29.1.2009

Kynnyksen tällä puolen

En tiedä muista, mutta itse en ole tänä aamuna päässyt Vuodatuksen blogeihin, joten Valokuvatorstaitakin odotellessa kähvelsin hauskan idean Elegialta.

1. Avaa tietokoneesi Kuvat-kansio (tai vastaava kansio, jonka alla säilytät itseottamiasi kuvia).

2. Valitse alikansioiden järjestyksessä neljäs kansio.

3. Valitse neljännestä kansiosta järjestyksessä neljäs kuva.

4. Liitä se mukaan blogimerkintääsi ja selitä kuvan merkitys (mitä, ketä, missä tms.).

5. Haasta sitten mukaan muita, tai vaikka kaikki blogisi lukijat.



Oheinen kynnysmattokuva on tullut julkaistua jo vanhassa kellarissa, mutta koska se oli osuvasti neljäs kuva, niin mikä ettei. Se olisi käynyt kuvaplökinkin puolelle päivitettynä otoksena, mutta mennään nyt tänä aamuna helpoimman kautta.

Kuvan matto on kulkeutunut ensimmäisestä "omasta" kodista tähän päivään - ja kulkee edelleen. Matto on eteisen ovella kylläkin toisinpäin, toivottamassa tervetulleeksi, jos kynnyksen yli pääsee.

En varsinaisesti haasta ketään, mutta toki toivottavaa on, että homma jatkuu.

28.1.2009

Linja-automatkojen säästökuuri jatkuu

Vielä eilen olin kovasti siinä mielentilassa, että lähtisin tänään heti aamusta keskustaan. Ei minkään varsinaisen asian takia, kunhan nyt vaan olisin vaihtanut välillä maisemia ja käynyt etsimässä uusia kaupunkikortteja. Siinä samalla olisi saanut taas tuntumaa julkisilla matkusteluun.

Hyvin nukutun yön jäljiltä olin kyllä toista mieltä.

Vaikka liiton korvaukset käteen jäävältä osuudelta olikin noussut reilulla 8 eurolla, niin eihän ne riitä edes kaikkiin laskuihin. MOT. Ahistaa.

Niinpä tungin kaupunkimatkailuajatuksen pimeimpään nurkkaan ja toteutan sen joskus, kun on pakko. Pakolla tarkoitan lähinnä kahta tilannetta; työttömyyden jatkumista tai päättymistä. Se on taas hiinä ja hiinä, mutta elättelen toivoa, kuinkas muuten. Nyt en voi taas kuin odottaa helmikuun puolelle ja kuulostella, miten käy. Enpä tipu edes korkealta vastauksen ollessa kielteinen. Kaikkeen tottuu.

Hyvää tuuria tässä on se, että miehellä on töitä ja tällä haavaa ei muutoksia ole näkyvissä. Ellen sitten juuri maalannut piruja seinille ja tilanne muuttuu, mutta tällä tietoa siis toisen vakitienestit säilyvät. Sain kehoituksen käydä tilillään, mutta en nyt sitä tee. Päätin, että koska tilanne on, mikä on, niin tällä on pärjättävä, vaikkei pärjäisi. Tiedän, että se suojaverkko on siellä alhaalla, mutta en käytä sitä nyt, kun ei ole hengenhätä. Enkä vinguta Visaa. En halua siitä nykyistä pahempaa kierrettä.

Tämä uusi vuosi "ruokaremontteineen" on vaikuttanut kummallisesti myös muuhun itsekuriin.
Ja kävelyt - nehän on ilmaista huvia.

23.1.2009

Päivän osuma

HELMIÄ SIOILLE tämän päivän Aamulehdessä

Mitenkään mihinkään liittymättä - ja silti niin osuva päivän yksi puheenaihe.

Ennen välipalaa

Yöllä oli satanut vähän lunta. Näyttää ja tuntuu ihan talviselta taas täälläkin päin Suomen kolkkaa. Kävin aamusempana pienen käv.. kahluulenkin, mutta koska se oli aika työlästä, käännyin suosiolla takaisin. Huomenna täytyy kuitenkin päästä liikekannalle, koska on vakaa aikomus taas antaa parturille vapaat kädet. Rahaa ei kyllä moiseen olisi, mutta ei tätä hootsokkaa taas kestä enempää katsella.

Pahoittelut tässä kohtaa niille, joille on kenties tullut tuolta kellarin postilaatikosta muka minulta sähköpostia. Aiheena milloin mitkäkin pillerit ja tai miten tulla paremmaksi kotona ja puutarhassa. Kaikki toki englannin kielisenä. Jotenkin se tuntuu olevan mahdollista, koska olen itsekin saanut (jopa muka omasta samasta sähköpostista) ja monesta, mikä muistuttaa kir-alkuisenaan omaa osoitettani, tunkee ovista ja ikkunoista. Sen vaan sanon, että jos ja kun laitan sitä spostia, niin se otsikko on kyllä ihan pelkkää Suomea tai meän kieltä.

Yhtälailla ärrrsyttää Facebookissa, kun huomaa Ilmoituksista, että on muka itse lähettänyt jotain ihme testejä tai muuta höpöhöpöä ihmiselle/ihmisille, joille ei kävisi mielessäkään niitä jatkaa. Nolouden ja veetutuksen huippu. Olen yrittänyt tehdä kaikki kikkakolmoset, josko niillä tavoin ne saisi peruttua, mutta pahoin pelkään, että vahinko on jo päässyt tapahtumaan. Toki, jos vastapuoli ottaa ne ihan ok, mutta joku kenties ei.

