12.10.2011

Ai, niin tästähän piti innostua!

Mutta kun on niin paljon muutakin, mistä innostuin ja täpinöin arjen keskellä kuten työnteosta, niin tuppaa unohtua tämä tämmöinen. Tai ei tämä unohdu, jää vaan auttamattomasti taka-alalle, kun on niin paljon kaikenlaista muuta.

Olen paraikaa hyvin ansaitulla pakkolomalla. Pakko-sana siksi, että lomia on pidettävä pois ja ehdinkin tässä alkusyksyn aikana asennoitua niin, että pidän nyt sitten urakalla pois muutamankin lomapätkän ennen töiden mahdollista loppumista. Jemmasin vielä reilun viikon loppuvuoteen tai sitten ensi vuoden puolelle; riippuen nyt vähän, miten akan käy.

Oikeastaan tämä lorvailu on aika kivaa. Ehkä olinkin loman tarpeessa. Koti ainakin oli siinä jamassa, että täällä ei ole kuin käyty nukkumassa. Viikonloputkin kun menivät mökillä. Ihan erilaista tämä on, kuin olla työttömänä vapaalla. Joku aika sitten olin töistä jopa pois, kun iski flunssan kerpele, mutta se oli pitkästä aikaa järkevin veto. Pääsin parin päivän + viikonlopun pelkällä niiskutuksella ja levolla. Siitäkös se asenne lorvailuun lähti.

Kesän jälkeen sain taas lukuinspiksestä kiinni ja olen yrittänyt viettää aikaani myös kirjan kanssa, mutta kummasti tämä huushollailu on vienyt tähän saakka mennessään. Paljon olisi vielä tehtävä, mutta ajattelin nyt välillä nostaa jalat pöydälle. Oikeasti istun soffalla läppäri sylissä; ostin jo kesällä Ikeasta sellaisen alustan, halvimman mahdollisen muovilärpäkkeen, joka näköjään toimii, nyt kun sitä viimeinkin olen parina päivänä testannut. Surffailuasento ei ole enää ollenkaan pöllömpi.

Tänään tuli taas mieleen, miten sitä aikoinaan yksin asuessa piti kodin paremmassa kuosissa kuin nykyään. En nyt yksistään miestä syytä, että hän sotkee, kyllä me molemmat tässä asutaan ja eletään, mutta ennen vanhaan sitä sai siivota vaan omat jäljet. Kieltämättä viimeinen vuosi on ollut muutenkin vähän erilainen; töitä ja sairauslomailua, niin aika ja jaksamiset on ollut vähän heikolla. Kuunkaan asento ei ole mitä parhain, joten senkin takia jotkut asiat ottavat päähän urakalla, mutta ensi viikolla helpottanee. En kai olisi normaali minä, jos olisin pelkkää hymyä ja jamajamailua. Yäk.

Vuosia haikailemani remonttihomma on päässyt alkuun. Se tosin melkein tyssäsi jo tähän ensimmäiseen yritelmääni, kun kohteena oli seinät. Uutta pintaa piti saada ja sainkin aikaiseksi, mutta jälki on sellaista, että voin ylpeänä sanoa tehneeni peukalo keskellä kämmentä. Teinpä kuitenkin, enkä vaan höpötellyt. Kunhan tässä voimia ja rahaa kertyy, otan seuraavan huoneen kohteeksi. Pikkuhiljaa, vaikkei hyvä tulekaan.

Nyt innostuin, josko saisin (raskisin ostaa) vessaan sellaisen ovellisen kaapin Ikeasta. Kuvassa se näyttää kivalta, mutta pitänee käydä paikanpäällä. Entiset avohyllyt joutaisivat pois. Pieniä, mutta niin suuria muutoksia.

Joko sanoin, että haluaisin uuden maton olohuoneeseen ja uudet verhot? Noh, ajattelin kyllä.

