27.2.2008

Ei pulkassa, mutta laukussa

Jos (eikä tässä kohtaa enää jossitella, mieleisiä mustia kenkiä kokoa 36 on vaan tosi hankala löytää!) on kenkien löytäminen vaikeaa, yhtä hankalaksi koin uuden laukun etsimisen. Vanha hajosi käsiin muutaman vuoden yhteiselon jälkeen ja koska hermostuin langanpätkien katkomiseen ja vuorikankaan repimiseen vetoketjujen välistä, tein ratkaisevan liikkeen ja heitin väskyn roskiin. Ei siitä olisi ollut iloa enää kierrätyskirsillekään. Kaapista löytyy laukkuja melkein enemmän kuin kenkiä, mutta kun arkikäyttöön on oltava sellainen tarpeeksi iso, mutta sopivan pieni veska. Siinä kulkee matkassa huulirasvasta eväsrasiaan ja vähän jotain muuta.

Kauppojen hyllyt ja naulakot on kyllä laukkuja täynnä, mutta kun ostaa piti, tunsin lievää ahistusta. En halunnut mitään olalla kannettavaa matkalaukkua saati kainaloista enkä muutenkaan mitään kullan- tm. hohtoista. Musta sen piti olla, tai ainakin muuten vaan oman näköinen ja oloinen. Pääväriltään musta. Olisin jotain extraa ehkä hyväksynyt. Vaan kun ei. Jos oli kangas/materiaali hyvä, hihnamitta oli aivan liian lyhyt. En ole kainalolaukkutyyppiä. Samasta syystä nikottelen tunikoiden kohdalla.

Aikani kiertelin ja jahkailin, kunnes menin sitten vihonviimeiseen liikkeeseen ja löysin, mitä hain. En tunnusta edes potevani huonoa omaatuntoa, vaikka laukkuun meni suunnilleen päivän palkka. Perustelin ostosta sillä, että siitä laukusta on taas moneksi vuodeksi seuraa ja käyttöä - ja sitä paitsi; olen sen verran kärvistellyt ja ahkeroinut töissä, että pitää jotenkin palkita.

Seuraavaksi pitää löytää uusi kauppakassi. Yhdestä vanhasta hajoaa kantokahvat. Tai ne ovat kyllä jo ratkenneet ja vähän riekaleina, mutta vielä niillä kotiin asti on tultu.

22.2.2008

Turhan pitkä matka Amarilloon

Nukuin sitten taas onneni ohi. Ei tästä enää mihinkään keikalle kykene. Joskus viikkoja sitten hyvällä kiirillä itsekseni tuumailin, jahka minusta lähtijäksi olisi, voisinpa vaikka poiketa. Niin, vaikka tiesin jo silloin, etten kyllä keskenäni paikkaan lähde. Muutenkaan, koska tiedän olevani perjantai-iltaisin niin loppu ja väsynyt, ettei mitään rajaa. Ei tämä ilta ole tehnyt poikkeusta.

Minun piti mennä vain hetkeksi miehen seuraksi, kun se kuumeessa pötkötteli sängyn pohjalla. Ehdin lukea äitiltä tulleen tekstiviestin ja iltakuuden uutiset näin nipinnapin toisella silmällä, sen jälkeen ei mitään havaintoa mistään. Seuraavan kerran herään puoli yhdeksältä, kun mies höpöttää jotain kahvista. Olisi nyt vain antanut nukkua aamuun. Se tästä pyykki-illasta ja kenovoitosta, kun jäi tekemättä molemmat. Noh, huomenna uusi yritys. Tätä huushollihommaa riittää kyllä, joten suunnitelmat siitä, että lähtisin huitelemaan aamusta kaupungille, saavat nyt jäädä. Säästyypä rahat.

Innostuin tällä viikolla hetkeksi, kun näin ilmoituksen, jossa haettiin ihmisiä levy-yhtiöön töihin. Siinäpä oiva tilaisuus, ellei epe. Vaikka minusta ei koskaan tullutkaan demojen kuuntelijaa (murkkuikäisen yksi haave), niin jotain alaani liippaavaa voisin toki siellä tehdä. Noin niin kuin periaatteessa. Mutta kun luin tarkemmin ilmoitusta, niin siinä haettiin nuoria. Uskonpuutehan se iski ja muut selitykset päälle. Antaa olla. Parikymppisiä ne hakevat, se heille suotakoon.

Sitäpaitsi.