Siltikään en aio enää poistua sieltä. Siinä kun on puolensa - ja puolensa. Koukuttua voi vaikka lähikauppaansa ja ottaa aina vaan ne samat tavarat, jos niikseen tulee. Onhan siellä naamakirjassa ne asetukset käyttäjätilille ja yksityisyydelle, joten niistä kun valitsee tarpeeksi tiukan seulan, niin nou hätä. Toki jokainen tekee valintansa itse, miten vähän tai paljon siellä haluaa näkyä ja kuulua, tai olla liittymättä ollenkaan, mutta omasta puolestani voin sanoa, että enää en kadu, vaikka liityin. Harmi vain, että muutama sellainenkin kaveri, kenestä olisi mukava kuulla, ei siellä ole eikä taida tulla.

20.1.2009

Introvertti täpinöi

Olen taas (toistaiseksi) elävä esimerkki tilastopoikkeamasta. Olivat viksut tutkineet, että vähän nukkuvat ovat useammin ylipainoisia ja lihovat herkemmin, kuin pitempiä yöunia nukkuvat. Tämän kertoi aamun lehti otsikolla Nuku pitkään, syöt vähemmän herkkuja.

Minulla on käynyt viime aikoina just päinvastoin. Mitä aikaisemmin herään, sen pirteämpi olen ja päivä lähtee paremmin käyntiin (toki poikkeuksia on ja se nyt johtuu silkasta ilmasta ja miten nyt kuu milloinkin sattuu olemaan). Puoli 7 on viimeistään noustava, muuten nukun onneni ohi ja siinä on kaikkien kiiri pilalla. Toki joku voisi sanoa, että mitäs järkeä tuossa nyt on, nukkukoon työttömänä vaikka kellon ympäri, ihan se ja sama. Vaan eipä ole. Toki työaamut on sen verran hyvässä muistissa, että silloin olisin voinutkin vaan nukkua, mutta se taisi johtua jostain muusta, kuin fyysisestä väsymyksestä tai univeloista.

Mutta palatakseni alkuperäiseen aatokseeni, niin tuli vaan lehteä lukiessa mieleen, että omalla kohdalla vähentynyt unenmäärä on tehnyt ihan toisin. Tai mistä lie johtuu, että koko tammikuun aikana (ja nyt sentään ollaan päivässä 20!) en ole karkkia tai suklaata syönyt, koska ei vaan ole tehnyt mieli. Jäätelöä olen syönyt tässä kuussa kerran ja senkin Vinttilässä, kun tarjottiin, kiitos vaan. Vielä viime vuoden puolella noitakin herkkuja meni melkein päivittäin.
Parhaana/pahimpana aikana monta kertaa päivässä. Ja nyt - ei mitään mielenkiintoa. En edes muista, koska olen viimeksi syönyt keksiä. Mikähän antura minulta on pudonnut matkan varrelle. Kysyn vaan.

Yleensä näinä aikoina, kun pms iskee takavasemmalta ja velloo ja kiukuttaa, lapan kaksin käsin kaikki herkut, mitä irti saan. Nyt ei tunnu missään (kiukusta en ole päässyt irti, mutta joku roti). En tiedä, pitäisikö tässä oikeastaan huolestua vai hihkua, että nytkö minusta on tullut äitini kaltainen; joka söi ennen vanhaan sokeripaloja päivässä niin paljon, että jossain kohtaa tuli stoppi ja se mahdollinen makeanhimo talttui kokonaan. Pulmunpalatkin jäivät ainoastaan vierasvaraksi. Ehkä nyt ymmärrän, miksi hän pystyy olemaan ilman karkkia tai muita herkkuja. Ei totaalikieltona, mutta ainakin on aisoissa se mussutus.

Hienoa tässä on se, että koska se ylenmääräinen makean syönti on vähentynyt (en uskalla sanoa, että loppunut, koska koskaan ei tiedä, mitä helmikuussa tapahtuu), kyllähän se painokin sieltä korkeuksistaan tulee pikkuhiljaa alaspäin. Toki kävelyillä ja ruokavaliolla on myös osansa. Eilenkin sävelsin monensortin kanakeittoa ja meni täydestä, kuin väärä raha. Pientä naljailua on ollut kuultavissa tästä "terveysintoilusta", mutta sehän vaan pahentaa minun yritystä. Lisäpontta antaa puntarilukemat. Mitä siitä, että pudonneet kilot ei vielä näy, uskon numeroita ja sitä, miltä minusta tuntuu. Tai sitten tämä täpinöinti on vain hulluuden esiaste.

Tiedän kyllä senkin, että jos olisin "joutunut" jatkamaan töissä vanhassa paikassa, ei tätä täyskäännöstä olisi varmaan tapahtunut. Nyt riittää virtaa ja mielenkiintoa eri asioihin aivan eri tavalla. Herään hyvillä mielin (melkein) joka aamu ja sitä hyvää kiiriä riittää melkein joka iltaan saakka. En voi kuin empatiavoivotella naamakirjakavereita, jotka kituu kaikesta päätellen työpaikassaan kuka mistäkin syystä. On se kuulkaa työttömyydessä puolensakin. Täytyy vaan sitä asenneväkkyrää vääntää oikeaan suuntaan ja löytää ne mukavatkin asiat ja puolet, tarvittaessa tilalle vaikka ihan jotain muuta.