Tänä syksynä piti tehdä Helsinkiin viikonloppureissu, mutta tuli kaikkea muuta, joka meni sen edelle. Ja toisaalta, ehkä se kaupunki on parempi kokea kesällä. Parin viikon päästä tehdään toinen reissu toiseen kaupunkiin, pienempi ja pienemmällä budjetilla.

Kaikesta päätellen kellarissa siis kaikki hyvin ja ennallaan. Toivottavasti myös ulkopuolella!

29.7.2011

Inspiraation lähteitä

Viimeistä lomapäivää viedään! On tässä vielä hikinen viikonloppu edessä, mutta kuitenkin. Salasanat ja kaikki on tukevasti kalenterissa ja kalenteri kotona, joten mikäs hätä tässä. Varsinkin kun töihin on taas mukava mennä pienen huilihetken jälkeen.

Siltikin odotan (varasin päivät kaukaaviisaasti ennen kesälomaani) jo seuraavaa lomaa, joka on syksymmällä. Lyhyt, mutta ytimekäs. Loput lomapäivät säästän taas pahan päivän varalle; kunhan selviää, miten näiden työkuvioiden kanssa taas käy. Tylsää, mutta niin tavallista.


Olen hikoillut tämän aamun, kun olen klikkaillut erinäisiä linkkejä Italiaan. Olen varmasti levännyt aivoni johonkin ihmeasentoon, joka aiheutti sellaisen ajatuksen, että en pidä enää täysin mahdottomana, josko joskus matkustaisin ulkomaille, kohteena juurikin saapasmaa. Tämä on siis tämän hetkinen tilanne. Ensi viikolla voin taas tulla järkiini.

Olen aina sanonut, että joku kaupunkiloma Hollantiin tai Englantiin voisi tulla kysymykseen, jos vaan, mutta nyt Nelliinan lomamerkintöjen jälkeen olen aika myyty. Innostunut ainakin. Italia on päässyt tapetille viime viikkoina muutenkin; ensin työkaverin sinne matkustaessa ja sivukorvalla kuulin yhden kanssaistujan kertoessa Italiakokemuksistaan. Onhan näitä toisten kertomuksia. Se vaan, että aina näissä on ne kaksi pahaa r-estettä. Rohkeus ja raha, suurimpana raha, koska sitä nyt arjessa tarvitaan enemmän muualle, kuin huiteluun maailmalla.

Ehkä tämä on kuitenkin yksi aihe, jota pitää pohtia ja toteuttaa joskus. Vähän niin kuin mökkiasia; sitäkin mietittiin ja haettiin monta vuotta, ennen kuin haave toteutui.

En tiedä, minkätyylinen iltapäiväkänni eilen oli, mutta en ihan suorilta mennyt liittymään fb-ryhmään "ranskalaistyylinen seitinohut iltapäiväkänni". Ainakin aurinkoa riitti, kylmää juotavaa ja hyvää seuraa kivassa paikassa. Juttuakin riitti, vaikka alkuun varmaan kaikki oltiin sitä mieltä, että jaa-a, mahtaako meillä olla tuntia enempää puhuttavaa myös blogien ulkopuolella. Otetaas yhdet, kun tänne asti on tultu ja jatketaan matkaamme. Hymiön aika ja paikka.

Kummasti se aika vaan hurahti. Onhan se aina vähän eri (lähtö-)tilanne, jos vertaa "vanhojen" kavereiden kanssa haahuiluun, kun sitä yhteistä taustaa ja jutunjuurta on eri tavalla kuin "uusien" blogi- yms. kavereiden kanssa. Joka tapauksessa onhan se nyt yleensä aina mukavaa tutustua uusiin ihmisiin (hyviin tyyppeihin!) ja erikivaa oli nähdä ihan kunnolla livenäkin!


Hyvin juoneena oli kiva tulla kotiin, kun mies tuli hetken päästä perästä pitsalaatikoiden kanssa. Ähky, mutta niin hyvä mieli. Aamulla heräsin kysymykseen, onko krapula. No, ei! Mehän oltiin viksusti liikenteessä.

25.7.2011

Miten päin täällä oltiin?

