20.6.2010

Entäs jos joskus napsahtaa?

Tunnustan heti kärkeen katsoneeni eilen Niitä Häitä. Johan ne olivat ihan toista, kuin tv-kakkosen Satuhäät, joissa sentään on tavallisia pulliaisia. Ainut liikuttava hetki, jonka koen sen ohjelman aikana, on se musiikki, mikä soi joskus papin puheen aikana. Muuten se sisältö on toisinaan aika myötähäpeää täynnä.

Eilisten häitten aikana olin tippa poskella muutamaankin kertaan; ihan vain hääparin liikutusta katsoessa. Iltaohjelma jäi valitettavasti katsomatta, koska olin niin sippi ja kömmin peiton alle jo ennen kymmentä. Jäi siis Prinssin puhe Prinsessalle näkemättä. Oli kuulemma ollut hyvä, enkä epäile kyllä yhtään.

Muuten tuo mielenkiinto ja yleistieto kuninkaallisia kohtaan on ollut aika vähäistä. Sen vain olen pannut merkille, että Victoria näyttää nykyään kauniimmalta, kuin nuorempana. Ehkä se on se onnellisen hymy, mikä saa koko olemuksen hehkumaan. Koin tässä menneinä viikkoina muutamankin Aijjaa! -heräämisen, kun luin esim. Prinsessan kasvosokeudesta. En edes tiennyt sellaisesta "viasta". Aika pelottava, toisaalta.

"Hyvä" vastakohta kasvosokeudelle lienee hyvä naamamuisti. Ylipäänsä näkömuisti. Jos se on vika, niin myönnän auliisti potevani sitäkin. Nimet voi ja menevätkin vauhdilla ohi, mutta naama jää mieleen, jos sen kerran olen nähnyt. Tai vaikka pyörä.

Olen pongannut kaupungilla muutamankin tutun ja vähemmän tutun bloggaajan, ihan vain sillä perusteella, että olen joskus jostain nähnyt kuvan. Olen hyvä yhdistelemään asioita stalkkailun ohella. Joskus tulee aika hassuja tilanteita, kun olen aikeissa tervehtiä, mutta viime hetkellä tajuan, että enhän tuota oikeasti tunne. Tai se ei ainakaan tunne minua. Julkkiksia ei ole tapana tervehtiä, ellen niitä oikeasti tunne, mutta ehkä siihenkään ei ole pitkä matka, kun muisti alkaa pätkiä. Hämmentävän hetken koin taannoin, kun Kanttori Piiparinen käveli vastaan. Ts. paremmassa kuosissa oleva T. Lindholm. Niinä ohimenevinä hetkinä tykkään asua tässä kaupungissa, kun näkee joitain muitakin, kuin paikallisia juoppoja.

Alan oikeasti tympääntyä tuohon katukuvaan, missä pyörii aina ja joka päivä ne samat naamat -elleivät sitten makaa pitkin pituuttaan. Tämä työpesti edellyttää taas joka arkipäiväistä menoa ja paluuta keskustan suuntaan ja valehtelematta koko tämän kevään ajan olen törmännyt yksiin ja samoihin feissareihin ja ilolientä nauttiviin. Alkaa vaikuttaa siltä, että ne muutamatkin tyypit asuvat puskissa, koska ovat aina aitiopaikoilla. Aamuin illoin. Asunnottomuus sinänsä on valitettava asia, en minä sillä. Kai siihenkin kuitenkin voi itse vaikuttaa, kuten siihen, mitä kurkustaan kaataa ja kuinka usein, tai mitä piikittää ja minne.

Ei löydy ymmärrystä, saati sääliä, ei. Piste.

