23.12.2010

Hyvä, hyvempi, suruisa

Asioita piti olla paljonkin mielen päällä, kun tähän istahdin, mutta taustalla soiva kappale vie väkisin ajatukset muualle ja sumentaa näkökenttää. Että joku osaakin soittaa kauniisti ja miten jotkut osaa tehdä niin ihania kappaleita. Voisin (jos olisin ja eläisin keskenäni) viettää tämän joulun ihan hyvin soittamalla pelkästään tätä laulua toistona.

Tontut ei oikeasti ole noin lähellä tuikkuja; lavastettu (ts. tiivistetty kuvaus-)tilanne tästä illasta.

Meidän piti olla joulu aivan muissa maisemissa, kuin täällä pakkasen keskellä. Toki perilläkin olisi ollut talvi ja pakkasta, mutta ei nyt ihan näitä lukemia. Joululahjat oli pakattuna, kortit lähettämättä muutamaankin osoitteeseen, koska ajatus oli antaa ne pakettien mukana. Suunnitelmiin tuli muutos ja tässä sitä ollaan (taas) kinkunpaistossa. Kotona. Suklaa ja kinkku tulee jo korvista ulos, vaikka joulu ei ole kunnolla edes pirtissä.

Lomailen kuitenkin vielä ensi viikon, ellei mitään ihmeitä satu. Eikä sitä ihmettä tapahdu, ellen väännä eräälle rautalankaa, että minut voi ja saa soittaa töihin, jos kiire puskee yli. Menisin ihan mielelläni, kun joutilaana kerta olen, mutta tiedän, ettei sitä soittoa tule. Ne kunnioittaa lomaa ja antavat huiliraon. Mokomat. Ihanat.

Kävin tänään vielä mutkan kaupungilla. Pakkasestako johtui, kun oli niin ihanan väljää joka puolella, jouluruuhkista ei tietoakaan, kuten alkuviikolla ruokatuntiaikaan. Tai sitten moni oli jo siellä, missä piti.

Tänä vuonna oma "joulumieli" on jotensakin loistanut poissaolollaan. En oikein tiedä, mistä se johtuu. Kuvan tontutkin pengoin vasta tänä iltana kaapinkätköistä. Liekö työpäivät sitten tuoneet erilaisen arjen tullessaan, ettei ole ehtinyt saati jaksanut miettiä jouluvalmisteluja. Kyllähän se joulu tulee, teki mitä teki tai jätti tekemättä. Viime vuonna sentään leivoin tortut ja piparit ajoissa. Nyt menen ostopipareilla ja huomenna ajattelin leipoa yhden satsin joulutorttuja, koska mies oli ostanut levyt ja luumuhillon. Ehkä pienenä vinkkinä.

Tänään sattui yksi erityisen kiva juttu. Se toinen suosikki työkaveri soitti ykskaks yllättäin. En yleensä viikonloppuisinkaan pidä työpuhelinta kotona, mutta nyt loman takia otin sen mukaan, ettei akku tyhjene. Sitähän ei tietenkään voi ladata ensi vuonna... Puhelu koski pääasiassa työasioita, vaikka lomalla ollaan molemmat, ja viimisimpien kuulumisten päivitystä, mutta tulipas moisesta hyvä mieli. Hänelläkin on erilainen joulu tänä vuonna.

Elämä paiskoo.

19.12.2010

YYA-sopimus vm. 2010

Piti kirjoittaa joulupukille avoin kirje, mutta muistin, että onhan minulla tämäkin blogi. Se siitä avoimuudesta.

Kautta blogihistorian(i) on tullut todettua, että sitten kun menee hyvin eikä ole mitään suurempaa ja oikeasti valittamisen aihetta, myös merkintöjen määrä vähenee huomattavasti. Tai minä ainakin huomaan, että istun enää harvemmin tämän blogin äärellä, koska kaikki sanottava, minkä pystyy ääneen sanomaan, on sanottu jo muualla ja/tai muilla konstein (esim. Fb ja kuvablogi).

Nytkin hätkähdin, kun näin Natinan seinällä, että olin päivittänyt viimeksi viitisen viikkoa sitten. Mitäh? Onko tässä taas kulunut viisi viikkoa ihan täpinöidessä ja hurlumheissä? On.

Työpaikan pikkujoulut oli ja meni ja hyvin menikin. Teatteriesitys oli yksi parhaita, jonka olen nähnyt. Olisin mennyt ensi vuonna uudelleen, mutta tarjoavat vain peruutuspaikkoja, joten voi olla, että menemättä jää. Jatkoille lähdettiin pienellä porukalla paikkaan, joka sekin oli vielä silloin minulle uusi tuttavuus (nyt siellä on tullut istuttua iltaa jo toistamiseen). Väki väheni pitkin iltaa, mutta siinä vaiheessa kun meitä oli enää pöydässä trion verran, olisin voinut itkeä pelkästä liikutuksesta, en laskuhumalasta. Jossakin seurassa vaan viihtyy ja on ihan höttösissä. Toiset ovat energiasyöppöjä, toiset antavat virtaa tietämättään.

Samalla trio-kokoonpanolla + yhdellä vahvistuksella olin perjantaina liikenteessä ja sain taas aimo annoksen lisäpontta loppuvuodelle. Harvinainen tilanne ollut tänä vuonna, että vietän mielelläni myös vapaa-aikaa työkavereiden kanssa. Se taas kertoo siitä, että porukasta on erottuneet helmet. Tässä kohtaa pitää miettiä, että kiinnynkö vaan joihinkin ihmisiin eri tavalla ja eri määrällä. Siihen taas vaikuttaa mm. se, miten minuun suhtaudutaan ja miten hyvin tai huonosti ollaan samalla aaltopituudella. Noiden kanssa natsaa aika hyvin. Olen huomannut.

Yhdelle kaverilleni totesin eilen, että olen nyt urani huipulla henkisesti. Nyt teen niitä töitä, joista tykkään ja sellaisessa ympäristössä ja sellaisessa porukassa, että en voi valittaa. Päinvastoin. Olen sen muutamaan kertaan töissä sanonutkin joillekin päin naamaa. Täysin aiheesta. Jos joskus valitan, ne aiheet ja syyt tulevat ulkopuolelta (yhteistyötahoilta, harvemmin työyhteisöstä, ainakaan siitä lähimmästä).

Tikulla silmään, jos vanhaa aikaa muistelee, mutta onhan se aika verrannollinen tähän nykyiseen menoon. Ja se, miten minut on nyt otettu työporukkaan mukaan. Ihan eri tavalla. Välillä nuo kaksi helmeä huomioi ja huolehtii niin paljon myös minun työhyvinvoinnista, että olen vaarassa liikuttua. Ystävyys, yhteistoiminta ja avunanto toimivat käytännössä aika hyvin.

Pidän tässä pienen joululoman töistä. Se tuli vähän niin kuin pakkosaumaan, mutta kai sen kestää. Vähän se kirpaisee ja ahistaa senkin takia, että töihinpaluupäivänä voin kuvitella töiden määrän olevan aika hulppea. Sain toivotettua Suosikkikuskillekin hyvät joulunpyhät, joten mitään taakkoja ei liene kannettavana. Välipäivinä on ohjelmaa ja aikaa ollakin vaan. Uutta vuotta odotellessa.

Kaikesta huolimatta; hyvää joulunaikaa vähän joka suunnalle.
Nauttikaa, kukin tavallanne loppuvuodesta.

7.11.2010

Takapenkistä katsottuna lehmä ojaan kannettuna

Eilinen reippailu aamutuimaan aiheutti parikin ahaa! / oho! -elämystä ja myöhäisherännäistä toimeen ryhtymistä. Ensinnäkin tuotekassista löytynyttä Dermoshopin -tuotekuvastoa katsoin kerrankin sillä silmällä ja tein tilauksen. Toki siihen olisi ollut mahdollisuus jo töissä, koska siellä on yhteyshenkilö, joka hoitaa homman, mutten koskaan ehdi laavata kuvastoa ajan kanssa. Sitä paitsi nyt kun itse hoiti/hoitaa (jos tästä nyt kehkeytyy pitempikestoisempi tuttavuus) tilauksen, voi myös itse hyödyntää bonukset ja muut. On siis oma lehmäkin ojassa.

Toinen mikä aiheutti hämmennystä oli paperikassi, josta löytyi enemmän ja vähemmän teatteriesitteitä. Toki olen tiennyt, että tässä kaupungissa on muitakin teattereita, kuin ne kaksi isompaa, mutta nyt kun ne kaikki näki yhteenkoottuna, olin aika yllättynyt, miten monta niitä on!

Olen ohjelmistonsa (sen mitä olen ehtinyt tähän mennessä käydä katsomassa) perusteella tykästynyt eniten Tampereen työväen teatteriin. Hyvänä kakkosena Tampereen teatteri, vaikkakin sen päänäyttämö onkin vielä näkemättä. Asia taitaa korjaantua heti ensi vuonna, kiitos Leea Klemolan Arktisen trilogian kolmannen osan. Komediateatterissa olen käynyt kerran ja se oli niin kamala kokemus (huono esitys, jonka nimeä en enää muista enkä kyllä kaiva arkistoja), että en tiedä, koska annan sille teatterille toisen mahdollisuuden.

Muissa tämän kaupungin teattereissa en sitten olekaan vielä käynyt.
Musiikkiteatteri Palatsi kiinnostaa kyllä, mutta odotan jotain sellaista esitystä, joka on aivan pakko nähdä, enkä voi olla menemättä. Nyt vähän tuntuu, että onko se liian pramea minunlaiselle teatterikävijälle. Eh. Pyynikin kesäteatteriin melkein menin viime kesänä, oli jo lippukin, mutta sitten tuli mökki ja asiat muuttivat tärkeysjärjestystä.

Tänä syksynä olen käynyt jo kerran (korjaan, kahdestipa!) teatterissa, pari kertaa on vielä tulossa ja ehkä vielä kolmaskin, jos kaikki menee nappiin. Olen niin täpinöissäni, kun kerrankin voin käydä oikeassa teatterissa; kaikki kunnia silti kotiseudun harrastajateatterille, jonka muutamiin esityksiin pääsin jo lapsena äitin ja isin mukana. Parasta olisi, jos voisin joskus täällä tarjota teatterielämyksen myös heille. Olen myös innoissani työpaikan tämän vuoden pikkujouluista, jonka ohjelmaan mm. teatteriesitys kuuluu. Siitä ei voi tulla huonoa iltaa!

Aion jatkaa ensi vuonna kultturellirientoja jo senkin takia, että minun työt jatkuu pitkälle kesään. Se tieto helpotti eniten kai henkisesti, kun sain huokasta helpotuksesta, etten tarvitse jättää sitä porukkaa (pulaan) ainakaan muutamaan kuukauteen. Kieltämättä tässäkin asiassa oli montaa lehmää ojassa, painavimpana omani.

24.10.2010

Viime tingassa

Luovutan. Kaivoin kaapin perältä Finrexinin, villasukat ja kaulahuivin. Nämä siis kaiken muun lisäksi. Lääkitys jäi vähän viime tippaan ja yhtenä tärkeänä hetkenä kokonaan pois, koska on aikoja ja tilanteita, jolloin ei sitä lääkepaukkua vaan voi ottaa - valitettavasti. Myöhemmin se on jo myöhäistä, kuten nyt.

Toki ajoitus on mitä parhain; olenhan lomalla ja onni onnettomuudessa on, että lomaa on vielä hetken jäljellä. Aikaa ja tahtoa ei silti olisi sairastella. Vielä pitäisi päästä käymään Ikeassa ja muutamalla kirpputorilla, teatterista puhumattakaan. Noh, itseäni voin syyttää, että menin ja vilustuin.