Hurlumhei sitten viime kerran! Aikaa ehti taas kulua, mutta sille on toki syynsä. Päällimmäisenä mukavuudenhalu ja asioiden välttely. Loman kunniaksi ajattelin tosin nyt kirjoittaa pari kappaletta, ihan vaan verryttelynä, josko tästä taas innostuisi. Just.

Olen niin pitkään ollut peese pystyssä (ellei se ole ollut kiinni työtuoleissa) kameran kanssa ja touhunnut mökillä, että oli vähän hakusessa taas tämä tänne kirjautuminen. Tunnareissa mitään miettimistä ole, vaan siinä, mistä tänne enää kirjoittaa, kun lähes kaikki sanottava on sanottu jo tuolla toisaalla sosiaalisessa mediassa. Mikä sanakammotuskaksikko. En tykkää.


Edellisiin tunnelmiin en haluaisi palata, koska ne kytee pinnan alla - välillä enemmän, yleensä vähemmän. Mitään mullistavaa ei tässä välissä ole tapahtunut, koska ja siksi. Nih.


Jotain muuta mullistavaa tapahtui kesällä kerran senkin edestä, kun oli juoppokuski samaan aikaan tienpäällä. Sama suunta, juoppokuskilla todellakin eri vauhti ja keskittymiskyky hunningolla. Kolarihan siitä tuli. Noh, kuten kuvasta ja kaikesta voi päätellä, kukaan ei kuollut, vaikka lähellä oli. Sitä vitutuksen määrää ei voi sanoin kuvailla!

Menojalkaa on vipattanut melkeinpä vanhaan malliin, joten onneksi mieluisia keikkoja on ilmaantunut kesän aikana muutampi. Kaikki kummasti Keskustorilla. lämmitti Apulantaa ja Happoradiota ja nuo nuoret miehet antoivat aihetta täpinöintiin. Ihana pikkuveli.

Ei mitään kädetöntä touhua!

Suunnittelin kovasti lomalla (!) miettiväni työnhaun virkistämistä, mutta näyttää pahasti siltä, ettei mielenkiinto eikä aika riitä moiselle aktiviteetille. Mielummin kulutan vähäiset lomapäiväni haahuiluun ja lepoon, kavereiden kanssa hiipparoinnille ja pitäisi se digiboksikin tyhjentää. Ja katsoa "pari" dvdtä. Montaa pitäisi, jos vaan tietäisi, mistä aloittaa. Se on vaan surullinen tosiseikka, että uutta työtä pitäisi taas etsiä ja löytyä; mielummin jo ennen, ennenkuin nykyinen päättyy. Koska senhän tiedän, miten siinä käy, kun jätän viime tinkaan. Hah. Vuosi vapaalla olisi muuten hyvä, mutta velkojat eivät pidä välivuosia.

Hätäpäissäni tai missä lie kuvittelin lomalla tekeväni päivämukin junamatkan sinne, minne rata päättyy, mutta koska olen maalaistollo, jätän sen myöhempään kertaan. Jänistin. En yksistään matkaa, vaan niitä ihmisiä, jotka sielläpäin asuvat. Jotakuta haluaisin tavata niin monen vuoden jälkeen, joitakuita muuten vaan.

Minun pitäisi varoa näitä ajatuksia, joista voi muodostua ehdotuksia. Vilpittömässä mielessä.

20.4.2011

Syvissä vesissä

Hyvä syy vähän soittaa tätä toistona ja päästää itku pihalle. Olossa ei ole hurraamista, vaikkei tässä mitään valittamistakaan ole. Oikeasti. On vaan vähän olemista itsensä ja muiden kanssa.

Toivottavasti tämä menee ohi, muuten ei onnistu mikään.

19.4.2011

Kaiken uhallakin osa III ja ½

Täti höttösissä jatkaa... Senkin uhalla, että tietyt tahot tekisivät vääriä johtopäätöksiä (Tiina, ei, en tarkoita yksistään sinua. Hymiön aika ja paikka.).