Kävin taannoin muistinvirkistykseksi Elegialta lukemassa, mikä olen tai ainakin luulen olevani. Introverttipä hyvinkin. Joskus kouluaikoina se on jo testattu, enkä ihmettele ollenkaan, että tulos oli samansuuntainen vuosia myöhemmin.

Erehdyin eilen etsimään Areenasta keskustelua herättäneen "väittelyn". Sanalla sanoen aika kamala. Itse aihe jäi taka-alalle moisen huutohaukunnan alle. Lamaantuiko siinä samalla ohjaaja ja toimittaja, vai miksi sitä Arvon Kotiäitiä ei saatu aisoihin. Huoh! Eikö ihmisellä ole minkäänlaisia käytöstapoja, olkoonkin, että kyseessä oli väittely.

En ota kantaa siihen, kumpiko on (vai onko kumpikaan) lapselle parempaa, koska omia lapsia ei ole ja itse en ole ollut päiväkodissa. Olen ollut perhepäivähoidossa omassa kotona, muiden muksujen seassa ja hyvä niin. Siitä syystä lienee biologinenkellokin jäänyt vetämättä, koska niitä muitten lapsia on ollut joka lähtöön jaloissa pyörimässä.

En kuitenkaan usko, että olisin sen enempää ekstrovertti tai vähempää introvertti, vaikka minut olisi aikoinaan viety päiväkotiin. Rakkautta ja rajoja, tarvittaessa luunappi ja tukistus. Siitä on tämän päivän kellaristi tehty.

17.1.2009

Wallander

Aamulehden ristikko oli taas sen verran kinkkinen (3-/3), että piti pitää aamupäivällä taukoa ja lähteä nimettömälle taipaleelle. Tauko teki kaikin puolin hyvää, koska nyt olen saanut täytettyä ristikosta melkein kaikki. Yksi kulmaus tuottaa tuskaa, mutta jospa tässä illan aikana valkenee.

Reilu tunti tuolla haahuillessa taas meni. Siinä ehtii katsella ja ihmetellä kaikenlaista. Ensimmäiset tilhet näin (minusta on vanhemmiten kehkeytymässä lintubongari), mutta paikassa, jossa oli liikaa ihmisiä, joten jätin valokuvaamiset suosiolla.

Tuli samalla hoidettua pari asiaa, joten ei aivan tyhjän kävelyä ollut. Onneksi muistin, että kummipoika täyttää ensi viikolla 18. Vähän huono on ajoitus, mutta ei voi mitään. Ja koska edelleen tämä yhteydenpito on ollut aika yksipuolista, niin enpä suostu potemaan huonoa omaatuntoa siitäkään, ettei hirmu merkittävää muistamista ole luvassa. Ei millään pahalla.

Kävin tänään toisella rannalla pyörähtämässä ja toteamassa, että kyllä se jää kantaa - ainakin sen perusteella, miten siellä väkeä oli. Minua ei oikaisemaan jään poikki saa, mutta hyvä, kun uskalikkoja on. Tuli samaisella reissulla vastaan tutun näköinen mieskin. Tarkempia tuntomerkkejä antamatta sanonpa vaan, että muistin vasta jonkun matkan päässä, että kuka se oli. Kurt Wallander.

No, ainakin paljon sen näyttelijän näköinen.

16.1.2009

Sisäinen einoleino pyrki ulos

Lisää näitä päiviä! Tein tänään huomaamattani melkein parin tunnin reissun lähikauppaan. Oli tarkoitus vaan kiertää pieni lenkki, mutta kun ilma on taas mitä on (arska paistaa ja pakkanen nipisti poskipäitä, mittarin mukaan lähtiessä oli -14, nyt jo vähän lauhempaa), niin en malttanut tulla suorinta tietä takaisin. Samalla tuli poikettua vähän uusille reiteille, kun nyt valoisassa uskalsi paremmin mennä tuolla mummojen ja pappojen vanavedessä.

Entinen sauvakävelyreitti on ollut viime tietojen mukaan taas latuna, mutta kuinka ollakaan, nyt siellä ei ollut hiihtäjistä saati laduista jälkeäkään. Onnistunut reittivalinta.

Kävin kääntymässä tutulla rannalla ja sielläkös jalka ja silmä lepäsi. Kenkävalinta oli sen verran parempi, että nyt askel kulki paljon kevyemmin, vai liekö kunto parantunut kohisemalla. Siinä kun keskenäni olin ja kuuntelin, mitä kuuntelin, pyrki pakosti pollajukeboksi soittamaan
linnunlaulu korvissani (tosin Veskun äänellä). Toinen, minkä muistan, oli tämä. On se vaan niin nätti. Ja ihmisen luonto ailahtelevaista, säästä riippuvaista.

15.1.2009

Bongausta

Mittari näyttää lupaavasti jo kymmentä pakkasastetta. Kyä tää tästä, vaikkei muuten olisikaan viikon kohokohdat käsillä. On asioita, jotka pitävät ajatusnupin taas sen verran syyttä suotta kireänä, ettei mitään rajaa. Eilenkin piti lähteä happihyppelylle vielä illalla, vaikkei siellä mitään nähnyt. Tunsi vain, että satoi lunta ja päässä soi On raitisilma tärkeää. Tänäänkin voisi poiketa sen verran, että saa vietyä ristikot ja postikortit laatikkoon.