Kämmekkäät olen jo vienyt töihin, villasukat varmaan seuraavaksi. Odotan sitä aamua, kun voin hipsiä käytävällä villasukissa.

Olen aina ollut vähän sitä mieltä, että kaulahuivit kuuluvat pihalle, ei sisätiloihin. Kappas, kappas hej, olen siinäkin tänä syksynä muuttamassa mieltäni ja ostin taannoin ensimmäisen "asustehuivini". Hah. Ei kukaan kiellä pitämästä sitä myös ulkona, mutta omassa naurettavan pienessä huivikokoelmassa on jo ulkohuiveja ihan nokko. Senkin sisähuivin jouduin ostamaan syystä, että parissa uudessa puserossa on niin laaja kaula-aukko, että jotain ne kaipasivat. Hätä se keinot keksii, kun meinaa tulla vilu puserosta sisään.

Ärsyttää vaan, että nyt sorruin itse siihen huiviporukkaan, jota näkee joka puolella. Legginsejä en sentään aio päälleni pukea, joten siinä mielessä tilanne ei ole ollenkaan niin huolestuttava. Enkä omista käsikoukkukäsilaukkua.

Mökkiviikonloput alkavat vedellä viimeisiä - tai vetivät jo. Epäsäännöllisen säännöllisiä käyntejä aiotaan sinne tehdä, mutta tuleva talvi pitää yrittää malttaa olla kotosalla (ja katsella taas näitä seiniä sillä silmällä).

Syksy on hetken aikaa mitä hienoin vuodenaika, mutta kun se repii puut paljaaksi ja kukkapenkit ovat kaikkea muuta kuin hehkeässä kunnossa, sitä toivoo, että tulisi pian talvi, joka peittäisi kaiken, ja sitä myöten uusi kesä. Kesämökki on kesämökki.

Niin paljon jäi tekemättä ja laittamatta, mutta lohduttaudun sillä, että talvi on aika lyhyt. Pari rakennusta pitäisi uusia kokonaan, yhtä uutta rakennelmaa mies on työstänyt viimeiset viikot ja ulkoinen ja sisäsisustus ovat koko ajan työn alla. Pitäisi vain malttaa...


Onneksi tässä on tulevat viikonloput ja vähän arkikin ohjelmaa täynnä, niin saa ajatuksia pois mökkeilystä. Oma parvekekin pitäisi laittaa syys- tai paremminkin talvikuntoon, eikä vain jahkailla ja kauhistella ikkunan takaa.

Kaikki aikanaan, kaikella aikansa.

10.10.2010

Keltainen lokakuu

Eilen oli jo ties monesko lauantai (kolmas itse asiassa), kun haravoin mökillä huvikseni ja vapaasta tahdosta ja taas tänä aamuna näky oli, niin kuin piha ei olisi haravaa koskaan nähnytkään. Aamulla satoi kaatamalla vettä ja tuuli niin, että melkein viimeisetkin lehdet tippuivat siinä rytäkässä. Mutta vain melkein. Tietää syyssiivon jatkoa ensi viikolla. Meneehän se hyötyliikunnan piikkiin ja ainakin näkee hetken aikaa työnsä jäljet.



Metsässä on tullut pompittua sen verran, että olen tehnyt tuttavuutta myös hirvikärpästen kanssa. Ei kiva. Pohjoisen kasvattina niihin ei ole tarvinnut ennen tätä syksyä törmätä. Täytyy ensi syksynä varustautua paremmin, jos ja kun mielii mustikoita ja puolukoita kerätä. Inhoan sitä tunnetta, kun ne möyrivät päänahassa tai hihan sisällä pettäneen tarkistuksenkin jälkeen.

Keskustakuva ei ole tältä päivältä; täällä paistaa hetkittäin aurinko. Olisi hyvä ulkoilusää, mutta en malta painua pihalle, koska kotonakin on tekemistä, kuten sunnuntaisin aina. Arki hujahtaa surullisen nopeasti ohi ja viikonloput menee toistaiseksi mökillä, joten huushollaus on "pitäisi"-kunnossa.


Tulevat viikot tuo vähän muutakin ohjelmaa ja kalenteri täyttyy mukavista tapahtumista ja tapaamisista. On ollut ja on tulossa teatteria, vanhojen kavereiden näkemistä ja työpaikan erinäisiä häppeninkejä. En olisi uskonut ainakaan silloin viime kerralla, että joskus vielä vietän myös vapaa-aikaani mielelläni työkavereiden kanssa. Näin ne ihmiset ja tilanteet muuttuvat. Minä myös, myönnän.

Ei pidä myöskään unohtaa lomapäiviä. Kovasti haluaisin tehdä vaikka mitä, mutta loma on niin lyhyt, etten taivu mahdottomiin. Onni on kuitenkin lyhyt loma, koska toisaalta hirvittää ajatus, että paluu työpaikalle tietää myös sitä, että tekemättömät työt ovat kuitenkin odottamassa ja vedän taas pitkää päivää, vaikka mieluusti töitä teenkin.

Tässä päivänä eräänä oli ensin naurettu vedet silmissä kahvitauolla ja kun palasin työhuoneeseeni, tuli melkein itku siinä istuessa ja ihmetellessä, että kohta tämä ilo ja pesti loppuu, ellei ihmeitä tapahdu. Iski kamala ikävä ja ahistus jo etukäteen ja päätin, että mitään tyypillisiä sen yksikön läksiäisiä en siellä nyt tahdo; on ne sitten tämän vuoden puolella tai joskus myöhemmin. Parempi vain, että häivyn vähin äänin silmät punaisina.

Mahdoton suunnitelma, tiedän.

Vielä typerämpää on surra etukäteen, tiedän, tiedän! Tässähän on onneksi vielä monta työviikkoa edessä, joten pitää osata nauttia tilanteesta ja työnilosta. Sekin minulta kyllä onnistuu.

En ole uskaltanut lukea vielä tämän päivän Aamulehteä, koska jo kahtena eri sunnuntaina on sattunut tutun kuolinilmoitus olemaan samassa kohdassa. Toinen oli miehen työkavereita, toinen taas minun entinen työkaveri, joka taisteli aikansa roosanauha rintapielessä, vaikka asiat olivat oikeasti pielessä.

Yllättävistä kuolemista puheenollen, taannoin stalkkailin Facebookissa ja törmäsin vahingossa yhteen muistosivustoon, joka veti jalat alta ja järkytti muutenkin aikalailla. Muutama kuukausi aiemmin olin käynyt saman pojan (ollaan melkein samaa vuosikertaa, hän minua vuoden vanhempi, mutta tyttöjä/poikia me kai edelleen ollaan, kuten oltiin yläasteella. Naiseus on toisinaan niin kaukana) sivuilla uteliaisuuttani, kuinkas muuten. En hirveästi valaistunut nykykuulumisistaan, mutta sen verran kuitenkin, että olemassa oli ja Helsingissä asui.

Muistosivusto toi ja jätti niin paljon kysymyksiä ilmaan, enkä vielä tänäkään päivänä tiedä, mitä on oikeasti tapahtunut, mutta koska tapahtumasta oli jo aikaa, en kehdannut omaisiltaan kysyä enempää, kuin mitä sivustolla on. Olen nyt jotenkin päässyt asian yli, kun järkeilin (HAH!), että eihän me olla oltu missään tekemisissä vuosikausiin ja se, miten hänet muistin ja muistan, liittyy lähinnä yläasteaikoihin ja vähän sen jälkeen. Mutta kylläpä vain senkin ihmisen kuolinuutinen liikutti ja suretti.

Takaisin iloisempiin muisteluihin ja vähän tuoreempiin. Kävin nimittäin työkavereiden kanssa katsomassa Päällystakin. Olipa se vain erikoinen, mutta aivan mahdottoman hyvä ja hauska esitys, lopun surullisuudesta huolimatta.

Tässä kuussa menen vielä katsomaan Eila, Rampe ja huonot keenit, joten kyllähän tässä on kaikennäköistä arjen luksusta. Ympärillä ja kalenterissa.

Täpinöinti jatkukoon.

14.9.2010

Aamulypsytön viikko

Olen vähän rästissä. Lukemattomia lehtiä on taas keittiön pöydän kulma täynnä ja lukemattomia blogeja on, noh, lukemattomia. Tekemättömiä kotihommia en edes mieti. Kaikki ajallaan...

Onneksi readeri selvensi, mitä tuolla toisaalla on tapahtunut sillä aikaa, kun itse ei ihan joka päivä ehdi eikä jaksa lukea suosikkeja. Valitettavaa.

Toisaalta taas aika ymmärrettävää ja rohkeaa. Laittaa pillit pussiin ja lopettaa. Ellei sitten aloita uudestaan, toisena, toisaalla. Mikä sekin on käynyt kyllä mielessä myös itsellä.

Lopettaa
en osaa, enkä halua, mutta koska niin paljon "tuttuja" jo tätä lukee, se jotenkin hassulla tavalla estää kirjoittamasta kuitenkaan ihan kaikesta, mitä mielessä liikkuu. On estänyt jo pidemmän aikaa. Tarkoitan vuosissa. Erityisesti tämä syksy on ollut sellaista aikaa ja tapahtumien sekamelskaa, että pitäisi päästä purkamaan, mutta kun ei se oikein käy. Täpinöin sitten itsekseni ja purskahtelen välillä ihan holtittomasti. Kaikki kuitenkin vallan hyvässä mielessä. Sepä se.

En ole antanut sen enempää häiritä, vaan olen pitäytynyt sitten kirjoittamasta niistä asioista, mitkä on mahdollisten väärinymmärrysten takia parempi pitää omassa päässä. Mitä sitä suotta suurennella ja aiheuttaa missään suunnassa pahaa mieltä, parempi jaaritella vain höpö höpöä ja vähän rivien välistä, joka sekin on kyllä aika ärsyttävää.

Loppujen lopuksi kaikista paras vaihtoehto olisi
aloittaa alusta puhtaalta sivulta.


Päivänä eräänä jäin keskustelussa yhden lähipiiriin kuuluvan kanssa kiinni pariin sanaan, joita sitten vasta jälkeenpäin märehdin ja kuvittelin toivottavasti omiani. En tiedä oliko pelkkää vainoharhaisuutta, mutta turhan hyvä osuma olisi kyllä. Tein omat johtopäätökseni takelteluistaan ja meinasin jo tehdä Mymskät ja kadota heippoja sanomatta. Pitäisi varmaan kysyä, lukeeko hän tätä ja keneltä on saanut vihiä. Toki minulla on omat epäilykseni, mutta varmahan en voi olla. Noh? Annas kuulua! Valheella on lyhyet jäljet. Jos lukemisen taustalla on uteliaisuus ja kuulumiset, niin siitä vain. Kaikin mokomin, mutta olisi kiva tietää. Niin kerta.

Tätäkin ajatusmössöä olen nyt yrittänyt kirjoittaa monta varttia, eikä tämä tästä etene kovinkaan asiallisesti eikä järkevästi. Paras siis laittaa tältä illalta näppis kiinni ja olla niin kuin en olisikaan mitään kirjoittanut.

Täysin anonyyminä olisin kirjoittanut jo eka kappaleessa, mistä kenkä puristaa tai miksi pipo ei kiristä.

Äh!