Jännitin, kuinka käy verottajan kanssa, mutta hyvin meni senkin suhteen. Saan palautuksia, nyt kun se viimeinkin selvisi. Voinen ottaa lunkisti myös joulukuussa, jos se rahasta on kiinni.

Muusta lunkista en sitten tiedäkään. Tässä kohtaa voisi lukea kaikki se, mitä mielessä on pyörinyt, mitä olen tehnyt viime päivät ja mitä tekisin, jos kaikki keinot olisi sallittuja; tokihan ne käytettävissä on.








Että näin. Mutta koska täytyy mennä päivä kerrallaan, ainakin ensin toukokuun puolelle, minä menen, enkä hötkyile.

Nyt pitäisi olla hyvää vauhtia pakkaamassa. Luvassa pieni irtiotto näistä maisemista, koska on pääsiäinen ja loma (kirosana), jospa vähän saisi etäisyyttä erinäisiin asioihin ja ihmisiin. Työasioihinkin.

Ja mitä tulee viimeisimpään episodiin, niin myönnän tehneeni vähän tutkivaa zournalizmia. Tapaamani hahmo todellakin on vaan kaksi vuotta minua vanhempi, enkä sittenkään kuullut nimeään väärin. Aika hyvin siis arvattu. Ilmeni jotain muutakin, josta voi vaan todeta, että voiko sattuma ja kohtalo pahemmin (paremmin) irvistää. Miksi nyt.

Ei sillä, että tämä mihinkään osuisi ja uppoaisi, mutta Tero on hyvä sanomaan.

16.4.2011

Saatava mielestä

Terve!

Olen Tinka ja olen vähän höttösissä. En tiedä, johtuuko keväästä (tuskin, koska vuodenajalla ei ole ollut tähänkään asti väliä viimeisen vuoden aikana), parhaista ajoista taas elämässäni vai olenko saanut jonkun (minkä?) tartunnan jostain (mistä?). Sanoin kuvaamatonta; tiedän vaan, koska tässä täpinöittää. Hoksasin tässä taannoin, että toiset on näissä tämmöisissä tilanteissa ihan fiiliksissä.

Saan jatkaa töissä vuoden loppuun. Meinasin seota sukissani, kun tuo valkeni. Oli pakko päästä hihkumaan työkaverilleni heti, eikä 15. päivä, koska tunsin itseni aivan pöljäksi hymyillessäni yksinäni työpöydän ääressä ja pomppiessa paikallani. Just kun hetki sitten oli puhuttu mm. työmotivaatiosta (omasta ja hänen, toki työnkuvienkin erilaisuudella on merkityksensä), kesälomista, työmääristä ja tästä oman jatkoni epävarmuudesta. Nyt kun se ratkesi, ei riemulla ollut rajaa. En anna sen häiritä, että se mies puhuu välillä työpaikan vaihdoksesta. Toivottavasti ei tee sen asian eteen (vieläkään) mitään. Ainakaan toistaiseksi.

En tietenkään sitä pomolleni sano, että voisin tehdä tuota työtä vaikka vähän huonommallakin palkalla, mutta hykertelin tyytyväisenä, kun viimeksi huomasin palkan vähän nousseen. Olkoonkin joku yleiskorotus, mutta silti. Pomo ei ole sanallakaan maininnut, että työni jatkuu. Sain sen vahingossa tietooni toisen käden kautta, mutta ehkä siis jotain meni kehityskeskustelussa perille, kun noin uskalsi tehdä.

Eilen oli pienet juhlat ns. firman piikkiin. Omalla porukalla viihdyttiin aika pitkälle, mutta kiva oli nähdä ja yhdistellä uusiakin naamoja ja nimiä. Oma porukka on kuitenkin se läheisin ja tärkein. Huomasin sen taas pienessä mielessäni. Itku meinasi tulla muutamankin kerran, senkin, kun antoivat palautetta - ja sillähän ei ollut merkitystä, oltiinko me juovuksissa vai ei, koska samaa juttua on vaihdettu puolin ja toisin pitkin vuotta. Aiheesta me kehutaan ja kiitellään toisiamme, kun muut eivät.

