27.2.2010

Hengähdystauko

Hyvä tovi jo työpäiviä takana - ja sen kyllä huomaa. Keittiönpöytä täyttyy taas pikkuhiljaa mm. lukemattomista lehdistä ja suu on siinä kunnossa, kuin olisin turpiini saanut. Kaikki on siis kohdillaan eikä valittamista (vielä) ole. En myönnä potevani ressiä, mutta kai se on alitajunta ja elimistö, jotka tietävät paremmin, mitä käyn taas läpi.

Uuden oppiminen ja opettelu varsinkin vievät oman aikansa ja voimat, mutta taustalla on edelleen se vanha hullu usko ja luottamus, että kyllä kaikki avautuu aikanaan. Ensin pitäisi vain kunnolla valjeta työnkuva (muillekin kuin itselle) ja työpiste. Alussa luvattiin oma työhuone, sitten se vedettiin "eduista" pois tilanpuutteen takia ja nyt taas on väläytelty korttia, että sellaisen jossain vaiheessa saisin, jahka tilanne normalisoituu. Vielä tässä vaiheessa tyydyn kohtalooni ja menen sinne, minne pyydetään/käsketään ja teen, mitä kykenen, mutta en pane pahakseni, että saisin sen oman sopen. Se kun vaikuttaisi niin moneen ja helpottaisi käytännön asioita.

Työnkuva hahmottuu tässä viikkojen aikana, mutta tähän mennessä tapahtuvien tekosten perusteella olen kyllä aika innoissani. Paljon vanhaa, mutta paljon myös uutta. Sekös se pitää mielen virkeänä, kun työtehtävät vaihtuvat jo päivänkin aikana. Työmäärästä ja muusta johtuen en edes ole pahoillani palkasta. Aion nauttia joka eurosta, enkä potea huonoa omaatuntoa. Ei se silti poista sitä mietettä, että vähemmälläkin pärjäisin, kuten tähän asti.

Kesälomasuunnitelmat - ne pienetkin - on nyt huitaistu kalenterista pois tai ainakin talletettu myöhempää käyttöä varten. Kotiseutulomailu siirtyy hamaan tulevaisuuteen eikä onneksi Tallinnakaan katoa kartalta. Mukavaa on kuitenkin tietää, että kaverit ja vanhemmat tietävät tarvittaessa reitin myös tännepäin.

16.2.2010

Harrastuspiirejä

Pelkäsin kuukahtavani matkan varrelle, kun kävin pitkästä aikaa (no, mitä tästä nyt on reilu viikko sairastumisesta) sauvakävelemässä, mutta kuten näkyy. Näppis kolisee ja eukko horisee. Tuntuikin ihan kivalta se homma taas. Tunninkin lenkillä saa ihan sopivasti hien pintaan ja hyvän mielen. Omatunto alkaa olla aika hiljaa. Kunhan muistaisin pitää liikkumisvirettä yllä vielä seuraavallakin viikolla ja ensi kuussa. Tavoitteet ei ole yhtään tuon matalammalla. Entisestä sohvaperunasta yrittää tulla vetreä täti-ihminen. Onhan tässä aikaa verrytellä.

Yritin tänään jo toistamiseen tällä viikolla herätä kuten työaamuna konsanaan, mutta kävi vähän heikosti. Nousin vasta seitsemältä ja sehän on aivan liian myöhään. Pitänee panna untenmaille jo klo 21 tai muuten ei tulevista koitoksista selvitä. Ongelma on vain siinä, että olen löytänyt taas lukuvaihteen ja illat menisi kirjan parissa vaikka kuinka myöhään, ellen henkistä väkivaltaa käyttäen laita kirjaa väkisin pois.

