28.10.2009

Yleisövihjeiden perusteella

Vapaapäivästä johtuen olen ehtinyt tänään tehdä muutakin, kuin herätä. Olen lukenut lehtiä ja nettiä. Viime päivien haloo on noussut yhdestä tamperelaisesta kirpputorista. Jo ensimmäisen "yleisövihjeen" jälkeen tuumasin itsekseni, että minulla on vain hyviä kokemuksia. Käyn siellä kylläkin harvoin, ostan vähän kerralla tai en ollenkaan. Joka kerta olen saanut ihan hyvää/asiallista kohtelua. Jonottaa joskus täytyy, mutta eikös se ole myös kaupankäynnin merkki?

Melkeinpä ainut, mikä minut pitää sieltäkin kirpputorilta poissa, on hyökkäysvaunuilla sisään tulevat kanssa-asiakkaat. Toki jokainen on varmasti tervetullut, mutta kannattaisiko miettiä, kuinka leveillä lastenvaunuilla sinne pienille käytäville ahtaudutaan. Joukossa on toki huomaavaisiakin äitejä, jotka hoksaavat pitää käytävät suht avoimina tai ainakin jättävät tilaa ohittamiseen ja vastaantulolle. Eri asia on sitten ne hirmut, jotka parkkeeraavat kultamussukkansa keskelle käytävää ja jäävät katselemaan kirppispöytäantia toisaalle. Parhaassa tapauksessa lapsi huutaa kurkku suorana kuumuuttaan/nälkäänsä/tylsyyttään/ mitä vaan.

Lisää polemiikkia aiheesta täällä.

Kahlausta pikkuhiljaa kevyemmin askelin

Huokaus.

Mistähän sitä taas aloittaisi, ettei heti kärkeen vali-vali-valittaisi. Toisaalta eihän tässä enää mitään hämminkiä ole; lokakuu on melkein jo lusittu ja talviaikaan siirrytty, joten toivon olotilani tästä tokenevan entisestään. Vielä kun lunta tulisi, niin minua ei pidättele mikään. Hah.

Viime viikko oli kyllä yhtä tervanjuontia. Pahin koko vuonna tähän astisista. Tiedän mistä kaikki kiikasti [ihan normaalia mielialan vaihtelua ja matalapainetta, siis] enkä itse kyllä tehnyt oikeastaan mitään* olotilan parantamiseksi. En edes herkutellut, jonka tajusin vasta myöhemmin. Huono omatunto vaan paheni, kun en saanut hoidettua edes muutamaa sähköpostivastausta, vaikka mieli teki koko ajan kirjoittaa. Ei vaan jaksanut tarttua ajatuksesta tekoon. Kyllä mie vielä... Naamakirjassa kaikki on vähän helpompaa.

*Teinpäs! Kävin hetken mielijohteesta uudessa parturissa. Ei sillä, että edellisessäkään mitään vikaa olisi, mutta voin kuvitella, että just sille päivälle en olisi saanut edes aikaa, joten käytin tilaisuuden hyväksi ja lompsin ennestään tuntemattomaan tuoliin. Olin sen verran kuitenkin tyytyväinen, että taidan lampsia seuraavallakin kerralla. Toki kotiin päästyäni jouduin taas kastelemaan hienon kampauksen ja tekemään siitä omannäköisen. Eh. Viihdyn paremmin sekasotkussa, kuin föönattuna. Puistatus.

Työrintamalta sen verran, että nyt olen ollut mukavissa paikoissa. Ei valittamista. Alkuun tosin tuntui, että kunto pettäisi alta, mutta mitä pitempään on ollut samassa paikassa, sen paremmin se alkaa sujua.

Olen entistä enemmän sitä mieltä, että elämän täytyy olla muutakin kuin työntekoa (ja julkisilla reissaamista). Mitä siitä, että se aiheuttaa välillä kituuttamista muutaman euron saldolla, mutta jos alkaa päässä pinna kiristyä, kun ei mitään muuta ehdi tai jaksa tehdä, niin ei hellvetti. Säännöllinen osa-aikatyö (työnkuvasta en ole vielä selvillä) olisi poikaa, mutta täytyy jatkaa vielä sellaisen etsimistä. Tai jotain muuta. Tässä nykyisessäkään hommassa ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta käytännössä kyllä. Varsinkin silloin, kun homma ei pelitä, kuten on sovittu. Silloin sitä istuu pakosti itsensä kanssa keittiönpöydän ääreen ja miettii, mitä seuraavaksi.