Päivän parhaat tunnit meni haahuillessa, kytätessä lähimännyn käpytikkoja (kaksin kappalein) ja pilkkoessa jääkaapista kaikki, mitä irti lähti kaalen ja kesäkurpitsan seuraksi. En tiedä, mitä niistä piti tulla, mutta söin keittoa, joka maistui makealle (sis. siirappia, paprikoita) pekonille. Ihan parasta, kun sen kaalenmaun saa peitettyä vaikka vain vahingossa. Että hiphei vaan Vintille! Kesäkurpitsaa aion käyttää myös jatkossa.

Kun ei kannata kirjoittaa, mitä mielessä liikkuu, on parasta painua pihalle. Vanha lappalainen uskomus.

14.1.2009

Hatarilla jäillä

Törmäsin eilen yhteen entiseen työkaveriin, jolta kuulin ohimennen viimeaikaisista tapahtumista Talossa. Todettiin siinä, että sama meno jatkuu ja jos mahdollista, vieläkin pöllömpänä paikkapaikoin. Siinä mielessä määräaikaiset pestit on ihan parasta, että silloin paikasta pääsee pois, jos tuntuu siltä, että... Niin, tikulla silmään ja sitä rataa. Vaikkei tämä nykyinenkään tilanne ole päätä huimaava, niin ainakin saa päivät käyttää vähemmän hammasten kiristelyyn.

Eilinen peli-ilta Vinttilässä oli aika neuvoa-antavaa. Meinaan niiden (kaali)ruokien suhteen. Jahka tässä kahvit on juotu ja muutenkin taas päivässä kiinni, lähden ei-niin-lähikauppaan hakemaan lisää kaalta ja kesäkurpitsaa. Kieltämättä raittiinilmanvajekin on taas sitä luokkaa, että täytyy mennä. Sain niin hyvät vinkit, että niillä lisukkeilla se kesäkurpitsa (kai se pötky nyt sen niminen oli) ei voi olla enää pahaa. Mukavaa oli nähdä pitkästä aikaa myös Juniori ja Murkku ja pelata Visan vingutus Monopolia. Ei ehkä ihan heti uudelleen, sen verran piipitti päässä vielä jälkeenkinpäin.

Mistä tietää, että se jää kantaa? Ei niin mistään. Paitsi kokeilemalla ja nyt on kokeiltu. Se vaan on myöhäistä siinä vaiheessa, jos se pettää alta. Vielä ei edes narise, mutta pelko on peeseessä. Kun ei voi tietää.

12.1.2009

Mies eikä poika enää

Nyt ei mene oikein putkeen näitten ulkoilusäiden suhteen, muuten kyllä. Kävin ulkona tänään sen verran haistelemassa ilmaa, että totesin kelin olevan sen verran liukas, että parempi pysyä pois ja ehjin jaloin, kun vielä voin. Kyllä niitä pakkasia vielä tulee, olen tilannut.

Eilinen tohinasunnuntai jatkui osaltaan tänään. Ihan selvät merkit, mistä nyt tuulee ja mistä tätä virtaa riittää. Se aika kuusta. Vanha kikka, jonka käytän hyväksi. Kiukkupeeseilyvaihde on vaan vielä tulematta. Kipuillaan sitten, kun on sen aika.

Koska en eilen ehtinyt enkä enää illalla jaksanut lähteä ulos kävelylle, poljin kuntopyörällä pitkästä aikaa. Olisi varmaan kuolo korjannut ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen, ellei puhelin olisi soinut. Pelastaja! Pätevä syy lopettaa. Läähätyskin tasaantui ensimmäisten minuuttien aikana. Soittaja oli tuttu, joten nou hätä. Ei, et soittanut väärään aikaan. Juu, mulla on vähän heikko kunto.

En sitten malttanut odottaa, että mies tekisi kaalikeittoa, vaan tein tänään oman version jauhelihakaalikeitosta. Netistä löysin kyllä sen ihmekeitonkin ohjeen, mutta teen sitä joskus myöhemmin, kun on tarpeeksi aineksia. Kaali pyöri sen näköisenä jääkaapissa, että tarttis tehrä jotain - ja minähän tein. Pilkoin sen niin pieneksi kuin kehtasin ja sopivasti valkosipulia, että varmaan se kaalenmaku jäisi taka-alalle. Niin muuten teki. Tuli yllättävän hyvää ollakseen kaaliruoka!

Tämä iltapäivä oli kaikinpuolin mukavia yllätyksiä täynnä - ollakseen maanantai. Ensinnäkin mies tuli kukkapuskan kanssa töistä kotiin. Taitaa olla toinen kerta koko taipaleemme aikana (ensimmäisen sain syntymäpäivänäni vuosia sitten) ja yhtä hölmistyneenä olin taas. Hyvällä tavalla.

