Entäs jos joskus napsahtaa?
Tunnustan heti kärkeen katsoneeni eilen Niitä Häitä. Johan ne olivat ihan toista, kuin tv-kakkosen Satuhäät, joissa sentään on tavallisia pulliaisia. Ainut liikuttava hetki, jonka koen sen ohjelman aikana, on se musiikki, mikä soi joskus papin puheen aikana. Muuten se sisältö on toisinaan aika myötähäpeää täynnä.
Eilisten häitten aikana olin tippa poskella muutamaankin kertaan; ihan vain hääparin liikutusta katsoessa. Iltaohjelma jäi valitettavasti katsomatta, koska olin niin sippi ja kömmin peiton alle jo ennen kymmentä. Jäi siis Prinssin puhe Prinsessalle näkemättä. Oli kuulemma ollut hyvä, enkä epäile kyllä yhtään.
Muuten tuo mielenkiinto ja yleistieto kuninkaallisia kohtaan on ollut aika vähäistä. Sen vain olen pannut merkille, että Victoria näyttää nykyään kauniimmalta, kuin nuorempana. Ehkä se on se onnellisen hymy, mikä saa koko olemuksen hehkumaan. Koin tässä menneinä viikkoina muutamankin Aijjaa! -heräämisen, kun luin esim. Prinsessan kasvosokeudesta. En edes tiennyt sellaisesta "viasta". Aika pelottava, toisaalta.
"Hyvä" vastakohta kasvosokeudelle lienee hyvä naamamuisti. Ylipäänsä näkömuisti. Jos se on vika, niin myönnän auliisti potevani sitäkin. Nimet voi ja menevätkin vauhdilla ohi, mutta naama jää mieleen, jos sen kerran olen nähnyt. Tai vaikka pyörä.
Olen pongannut kaupungilla muutamankin tutun ja vähemmän tutun bloggaajan, ihan vain sillä perusteella, että olen joskus jostain nähnyt kuvan. Olen hyvä yhdistelemään asioita stalkkailun ohella. Joskus tulee aika hassuja tilanteita, kun olen aikeissa tervehtiä, mutta viime hetkellä tajuan, että enhän tuota oikeasti tunne. Tai se ei ainakaan tunne minua. Julkkiksia ei ole tapana tervehtiä, ellen niitä oikeasti tunne, mutta ehkä siihenkään ei ole pitkä matka, kun muisti alkaa pätkiä. Hämmentävän hetken koin taannoin, kun Kanttori Piiparinen käveli vastaan. Ts. paremmassa kuosissa oleva T. Lindholm. Niinä ohimenevinä hetkinä tykkään asua tässä kaupungissa, kun näkee joitain muitakin, kuin paikallisia juoppoja.
Alan oikeasti tympääntyä tuohon katukuvaan, missä pyörii aina ja joka päivä ne samat naamat -elleivät sitten makaa pitkin pituuttaan. Tämä työpesti edellyttää taas joka arkipäiväistä menoa ja paluuta keskustan suuntaan ja valehtelematta koko tämän kevään ajan olen törmännyt yksiin ja samoihin feissareihin ja ilolientä nauttiviin. Alkaa vaikuttaa siltä, että ne muutamatkin tyypit asuvat puskissa, koska ovat aina aitiopaikoilla. Aamuin illoin. Asunnottomuus sinänsä on valitettava asia, en minä sillä. Kai siihenkin kuitenkin voi itse vaikuttaa, kuten siihen, mitä kurkustaan kaataa ja kuinka usein, tai mitä piikittää ja minne.
Ei löydy ymmärrystä, saati sääliä, ei. Piste.
Linja-automatkoilla olen joskus pohtinut, että entäs jos saan joskus jonkun väläyksen ja tökkäsen vieruskaveria? Tai kopautan edessä istujaa takaraivoon? Tai vetäisen rastasta, joka tunkee niskatuen välistä naamani eteen. Ihan noin niin kuin ohimennen, kuten joskus omaa miestä sohvanmutkassa telkkaria katsellessa. Joskus ilman syytä on vaan kiva tökkästä toista ja kiusata, mutta entäs jos ajatuksissani lyön kyynärpäällä sitä vieressä istujaa.
Vähemmästäkin sitä ihmisen päässä napsahtaa.