30.8.2010

Ei niin pieniä sieviä

Kävin viikonloppuna pitkästä aikaa sienimetsässä. En todellakaan vapaaehtoisesti, koska en tunne tarpeeksi hyvin sieniä enkä muutenkaan ole leppoisa samoilija, joka osaisi ja pystyisi keskittymään vain ja ainoastaan luonnon ääniin ja kahiseviin puihin. Minua ei pelota nelijalkaiset, vaan 2-lahkeiset. Yksin minua ei metsänsiimekseen saa, jo senkään takia, että eksyisin kuitenkin, enkä halua joutua lehtiotsikoihin tyyliin "eksynyt marjastaja löytyi kannonnokasta pasha jäykkänä".

Olin kuitenkin paluumatkalla erittäin mielissäni mokomastakin päähänpistosta. [Tästähän puuttui sanat Ensi viikonloppuna uusi yritys.] Jos ei miehen toivomia kanttarellejä löydy, keräilen sitten puolukoita, ellei joku mökkinaapuri ehdi ensin. Olen aika täpinöissäni. Pakkasessa on "omia" punaisia ja mustia viinimarjoja, mutta vielä siellä olisi tilaa (ja paljon) myös puolukoille. Marjat on hyvä syy leipoa talvipakkasilla.

Mennyt kesä (kai se jo on mennyt, kun kalenteri näyttää kohta syyskuuta ja sukkahousut on kaivettu kaapinperältä) meni aika pitkälti mökillä ja Facebookissa. Ajatukset nollautuu niissä molemmissa niin hyvin, että tämä areena jäi vähän heikoille.

Toisaalta, töissäkin on ollut niin hyvät ajat joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, ettei ole tarvinnut mesota vanhaan malliin. Hyvä tai paha asia, en voi niistä oikein mistään huudella, vaikka mieli tekisi ja aihetta olisi. Puoleen vuoteen sentään mahtuu kaikennäköistä. Välillä on ollut kiireisempää, välillä vähemmän, mutta sellainen yleisfiilis työmaalta on edelleen ihan toista, kuin silloin ennen vanhaan. Vaikka välillä tuntuu, että istumme uppoavassa laivassa, niin yhteispeli on aivan toista luokkaa ja työnteko maistuu milloin suklaalta, milloin muuten vaan mukavalta. Välillä tulee ikävä hetki ja paha mieli, kun tajuan ajan kuluvan ja sen tosiseikan, etten voi olla tuossa porukassa ikuisuuksia. Määräaikainen mikä määräaikainen.

Perjantaina kun lähtee töistä, työasiat ehkä pyörivät vielä mielessä, mutta kun pääsee mökkitielle asti, ne unohtuvat kyllä sen siliän tien. Ihme vaikutus, mutta niin totta. Olen ehkä joidenkin mielestä hehkuttanut tuota mökkiasiaa jo liiankin kanssa, mutta se on voi voi. Se on nyt minun arkea, tai paremminkin viikonlopun juhlaa, koska arkena pääasiassa vielä ollaan näissä kerrostalomaisemissa. Mökin ansiosta kilahtelen vähemmän, siedän enemmän, ainakin omasta mielestäni, kun tiedän pääseväni aina muutamaksi päiväksi pois omaan rauhaan. Oli korkea aika hommata moinen pirtti ja piha, johan tässä kärvistelin monta vuotta ja vain haaveilin. Ei sillä, etteikö niitä haavevuosiakin tarvittu.

Alkavalle syksylle elättelin toiveita uudesta harrastuksesta. Tai vanha asia, mutta oikein harrastuspiirissä muiden mukana. Yritys hyvä 10 kaatui siihen, kun kurssi oli täynnä ennen kuin ilmoittautumisaika oli kunnolla ehtinyt edes alkaa. Varasijamahdollisuus on, mutta jaksan epäillä, että onni osuisi kohdalle, vaan saan jatkaa ko. harrastusta ihan mutu-tuntumalla, kuten tähänkin asti.

Täpinöissäni olen ollut välillä myös aamun työmatkoilla. Mitä siitä, että koululaiset jauhavat milloin Diorista, milloin elvistelevät kuinka paljon tai vähän joivat ja/tai nukkuivat viikonloppuna, kunhan kyydistä vastaa se Minjan ihanuus bee. Oletetaan siis, että ratin takana on sama ihanuus. Ihana se on joka tapauksessa. On aika kiusallista hymyillä itsekseen, mutta kun hymy tarttuu. Ei mahda mitään. Ja jos meillä on hyväntuulinen ja huumoria ymmärtävä kuski, niin ei voi valittaa.

Havittelen hahmoa päivän kuvaksi (ihan vaan Minjaa varten, eh hehe), mutta luontainen ujouteni on estänyt minua ennenkin tekemästä asiattomia tekoja.

14.7.2010

Pihinää ja huutoa

Oppia ikä kaikki, kokemus ja kantapää hoitavat loput. Näillä uskomuksilla menen taas aika pitkälle.

Tänään tuli sopivasti kaivatut ukkonen ja sade, kun piti paperiasioita hoidella, mutta tärkeimmät paperit säästyivät, vaikka rahat hupenivat verottajaa myöten.

Kamalasti kaikkea muistettavaa ja hoidettavaa yhden "vaivaisen tönön" takia ja vielä on edessä vaikka mitä jätemaksuista lähtien. Vaikka jätettä ei varsinaisesti mökillä syntyisikään (toiveajattelen, että pääsisin kunnolla komposti- ja kierrätyshommiin), pitää kuulemma joku maksu maksaa. Olen valaissut itseäni netissä ja koittanut raapustella muistilapulle, mitä kaikkea pitää hoitaa. Sähkösopimus, tiemaksut, kiinteistövero (ei koske tätä vuotta), vakuutukset... Osa on hoidettu, osa vähän vaiheessa. Tähän väliin on kehuttava sivustoa, mistä oli paljon apua. Selväsanaista ja maalaisellekin ymmärrettävää tekstiä. Unohtamatta asiakaspalvelua, josta jäi todella hyvä mieli.

Kaiken tämän ohessa hikoilen kuin pieni possu, vaikka en varsinaisesti mitään tee. Oi, Suomen kesä, miten epädiggailenkaan sitä! Hirvittää ajatus töihinpaluusta, jo senkin takia, jos aineenvaihdunta on tätä luokkaa myös siellä. Entäs ajatuksenjuoksu? Toisaalta nyt on pitänyt miettiä ja tuumailla niin tärkeitä juttuja, että ehkä se normaalirytmiin pääseminen onnistuu ihan hyvin. Salasanatkin kirjasin almanakan kanteen ihan kaiken varalta, koska ennen lomalle lähtöä ne piti uusia. Tällä hetkellä lyö vähän tyhjää, mutta eiköhän ne merkit sormimuistissa ole.

12.7.2010

Hikiset oltavat

"En tiedä mistä" osa lukijoista sai päähänsä, että täällä varrotaan haikaraa. Saattaisi olla, että jos asian laita olisi tuossa pisteessä, vaikenisin täysin ja jumittuisin kellariin loppuiäksi. Pelkästä järkytyksestä ja kauhusta.

Kaikkea sitä kuulee. Hymiö.

Tosin en voi syyttää rivien välistä lukeneita; sen verran epämääräisesti asiasta kirjoitin, anteeksi - mutta syystä, koska asia on yhtä arka vielä, kuin jos olisin ensimmäisillä viikoilla raskaana. Ei kannata huudella, ellei ole aivan varma asiasta ja, että kaikki menee edes vähän suunnitellusti.

Haahis osui kuitenkin arvauksellaan aika liki, joten voinen kirjoittaa vähän lisää. Mummonmökkiä ei ole löydetty, mutta jonkinlainen piilopirtti, pakopaikka, kaupunkilaisen henkireikä ts. työleiri.

Mökkiähän tässä on katseltu ja haikailtu jo monta vuotta, kun ei sitä omakotitaloakaan ole onnistuttu hankkimaan. Tänä kesänä mökkihaku ja -kuume vain paheni ja mies tartutti sen minuunkin niin vahvasti, että ... tässä ollaan.

Mm. Etuovi.comia on taas napsuteltu kiitettävästi ja tehty laskelmia ja vertailuja. Tiedossa oli tietyn suuruinen rahasumma, jonka yli ei vaan kannata/voida mennä. Vaatimukset ja odotukset mökin suhteen oli tietynlaiset. Niillä hakukriteereillä kun aikamme napsuteltiin, löysimme muutaman ehdokkaan.

Yksi oli kuitenkin ylitse muiden. Sitä piti palata katsomaan aina uudestaan ja uudestaan. Miettiä ja käännellä, tuumata ja kuvitella. Piti myös päästä paikanpäälle itse näkemään ja fiilistelemään. Hyvä, kun mentiin.

Tai paha; miten sen nyt ottaa. Siinä pihalla pyöriessä vaan tuli olo, että vähän niin kuin omalla pihalla olisi. En uskaltanut heti hihkua, vaikka varmasti mies ja välittäjä näkivät, etten minä ainakaan nenääni nyrpistä. Päinvastoin. Näin niin paljon siellä mahdollisuuksia ja tekemistä, valmista ja kätevää, että jotenkin tunne taas voitti järjenjuoksun. Naapureita ei ole liian lähellä ja tilaa on ihan riittävästi meille kahdelle, jotka siellä eniten aikaa viettänemme. Rantaa ei ole nurkan takana, mutta kivenheiton päässä kyllä. Kaikkea ei voi saada, eikä varsinkaan meidän varoilla.

Nyt viikkojen, tarjousten ym. tapahtumien jälkeen tilanne on se, että seuraavaksi tehdään kaupat ja sitten taas mietitään, mitä tulikaan tehtyä.

Onneksi lomaa on vielä jäljellä, kesää vieläkin enemmän. Odotan vain kärsimättömästi, että saadaan avaimet ja lupa mennä, tulla ja olla, niin kuin huvittaa.

Luonnon rauhassa.


Itkettäisi, ellei olisi niin hiki.

11.7.2010

Paras irtiotto aikoihin



Kuvakulmia kesälomareissulta.



Ei mitään ongelmaa saada työasioita pois mielestä, kunhan vain vaihtaa maisemia ja nauttii näkemästään ja kokemastaan. Mukava reissu mukavissa paikoissa.

Voi olla, että tämä oli viimeinen "kunnon" kesälomareissu vähään aikaan. On vähän tutina ja kutina, että elämä saa toisenlaisen suunnan piakkoin. Ei lopu tekeminen eikä suunnittelu.

Mielenrauha. Se on nyt vähän hakusessa.

20.6.2010

Entäs jos joskus napsahtaa?

Tunnustan heti kärkeen katsoneeni eilen Niitä Häitä. Johan ne olivat ihan toista, kuin tv-kakkosen Satuhäät, joissa sentään on tavallisia pulliaisia. Ainut liikuttava hetki, jonka koen sen ohjelman aikana, on se musiikki, mikä soi joskus papin puheen aikana. Muuten se sisältö on toisinaan aika myötähäpeää täynnä.

Eilisten häitten aikana olin tippa poskella muutamaankin kertaan; ihan vain hääparin liikutusta katsoessa. Iltaohjelma jäi valitettavasti katsomatta, koska olin niin sippi ja kömmin peiton alle jo ennen kymmentä. Jäi siis Prinssin puhe Prinsessalle näkemättä. Oli kuulemma ollut hyvä, enkä epäile kyllä yhtään.