Alkoi naurattaa, kun seisoin puska kädessä ja kyselin vaan, että mistä hyvästä ja/tai minkä takia. Kieltämättä tykkään kukista, mutta tuntuu niin hassulle niitä vastaanottaa ex-tempore muka ilman syytä! Jos edes kuvittelisin tai olisi syytä epäillä mitään, niin mielikuvitus olisi tehnyt tepposet jo ajat sitten monta kertaa ja moinen kukkapuska lyönyt vielä löylyä lisää, mutta kun tilanne ei ole ollenkaan sinne päin. Olen tainnut lukea liikaa akkojen lehtiä...

Toinen hyvänmielen aiheuttaja olikin sitten taas sähköpostissa. Nyt olen kiikunkaakun, kerronko hänelle näistä viritelmistä (kirjoituksista) vai pidänkö edelleen "omana" tietonani. Toisaalta olen sitäkin mieltä ollut, että jos joku kaveri näistä blogeista kysyy, myönnän EHKÄ, mutta en tarkoituksella mainosta. Eipä näissä ole mitään mainostamista, vaikka toinen puoli minusta puhuukin niitten (siis yleensä blogimaailman) puolesta. Toki lukemalla pätkiä sieltä ja täältä on yksi tapa kiriä kuulumisia viimisiltä vuosilta, mutta aika työlästä hommaa. Ja aika helkutin noloa. Jotenkin. Kuitenkin.

Täytyy miettiä vielä ja kokeilla kepillä jäätä.

11.1.2009

Sunnuntaisiivo

Taitaa mennä tämä sunnuntai ensi kertaa tässä kuussa, etten nenääni ulos laita. En kumminkaan suostu tuntemaan omantunnontuskaa. Olen tämän päivän touhunnut tässä kotona ja mennyt eestaas ja käynyt välillä kellarissa. Askeleita on ainakin tullut, jos niitä nyt laskisin. Selityksen makua.

Laitoin tänään loputkin joulujutuista kaapin pohjille odottamaan ensi joulua ja siinä samalla järjestelin myös keittiön pöytää. Meinasin siitä ottaa päivän kuvan, koska se on harvinaista, että meillä on tyhjä pöytä. Tai onhan siinä liina, kukkia ja tuikkukippo, mutta ilman niitä lehti- ja muita paperikasoja. No, viikon päästä tähän aikaan voi tilanne olla taas entisellään, että kehumiset sikseen.

Siivoskellessa jäi käteen myös muutama cd-levy, joilla en tee enää mitään, mutta kun en roskiinkaan raski laittaa. Niinpä kysynkin, että mahtaako jollakin askartelevalla lukijalla olla jotain käyttöä?

CD-kortteja en ole koskaan tehnyt, enkä aio tähän hätään kokeilla, joten voisin ihan hyvin postittaa nuo jollekin, joka haluaa. Niitä on kymmenen kappaletta ja ovat vielä tällä hetkellä hyvässä kunnossa (tuo viiru tulee heijastuksesta kattoon).

Levyjä saa yksittäin tai vaikka kaikki, kunhan hihkaiset vaikka sähköpostiin kirjoituksiakellarista(ät)luukku.com ja ilmiteeraat vähän tarkemmin, montako haluat ja minne voin lähettää.

Tämä tarjous ei välttämättä toistu, ellei levyjä ilmaannu lisää ja on voimassa vain kotimaan postiliikenteessä tarpeeksi riittävän ajan, että saisin nuo käsistä pois kierrätystyyliin. Lähettäjä maksaa, vastaanottaja tekee hienoja kortteja.

10.1.2009

Kotiinkantona kaali

Tässä uuden vuoden kunnonkohotushässäkässä on se huono puoli, että pohkeet käy kovilla. Ei niinkään se, että nälkä vaivaisi kävelyjen jälkeen, mutta jalat. Voi jestanpoo! Välillä taipaleella tuntuu, että veri ei kierrä pohkeissa ollenkaan ja jalat puutuvat, että on pakko hiljentää vauhtia ja tarvittaessa pysähtyä kokonaan leputtelemaan. Siltä varalta tuo kameran kanssa haahuilu onkin ihan parasta. Hyvä syy tehdä stoppi, jos siltä tuntuu. Tässä vaan maisemia kuvailen ja katselen sillä silmällä...

Toisinaan tuota vaivaa ei tule ollenkaan koko lenkin aikana, mutta jotkut päivät taas - ai, että mie sanon! Silloin on aivan sanoin kuvailemattoman ihana tulla kotiin, kun voi istahtaa (rojahtaminen taitaa olla kuvaavampi sana) eteisen jakkaralle ja antaa jalkojen vain palautua.

En tiedä, johtuuko se kipeytyminen ja puutuminen pelkästään kengistä vai mistä verenkiertohäiriöistä, kun ei se joka kerta toistu. Saman olen huomannut kesäkeleillä, että asfaltilla on tuskaa kävellä, mutta hiekkatiellä helpottaa heti. Ja kävelyvauhti vaikuttaa; jos lähden muka-reippaasti, on aivan saletti, että tulee takapakkia.

Paino ei ole hurahtanut samaa vauhtia alas, mitä se meni ylöspäin tuossa jouluntienoilla. Tänä aamuna oli kumminkin ilo huomata puntarin näyttävän kolmisen kiloa vähemmän, mitä viimeksi. Eihän se ole, kuin syömättömiä suklaita ja muita herkkuja, mutta silti! Jos tätä menoa mennään ja näillä syömisillä, niin suunta voi tosiaan olla alaspäin. Eri asia, koska se näkyy.