Lauantaina sain jo luettua Rillipää ja läskin, nyt on menossa Yösyöttö. Jännää, että vaikka itse en ole lapsiin kallellaan oikeastaan minkään vertaa, voin silti lukea suosikkikirjailijoiltani (mm. A-L Härkönen ja E. Hietamies) vauva-/lapsiaiheisia romaaneja. Se nyt vaan on merkki hyvästä kirjailijasta. Hietamieheltäkin olin odottanut jo vuosikausia uutta kirjaa ja kun selvisi, että uusi on tulossa, koin vain hetken verran pettymystä aiheen tiimoilta. Mutta nyt lukiessa, tykkään kovasti. Olen tosin alkusivuilla vasta, mutta tuskin se tuosta huononee. Jos ko. naiset kirjoittaisivat vaikka hevoskirjan, löytäisi se hyllystäni paikan.

Liimatan ja Hynysen kirjasta tykkäsin paljon. Varsinkin Hynysen teksteistä. Jotenkin avoimempaa ja helppolukuisempaa. Ei sillä, kyllä Liimatankin kirjeissä puolensa oli ja hauskat hetkensä, mutta voisin lukea Hynysen tekstejä enemmänkin. Se tyyli vain on jotensakin mukaansa tempaava. Vähän huonosti sanottu, mutta en nyt keksi parempaakaan. En ole sanallisesti yhtä lahjakas, kuin mainitut kirjekaverit. Sen se kirja sai myös aikaan, että suunnittelin jo kirjoittavani kirjeen jos toisenkin pariinkin osoitteeseen. En kuitenkaan mitään fanikirjettä, vaan ihan omille kavereilleni.

Fanikirjeen kirjoitin jo kirjaa lukiessa päässäni, mutta parempi pitää mölyt mahassa. Sanon sitten joskus pari asiaa ääneen, jos tilaisuus pakottaa.

12.2.2010

Köyhä taas kitisee ja valittaa

Tykkään television uusinnoista, koska ne mahdollistavat katsoa ohjelman jonain toisena päivänä, jos varsinainen lähetysajankohta sattuu unohtumaan tai ei muuten satu kohdalle. Ei ole ensimmäinen kerta, että olen aikeistani huolimatta myös unohtanut tallentaa ohjelmaa, joten uusinta pelastaa. Nykyään myös Yle Areena. Viimeksi katsoin netistä Inhimillisen tekijän jakson Temosen pariskunnasta ja voi, että miten hassulta se tuntui. Ei se ohjelma, vaan se, miten elämä vie. Liikuttavaa. Onnea Tuukka!

Kävin tänään messuilemassa. Toisaalta harmittaa, että ne ovat nyt kolmipäiväiset, toisaalta helpotti, koska pääsinhän nyt käymään arkipäivänä, joten ei siellä mitään henkeäsalpaavaa tungostakaan ollut.

Se, mikä ahistaa näissä messutapahtumissa täällä Tampereella on se, että ne maksavat työttömällekin niin pahuksen paljon! Minusta 12 euroa pelkästä sisäänpääsystä on paljon. Piste. Toki niitä lippuvaihtoehtoja on; jos ostaa esimerkiksi kolmelle päivälle rannekkeen, se on vain 16 e, mutta kun en halua ravata Pirkkahallissa kolmena päivänä. Ei se matkantekokaan ilmaista huvia ole. Huvia ainakaan. Oma vika, niin.

Opiskelijat ja eläkeläiset on kyllä muistettu, pääsivät taas kympillä (joka sekin on minusta paljon!) sisään, muista kepulikonsteista puhumattakaan. Olisinko aikoinaan maksanut pääsylipusta yli 7-kymppiä? En todellakaan! Onni on sellaiset messut, joihin pääsee sisälle ennakkoilmoituksella/-rekisteröinnillä = ilmaiseksi, harvemmin tosin tässä kaupungissa. Ja turha tulla sanomaan, että pääseehän tuolla 12 eurolla kolmeen tapahtumaan. Ei se sitä summaa siltikään pienennä, vallankaan, kun Raksamessut ei tällä kertaa kiinnostaneet eikä kunto antanut periksi kierrellä tavarapaljoudenkaan keskellä.