Muuten tuo mielenkiinto ja yleistieto kuninkaallisia kohtaan on ollut aika vähäistä. Sen vain olen pannut merkille, että Victoria näyttää nykyään kauniimmalta, kuin nuorempana. Ehkä se on se onnellisen hymy, mikä saa koko olemuksen hehkumaan. Koin tässä menneinä viikkoina muutamankin Aijjaa! -heräämisen, kun luin esim. Prinsessan kasvosokeudesta. En edes tiennyt sellaisesta "viasta". Aika pelottava, toisaalta.

"Hyvä" vastakohta kasvosokeudelle lienee hyvä naamamuisti. Ylipäänsä näkömuisti. Jos se on vika, niin myönnän auliisti potevani sitäkin. Nimet voi ja menevätkin vauhdilla ohi, mutta naama jää mieleen, jos sen kerran olen nähnyt. Tai vaikka pyörä.

Olen pongannut kaupungilla muutamankin tutun ja vähemmän tutun bloggaajan, ihan vain sillä perusteella, että olen joskus jostain nähnyt kuvan. Olen hyvä yhdistelemään asioita stalkkailun ohella. Joskus tulee aika hassuja tilanteita, kun olen aikeissa tervehtiä, mutta viime hetkellä tajuan, että enhän tuota oikeasti tunne. Tai se ei ainakaan tunne minua. Julkkiksia ei ole tapana tervehtiä, ellen niitä oikeasti tunne, mutta ehkä siihenkään ei ole pitkä matka, kun muisti alkaa pätkiä. Hämmentävän hetken koin taannoin, kun Kanttori Piiparinen käveli vastaan. Ts. paremmassa kuosissa oleva T. Lindholm. Niinä ohimenevinä hetkinä tykkään asua tässä kaupungissa, kun näkee joitain muitakin, kuin paikallisia juoppoja.

Alan oikeasti tympääntyä tuohon katukuvaan, missä pyörii aina ja joka päivä ne samat naamat -elleivät sitten makaa pitkin pituuttaan. Tämä työpesti edellyttää taas joka arkipäiväistä menoa ja paluuta keskustan suuntaan ja valehtelematta koko tämän kevään ajan olen törmännyt yksiin ja samoihin feissareihin ja ilolientä nauttiviin. Alkaa vaikuttaa siltä, että ne muutamatkin tyypit asuvat puskissa, koska ovat aina aitiopaikoilla. Aamuin illoin. Asunnottomuus sinänsä on valitettava asia, en minä sillä. Kai siihenkin kuitenkin voi itse vaikuttaa, kuten siihen, mitä kurkustaan kaataa ja kuinka usein, tai mitä piikittää ja minne.

Ei löydy ymmärrystä, saati sääliä, ei. Piste.

Linja-automatkoilla olen joskus pohtinut, että entäs jos saan joskus jonkun väläyksen ja tökkäsen vieruskaveria? Tai kopautan edessä istujaa takaraivoon? Tai vetäisen rastasta, joka tunkee niskatuen välistä naamani eteen. Ihan noin niin kuin ohimennen, kuten joskus omaa miestä sohvanmutkassa telkkaria katsellessa. Joskus ilman syytä on vaan kiva tökkästä toista ja kiusata, mutta entäs jos ajatuksissani lyön kyynärpäällä sitä vieressä istujaa.

Vähemmästäkin sitä ihmisen päässä napsahtaa.

8.6.2010

Mutteri

Löysin yöpöydältä vihon, jonka etusivulla on sanat

* mutteri
* kikulinen
ja kirkkovenettä muistuttava kuvitus.

Tärkeitä muistiinpanoja eilisillalta, koska ajattelin kirjoittaa niistä merkinnän. Jostainhan se on sanat ja ideat ammennettava.

Veneen kuva tuli siitä, kun ajattelin, miten minulle voi olla nykyään niin vaikeata tämä reissaaminen. Ylipäänsä lähteminen autolla. Ennen vanhaan asuessani ja eläessäni keskenäni "omistin" auton, jolla kurvailin pitkin poikin Suomea - eikä tuntunut missään. Suomen tiet on merkattu ja nimetty todella hyvin, joten ilman nykyajan TomTomeja pärjäsin vallan hyvin, ellen jopa paremmin, koska karttaa lukien mentiin, jos mentiin.

Tykkäsin ajaa ja kuskata vaikka kännikaloja, jos niikseen meni. Yleensä sain kuskattavani valita, joten mieluista porukkaa on kyyditettävänä ollut. En valita, muistelen vain. Jos tekisin Tuksut, mainitsisin toki tähän kaikki ne tyypit, joille olen saanut ja täytynyt olla kuskina, mutta jätän sen elvistelyn rivien väliin ihan häveliäisyyttä ja yksityisyyksiä kunnioittaen ja huomioon ottaen. Muah.

Aloin vaan taas eilen miettiä, että jos minun pitäisi päästä paikasta A (Tampere) esimerkiksi paikkaan B (Vammala), en tiedä tältä istumalta yhtään mihin suuntaan minun pitäisi kotipihan jälkeen kääntyä. Ilman, että lunttaan kartasta ja varmistan vielä mieheltä (joka ei ymmärrettävästi voi oikein sulattaa tätä minun suuntavaistottomuuttani) mikä liittymä; mitä siinä kyltissä oikeasti pitäisi lukea.

Totuin ja opin aikoinaan siihen, että kotoa kun lähdin, sitä sai posottaa tuttua suoraa tietä 150 km, ennen kuin edes piti miettiä, kääntyäkö oikealle, rantatielle vai jatkaako suoraan alas päin Keski-Suomea ja siellä vasta suunnistaa määränpäihinsä. Silloin se oli helppoa kuin heinänteko. Nykyään tuntuu, että teen asiasta liian hankalan. Tai se on sitä tekemättäkin.

Muka.

Jos oikeasti joutuisin ratin taakse, niin kyllähän sitä ajaisin ja suunnistaisin, kun olisi pakko. Olen ajanutkin, mutta liian vähän. Viimeiset kymmenen vuotta kun ei ole ollut pakko itse ajaa. Olen mennyt takaisinpäin kuin lehmän häntä. On niin helppoa istua pelkääjän paikalle/-a ja katsella maisemia sillä silmällä, eikä sillä, että pitäisi joskus vielä ajaa samaa reittiä takaisin.

Esimerkki: Käytiin muutama vuosi sitten Turun läheltä ostamassa miehelle työauto (nykyään jo entinen). Menomatkalla mies ajoi, minä istuin pelkääjän paikalla ja katselin maisemia. Monta kertaa sahattu sitäkin väliä; pitäisi olla tuttuja risteyksiä ja taloja. Osa onkin (myös minun muistissa).

Paluumatka tapahtui jonnekin Somerolle asti miehen perässä; johan siinä eksymisvaara olisi muuten ollut. Sen jälkeen jatkoin matkaa edellä, kyllähän sitä nyt Tampereelle osaa. Kunnes tultiin Forssaan. Siellä käännyin yhdestä risteyksestä huti, liian aikaisin oikealle, koska en uskonut viittaa, että pitäisi jatkaa Poriin, kun kerta Tampereelle oltiin menossa. Nämä on näitä etelän kompia, sanokaa minun sanoneen! Harhaanajon tajuaminen oli vähän myöhäistä, kun ratti jo vei - ja mies soittaa, että "mitä hellvettiä". Sitäpä juuri.

Mies jatkoi edellä ajoa, jotta päästiin saman vuorokauden aikana kotiin asti.

Nykyään muistan kyseisen risteyksen aina ja iankaiken; siitä ei käännytä, vaikka mikä olisi.

Nyt kun katson Enirosta miten pääsisin Tampereelta Vammalaan, tunnen pienen pientä houkutusta ottaa auto alle ja menoksi. Ei kai se vaatisi, kuin totuttelun taas tienpäälle ja muutaman harhaanajon, niin kyllä sitä oppisi.

Pitäisi vain tehdä, eikä jahkata.

Tällä hetkellä olen kuitenkin kallistumassa julkiseen kulkuneuvoon, jahka matkaan lähden. Tai jos jatkan jahkailua, voi tapahtua myös ihmeitä, kun oikein suivaannun (itseeni).

Se, mikä minua reissuun ajaa, on mm. Kikulinen, kuten mies asian eilen ilmaisi. Häntä ei kuulemma Jussi kiinnosta sen vertaa, että lähtisi paikanpäälle.

***

Eilen totesin miehelle senkin, että tarvitsisin toisen sormuksen tukkeeksi.


- Laita mutteri.

Näin meillä hoidetaan koruostokset.

6.6.2010

Viherrystä ja piiperrystä



Kävin tänään poukkoilemassa taas lähimaastossa. Olin sen verran aikaisin liikkeellä, että uimaranta ja muut pusikot olivat juoppolallivapaita. Lintujen sirkutus ja muutama muu aamuvirkumpi vastaantulija pitivät aistit valppaina. Hetkellinen tuumailu, että aika kiva sunnuntaiaamu tähän vuodenaikaan nähden. Talvella tuulikin on kuitenkin siedettävämpi.



Kesäloma ei ole vielä lähelläkään, mutta silti olen ehtinyt tehdä suunnitelmia sen varalle. Siinä on kieltämättä omat riskinsä, mutta olkoon. Lomarahat käyttänen hotellimajoituksiin Länsi-Suomessa. Varauksia piti tehdä, ettei tarvitse sitten ruikuttaa, kun ei ole vapaita huoneita. Pieni irtiotto näistä maisemista tulee tarpeeseen.

Yhtälailla on alustavasti päätetty, että ensi kesänä on taas kotiseutumatkan vuoro. Pakko päästä pidemmäksi aikaa pois mökkimaisemiin ja kalastamaan. Nytkin sille reissulle olisi tilausta, mutta on tyydyttävä näihin etelän keleihin ja teihin. Eilenkin ehdittiin käydä ohimennen Orivedellä. Täältä kun on lyhyt matka joka paikkaan, paitsi kotikotiin.


Haluaisin tehdä nyt kesällä pieniä maakuntamatkoja ja tavata ihmisiä; katsotaan, miten käy suunnitelmien ja aikomusten. Pinnan alla kuhisee, ellei jopa täpinöi.



Olen kutistunut ihan väärästä paikasta; nimettömästä sen huomaa. Joko täytyy kiristää tahtia ja lisätä punnerruskertoja tai sitten ostaa toinen sormus tukkeeksi. Jotenkin tuntuu, että tämä ei ole ollenkaan joko tai -tilanne.

30.5.2010

Pingotusta

Kirjoitan nykyään niin harvoin tänne blogimerkintää ja vielä eri koneilla, kuin tavallisesti, että sössimiseksihän se menee näköjään joka kerta. Kuten äsken, kun piti kuvat sisältävältä koneelta siirtää oheinen kuva, jonka sitten nappasin tarkoituksena liittää tähän merkintään, joka syntyy, jos on syntyäkseen.

No, kuva lähti maailmalle ennen kuin tajusin olla painamatta julkaisunappulaa. Kun piti ensin vaan se laittaa talteen bloggeriin, että pääsen toiselle koneelle kirjoitushommiin. Onneksi töissä ei tule yhtä helposti vahinkolaukauksia, koska sielläkään ei ole eikun-näppäintä.

Oheinen kuva on otettu itselle muistiksi viime viikolla Ikea-reissulta. Nuo kangastaulut taitavat olla sen pingoituskehikon päälle tehtyjä - tai niin ainakin kuvittelisin. Samalla tekniikalla haluaisin tehdä omaankin huusholliin jotain, jahka pääsen uudestaan ostoskierrokselle. Viimeksi en edes löytänyt moisia kehikoita, vaikka mielessä ne olivat.