Siirsin puntarinkin vaate- ts. pukeutumishuoneeseen, koska siellä on paras tilanne punnita. Ei nyt liian usein, mutta sen verran, että tietää, missä mennään. Pääasia, ettei ne kolme kiloa olleet jouluisen määrän päälle.
Se olisi voinut ehkä lannistaa tätä intoa.

Mies kävi tänään kaupassa ja mitä se toi. Kaalen puolikkaan! Itku meinasi päästä, kun sen laukusta kaappiin laitoin. Että tähänkö on tultu. Emäntä laitetaan sittenkin kaalikuurille. Saa luvan tehdä siitä niin hyvää keittoa, ettei siinä maistu eikä haise kaali. Tai ainakin ajattelen kivoja asioita ja painonpudotusta lappaessani sitä soppaa naamaan. Ai, että mie kärsin!

9.1.2009

Hämmennys

Alkaa vahvasti näyttää siltä, että minun mielialat ja pirteystaso on selvässä yhteydessä ulkolämpömittarin lukemien kanssa. Mitä enemmän pakkasta, sen parempi kantti ja olo muutenkin. Tänään on menty nollalukemissa - ja sen kyllä huomaa.

Olli tosin meinasi, että liioittelen. Valitettavasti en. Muistissa on kotiseudun talvet, jolloin on oltu ja menty kovissa pakkasissa eikä ole oltu oikein moksiskaan. Vaatetus- ja asennekysymyksiä. Autosta en nyt puhu, vaan ihan omasta kropasta ja päästä. Täällä asuessa ei ole ollut kunnon pakkastalvia, niin johan sitä alkaa helposti kaivata sellaista, mitä ei ole. Kävisi täälläkin edes kerran mittari parissakymmenessä päiväsaikaan, mutta ei.

Ei tänään pelkästään huono päivä sattunut kohdalle. Tapahtui myös jotain, joka sai pienesti maailmankirjat sekaisin. Hetkeksi. Yllätys, säikähdys, hämmennys, ilostus maximus multihuipennus. Löysin sähköisestä postilaatikosta viestin, jota en olisi uskonut enää näiden vuosien jälkeen saavani. En ainakaan ko. lähettäjältä. Sattumilla on aina ollut sormensa pelissä meidän välillä, mutta, että just nyt ja näin.

Ymmärtääköhän se oikeasti, miten paljon ilostuin yhteydenotostaan.

8.1.2009

Piilomainontaa tahattomasti

Aamuisin on nykyään taas peilissä vastassa sellainen tarhapöllö, että alta pois kaikki herkät ja haavoittuvat! Parturiin pitäisi mennä, jos ja kun peiliä on uskominen, mutta kun iski visuus kun saldoa katsoin enkä haluaisi Visaa vinguttaa ihan sen takia. Paitsi ellei tule äärimmäinen hätä ja pakko.

Eilen ratkesi taas yksi paikka, josta sanottiin, kuten arvata saattaa. Kiitos mielenkiinnosta, mutta ei ja selitykset päälle. Lupasivat pitää peukkuja. Hah. No, kiitos, mutta kun ei tässä työllistymisessä nyt oikein peukut näytä auttavan. Niillä muuta virkaa kohta ole, kuin välilyönnit. Joten tuonkaan takia ei tarvitse olla tukka ojennuksessa, koska kotipäivät jatkuvat.

Ehkä siksi tykkäänkin niin talvesta, kun voi kulkea pipo silmillä ja toppapöksyt jalassa. Kukaan ei ihmettele tanakkaa vaatetusta - ei ainakaan tule päin naamaa sanomaan. Tänä aamuna oli pakko kaivaa toppahousut komeron kätköstä ja lähteä ulos lämmittelemään. Vaikka ulkona oli mittarin mukaan -15 se tuntui jopa lämpimältä niissä varusteissa, kuin mitä sisällä kotona oli. Ja tulipa ainakin se pakollinen ulkoilureissu tehtyä. Lyhyt kiertoteineen, mutta silti.

Eilenkin kävin iltasella pikasellaisen ja koska mies oli nukahtanut siinä ajassa (joka taas ei ole mikään yllätys), tein kiusaa. Keräsin lumipaakun (max sentti kertaa sentti) lattialta ja laitoin sen nukkuvan niskaan. Ei mitään reaktiota. Odotin hetken, kuorsaus vain yltyi. Tylsistyneenä poistuin takavasemmalle.

Herätessään (siinä vaiheessa olin jo ehtinyt keittää kaakaot ja istahtaa koneelle) kysyin, onko niska märkä. Myönsi ja kertoi kokeilleensa tyynyn ja lakanan, että miten helkutissa hällä on korvantaus märkänä. Miten onkin onnistunut kuolaamaan niin pahasti. Voi voi - sitä se teettää, kun ei lähde lenkille.

Kävin Mean merkinnästä innostuneena napsimassa pari tilannekuvaa. Tästä on ollut puhe joskus ennenkin, en vain muista koska ja kenen kanssa. Mutta ei tule tuolla tavalla sotkua eikä tiskiä ainakaan niin paljon, kuin tavalla, jossa se veitsi lilluu joko pöydällä tai tuon paketin päällä. Saati, että ottaisi joka käntyn voiteluun uuden veitsen.