1.10.2009

Pohjanoteeraus

Uskotko, jos sanon, että nikottelin ja itkin eilen silmät päästäni töistä kotiuduttuani? En minäkään, mutta näin pääsi käymään.

Hillitsin työpäivän aikana kieleni ja kroppani, mutta kun kotioven suljin, aukeni kyynelhanat ja sanavarasto. Olin niin totaalisen kiukkuinen, ärtynyt, kettuuntunut (lievin ilmaisu), kireä ja mitä kaikkea, että sitten se purkautui parhaalla mahdollisella tavalla. Itkulla kotona (töissä sentään sain pidettyä mölyt mahassa, kuten ne ilkeät vastasanat, joita kyllä mielessäni lauoin. Pitäisi olla rohkeutta sanoa pahastikin vastaan, jos toinenkin osapuoli laukoo mitä sattuu, mutta ei minusta vielä eilenkään ollut siihen samalla mitalla takaisin -leikkiin. ) ja asian purkamisella miehelle, kenelles muulle. Onhan näistä itkupotkuraivareista töiden jälkeen jo melkein vuosi, joten olihan se jo aikakin; nyt tosin aivan eri syistä.

Sisäinen sensuurisantrani estää minua kertomasta päivästä ja asiasta liikaa, vaikka mieleni tekisi kailottaa tilanteet ja ihmiset esiin. Päätin jo mielessäni, että toista kertaa en samaan paikkaan mene, jos se vain mitenkään on mahdollista välttää. Laitoin kalenteriinkin ko. paikan kohdalle muistisanan välttele!

Mikä hellvetti joitakin naisia vaivaa? Mikä tekee joistakin niin tympeitä, ylimielisiä ja töykeitä ja mikä oikeuttaa heitä kohtelemaan muita (naisia) miten haluaa? Taas törmäsin pahimman kautta siihen, minkälainen työyhteisö voi olla, jos on pelkkiä naisia. Joskus on niin, että työpaikassa ei tarvita kuin yksi, joka pilaa ilmapiirin, mutta eilen törmäsin paikkaan, jossa oli yksi nainen, joka ei minun silmissäni kuulunut joukkoon. Oli meinaan aivan liian mukava ja asiallinen siihen ympäristöön ja käyttäytyi täysin päinvastoin, kuin ne muut. Siitä kiitos hänelle! Ilman häntä olisin varmasti hajonnut kesken päivän.

Tähän väliin on tosin mainittava, että olen tässä keikkailun lomassa tavannut mukaviakin naisia ja paljon! Ei kaikilla tamperelaisilla naisilla todellakaan ole myrkyllinen kieli. Ottavat työkaverikseen ihan sujuvasti eikä ole ollut minkäänlaista ongelmaa kumminkaan päin. Perehdytys on toiminut yleensä aina ja suhtautuminen "sijaiseen" luontevan ystävällistä. Väitän olevani töissä ahkera ja teen parhaani, mutta jos se ei jollekin riitä, niin se on voi voi. Tehköön sitten itse ja paremmin. Paras kiitos eräältä työpaikalta oli, että olin "positiivinen yllätys", mitä lie sitten tarkoittikaan, mutta se tuntui kivalta. Kaikkien meidän hanttihommalaistenkin puolesta, että kyllä meissäkin löytyy potentiaalia. Eh.

Jännä, miten kokemukset voi erota toisistaan; syyskuun ensimmäinen keikka oli todella mukava ja hyvä aloitus - tämä viimeinen sitten kaikkea muuta.
Mies tosin muistutti, että enkö muka ollut varautunut tähän, että niitä paskojakin paikkoja voi tulla vastaan.

Eilen illalla en saanut unta sitten millään. Pyörin ja hyörin ja olin virkeä kuin peippo. Luulin jo, että se on täysikuu, mutta sunnuntaina vasta. Kai ne päivän tapahtumat ja muut ajatukset valvottivat sen verran, että uni pysyi kaukana. Nousin miehen "käskystä" ylös ja menin tyhjentämään kovalevyä. Uni on tullut joskus kahden pintaan. Turha kai mainita, että työmotivaatio tälle päivää on tasan nolla, joten pidän vapaapäivän. Piste.

Odotan viikonloppua. Se vienee ajatukset toivottavasti muualle ja pääsen pois täältä vähäksi aikaa.