Minulla on vanhasta puserosta pieni kangaspala , jonka aioin käyttää tuolla tavalla, mutta tarkempi syyni Ikean nettisivuilla paljasti sen, että kangasta on liian vähän. Kehikko on 50 cm x 50 cm. Se kaistale pitänee pingottaa styroksiin tai johonkin pahviin; aika näyttää. Paljon taas mielessä suunnitelmia ja ideoita, mutta tiedä sitten, mitä saan aikaiseksi.

Hassua, että se Ikea on nyt täällä! Johan sitä reilu vuosi odotettiin. Nyt kun se on tuossa lähellä, niin siellä joko tulee käytyä liian usein tai sitten alkuinnostuksen jälkeen tulee järki päähän. Tällä hetkellä ei kyllä sitä pelkoa ole. Tosin, sama kai se on, missä ne kävelykilometrit haalii. Huusholli kaipaisi vaikka mitä ja tiedän, että ko. kaupasta ne löytyisi ainakin osittain. Haave liukuovikaapeista eteiseen ja makuuhuoneeseen elää vahvasti edelleen myös, mutta näillä tuloilla on vähän hillittävä, koska kaikkea ei voi kerralla hankkia. Suunnitelmat paperilla eivät tosin maksa mitään, paitsi vaivaa.

Tykkäsin kyllä Ikeasta. Isohan se on, valtava ja monipuolinen (herkkuja kaiken sen krääsän lisäksi), mutta kun sinne menee vaan oikealla asenteella (katsottavaa ja kierreltävää riittää, jonotusta ehkä saattaa olla, matkanteko voi olla tuskaa julkisella kulkuvälineellä, jos "matkaseurana" on mm. murkkuikäisiä voivittuja leipovia neitejä), niin sitä pärjää. Ostos-/rästilista pitenee huomaamatta, kun laittaa muistiin kaikkea, mitä voisi tarvita.

Euroviisuista en sano sanaakaan, koska tänä vuonna ne jäivät vähän väliin - jo senkin takia, kun ei tarvinnut jännätä Suomen puolesta/takia. X-Factoria tuli sentään seurattua kevään aikana jopa niin paljon, että pysyin sunnuntaisin tunnin olohuoneen sohvalla. Oma suosikkini aivan alkumetreiltä saakka voitti ja olen siitä enemmän kuin täpinöissäni. Hyvä Elias!

Tänä iltana asetun jälleen television ääreen, kun vaihtoehtona olisi ollut poukkoilu Särkänniemessä. Kiitos ei.

Ja Vintille terveisiä, että Jutan kotitreeni videota olen katsonut pari kertaa sillä silmällä. Olen yrittänyt tehdä perässä ja ottaa opiksi. Eka kerralla kaiken huomioni tosin vei sisustus.

8.5.2010

Ei mikä tahansa

Piti valita kuvaa tähän alkuun (että pääsisin alkua pitemmälle), mutta muistin sitten, että Annehan kävi tuomassa oven taakse hienon gerberan. Kiitos! Kukkaa saisi ja pitäisi jakaa eteenpäin taas tusinan verran, mutta koska luen useampaa kuin kahtatoista blogia, niin tuuppaan kukan kaikille, jotka tykkäävät kukista ja varsinkin gerberoista. Kyllä teitä muutama on. Rohkeasti vaan, olkaatten hyvät!


***

On muuten hyvä, että minä olen se, joka määrää tässä huushollissa kaapin paikan. Voin siirrellä ja kärrätä huonekaluja silloin kun tykkään ja minne huvittaa. Kuten tänään.

Aamulla suunnittelin siivoavani pikimmiten ja meneväni sitten sauvakävelylle (olen enemmän kuin tarpeeksi taas vähän jumissa, "kiitos" työolosuhteitten), mutta ilma oli sen verran kostea, suorastaan märkää, että innostuin paremminkin huushollaamisesta. Hyötyliikuntaa, jos mikä!

Koska tässä täytyy asua, täällä täytyy aina välillä tehdä mullistuksia ja muita pintaviiltoja. Päivän ahertelu päättyi taas siihen, että haaveilen jälleen peiliovista. Olisi vain osattava päättää, ostaako kokonaan uudet vai päällystääkö vanhat. Järki kannattaa jälkimmäistä vaihtoehtoa. Pitäisi vain tarkistaa muutamia juttuja ja se taas vaatisi käyntiä pääkallopaikalla ja se taas ei onnistu aikataulujen takia. Netti ei kerro kokototuutta, esim. mallivaihtoehtoja eikä hintoja. Täytyy miettiä eri konsteja, kyllä niitä on, mm. sähköposti.

Paljon muutakin täällä pitäisi ja voisi tehdä, mutta olen vähän kahden vaiheilla. Toisaalta, ei huvittaisi tehdä yhtään mitään, jos tässä ei loppuelämää vietä, mutta myyntiä ajatellen kaikki pintaremontti on kotiinpäin. Ei sillä, että se myynti olisi vielä ajankohtaista. Kunhan haaveillaan ja pyöritellään vaihtoehtoja. Vajaa kolme viikkoa olinkin ilman noita muuttoajatuksia, mutta se johtui vain siitä, että alakerran naapurissa oli mitä ilmeisemmin toinen vanhemmista lastensa kanssa poissa. Ai, maailma, mikä normaali kerrostaloelämä tässä rapussa vallitsi! Siitä oikein nautti!

Mies on sairastellut pidempään, mitä laki sallii. Totaalipysähdys, mitä töiden tekemiseen tulee. Hyvä kuitenkin, että on sellainen työ, jonka pystyy joku toinenkin hoitamaan; ei luulisi kertyvän rästejä pitkästä poissaolosta. Toisin kuin omalla kohdalla. Riittää pelkkä puolikas päivä koulutukseen/palaverointiin, niin johan työpöytä täyttyy tekemättömistä töistä - eikä niitä käytännössä kukaan muu tee; periaatteessa kyllä. Kuvittelin alussa pitäväni ylityötunnit aisoissa, mutta kattia kanssa! Ehkä kesällä ehtii ottaa takaisin, kun on hiljaisempaa, luulen ma.

En silti valita työmäärästä. Päinvastoin! Tylympää olisi, jos ei tekemistä olisi koko päiväksi ja päivät kuluisivat vain katusoittajia "kuunnellessa". Homma on edelleen yhtä mukavaa ja vaihtelevaa ja se, mitä en osaa, luonnistuu kysymällä. Tällä tietoa työt jatkuvat vuoden loppuun asti ja kesälomakin on luvassa ensi kuun jälkeen.

Työmatkat on tarjonnut halpaa huvia ja jännitystä edelleen, kihisevästä kiukusta puhumattakaan. Muutamaan kertaan olen nähnyt suosikkikuskin vaan en omilla reiteilläni. Tärkeintä kuitenkin näköhavainto. Kiukkua aiheuttaa myös jotkut penkit, joissa joutuu istumaan pahassa asennossa, että jo ennestään kipeä niska-hartiaseutu kipuilee kahta kauheammin, kun matkustaa päättäriltä päättärille. Tai entäs ne vieruskaveriksi änkeävät, jotka tuuppaavat itsensä ihan kiinni. Argh! Sivistymättömät moukat! Olen välillä vaihtanut linjaakin, kun alkoi ahistaa samat naamat ja maisemat. Kaikki tiet vie onneksi keskustaan.

Mistähän muuten saisi ostettua niitä pinkeitä ulkojakkuja yhdellä tai kahdella napilla? Värillä ei niin väliä, kunhan koko olisi numeroa kahta liian pieni. Niitä näkyy olevan katukuvassa aika paljon.

Juuei, kiitos! Pitäkää jakkunne!

10.4.2010

Todistusaineistoa

Jos tällä viikolla muutamilla bloggaajilla on posket palaneet, niin antakaa anteeksi. Minä se vaan muistin teitä ja tuumailin, ettei tarvinnutkaan kesään asti odotella.

Pahoittelen huonoa kuvaa, mutta kyllä siellä se pääasia on, kunhan tietää, mitä etsii.

Palaan kommentteihin ja muuhun pikkusen myöhemmin. Nyt pitäisi olla ihan jossain muualla, kuin pyörimässä näppiksen kanssa.

6.4.2010

Viestilappukuutioilua

Mistä sitä tällä kertaa provosoituisi/provosoisi?

* Katusoittajista. Jos täälläkin olisi yhtä hyvä ja söpö katusoittaja, kuin Helsingissä on Elias, en motkottaisi ollenkaan (ko. aiheesta; motkotus kyllä luonnistuu ihan muuten vaan). Voisin jopa pysähtyä kuuntelemaan ja katselemaan, hyvällä tuurilla heittämään kolikon, toisin kuin paikallisten "muusikoiden" kohdalla. "Parasta" antia tähän mennessä on ollut näköhavainto verkkaisesti tamburiinia heiluttavasta musikantista. Juuei.

* Tiurasta. Niin pitkään kuin täällä ollaan asuttu, ei ole voinut välttyä kuulemasta uutisia ja juttuja tästä kansanedustajasta. Turha kai erikseen mainita, että en ole ääntä häneen käyttänyt - enkä käytä. Ihmettelen tosin sitä, jos hänet valitaan vielä ensi kaudellekin; sikäli mikäli asettuu ehdolle. Siinä vaiheessa voinee kysyä, kenellä se lyhyt muisti oikein on.

* Silmälaseista. Olen viime ajat katsellut silmälasipäisiä naisia sillä silmällä. Ahistaa. Vaikuttaa vahvasti siltä, että kehysvalikoima on tänä päivänä melkein yhtä ja samaa. Eri värivaihtoehtoja kyllä löytyy ja on kaikenmaailman koristeluja, mutta sangat on melkein jokaisessa samasta parista muotista tehtyjä. Leveyttä löytyy sivuilla, joten tulee mielikuva hevosesta, joka kulkee laput silmillä. Tottumiskysymys, kuulemma. Onhan ne ihan nättejä, mutta jonkun toisen päässä.

Pitäisi mennä joku ehtoo silmälasiliikkeeseen katsomaan ja kokeilemaan, miltä ne tuntuu päässä ja näkeekö niillä ollenkaan. Toki jos muita malleja vielä kaupataan, kierrän leveäsankaiset kaukaa.

3.4.2010

Pujahdus vs. ujuttautuminen

Koin eilen hämmentävän hetken pukiessani päälle ulkoiluhousut. Siihen saakka ne oli pitänyt ujuttaa päälle, mutta eilen pujahdin niihin kuin olisin voilla voideltu. Jotain on siis oikeasti tapahtunut - ja hyvä niin. Alamäkeä en voi estää.

Olen huomannut kaventumisen myös yksien vanhojen farkkujen kohdalla, mutta olen pitänyt niitä edelleen, koska en nyt eka tilistä voinut koko vaatekertaa uusia. Kummasti tämä kuitenkin motivoi vaateostoksille, vaikken niistä muuten niin välitä. Kenkäkauppaankin pitäisi mennä ja tuulip... ulkoiluvaateostoksille.

Kävin eilen taas vaihteeksi pitkähköllä lenkillä ja oli kyllä niin kevyt askellus, ettei aikoihin. Ilma oli mitä parhain, aurinko paistoi ja oli lämmintä, joten meitä joutilaita riitti. Keli oli paikoin aika märkää vesilammikoista johtuen, mutta osansa oli myös risoilla lenkkareilla. Huomasin aika pian, että kengät vetävät vettä ja koiranpaskaa sisäänsä (näin ainakin mielikuvissani). Kotiin kun pääsin, en yllättynyt yhtään, että muutama kivi oli jo mennyt kengänpohjista läpi. Ensimmäistä kertaa olen siis kävellyt lenkkikengät loppuun. Saavutus sinänsä, joka kertoo ehkä jotain kuluneesta talvesta.