Haluan pitää lomani, koska niitä nyt on kertynyt jonkun verran. Yllättävän paljon itse asiassa. Nyt helpottaa kummasti, kun tietää lomaviikot keväälle ja vielä kesäloman. Jemmasin vielä kolmisen viikkoa, jotka voinen pitää sitten loppukesästä. Ai, että kun tuntuu hyvältä. Loma. Elämäni ensimmäinen oikea pitkä kesäloma. Olkoonkin, etten pidä sitä kerralla.

Jos olisin järkevä ja jaksava ja muuta yhtä mahdotonta, suunnittelisin jo nyt vakavasti tulevaa syksyä ja jatkosuunnitelmia, mutta kun en ole. Lasken taas kaiken melkein yhden kortin varaan, että kyllä ne asiat järjestyy, kun ovat tähänkin asti järjestyneet. Jotenkin olen aivan öö aapisen laidassa, että mitä edes haluaisin tehdä (työkseni) seuraavaksi. Helpompi on ajatella, mitä en.

17.2.2008

Tule apuun, Teuvo!

Täytyy pitää lakisääteinen pitkä kahvipaussi ja lukea pitkästä aikaa muutamia blogeja. Olen kummasti taas saanut aikani kulumaan ihan jossain muualla, kuin koneen ääressä. Siitä syystä olen pihalla, kuin punatulkku. Olokin taitaa olla yhtä pulska, joten ei se taannoinen päätökseni ainakaan pikapudotuksena ole lähtenyt käyntiin. Vaikkei muutosta muuten huomaa, niin farkkujen vyöstä; uusi reikä on "pitänyt" ottaa käyttöön.

Reilu vuosi ollaan asuttu tässä asunnossa ja melkein yhtä kauan olen suunnitellut huonekalujen ja kaappien uudelleenjärjestelyjä. Nyt olen päässyt siinä asiassa vähän eteenpäin, että komeroiden kätköjä olen käynyt läpi ja karsinut ylimääräistä. Kirpputori- ja roskapussi kulkee rinta rinnan, joten on suht helppoa luopua sellaisesta roinasta, joka vain täyttää kaapit ja laatikot. On vain pysyttävä tiukkana ja varoa ajatuksia tuota voisi tarvita joskus ja raskinko tuota hävittää.

Erilaisilla huonekaluratkaisuilla ongelma ratkeaisi hetkessä, mutta se on taas rahakysymys. Jos ei olisi, kutsuisin Lomanin Teuvon kylään. Antaisin hänelle vapaat kädet sisustaa tämän huushollin. Jaa, mistäkö syystä? Ajatus on kasvanut remonttiohjelman myötä. Kertooko se sitten huonosta vai samasta mausta, mutta olen tykännyt hänen ratkaisuista tähän mennessä.

Mutta... Kokeillaan nyt
ensin karsimalla ja järjestelemällä pintapuolisesti. Keittiössä sitä vähän kummastui ajankulusta, kun maustekaapista löytyi maustepusseja parasta ennen vuonna 2007 -leimalla. Yksi pussi oli vieläkin vanhempi. Jauhoja olen sentään oppinut ostamaan menekin mukaan.

Se on selvä kevään merkki, että alan touhottaa kotona entisestään. Onhan tuota päivänvaloa jo muutenkin ihan eri tavalla. Toivo herää, että tämä raskas talvi tästä kääntyy vielä hyväksi.
Kevääksi.

10.2.2008

Venyy, vanuu ja paukkuu

Säännöllisestä ja kunnollisesta koululiikunnasta alkaa olla parikymmentä vuotta, joten kyllähän se näkyy ja tuntuu tämänikäisessä kropassa. Vaikka olenkin aika erakkoluonne ja yksikseni viihtyvä, niin huomaan, miten helpompaa oli harrastaa liikuntaa koulun liikuntatunneilla, kun tehtiin ja mentiin porukalla. Liikkumiseen jos johonkin tarvitsen potkun persuksiin, mutta myös oikean mielenvireen.

Viime päivinä se on ollut aika kohdillaan, koska olen vapaaehtoisesti päättänyt (ties monennenko kerran), että jotain on tehtävä. Henkinen selkäranka on onneksi paljon paremmassa kunnossa, kuin fyysinen. Ääneen en mitään tavoitteita sano, koska silloin ne yleensä epäonnistuu. Pikkuhiljaa, ja jos tämä vauhti on säilyvä; miinus kilo viikossa, niin eiköhän se tästä. Suu suppuun vaan useammin, jalkaa jalan eteen enemmän ja palloliikunnat aamuin illoin, kuntopyöräilyä silloin tällöin, niin pakkohan tässä on jotain kavennusta tulla!