Linja-automatkoilla olen joskus pohtinut, että entäs jos saan joskus jonkun väläyksen ja tökkäsen vieruskaveria? Tai kopautan edessä istujaa takaraivoon? Tai vetäisen rastasta, joka tunkee niskatuen välistä naamani eteen. Ihan noin niin kuin ohimennen, kuten joskus omaa miestä sohvanmutkassa telkkaria katsellessa. Joskus ilman syytä on vaan kiva tökkästä toista ja kiusata, mutta entäs jos ajatuksissani lyön kyynärpäällä sitä vieressä istujaa.

Vähemmästäkin sitä ihmisen päässä napsahtaa.

8.6.2010

Mutteri

Löysin yöpöydältä vihon, jonka etusivulla on sanat

* mutteri
* kikulinen
ja kirkkovenettä muistuttava kuvitus.

Tärkeitä muistiinpanoja eilisillalta, koska ajattelin kirjoittaa niistä merkinnän. Jostainhan se on sanat ja ideat ammennettava.

Veneen kuva tuli siitä, kun ajattelin, miten minulle voi olla nykyään niin vaikeata tämä reissaaminen. Ylipäänsä lähteminen autolla. Ennen vanhaan asuessani ja eläessäni keskenäni "omistin" auton, jolla kurvailin pitkin poikin Suomea - eikä tuntunut missään. Suomen tiet on merkattu ja nimetty todella hyvin, joten ilman nykyajan TomTomeja pärjäsin vallan hyvin, ellen jopa paremmin, koska karttaa lukien mentiin, jos mentiin.

Tykkäsin ajaa ja kuskata vaikka kännikaloja, jos niikseen meni. Yleensä sain kuskattavani valita, joten mieluista porukkaa on kyyditettävänä ollut. En valita, muistelen vain. Jos tekisin Tuksut, mainitsisin toki tähän kaikki ne tyypit, joille olen saanut ja täytynyt olla kuskina, mutta jätän sen elvistelyn rivien väliin ihan häveliäisyyttä ja yksityisyyksiä kunnioittaen ja huomioon ottaen. Muah.

Aloin vaan taas eilen miettiä, että jos minun pitäisi päästä paikasta A (Tampere) esimerkiksi paikkaan B (Vammala), en tiedä tältä istumalta yhtään mihin suuntaan minun pitäisi kotipihan jälkeen kääntyä. Ilman, että lunttaan kartasta ja varmistan vielä mieheltä (joka ei ymmärrettävästi voi oikein sulattaa tätä minun suuntavaistottomuuttani) mikä liittymä; mitä siinä kyltissä oikeasti pitäisi lukea.

Totuin ja opin aikoinaan siihen, että kotoa kun lähdin, sitä sai posottaa tuttua suoraa tietä 150 km, ennen kuin edes piti miettiä, kääntyäkö oikealle, rantatielle vai jatkaako suoraan alas päin Keski-Suomea ja siellä vasta suunnistaa määränpäihinsä. Silloin se oli helppoa kuin heinänteko. Nykyään tuntuu, että teen asiasta liian hankalan. Tai se on sitä tekemättäkin.

Muka.

Jos oikeasti joutuisin ratin taakse, niin kyllähän sitä ajaisin ja suunnistaisin, kun olisi pakko. Olen ajanutkin, mutta liian vähän. Viimeiset kymmenen vuotta kun ei ole ollut pakko itse ajaa. Olen mennyt takaisinpäin kuin lehmän häntä. On niin helppoa istua pelkääjän paikalle/-a ja katsella maisemia sillä silmällä, eikä sillä, että pitäisi joskus vielä ajaa samaa reittiä takaisin.

Esimerkki: Käytiin muutama vuosi sitten Turun läheltä ostamassa miehelle työauto (nykyään jo entinen). Menomatkalla mies ajoi, minä istuin pelkääjän paikalla ja katselin maisemia. Monta kertaa sahattu sitäkin väliä; pitäisi olla tuttuja risteyksiä ja taloja. Osa onkin (myös minun muistissa).

