että miehän se vain olen.

Enpä tässä ole kuin vuosikaudet jahkaillut sen pahaisen vihkon hommaamisen kanssa ja nyt päätin hoitaa senkin alta pois. Tiedä vaikka pääsisin käyttämään sitä jo tänä syksynä. Jänskättää!