Eilen sattui illan aikana monia kivoja juttuja ja palan halusta kirjoittaa niistä muistiin osan, mutta kun en voi (uskalla) - niin jatkan palamista. Toivottavasti en kuitenkaan loppuun. Eh. Mutta yksi erikoisimmista tapahtumista sattui vasta kotimatkan alussa. Erikoiseksi sen teki se, koska ei sellaista kohtaamista ole tapahtunut minun elon aikana omalle kohdalle, mutta olen kyllä nuorena lukenut juttuja SinäMinästä ja nähnyt elokuvissa. Näin vanhaksi piti kasvaa, että menin kieltämättä vähän tolaltani tuntemattoman kanssa jutellessa. Eikä edes oikein mistään mullistavasta, mutta kuitenkin siinä oli jotain, joka teki tepposet.

Ja kaikki oli pienestä sattumasta kiinni, kun päätettiin työkaverin kanssa lähteä eri teille ajoissa ja omille pysäkeille. Yritin välttää yötaksan, koska käteiskolikoita ei ollut, enkä muistanut, onko kortissa rahaa.

Siinä sitten vartoessa omissa ajatuksissani en ensin edes huomannut katoksen alla ollutta odottelijaa. Kunnes hän avasi suunsa ja keskustelun, eikä me ihme kyllä puhuttu säästä. Oltiin molemmat tulossa vähän samanmoisesta illanvietosta, ja ei kuitenkaan, ja pähkäiltiin, pitäisikö jatkaa iltaa vai mennä kotiin. Elämän pieniä valintahetkiä. Osa I.

Jossain kohtaa hän esitteli itsensä, mutta nimensä oikein kuuleminen meni arvauksen puolelle, koska vähän hämmennyin siinä kätellessä. Kaiken kaikkiaan se oli jotenkin niin omituinen tilanne ja keskustelu, mitä siinä ehdittiin käydä, että ehdin jo ajatella, että menköön vaikka yötaksan puolelle, voisin jatkaa juttelua tässä vielä vähän aikaa. Ei tuollaisia nuoria miehiä (tai sitten me oltiin suunnilleen samaa ikää) tapaa ihan joka päivä samalla reitillä, jos missään. Minä ainakaan. Eikä kai kaikki nuoret miehet, jotka alkavat jutella, ole sarjamurhaajia.

Meillä oli sama suunta, mutta valitettavasti samaan suuntaan menee toinenkin linja. Hetkeä aikaisemmin olin sanonut, että joskus on järkevintä mennä kotiin ja siinä kohtaa, kun toisen meistä oli vuoro nousta linja-autoon se hassu hetki jotenkin rikkoontui. Valintahetki osa II. Kaveri luuli, että olisin odottanut samaa linjaa, mutta valitettavasti en. Hän halasi ja totesi jotenkin liikuttavasti hämmentyneenä "loppusanat" ja jotenkin hassusti viittasi tilanteeseen, miten nämä on näitä tilanteita, kun... Niinpä. Osa III.

Onneksi naamamuistini on hyvä, joten jos ja toivottavasti kun näen hänet vielä joskus, on myös tilaisuus testata, muistaako - vai vedättikö tätsyä. Nykyinen minäni ei tosin halua enää ajatella ihmisestä ensimmäisenä pahaa, jos ei varsinkaan ole syytä, joten...

On pakko jatkaa silmät ja mieli avoimena. Katsoa, miten menisi osa IV, jos sellainen on olemassa.

27.3.2011

Dilemma

Pyjamapäivä peruttu ja vaihdettu lökäpöksypäiväksi. Ei ole aivan niin lepsupäivä, kun vähän yrittää.

Samasta syystä ajattelin myös yrittää vähän kirjoittaa. Yskän tahdittamana. Se pirulainen iski takavasemmalta, kun en voinut ajoissa (työaikana) lääkitä. Sopii toivoa, että se myös jää pelkkään yskään, koska en edelleenkään halua potea ja olla pois tapahtumapaikalta. Muutoinhan tuo ennaltaehkäisy on toiminut, koska en ole sairastellut aikoihin.