Tampere-talo on tietääkseni melkeinpä ainut paikka, joka joskus huomioi lippuhinnoissaan myös työttömät. Huomasin sen viimeksi, kun olin menossa konserttiin; lippuja olisi saanut vielä samana päivänä muistaakseni puoleen hintaan, jos otti sen riskin, että jättää lipun hankinnan viime tippaan. Minen sitä tehnyt, koska käyn siellä niin harvoin ja täsmäiskuin. Yöstä voinkin maksaa.

Nytkin tuolla kirjamessuilla olisi ollut joka päivälle joku mielenkiintoinen, jonka olisin halunnut nähdä. Eve Hietamies lauantaina, kuten myös Herra Ylppö, sunnuntaina Minttu Hapuli ja onhan näitä. Valintoja oli kuitenkin tehtävä ja tällä kertaa minut veti paikalle Hynynen. Hah.

Olen ollut täysin uutispimennossa Jouni Hynysen ja
Tommi Liimatan yhteisteoksesta, joten se oli vähän niin kuin kaupanpäällinen puskista tässä tapauksessa. Hynynen totesi "muka" yllättyneenä, miten kallis kirja, kun näki hintalapun. Niinpä. Ei riitä, että ostoksissa on messuhinnat, mutta kun siihen päälle pitää vielä maksaa itsensä kipeäksi, että pääsee sisälle niitä hypistelemään ja tekemään heräteostoja, kuten myös tarkkaan harkittuja.

Mikään pakkohan tuollaisiin tapahtumiin ei ole mennä, jos ei kerta olisi varaa, mutta kun joskus vaan on kiva käydä yleissivistämässä itseä ja nähdä vähän muutakin maailmaa ja muunlaisia ihmisiä, kuin mitä omassa arjessa pyörii. Sitäpaitsi lukeminen on yksi parhaita vapaa-ajan viettotapoja. Harvat ja onnekkaat voivat elää elämänsä kirjoittamalla.

Kirjekamut, Tommi ja Jouni

En ole Absoluuttiseen Nollapisteeseen perehtynyt oikeastaan ikinä. Sain jotenkin kammon aikoinaan 90-luvulla, kun kuulin ehkä joitain satunnaisia kappaleita, joita en ymmärtänyt alkuunkaan ja toinen syy, minkä takia karsastin yhtyettä, oli Rovaniemi. Rovaniemeltä ei vaan voinut tulla mitään hyvää; poikkeusta lukuunottamatta, mutta se on taas toinen tarina eikä musiikkia ollenkaan.

Tänään olikin aikamoinen yllätys, miten hauska ja sanavalmis Liimatta oli. Se taas ei häntä seuranneille varmaankaan ole mikään uutinen ja uusi asia, mutta minulla aina vähän kestää nämä hoksaamiset.

Tiedän mitä teen tulevina aikoina. Otan vähän selvää.

11.2.2010

Kiikunkaakun

Tämä viikko on taas ollut vähän takkuista aikaa syystä, että sain äklöpöpön. Sitä on kuulemma liikkeellä näillä seuduilla - ja se on huomattu. Hyvin alkanut kuntoilukuurini koki myös takapakkia, koska en ole joko kyennyt tai jaksanut lähteä ovesta ulos. Totaalipysähdys.

Huomenna ajattelin kuitenkin mennä käymään kirjamessuilla. Rahaa ei hirveästi olisi tuhlattavaksi, mutta ajattelin antaa itselleni luvan mennä vähän ihmisten ilmoille (onhan tässä jo terveitä päiviä muutama takana ja muutenkin ulkoilma piristäisi, kun jäi se aiottu maakuntamatkakin taannoin tekemättä miehen potiessa.).

Muutenkin tässä alkaa olla viime hetket käsillä käyttää vapaa-aika ja arkipäivät omin päin ja tehdä mitä ja missä huvittaa. Sattui käymään niin, että pääsen töihin. Aloitan vielä tämän kuun aikana. Kaikkien näiden yritysten ja ohimenojen jälkeen tärppäsi. Tavalla, jossa en pannut itse tikkua pahemmin ristiin. Satuin olemaan kotona ja vastasin puhelimeen. Okei, kävin haastattelussa ja jännitin aikani lopputulosta, mutta kun sen kuulin, tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. En odottanut saavani paikkaa, mutta niin tässä nyt kävi.