***

Palatakseni tähtirykelmään;

* Linja-autossa on "hauska" katsella ihmisten takaraivoja. Esimerkiksi osa naisista on niin viimisen päälle laittautuneita ja tukka hyvin, mutta kun istuvat penkkiin, on naurussa pitelemistä. Takatukka on jäänyt jotenkin laittamatta tyynyn jäljiltä. Joillakin se pehko on muuten vaan pystyssä, enkä nyt tarkoita "laitettua takutusta". Tiedän omasta päästäni, että tukka on pakko kastella joka aamu takaraivoa myöten, jos mielii lähteä ihmisten ilmoille ja vaikken lähtisi.

* Mymskä muistutti aiheesta, joka on pyörinyt muistilapulla pitkään. Rakennekynnet, tekokynnet, millä nimellä niitä nyt pitäisikään kutsua. Niitäkin kun näkee jos jonkinlaisia ja pituisia. Lyhyt ja ytimekäs mielipiteeni niille on, että ei kiitos! Paino sanalla ei. En voisi kuvitella itselleni tekokynsiä mistään hinnasta enkä pituudessa.

Hillitty Ranskalainen manikyyri omiin kynsiin (ei kuitenkaan minun omiin) on ok, edellyttäen, että kynnet ja kädet on "oikean malliset ja nätin näköiset", mutta niissäkin näkyy joskus niin yliampuvia luomuksia, että huh! Makuasioitahan nämäkin on, joten älköön nyt kukaan raapiko ja repikö kynsiään verille.

Minähän katselen miesten käsiä ja käsivarsia ihan tahtomattani, mutta yhtälailla on viime vuosina huomioni kiinnittynyt naisten kynsiin juurikin siitä syystä, että niitä alkaa olla jos jonkinnäköisiä ja mallisia kaikennäköisillä ja -tyylisillä naisilla. Monestakin toppakoparasta tulee viimeistään hääpäivänä muodikas saksikäsi. Sallikaa minun tarvittaessa pyörittää silmiäni.

* Omasta turhamaisuudestani on kuitenkin sanottava, että olen alkanut käyttää ripsiväriä. Joskus nuorempana käytin sitä ehkä kerran, kaksi vuodessa, mutta tänä vuonna olen sutinut ruskeaa väriä melkein päivittäin. Jopa eilen, vaikka tiesin lähteväni lenkille. Uusiin aamurutiineihin on tullut uusi tapa, mukava sellainen.

Värini puolesta en tarvitsisi ja ripset on sen pituiset ja väriset, että ne kyllä näkyvät ilmankin, mutta mikä lie ikäkysymys tästäkin on tullut. Meikkaaminen ei ole ikinä ollut minun heiniä, mutta jotain poikkeuksia sitä näköjään suostuu tekemään, kun tarpeeksi vanhaksi tulee. Sitäpaitsi ripsiväri on meikeistä minulle helpoin. Huulipunista en suostu edes keskustelemaan. Ainut tökötti, mitä suostun suussa käyttämään, on huulirasva.

Seuraavaksi pitäisi varmaan alkaa nyppiä kulmat tai ainakin siistiä niitä, mutta siinä vaiheessa nostan kädet ilmaan.

28.3.2010

Hajanaisia tähtiä

Mieleen on kertynyt niin paljon mutinoita, että pitää jostain päästä taas jatkaa.

* Minkä takia nykyään sydämet tehdään niin pitkulaisiksi ja kaposiksi? Kaupat on pullollaan luihuja koristeherttoja ja askartelumallit yhtälailla. Nehän on kaikki kaukana siitä pulskasta (punaisesta) sydämestä, mitä vielä minun nuoruudessa oli. Tuliko se Tilda, vai mikä muoti, joka ne kavensi?

* Facebookissa paljon aikaa viettävänä olen huomannut muutamia asioita, jotka myös ihmetyttävät ja toisinaan (jopa) ärsyttävät. Minusta on vähän kummallista, että esim. 90-luvulla ja varsinkin sen loppupuolella syntyneet lapset/nuoret kuuluttavat seinällään olevansa SINKKUJA. Toki pahempaa ehkä olisi, jos sääty olisi vaikkapa NAIMISISSA, jos ikää on häthätää 15. Onko se nykyään jotenkin hienoa olla sinkku, että sitä pitää viljellä lapsesta lähtien? Vai olenko vain liian vanha ymmärtääkseni vissin eron?

* Samaan syssyyn voisin tuumata ääneen, mikä sinkku se sellainen on, jos on vaikkapa 5 lasta? Kysyn vaan. Eihän se minulle kuulu, mutta pisti silmään, kun moiseen esimerkkiin törmäsin. Muutenkin oma käsitykseni ja mielipiteeni sinkku-sanan käytöstä vähän ontuu.

Minusta sinkku on sellainen itsenäinen, lapseton, akaton/miehetön, omia polkujaan vapaasti tallaava henkilö.

Lesket, yksinhuoltajat, karanneet ja eronneet ovat sitten asioita erikseen. Ja vanhatpiiat ja -pojat. Miksi siellä ei ole vaihtoehtoa vanhapiika? Ehkä se ei ole niin kansainvälinen ja varsinkaan muodikas termi. Minusta se ei ole ollenkaan negatiivinen sana, päinvastoin! Jos olisin vielä samassa elämäntilanteessa kuin ennen olin, käyttäisin itsestäni sanaa vanhapiika. Sitä paitsi sinkku on minun sanavarastossa 7" levy (olen tästä aikoinaan kirjoittanut ennenkin).

* "Naurattaa" pikkusen myös ne naimisissa tai parisuhteessa olevat, jotka ilmoittavat kiinnostuksensa miehiin/naisiin. Onhan se kätevää ilmoittaa kiinnostuksen kohteensa, ettei vahingossa epäillä seksuaalista suuntautumistaan, mutta minusta on vähän hassua, että jos jo on naimisissa, miksi etsisi enää muita miehiä/naisia. Ainakaan julkisesti. Ristiriitaista ja ehkä omaa vanhanaikaisuuttani.

* Miksi joissakin nykyajan farkuissa takataskut menevät ihan hassusti? En nyt osaa kuvailla niitä oikein ymmärrettävästi, mutta jos sellaiset epämääräiset näkee, niin tietää, mitä tarkoitan. Enää näkee harvalla ja harvoin sellaisia farkkuja, joissa takataskut on siinä takapuolen kohdalla, eikä pitkin pakaroita. Minusta ne on rumia kuin mitkä!

* Vieläkö alakoululaiset säästävät luokkaretkirahoja keräämällä ihmisiltä sanomalehtiä? Tätä olen pohtinut monet kerrat, kun vien paperinkeräykseen laukullisen vanhoja sanomalehtiä.

Aikoinaan kotikaupungissa ja meidän luokalla tehtiin kerran, kaksi vuodessa tempaus, että jaettiin esim. omakotialueille lappusia, joissa ilmoitettiin kyseisestä tapahtumasta. Raijattiin sitten tienposkista lehtipinkat koululle ja sieltä joku kierrätys-/roskisfirma haki lastin pois - ja me saatiin siitä rahaa. Hyödyllistä ja yhteistä tekemistä.


Ei nämä *:t tähän loppuneet, mutta tämäkin purkaus helpotti.

27.3.2010

Jos sanoo, että tekee

Pakkosyötän parhaillaan itseäni Absoluuttisella nollapisteellä, koska ostin sopivalla hinnalla Iiris -levyn. Edelleen se kuulostaa ei niin minun musiikilta, mutta huomattavasti paremmalta, kuin muistin silloin aikojen alussa.

Tein vissiin koko viime yön töitä, kun olin niin pökerryksissä herätessäni. Mies herätti kyllä jo aamuyöstä, kun olin kuulemma heilunut kyynärpää ojossa kolme kertaa ja neljättä kertaa ei enää aikonut ottaa vastaan. Siinä olisi voinut mennä silmäkulma. Kovia hommia nuo paperityötkin. Muutenkin unet on olleet niin tapahtumarikkaita viime aikoina ja täynnä ihmisiä, joita on tullut mietittyä ohimennen taas viime aikoina, että mitähän sillekin kuuluu. Virkeä kevät.

Kiloklubiin asettamani painotavoite (1. etappi) on saavutettu. Se tuli vähän niin kuin vahingossa, vaikken mitään suurempia ole tehnyt töiden alettua. Paitsi ollut syömättä ylenmäärin ja varsinkaan herkkuja. Aamut alkaa kaurapuurolla ja sillä jaksaa hyvin puoleenpäivään saakka.

Tyypillistä, että sitten kun vähentää "pakosta" liikkumista, paino tippuu ihan itsestään pari-kolme kiloa, mutta kun päättää tiputtaa ja alkaa rehkimisen, kilot junnaa paikoillaan tai ainakin tippuvat hitaasti. Mitä tästä opin? Seuraava etappi on toinen tasakymmen. Ei mitenkään helppo tavoite, mutta yritän. Kesään on vielä aikaa.

Töissä sujuu pelottavan hyvin. Kuulostan tylsimykseltä, kun vaan kehun aikoja ja tapoja, mutta tästä hyvästä kantista pitää nyt nauttia. Valitettavan hyvin on muistissa myös ne ajat, kun tuo työ tuntui tervanjuonnilta, eikä se niiden työtehtävien vika ollut.

Toki ei tämäkään aloitus ihan nappiin mennyt. Tai miten sen nyt ottaa. Aiheutin taas omalla jääräpäisyydelläni pientä kitkaa ja epäkohtien oikaisua. Minusta kuitenkin työntekijällä on oikeus vaatia tiettyjä asioita tapahtuvaksi, vallankin jos niistä on aikaisemmin keskusteltu ja luvattu tapahtuvan. Sitten kun töiden alettua todetaankin, että sori, ähäskutti, niin sisäinen ärrimurrini nosti päätään. Niin ei vaan tehdä. Olen vissiin kuitenkin niin ammattiylpeä ja tykkään niistä töistä, että haluan homman toimivan kaikin tavoin.

Muutaman viikon nielin asioiden huonon tolan ja joustin tavallani ja tein kuten työnantaja halusi, mutta kun alkoi kuulostaa ja näyttää siltä, että tulevatkin viikot menisi yhtä lailla sekavissa merkeissä, otin asian puheeksi - ja siitäkös se soppa syntyi. Tahtomattani olen aika hyvä hämmentäjä, mutta en jaksa enää olla joojoodiibadaaba ja sitten oven sulkeuduttua mutista selän takana. Asiat on nostettava esille, jos niissä joku vika on. Jotain joskus oppineena.

Sitä soppaa hämmennettiin muutama päivä, välillä se kiehui yli tai minä ainakin, mutta loppujen lopuksi alkoi homma avautua myös talon johdolle ja asia edetä, kuten piti. Nyt ollaan siinä pisteessä, että tolkku tulee ko. epäkohtaan ja työolot sellaisiksi, kuten luvattiin, senkin uhalla, että joku muu (jotkut muut) siitä kärsii. Sen vastuun mielestäni saa kantaa esimies. Asian olisi voinut tai se olisi pitänyt hoitaa jo aikaisemmin ja ihan toisella tavalla, loukkaamatta ketään.

Omasta puolestani vain tunsin, miten työmotivaatio kasvoi entisestään, koska nyt tulee joku roti tuohon hommaan. Työtehtävät vain lisääntyvät, niin vaadin myös, että voin tehdä niitä asianmukaisissa oloissa ja tiloissa. Muuten sekoaa ajatukset ja paperit - ja miten sitten suu pannaan?