Hämmennyin, kun muistin, että olin kirjoittanut tänne viimeksi vuoden alussa. On sattunut ja tapahtunut kaikenlaista, pääasiassa hyvää, mutta jokin tulppa esti ja estää kirjoittamasta ja hölöttämästä enää läheskään kaikkea. Taas tämä sama dilemma.

Työkuviot on samat, ellei jopa paremmat. Väläyttivät jonain hyvänä hetkenä, että jatkaisivat sopimusta taas vuoden loppuun. Minulle se sopisi paremmin kuin hyvin. Syöksyn sitten taas pohjalle, kun sen aika on, mutta tällä hetkellä haluan pysyä jalat maassa, ellei jopa viisi senttiä irti ja pää pilvissä. Niin, ja hommat hanskassa. Työnkuva on laajentunut vähän niin kuin vahingossa, mutta sehän on pelkästään hyvä asia. Oppii uutta ja voi olla enemmän hyödyksi talolle, eh.

Kehityskeskustelussa en unohtanut painottaa niitä nykyisiä hyviä asioita, mistä tämä kaikki hyvä johtuu ja miksi nyt on paljon paremmin kuin viimeksi. Rehellisesti sanoen en keksinyt kuin yhden huonon asian nykytilanteesta, ja sekin on pieni paha. Pomo myös kysyi, olenko hakenut toista paikkaa. Eipä ole ehtinyt eikä tarvinnut käydä mielessä, koska en halua tuolta pois. En nyt vielä.

Kuvan Hynynen on aika tuore tapaus. Livekeikkoja tämän vuoden puolella on ollut kiitettävästi ja menojalkaa on vipattanut vähän niin kuin ennen vanhaan. Mies on nauttinut olostaan kotona keskenään - tai sitten ei. Sairausloma ei ole mukavaa lomaa. On kuitenkin sen verran iso jo, että saa luvan pärjätä sen aikaa yksinkin, kun olen hunningolla. Enkähän edes ole. Välillä on vaan pakko päästä ulos. Ehkä poden 4-kympin kriisiä, ehkä vain elän taas parhaita vuosia ennen 4-kymppiä. Vastahan tässä kehitellään taas työporukan kanssa rientoja, kun kevät etenee. Olen varoittanut.

...josta muistuikin mieleen tuleva mahdollinen yön yli työmatka. Tähän saakka olen niiltä onnistunut välttymään ja puhumaan itseni pois, mutta tässä mielentilassa olen aika valmis pakkaamaan kimpsut ja kampsut ja lähtemään mukaan. Voipi olla aika kivakin irtiotto. Anteeksi, työmatka. Jotain vikaa asenteessani lienee, koska nautin suunnattomasti jopa yhteisistä ruokatunneista, siis niistä kerroista, kun mennään pienellä tai isommalla työporukalla ulos syömään.

Aikansa kutakin, tiedän!

1.1.2011

Mahdunko maailmaas

Lupaan viettää aikaani tietokoneen ääressä vähintään yhtä paljon
kuin viime vuonna.


Se olkoon lupaus, jonka tiedän pystyväni pitää. Muita lupauksia en sitten teekään, vaikka mielessä on asioita, jotka vaativat aina välillä tarkistusta ja täytäntöönpanoa. Itsekuria.

Kuvablogia aion jatkaa tänäkin vuonna, koska siitä tuli näköjään ihan mukava harrastus ja tuo arkeen ja pyhään mukavaa vaihtelua ja tapoja. Pysyy mieli virkeänä, kun miettii tekemisiään ja elämistään vähän enemmänkin kameran linssin kautta. Sanon näin silläkin uhalla, vaikkei ne kuvat nyt mitään "vuoden kuvia" olekaan, on se miettiminen kaukana. Mutta ne on minun arkea. Päiväkirja hamaan tulevaisuuteen.