Ainoa, mistä meillä tulee joskus sanomista (turha kai mainita, kumminkopäin) on se, kun mies tuppaa ottamaan aina ruokaveitsen tuohon työkaluksi. Laatikossa on useampikin voiveitsi, joka on kuin tehty tuohon hommaan. Ei ole liian raskas ja iso.

Onko muita kikkoja?

6.1.2009

Turistina omassa kotikaupungissa


Jos olisi pelit, vehkeet ja varsinkin taito tehdä postikortteja, niin mikäpä tässä värkätessä. Picasa antaa siihen aika hyvät mahdollisuudet.
Tämä nyt oli tällaista kikkailua ja kokeilua iltakävelyn vastapainoksi.

5.1.2009

Melkein kuuraparta

Mittarissa -15 pakotti lähtemään ylös tästä koneelta, ulos raittiiseen ilmaan ja hihkumaan mielessäni sitä näkyä, mikä paikkapaikoin oli. Parhaat kelit jatkuu, antakaa kun nautin! Piti kaivaa kaapin kätköistä viimeinkin pitkät kalsarit vai mitkä damaskit ne nyt onkaan. Ei passaa enää pelleillä pelkillä nyloneilla. Sisäinen lappalainen tuumasi niin.

Kieltämättä kotoa lähtiessä taivas oli vielä punaisempi ja kirkkaampi, mutta minkäs teen, että joudun kulkemaan ulkona maanpinnalla, vaikka mieli olisi kuinka korkealla. Huomenna voisi tehdä reissun veden äärelle, jos tämä sää tällaisena jatkuu.

Lähikauppaan vie onneksi kaikki tiet, kunhan kiertää ja väistelee välillä koiranpaskoja. Kuvaushanskatkin piti käydä ostamassa tässä taannoin, kun elättelin toiveita näistä pakkasilmoista. Pilkkihanskat vantuslisällä on mitä parhaimmat, mutta mikähän juoni siinä on, että niitä myytiin vain miesten osastolla. Eikö muka naiset pilki. Paljonpa ne kauppiaat tietää.


Olen penkonut laatikoita, mutta ne vanhat valokuvat on edelleen hyvässä piilossa. Mies muisti vasta siinä vaiheessa laittaneensa niitä jo albumiin, kun kävin kolmatta kertaa kirjahyllyä ja albumeja (välejä) läpi. Osa löytyi, mutta minusta niitä piti olla vielä monta lisää.

Oheinen kuva on kulkenut miehen matkassa äitinsä jäljiltä. Kuvassa lukee, jos olen oikein tavannut, Vrethalla. Netissä haahuilu tuotti sen verran tulosta, että voisin kuvitella, että kyseessä on sama paikka, joka nykyään kirjoitetaan tuplaveellä.

Katsottuani kummituksista ja muista oudoista tapahtumista kertovaa kotimaista sarjaa, Piiriä, voisin mutu-tuntumalla sanoa, että tuollakin kummittelee. Samasta ohjelmasta johtuen valkeni sekin kanta, että vanhaa taloa en sittenkään halua asuttavaksi ja onneksi tämän asunnon "historian" tietää, on sen verran lyhyt, että voinee nukkua yönsä rauhassa.

Tosin, kun silmälasit laitan yöpöydälle, on aivan sama, mitä tai mikä täällä liikkuu.

4.1.2009

Punaposki

Jos tahti on tämä, saan kuun loppuun mennessä raitisilmamyrkytyksen tai vähintään -halvauksen. On meinaan seinäkalenterin mukaan tammikuun neljäs päivä ja takana taas ulkoilua. Ei tietenkään pidä liian innoissaan kehua moista suoritusta, mutta onhan se mainitsemisen arvoista jo senkin takia, että turhan usein olen viikonloppuisin(kin) vajonnut tuonne sohvannurkkaan tai tähän koneelle ja viettänyt pyjama- tai lökäpöksypäiviä. Nyt on uusi vuosi ja uudet kujeet, kunnes iskee tylsyys ja ahistus.

Tässä alkuinnostuksessani raahaan miestäkin mukana, mutta ne ulkoilmahaahuilut tuppaa olemaan silloin aika lyhyitä ja ytimekkäitä. Parempi siis mennä yksin, jos meinaan kameran kanssa heilua. Onneksi huomisesta koittaa arki, niin se tuo muutenkin normaalia päivärytmiä tähän eloon ja oloon. Tosin, onhan heti tiistai taas sotkemassa kuvioita, mutta en anna sen häiritä.

Nämä tammikuun päivät pikkupakkasineen ovat olleet muutenkin ihan parasta. Sopivat minulle paremmin kuin hyvin. Lunta voisi olla vähän enemmän, mutta juurikin nämä aurinkoiset alle -15 pakkaspäivät saa minut kuvittelemaan jopa tykkääväni talvesta. Enemmän kuitenkin kuin kesästä. Sitä paitsi, onko kauniimpaa näkyä, kuin huurteiset puut!

Eilen illalla saatiin inspis alkaa siivoamaan kaappeja ja komeroita. Kaikki lähti siitä, kun ne on niin täynnä tavaraa - tai siis kun yritin etsiä yksiä vanhoja valokuvia, eikä se muistamani kirjekuori tullut vastaan. Jossain se täällä on, mutta missä - selvinnee joskus. Ja voihan olla, ettei niillä kuvilla mitään kummempaa tee, kunhan nyt vaan taas sain päähäni käydä ne läpi. Olisivat edes omista sukulaisista tai, että mies tunnistaisi kuvissa olevat.