20.3.2010

Lauantaitrikoissa

Päässä kihisee ja kuhisee. Sisäpuolella tosin, mutta sitäkin pahempaa. Ainoa lääke taitaa olla naputinaputi.

Kokeilin tänään vähän shoppailua. Totesin, ettei se vieläkään ole se omin laji. Hiki tulee kiertäessä eikä se hypistely tuota ainakaan mielihyvää. Paitsi löytöjen kohdalla. Työttömänä ollessa sitä on pitänyt päänsisäistä puutelistaa ja toista, varsinaista, pörssissä, että jahka tämä aikakausi tulee, sitä listaa pitää purkaa. On se lyhentynyt tällä vauhdilla. Järki on mukana, vaikka tuntuu, että vauhtisokeus yllätti. Alkuhuumaa, sanon.

Eka tili tuli taannoin ja olen nyt kiitettävästi tehnyt niitä hankintoja. Toki kaikki pakolliset ja laskut on etusijalla, kuten työttömänä, mutta kituuttelun aika on tällä erää ohi ja aion jatkossakin hankkia asioita, jopa tavaroita, joista tulee hyvä mieli itselle ja/tai muille. Palkan takiahan tässä töissä ollaan. Eh. Ai, ei vai?

Olin niin tohkeissani, että poikkesin tänään jopa eräänkin kauppakeskuksen H&M:llä ja Gina Tricotissa, jossa en ole aiemmin käynyt. Voi olla, etten toista kertaa menekään. Ei muuten, mutta kun ei ne vaatteet oikein ole sellaisia, joissa viihdyn tai mitkä tähän pätkään sopivat.

Enpä muuten ole ennen käynyt niin sekaisessa vaatekaupassa, kuin tuo Gt oli. Tämän ainoan kerran perusteella en voi sanoa, kuuluuko se asiaan, vai mistä se sekamelska johtui, mutta kerta riitti. Hyvä puoli oli se, että vaatteet olivat aika samoissa värisävyläjissä, joten omat värit oli helppo löytää sen lähes täysillä soineen taustamusiikin tahdissa. Mutta se liikkeen yleisilme! Paikkapaikoin näytti siltä, kuin sinne olisi vaatteet vain heitetty esille. Menköön vaikka minkä piikkiin, mutta pistipä silmään. Onko selitys sitten henkilökunnan vähyydessä vai välinpitämättömyydessä, vai innokkaissa asiakkaissa, jotka mylläävät vaatepinot ja -rekit, eikä niitä ole ehditty järjestellä. Luulisi, että muissakin (nuortenkin suosimissa) vaateliikkeissä käy samanlainen kuhina, mutta missään en ole nähnyt moista myllerrystä -eikä kyse ollut mistään ale-rekeistä. Mainittava tosin, että oli siellä siistejäkin läjiä ja nurkkauksia, mutta niinhän niitä kuuluukin olla. Miltä näyttäisi kenkäkauppa, jossa kengät on sikinsokin ja pitkin poikin?

Tähän samaan syssyyn varasin myös parturiajan. Taas!, sanoi mies, mutta se onkin hänen näkemys käyntikerroista. Nyt on taas mahdollisuus pitää suht lyhyt leikkoväli ja sekös on hyvä juttu! Jos on tukka hyvin, on moni muukin asia aika reilassa. Paitsi, että nyt tämä yhtälö ei ole oikein toiminut; hyvin menee, vaikka ei päästä uskoisi.

19.3.2010

Designia kellariin

Yleensä yön yli nukkuminen pyörtää villitkin ajatukset, mutta tässä tapauksessa ne vain vahvistuivat. Ostin tänään uuden kauppa- ja eväslaukun, Design by Kalle Kuusela. Olen täpinöissäni.

Kuvakulma ei kerro koko totuutta, mutta näkyy siinä ne kaksi pääkriteeriä; sulkeutuu vetoketjulla ja pääväri on musta. Kaikki muu on plussaa, kuten sisätaskut ja takaosan vetoketjullinen sivutasku. Kannatti kierrellä ja etsiä - ja odottaa tähän törmäämistä.

***
Kuulumiset työrintamalta on sen verran positiivissävytteiset, ettei ole oikein raportoitavaa. Tuntuu, että jos alan oikein ääneen hehkuttaa sitä tosiseikkaa, että nyt töissä menee hyvin, ellei peräti loistavasti, niin kohta tulee loskapaskaa ovista ja ikkunoista.

Tai olkoon, silläkin uhalla sanon, että olen viihtynyt siellä nyt todella hyvin. Ei niin minkäänlaista vakavaa kitinää ole (vielä) ollut mielessä, vaan uudet ja vanhat hommat sujuu pelottavan hyvällä mielellä. Tässä nähdään, mikä vaikutus ja merkitys on työrauhalla ja hyvällä työilmapiirillä. Sen eron huomaa silloin, kun niistä on kokemusta - tai jos ja kun niitä ei ole tai niissä on iso särö.

Sitä päivää tässä vielä odotan, että voin viedä oman radion omaan työhuoneeseen. Kukasta puhumattakaan.

Huokaus. Haaveileva-sellainen...

18.3.2010

Nukuttava yön yli

Olen kehittänyt taas itse itselleni ongelman. Yhden laukun näyttäessä hajoamisen merkkejä olen yrittänyt etsiä uutta tilalle.

Laukkuja on vaatehuoneen hyllyt "täynnä", mutta siltikin kokoelmasta puuttuu taas oikeanlainen ja oikean värinen kassi [sana, joka ei kuulu minun sanavarastoon puhekielessä, mutta joka kuvastaa tässä tapauksessa varsin selvästi sitä, mitä haen.]. Olen hakenut sellaista laukkua jo pidemmän aikaa ja suunnittelin jo epätoivoissani, että laitan käsityöihmisille postia ja teen kerjuutarjouksen, tyyliin teetkö mulle laukun, toki maksua vastaan, mutta en nyt kuitenkaan vielä. Jatkan klikkailua ja vertailua niilläkin sivuilla.

Tiedän, että tässäkin kaupungissa on vielä monta kauppaa läpikäymättä, mutta kun joka paikkaan en ole ehtinyt/halunnut mennä. Netissä olen haahuillut sen, mitä muistan, mutta ei sielläkään ole tärpännyt.

Mitäkö haen? Sopivan kokoista, sopivan pituisilla (siis lyhkäsillä) kahvoilla (hihnoilla) varustettua laukkua, jossa on vetoketjukiinnitys. Väriltään sen pitäisi olla joko musta, tai musta-valkoinen, punamusta, harmaa tai jotain näistä. Hillityt kuviot, jos kuvioita pitää olla. Ei mitään kukkia tai Hello Kittyjä. Saati pääkalloja. Tai sydämiä. Tai mitään muutakaan, mikä ottaa omaan silmään.

Tiedän siis, mitä haen - ja siksi olen edelleen ilman.

Kävin jopa merkkiliikkeessä katsomassa valikoimaa, mutta rahat säästyivät silläkin reissulla. Aina oli joku puute (laukku liian pieni, liian iso tai ei vetoketjua oikeassa paikassa) - tai peräti vika. Yhdessä laukussa huomasin viime tipassa, että jopa minä onnettomilla ompelutaidoillani huristelen koneella suorempaan saumat, kuin siinä laukussa oli. Säikähdin ja lähdin pois.

Tänään sitten törmäsin yhteen parhaimmista vaihtoehdoista, vaikka en edes sillä kertaa laukkua etsinyt. Piti hiplata ja käännellä ja pyöritellä - ja todeta, että sehän on melkein täydellinen. Siinä on kaipaamani vetoketju oikeassa paikassa, koko on sopiva, pääväri musta, hinta vähän kirpaisee, mutta kestän sen kyllä. Laukun osittainen kuviointi vaaleanpunaisen takia vähän mietityttää (hirvittää!), mutta tarvittaessa sen voi peittää tavalla ja toisella. Siihenkin keksin jo keinot. Ehkä jossain kohtaa on tehtävä kompromisseja, että saisin mieleisen käytännöllisen laukun. Alkaa huumori ja haku hiostaa pikkuhiljaa.

Nyt pitää nukkua yön yli ja tuumata tovi. Jos se vielä huomennakin tuntuu ainoalta oikealta, ostan sen.

Ongelma on ratkaistu.

13.3.2010

Voi, te siunatut

Linja-automatkoilla ehtii taas miettiä kaikenlaista ja osasta jopa kuvittelee bloggaavansa. Ongelma vain on siinä, että työaikana en bloggaa (en sheikkaa enkä varsinkaan facebookkaa), joten ne "parhaat" aatokset ehtii unohtua päivän ja viikonkin aikana. Toki muistilapuille on käyttöä tässäkin kohtaa, mutta ne on myös yhtä helppo repiä, kuin vanhat kauppakuitit. Ei niillä mitään tee, ellei ole takuuta - ja näissä jutuissa harvoin on.

Männä viikolla kuitenkin oli kaikkien aikojen linja-automatka. Minä tykkään kuunnella (minne ihminen nämä kaksi kuulevaa korvaansa laittaa, kun ei tunge niihin nappejakaan) ihmisten jutusteluja, jos ne yhtään on mielenkiintoisia. Teini-ikäisten kikattelut jätän omaan arvoonsa, samoin keskiäkäisten negatiiviset kommentit milloin mistäkin (kuten se, miten kamalaa on, kun kaksi naista haluaa avioon ja molemmat vielä äideiksi. "Ihan kamalaa". Joopajoo.). Silloin on hyvä aika miettiä vaikka työasioita ja suunnitella seuraavaa päivää tai jopa sauvakävelylenkille lähtöä (joka sekin on jäänyt turhan usein aikomusasteelle, vaikka viikossa on edelleen seitsemän päivää, mutta liian vähän tunteja enää illoissa).

Kaksi miespuolista tuttavaa (suhteen syvyyttä tai muotoa en lähde arvailemaan, mutta kuulumisten vaihdosta päätellen tunsivat entuudestaan) pitivät varsin mielenkiintoista keskustelua yllä yhden menomatkan ajan. Aluksi jutustelu oli aika vaisua, enkä kiinnittänyt sen tarkempaa huomiota. Keskityin vain katselemaan ohi viliseviä maisemia, jotka näyttivät sinä kertana "erilaisilta", koska istuin eri puolella autoa. Oli varmasti johdatusta...

Miehet keskustelivat mm. uudesta dokumentista, joka sai ensi-iltansa vähän aikaa sitten ja jota minunkin piti mennä katsomaan, mutta en ehtinyt saada lippua. Höristin korviani, koska sain tuoreita mielipiteitä ja kommentteja. Toivonkin nyt, että se esitettäisiin joskus myöhemmin televisiosta. Siinä voi vilahtaa vaikka tuttuja naamoja. Huumeet on kaukana minun arkipäivästä, mutta dokumentit "hyvistä" aiheista kiinnostavat aina.

Rankka elämä, huumeet mukaanlukien olivat kuuluneet myös kanssamatkustajien elämään joskus aikoinaan. Aihe oli molemmille tuttu ja vaihtoivatkin siinä kokemuksiaan puolin ja toisin. Ilman minkäänlaista kehuskelemista tai kilpailua. Kaikki se hurmos tuli ihan jostain muusta. Sillä samalla sekunnilla tajusin, että hehän ovat uskossa! En päässyt selvyyteen, missä uskossa, varsinkaan kun en ole perehtynyt eri uskontoihin sitten ala-asteen uskonnontuntien, mutta selväksi tuli, että molemmat olivat pelastettuja.