Olen koittanut potkia ja ruoskia omatoimisesti ja pitää innostusta yllä. Venyttelyt tuottavat tuskaa, mutta niinhän se on tarkoituskin. Muistuttaa joka kerran minua siitä, että mitäs olen laiskotellut kaikki nämä vuodet; harvoja, pakollisia rehkimisiä lukuunottamatta. Jumppapallo on ollut hyvä kaveri totutella taas tekemään mm. vatsalihasliikkeitä. Nystyräpallo puolestaan vetristää hartianseutua, tai ainakin haluan uskoa siihen. Kuntopyörällä en edelleenkään polje kerralla kymmeniä kilometrejä, mutta olen ollut tyytyväinen, että saan itsestäni edes sen verran irti, että kiikun pyörän päälle ja aloitan polkemisen. Kaikki on tyhjää parempi nyt tässä vaiheessa.

Työrintamalla ei mitään uutta. Pahemminkin asiat ovat olleet, mutta siitä huolimatta tällä hetkellä odotan vain lomaa, joka häämöttää muutaman viikon päässä. Mies pitää samaan aikaan, niin ehkä sitä tästä lähiöstä jonnekin suunnataan, vaikkei kotikonnuille mentäisikään. Jopa Turusta on puhuttu yhtenä käyntikohteena. Pari päivää vieraassa kaupungissa voi antaa kummasti potkua jaksaa taas pakertaa töissäkin.

Eilen oltiin sen verran liikenteessä, että nähtiin aika mielenkiintoinen auto. Lähinnä se muistutti vanginkuljetusautoa, vaikken kyllä tiedä, miltä sellainen näyttää. Mutta jos se on vaikkapa hopeanharmaa peltisen näköinen pieni kuorma-auto, jossa on sivussa oven tapainen ja pienet ikkunat, joissa on kalterit (tm. putket), niin siinähän se körötteli. Suuntana vaikkapa lähikunnan vankila.

Miehen kanssa saatiin pitkät keskustelut aikaiseksi, että oliko se vai eikö se ollut vankiauto. Mikä muukaan se olisi voinut olla? Hevosia kuskataan eri mallisella ja tuskin ne tarvitsevat kaltereita. Rahankuljetusauto? Niin, en tiedä. Suomalainen rekisterikilpi siinä oli, mutta en tietenkään ehtinyt ottaa sitä ylös. Sillähän se tämäkin ongelma olisi jo ratkennut.

2.2.2008

Päivä, jona Tinka äitiysmekon osti

Koskahan sitä oppii vanhasta tavasta pois; joka kerta, kun menen nykyään blogilistalle, koukkaan hiirelläni ihan väärään, sinne vanhaan suuntaan, missä ennen oli Omat suosikit. Nyt tulee aina harhailtua. Jos jotain muutosta olisin kaivannut, niin ehkä värimaailmaan (ei sillä, etteikö sinivalkoisellakin pärjää). Silmä tottuu nopeammin, kuin käden lihasmuisti. Mielenkiinnolla odotan myös, koska kehitysblogilaiset ottavat todesta muutamien bloggaajien kommentit ja lisäävät blogaaminen -sanaan yhden geen. Makuasioista voinee tässä tapauksessa kiistellä.

Meinasi tulla kyynel silmänurkkaan, kun huomasin, että ulkona sataa taas lunta. Piti poiketa pihassakin pikaisesti. Talvi tuli sittenkin, vaikka vähän myöhässä. Herkistyin tosin Vintin kommentistakin eiliseen merkintään, koskapa hän osui taas asioiden ytimeen ja osaa sen pureksinnan taidon. Pitkään kun tuota olen pohtinut, mutta en ole saanut vaan aikaiseksi kirjoittaa. Vielä hankalampaa oli ne ajatukset pukea sanoiksi.

Gluteenittomat jauhotkin ovat olleet kaapissa jo kolmatta viikkoa. Piti leipomispuuskassani kokeilla (itselleni >) uusia reseptejä, mutta niin se vain jäi ja jäi. Kuluneella viikolla en saanut koekeittiössä mitään uutta aikaiseksi. Olen kuitenkin päättänyt, että joskus tarjolla olisi muutakin, kuin kuivia keksejä, vaikka ihan hyviä ovat ainakin omaan suuhun.