Muistan viimeinkin laittaa tähän väliin linkin yhteen "uuteen" ihanaan blogiin, josta tulee aina hyvä mieli ja on oikea inspiraation lähde, vaikken itsestäni saakaan moista monitaituria. Markka-aika, saanen esitellä. Löysin ko. blogin kesällä etsiessäni mökkiaiheisia blogeja ja tuohan kolahti kuin metrinen halko. Lisäyksenä toinen, Unelmien mummonmökki, joka ihastuttaa myös ja jonka löysin vähän myöhemmin.

Mies toi lähikaupasta kuvan amarylliksen jo ennen joulua, mutta se antoi odotuttaa kukkia melkein uuden vuoden aattoon saakka. Kaksi on nyt auenneena, kaksi nupulla ja yksi varsi vielä ihan supussa. Tuo on elämäni toinen amaryllis, mutta paljon pitkäkestoisempi ja helppohoitoisempi, kuin se ensimmäinen. Pidin sitä silloin edellisen asunnon olohuoneen pöydällä melkein keskellä huonetta, joten siinä se sai luonnonvaloa vissiin liiankin kanssa ja oli aina illalla kääntyneenä vääntyneenä ikkunaan päin. Siitä piti huolehtia, kun tämä toinen taas pärjää ihan omillaan. Välillä kun muistan antaa vettä, niin hyvä.

Kukista puheenollen; muistilappu itselleni. Hanki ensi kesäksi mökille ulkohuussin ikkunalaudalle kärpäsloukku. Jotenkin kuvittelisin sen menestyvän niillä nurkilla. On pienempää ja vähän isompaa ruokaa tarjolla. Niin oli tilanne ainakin viime kesänä.

En jauha, vaikka haluaisinkin, koska aihetta on, hehkuttaa enää yhtään enempää viime vuoden hienoutta. Mutta olihan se! Ja ihan pelkästään tästä omasta näkövinkkelistä katsoen, koska olen itsekäs pasha. Toivoa sopii, ettei tämä vuosi osoittaudu täysin päinvastaiseksi, mutta paha mennä vielä tänä iltana sanomaan juuta taikka jaata.

Hirvittää vaan tämä ajankulun vauhti! Vastahan sitä nautiskelin työttömän arjesta, jota kesti reilun vuoden ja pakkaskeleistä, kunnes siihen tuli pienimuotoinen stoppi töiden alettua helmikuussa. Ja sen jälkeen olikin aika huima vuosi. Parani loppua kohti. Tänään olisi ollut ensimmäinen työtön päivä, mutta eihän siinä onneksi niin käynyt, koska sain jatkoa. Seuraava etappi on taas tiedossa, mutta en anna sen häiritä. Murehdin sitä viimistä päivää sitten taas, jos ei muu auta.

Viime vuonna tein vähän sitä samaa, kuin muutama muukin on "lähipiirissä" tehnyt. Karsinut ihmiskontakteja sen, minkä on mieli vaatinut ja mitä on pystynyt. Minkä takia väkisin pitää yhteyttä tai olla tekemisissä, jos joka kerta pitää miettiä verenpainetta tai purra hammasta. Miksi ei voisi viettää aikaansa sellaisessa seurassa, jossa oikeasti viihtyy eikä kiiri mene pilalle.

Meni aika monta vuotta, ennen kuin tuon tajusin, että niinkin voi(n) tehdä, varsinkin jos on sellainen itsekäs pasha, kuin minä olen. Kaiken lisäksi olen mukavuudenhaluinen. Tuulellakäypä. Välillä sitä on sosiaalisempi ihan luonnostaan, toisinaan tekee tiukkaa. Välillä kaduttaa tosi pahasti, että ikinä koskaan muutettiin (tähänkään) kerrostaloon.

Tulipa vain sekin mieleen, että kuinkahan moni on pullauttanut tai pullauttamassa minut elämästään pois arkeaan pilaamasta. Ei tarvitse tunnustaa, ehkä huomaan sen jossain vaiheessa.


Onnellista loppuvuotta!