2.1.2009

Nimim. "Pienikokoinen vähän liikkuva nainen"

Olen hyvä tekemään tikusta asiaa, jos tarve vaatii. Kuten tänään, kun lähdin ostamaan lisää Postcrossing-kortteja. Mieluusti lähettelisin muita kuin kaupunkikortteja, koska niitä muita on sen verran paljon varastossa, mutta kun nuo ulkomaan elävät tahtovat melkein jokainen kaupunki- tai maisemakuvilla. Ja minähän toteutan toiveet siten miten pystyn.

Tulipa siis tehtyä päivän ulkoilulenkki siinä samalla. Samasta syystä olen aloittanut uuden harrastuksen, mutta katsoo nyt, kuinka pitkään rahkeet ja akut riittävät. Ajatus kun oli, että olisi joku hyvä syy lähteä vähän useammin ulos haahuilemaan, jos tässä vielä pitkäänkin täytyy työttömänä lorvia. Sitähän tämä on monen työläisen mielestä. Illistän.

Muistivat taas työkkäristä minua isolla kirjekuorella. Se ei tiedä kuin harmia, koska eivät ne työpaikasta ilmoittele isolla kuorella. Koulutusta tyrkyttävät ja mikäs siinä, jos vielä pääsisi mukaankin, mutta pahoin pelkään. Voi olla, että viikonlopun aikana teen hakemuksen, mutta enemmän kuin mielelläni menisin töihin. Tyhmänä elättelen taas pientä toivoa ainakin niin kauan, kunnes ilmoittavat firmasta päin naamaa, että juuei, ei tarvita. Tein aikarajan itselleni; soitan ensi viikon aikana, ellei vastapuolelta mitään kuulu.

Nauroin äsken yllättäen ääneen, kun kävin Mymskän kommenttilaatikossa lueskelemassa. "Pienikokoinen vähän liikkuva nainen kun ei tarvitse raskasta työtä tekevän ison miehen ruokaa..." Pitäisi ehkä vakavoitua, eikä hirnua, kun moinen lause osuu omaankin nilkkaan tai paremminkin mahaan tässä nimenomaisessa tapauksessa, mutta kun minusta tuo on niin hauskasti ja osuvasti sanottu. Siinä lauseessahan kiteytyy kaikki se, minkä takia tässä on taas jonkun aikaa murehdittu. Ei sillä, että vähättelisin yhtään liikunnan määrää, mutta helpompaa lienee, jos itsekin vähän kiinnittäisin enemmän huomiota siihen, mitä tästä leipälävestä sisään lapan.

Pitää kai
tehdä jonain päivänä kaalikeittoa, vaikka pelkkä ajatuskin siitä hajusta ja mausta ällöttää.

1.1.2009

Levotonta räiskintää

Enpä ihmettele yhtään uutisia, joita saa taas vuodenvaihteen jälkeen lukea. Oli sen verran levotonta ampumista myös näillä seuduilla, vaikka viime vuotista rauhallisempaa olikin.

Raketteja kuuluivat ampuvan jo viikonloppuna, kuinkas muuten. Yhtä pamausta jäin kyllä yhtenä iltana noin klo 23:37 miettimään, että oliko se pyssystä vaiko raketista. Heristelin korviani, josko heti perään kuuluisi toinenkin "laukaus", mutta ei. Eikä ole missään uutisoitu löydetyistä vainajista näillä main, joten kai se oli vaan joku aimo pamaus. Vilkas mielikuvitukseni teki vaan tepposet.

Minulle riittäisi ilotulitusten katsominen kotona lämpimässä ikkunan takaa, mutta mies sai ylipuhuttua minut taas tuonne kadunposkeen. Toisaalta hyvä raittiinilman hakumatka, mutta kun pelkään niitä paukkuja ts. keskenkasvuisia paukuttelijoita. Eilenkin oli aika tapahtumarikas vajaa tunteroinen, mitä ulkona oltiin. Yritin valokuvata, mutta kun samalla piti sihdata ja varoa lentäviä paukkuja, niin olihan siinä tekemistä.

Hyviä esimerkkejä oli jotkut isät, jotka lähettivät raketteja ilman suojalaseja. Eikös niitä juuri kaupitella rakettien lomassa ja mielellään myös sille paremmalle puoliskolle ja lapsille. Toinen hyvät hyssykät -huomioni kiinnittyi nuorisoon, joka kaljottelun lomassa ampui kädestä raketteja. Onhan se nyt hienoa uhkarohkeilla! Kolmas järjen riemuvoitto oli konkkaronkka, joka ampui raketteja tien toiselle puolelle, missä oli toinen konkkaronkka. Säälin niitä asukkaita, joiden ikkunat olivat siinä ammuskelun kohdalla. Liekö ihme, että sinne oli poliisitkin kutsuttu.

Mies puhui taas tänä - anteeksi viime vuonna, että jos ostettaisiin raketteja. JUUEI. Siihen on ehdoton EI. Siitä ei edes keskustella. Turhista turhinta rahan haaskausta ja turhan vaarallista touhua. Ihastellaan me vaan vuodesta toiseen toisten ampumista.

Ainakin siihen saakka, kunnes keppi tai muu jämä osuu omalle kohdalle ja polttaa poskeen reiän.