Paluumatka tapahtui jonnekin Somerolle asti miehen perässä; johan siinä eksymisvaara olisi muuten ollut. Sen jälkeen jatkoin matkaa edellä, kyllähän sitä nyt Tampereelle osaa. Kunnes tultiin Forssaan. Siellä käännyin yhdestä risteyksestä huti, liian aikaisin oikealle, koska en uskonut viittaa, että pitäisi jatkaa Poriin, kun kerta Tampereelle oltiin menossa. Nämä on näitä etelän kompia, sanokaa minun sanoneen! Harhaanajon tajuaminen oli vähän myöhäistä, kun ratti jo vei - ja mies soittaa, että "mitä hellvettiä". Sitäpä juuri.

Mies jatkoi edellä ajoa, jotta päästiin saman vuorokauden aikana kotiin asti.

Nykyään muistan kyseisen risteyksen aina ja iankaiken; siitä ei käännytä, vaikka mikä olisi.

Nyt kun katson Enirosta miten pääsisin Tampereelta Vammalaan, tunnen pienen pientä houkutusta ottaa auto alle ja menoksi. Ei kai se vaatisi, kuin totuttelun taas tienpäälle ja muutaman harhaanajon, niin kyllä sitä oppisi.

Pitäisi vain tehdä, eikä jahkata.

Tällä hetkellä olen kuitenkin kallistumassa julkiseen kulkuneuvoon, jahka matkaan lähden. Tai jos jatkan jahkailua, voi tapahtua myös ihmeitä, kun oikein suivaannun (itseeni).

Se, mikä minua reissuun ajaa, on mm. Kikulinen, kuten mies asian eilen ilmaisi. Häntä ei kuulemma Jussi kiinnosta sen vertaa, että lähtisi paikanpäälle.

***

Eilen totesin miehelle senkin, että tarvitsisin toisen sormuksen tukkeeksi.


- Laita mutteri.

Näin meillä hoidetaan koruostokset.

6.6.2010

Viherrystä ja piiperrystä



Kävin tänään poukkoilemassa taas lähimaastossa. Olin sen verran aikaisin liikkeellä, että uimaranta ja muut pusikot olivat juoppolallivapaita. Lintujen sirkutus ja muutama muu aamuvirkumpi vastaantulija pitivät aistit valppaina. Hetkellinen tuumailu, että aika kiva sunnuntaiaamu tähän vuodenaikaan nähden. Talvella tuulikin on kuitenkin siedettävämpi.



Kesäloma ei ole vielä lähelläkään, mutta silti olen ehtinyt tehdä suunnitelmia sen varalle. Siinä on kieltämättä omat riskinsä, mutta olkoon. Lomarahat käyttänen hotellimajoituksiin Länsi-Suomessa. Varauksia piti tehdä, ettei tarvitse sitten ruikuttaa, kun ei ole vapaita huoneita. Pieni irtiotto näistä maisemista tulee tarpeeseen.

Yhtälailla on alustavasti päätetty, että ensi kesänä on taas kotiseutumatkan vuoro. Pakko päästä pidemmäksi aikaa pois mökkimaisemiin ja kalastamaan. Nytkin sille reissulle olisi tilausta, mutta on tyydyttävä näihin etelän keleihin ja teihin. Eilenkin ehdittiin käydä ohimennen Orivedellä. Täältä kun on lyhyt matka joka paikkaan, paitsi kotikotiin.


Haluaisin tehdä nyt kesällä pieniä maakuntamatkoja ja tavata ihmisiä; katsotaan, miten käy suunnitelmien ja aikomusten. Pinnan alla kuhisee, ellei jopa täpinöi.



Olen kutistunut ihan väärästä paikasta; nimettömästä sen huomaa. Joko täytyy kiristää tahtia ja lisätä punnerruskertoja tai sitten ostaa toinen sormus tukkeeksi. Jotenkin tuntuu, että tämä ei ole ollenkaan joko tai -tilanne.