Hiippailin tänään muutamassakin vaatekaupassa hypistelemässä puseroita. Harmi vain, että suurin osa niistä hepenistä on sitä tunika-mallia. Luulenpa, että varsinkin hoikille ja/tai rintaville niitä on joka lähtöön, mutta ei ne taas minulle sovi. Mahtuvat ehkä, mutta eivät sovi.

Tein aika äkkinäisen liikkeen, kun silmiini osui väri- ja kuviomaailmaltaan minun näköinen kolttu. Kokoa L, mutta silti se on "aika ilmava". Mahtaa olla liiankin iso; minä mistään mitään tiedä, minkälainen tunikan kuuluu olla ja miten sen pitäisi istua. Voi olla, että käyttämättä jää, paitsi kotona - tai sitten kerään rohkeutta ja laitan sen töihin päälleni. Siinäpä saisivat lisää jutunjuurta. Hah.

1.2.2008

Päivä, jona jääkaapin lamppu sammui

Olipa pitkäpiimäinen viikko. Turhan vähän pöydällä töitä voidakseni keskittyä pelkästään niihin. Nyt joutui välillä väkisinkin kuuntelemaan sitä samaa jauhantaa, koska luppoaikaa riittää entuudestaan jo joillekin tavallista enemmän. Pahimpia on ne tilanteet, jolloin kuulee itsestä puhuttavan vähemmän mairittelevaan äänensävyyn.

Tai en tiedä, onko se loppujen lopuksi
pahinta; tiedänpä ainakin, missä mennään ja osaan olla liikaa luottamatta muka-ystävällisyyteen ja muuhun diipadaapaan. Vahvistaa vain sitä ajatusta, että vapaa-aikani vietän aivan jossain muualla, kuin työkavereiden seurassa. Senkin hinnalla, mitä siitä seuraa ja on jo seurannut. Saavat lisää aiheita asioiden ruotimiseen.

Ei tämä viikko ollut läheskään niin paha ja ahistava, kuin ne muutamat aiemmat, mutta sain kyllä taas tuta erilaisuuden ja ulkopuolisuuteni siinä joukossa. Teettää kovasti työtä yrittää olla välittämättä piikittelystä ja muusta sellaisesta small talkista, mikä on kai tarkoitettukin kuultavaksi.

Toisaalta haluankin erottautua siitä porukasta, päivä päivältä enemmän. En halua osallistua kahvipöytäkeskusteluihin, joissa arvostellaan ihmisiä pahansuopaisesti mennen tullen palatessa (ja naamatusten ovat niin mielin kielin lässyn lässyn). Ei siitä tule kuin paha olo ja mieli. Nykyään liukenen paikalta vähin äänin, jos mahdollista. Aika hiljaista on keskustelut minun suunnalta, koska en ota kantaa - kun ei vaan ole kommentoitavaa. Paitsi ne eriävät mielipiteet ja muut mölyt mahassa, jotka mieluusti pidänkin sisälläni. Se on sellaista hiljaista huutelua ja hammasten pureksintaa välillä. Ja ainahan voi puhua säästä. Silloinkin tosin olen mielipiteineni yksin, kun en näe mitään pahaa siinä, että talvella vähän pyryttää. Kuten tänään. Huoh.


En pidä itseäni yhtään sen parempana; taitaa olla naisten perisynti tuo selän takana jauhaminen, mutta olen viime kuukausien aikana yrittänyt ihan tietoisesti opetella siitä irti. Tuskin minusta ikinä puhdasta pulmusta tulee, täytyyhän sitä nyt esimerkiksi kellarissa välillä purkaa, mutta vähentää jos pystyisin, niin hyvä niin. Muutenkaan, jos minulla ei ole mitään positiivista sanottavaa, olen hiljaa. Toki ne välillä vieläkin tulee ajatuksiin ja mielessä pyörii, mutta joskus on hyvä olla suu supussa ja pitää asiat ja mielipiteet omana tietona. Vaikka sitten ihan sillä viimeisellä sekunnilla nielee ne vaan pois. Kyllä se onnistuu, kun tarpeeksi yrittää.

Hmmm.

Onko mahdollista, että realisti pessimisti on vanhetessaan kallistumassa vähän optimismin puolelle. Asioista on tapana löytyä ne molemmat puolet, joskus vielä se kolmaskin.