Hyvä, että toinen mies pysyi penkissään, kun hän jaksoi toistaa sitä tosiasiaa, että hänet pelasti milloin pyhä henki, milloin mikäkin jumaltaho. Kaikki se entinen elämä oli todellakin entistä. Nyt sitä saattoi vaan siunailla.

Oli jotenkin hassua ja liikuttavaakin kuunnella miesten avautumista toisilleen ja miten hyvillä mielillä he olivat. En silti ajatellut liittyä samaan hiippakuntaan, vaikka vaikutukset olisivatkin tuon sorttisia; olen ihan onnellinen näinkin, ev.lut. -tapasellainen. Moni toivottaa vieruskaverilleen hyvää työpäivää/viikonloppua/tms., toiset, pelastetut, siunattua jatkoa.

Minä toivotan hyvää lauantai-iltaa, saunalla tai ilman. Minä menen nyt saunaan miettimään syntyjä syviä.

27.2.2010

Hengähdystauko

Hyvä tovi jo työpäiviä takana - ja sen kyllä huomaa. Keittiönpöytä täyttyy taas pikkuhiljaa mm. lukemattomista lehdistä ja suu on siinä kunnossa, kuin olisin turpiini saanut. Kaikki on siis kohdillaan eikä valittamista (vielä) ole. En myönnä potevani ressiä, mutta kai se on alitajunta ja elimistö, jotka tietävät paremmin, mitä käyn taas läpi.

Uuden oppiminen ja opettelu varsinkin vievät oman aikansa ja voimat, mutta taustalla on edelleen se vanha hullu usko ja luottamus, että kyllä kaikki avautuu aikanaan. Ensin pitäisi vain kunnolla valjeta työnkuva (muillekin kuin itselle) ja työpiste. Alussa luvattiin oma työhuone, sitten se vedettiin "eduista" pois tilanpuutteen takia ja nyt taas on väläytelty korttia, että sellaisen jossain vaiheessa saisin, jahka tilanne normalisoituu. Vielä tässä vaiheessa tyydyn kohtalooni ja menen sinne, minne pyydetään/käsketään ja teen, mitä kykenen, mutta en pane pahakseni, että saisin sen oman sopen. Se kun vaikuttaisi niin moneen ja helpottaisi käytännön asioita.

Työnkuva hahmottuu tässä viikkojen aikana, mutta tähän mennessä tapahtuvien tekosten perusteella olen kyllä aika innoissani. Paljon vanhaa, mutta paljon myös uutta. Sekös se pitää mielen virkeänä, kun työtehtävät vaihtuvat jo päivänkin aikana. Työmäärästä ja muusta johtuen en edes ole pahoillani palkasta. Aion nauttia joka eurosta, enkä potea huonoa omaatuntoa. Ei se silti poista sitä mietettä, että vähemmälläkin pärjäisin, kuten tähän asti.

Kesälomasuunnitelmat - ne pienetkin - on nyt huitaistu kalenterista pois tai ainakin talletettu myöhempää käyttöä varten. Kotiseutulomailu siirtyy hamaan tulevaisuuteen eikä onneksi Tallinnakaan katoa kartalta. Mukavaa on kuitenkin tietää, että kaverit ja vanhemmat tietävät tarvittaessa reitin myös tännepäin.

16.2.2010

Harrastuspiirejä

Pelkäsin kuukahtavani matkan varrelle, kun kävin pitkästä aikaa (no, mitä tästä nyt on reilu viikko sairastumisesta) sauvakävelemässä, mutta kuten näkyy. Näppis kolisee ja eukko horisee. Tuntuikin ihan kivalta se homma taas. Tunninkin lenkillä saa ihan sopivasti hien pintaan ja hyvän mielen. Omatunto alkaa olla aika hiljaa. Kunhan muistaisin pitää liikkumisvirettä yllä vielä seuraavallakin viikolla ja ensi kuussa. Tavoitteet ei ole yhtään tuon matalammalla. Entisestä sohvaperunasta yrittää tulla vetreä täti-ihminen. Onhan tässä aikaa verrytellä.

Yritin tänään jo toistamiseen tällä viikolla herätä kuten työaamuna konsanaan, mutta kävi vähän heikosti. Nousin vasta seitsemältä ja sehän on aivan liian myöhään. Pitänee panna untenmaille jo klo 21 tai muuten ei tulevista koitoksista selvitä. Ongelma on vain siinä, että olen löytänyt taas lukuvaihteen ja illat menisi kirjan parissa vaikka kuinka myöhään, ellen henkistä väkivaltaa käyttäen laita kirjaa väkisin pois.

Lauantaina sain jo luettua Rillipää ja läskin, nyt on menossa Yösyöttö. Jännää, että vaikka itse en ole lapsiin kallellaan oikeastaan minkään vertaa, voin silti lukea suosikkikirjailijoiltani (mm. A-L Härkönen ja E. Hietamies) vauva-/lapsiaiheisia romaaneja. Se nyt vaan on merkki hyvästä kirjailijasta. Hietamieheltäkin olin odottanut jo vuosikausia uutta kirjaa ja kun selvisi, että uusi on tulossa, koin vain hetken verran pettymystä aiheen tiimoilta. Mutta nyt lukiessa, tykkään kovasti. Olen tosin alkusivuilla vasta, mutta tuskin se tuosta huononee. Jos ko. naiset kirjoittaisivat vaikka hevoskirjan, löytäisi se hyllystäni paikan.

Liimatan ja Hynysen kirjasta tykkäsin paljon. Varsinkin Hynysen teksteistä. Jotenkin avoimempaa ja helppolukuisempaa. Ei sillä, kyllä Liimatankin kirjeissä puolensa oli ja hauskat hetkensä, mutta voisin lukea Hynysen tekstejä enemmänkin. Se tyyli vain on jotensakin mukaansa tempaava. Vähän huonosti sanottu, mutta en nyt keksi parempaakaan. En ole sanallisesti yhtä lahjakas, kuin mainitut kirjekaverit. Sen se kirja sai myös aikaan, että suunnittelin jo kirjoittavani kirjeen jos toisenkin pariinkin osoitteeseen. En kuitenkaan mitään fanikirjettä, vaan ihan omille kavereilleni.

Fanikirjeen kirjoitin jo kirjaa lukiessa päässäni, mutta parempi pitää mölyt mahassa. Sanon sitten joskus pari asiaa ääneen, jos tilaisuus pakottaa.

12.2.2010

Köyhä taas kitisee ja valittaa

Tykkään television uusinnoista, koska ne mahdollistavat katsoa ohjelman jonain toisena päivänä, jos varsinainen lähetysajankohta sattuu unohtumaan tai ei muuten satu kohdalle. Ei ole ensimmäinen kerta, että olen aikeistani huolimatta myös unohtanut tallentaa ohjelmaa, joten uusinta pelastaa. Nykyään myös Yle Areena. Viimeksi katsoin netistä Inhimillisen tekijän jakson Temosen pariskunnasta ja voi, että miten hassulta se tuntui. Ei se ohjelma, vaan se, miten elämä vie. Liikuttavaa. Onnea Tuukka!

Kävin tänään messuilemassa. Toisaalta harmittaa, että ne ovat nyt kolmipäiväiset, toisaalta helpotti, koska pääsinhän nyt käymään arkipäivänä, joten ei siellä mitään henkeäsalpaavaa tungostakaan ollut.

Se, mikä ahistaa näissä messutapahtumissa täällä Tampereella on se, että ne maksavat työttömällekin niin pahuksen paljon! Minusta 12 euroa pelkästä sisäänpääsystä on paljon. Piste. Toki niitä lippuvaihtoehtoja on; jos ostaa esimerkiksi kolmelle päivälle rannekkeen, se on vain 16 e, mutta kun en halua ravata Pirkkahallissa kolmena päivänä. Ei se matkantekokaan ilmaista huvia ole. Huvia ainakaan. Oma vika, niin.

Opiskelijat ja eläkeläiset on kyllä muistettu, pääsivät taas kympillä (joka sekin on minusta paljon!) sisään, muista kepulikonsteista puhumattakaan. Olisinko aikoinaan maksanut pääsylipusta yli 7-kymppiä? En todellakaan! Onni on sellaiset messut, joihin pääsee sisälle ennakkoilmoituksella/-rekisteröinnillä = ilmaiseksi, harvemmin tosin tässä kaupungissa. Ja turha tulla sanomaan, että pääseehän tuolla 12 eurolla kolmeen tapahtumaan. Ei se sitä summaa siltikään pienennä, vallankaan, kun Raksamessut ei tällä kertaa kiinnostaneet eikä kunto antanut periksi kierrellä tavarapaljoudenkaan keskellä.

Tampere-talo on tietääkseni melkeinpä ainut paikka, joka joskus huomioi lippuhinnoissaan myös työttömät. Huomasin sen viimeksi, kun olin menossa konserttiin; lippuja olisi saanut vielä samana päivänä muistaakseni puoleen hintaan, jos otti sen riskin, että jättää lipun hankinnan viime tippaan. Minen sitä tehnyt, koska käyn siellä niin harvoin ja täsmäiskuin. Yöstä voinkin maksaa.

Nytkin tuolla kirjamessuilla olisi ollut joka päivälle joku mielenkiintoinen, jonka olisin halunnut nähdä. Eve Hietamies lauantaina, kuten myös Herra Ylppö, sunnuntaina Minttu Hapuli ja onhan näitä. Valintoja oli kuitenkin tehtävä ja tällä kertaa minut veti paikalle Hynynen. Hah.

Olen ollut täysin uutispimennossa Jouni Hynysen ja
Tommi Liimatan yhteisteoksesta, joten se oli vähän niin kuin kaupanpäällinen puskista tässä tapauksessa. Hynynen totesi "muka" yllättyneenä, miten kallis kirja, kun näki hintalapun. Niinpä. Ei riitä, että ostoksissa on messuhinnat, mutta kun siihen päälle pitää vielä maksaa itsensä kipeäksi, että pääsee sisälle niitä hypistelemään ja tekemään heräteostoja, kuten myös tarkkaan harkittuja.

Mikään pakkohan tuollaisiin tapahtumiin ei ole mennä, jos ei kerta olisi varaa, mutta kun joskus vaan on kiva käydä yleissivistämässä itseä ja nähdä vähän muutakin maailmaa ja muunlaisia ihmisiä, kuin mitä omassa arjessa pyörii. Sitäpaitsi lukeminen on yksi parhaita vapaa-ajan viettotapoja. Harvat ja onnekkaat voivat elää elämänsä kirjoittamalla.

Kirjekamut, Tommi ja Jouni

En ole Absoluuttiseen Nollapisteeseen perehtynyt oikeastaan ikinä. Sain jotenkin kammon aikoinaan 90-luvulla, kun kuulin ehkä joitain satunnaisia kappaleita, joita en ymmärtänyt alkuunkaan ja toinen syy, minkä takia karsastin yhtyettä, oli Rovaniemi. Rovaniemeltä ei vaan voinut tulla mitään hyvää; poikkeusta lukuunottamatta, mutta se on taas toinen tarina eikä musiikkia ollenkaan.

Tänään olikin aikamoinen yllätys, miten hauska ja sanavalmis Liimatta oli. Se taas ei häntä seuranneille varmaankaan ole mikään uutinen ja uusi asia, mutta minulla aina vähän kestää nämä hoksaamiset.

Tiedän mitä teen tulevina aikoina. Otan vähän selvää.