Varsinainen hakuni toiseen työhön ratkeaa pian, mutta en jaksa uskoa, että se onnistaisi, joten tartuin tarjottuun työtarjoukseen kuin hukkuva köydenpätkään. En kai tässä tilanteessa muutakaan voinut. Se, miksi olen tästä valinnasta vähän pöllämystynyt, johtuu siitä, että teen paluun sinne, mistä taannoin lähdin helpotusta rinnassa.

Ehkä työpanokseni jäi sittenkin mieleen. Tiedä häntä.

Minun pitää tätä tietoa vielä pureskella ja käännellä. Tikku silmässä on raskasta olla, mutta vielä raskaampaa on, jos mieli on musta. Toisaalta onhan nyt uusi vuosi, uusi pöytä ja uudet tehtävät.

1.2.2010

Minjan kanssa treffeillä

Tavattiin Minjan kanssa Keskustorilla. Oli oikein sovittu tapaaminen. Mentiin kahvilaan, Minja joi teetä, minä glögiä. Pahvimukin läpi poltteli sormia, mutta mitäs pienistä. Yritin kysellä kautta rantain, mitä Minja tekee työkseen, kertoisi edes alan, jos ei halua muuta mainita. Ei halunnut kertoa mitään. Okei.

Kierreltiin Keskustoria ympäriinsä ja panin merkille, että Minja tunsi monia tummaihoisia miehiä, monet mamut morjestivat myös Minjaa tuttavallisesti. Minja esitteli valokuvista pari ihastustaan, joista toista jaksoin ihmetellä ihan ääneen. Risupartainen vaalea nuorimies, jonka kaulaa kuristi kaulahuivi tuhannella mutkalla, ja joka ei jotenkin näyttänyt yhtään Minjan makuiselta.

Asiasta ei koommin keskusteltu. Makuja on monenlaisia.

Herätessäni kuu mollotti säleverhojen välistä päin näköä. Erotan kuun tähdestä ilman silmälasejakin. o/

***

Se on sitten helmikuu! Uusi kuu ja toivottavasti meno on samanmoista, hyväntuulista ja -vireistä. Tänään ajattelin kyllä pitää vähän väljemmän päivän kuntoilun osalta, koska viksummatkin sen jo tietävät, että välipäiviä pitää olla (ainakin yksi). Ainahan voi imuroida!

Kiloklubi on kyllä mitä mainioin paikka! Kiitos vinkkaaja-Anulle! Se tuli tarpeeseen, koska nyt huomaan motivaation kasvaneen entisestään, koska voin seurata, miten tulee liikuttua ja miten se vaikuttaa. Ja ne palautteet on niin kannustavia ja ohjaavia. Sama juttu syömisten kanssa. Ainakin kuitua syön tarpeeksi ja taannoinen yksi ainoa Runebergin torttu "pilasi" koko päivän. Noh, tai ainakin melkein. Se tulos tosin muistutti vain siitä, että niitä herkkuhetkiä kannattaa pitää harvoin.

Tammikuu meni periaatteessa (ja vahingossa) ilman karkkia, ellei harvakseltaan otettuja Xylitoli Dentsejä lasketa. Olen vähentänyt purkan puremista, joten jotain pitää välillä saada. Tästähän olisi hyvä jatkaa patukattomalla linjalla. Paitsi, että kun eilisessä X Factor-jaksossa oli Rennen edessä avattuna suklaalevy, tunsin pienen piston poskissa ja suklaanmaun suussa. Ai, ai! Ei yksistään se mies, mutta se suklaa!

Enää en suostu potemaan huonoa omaatuntoa koneellaistumisesta, koska liikkuminen on lisääntynyt omalla kohdallani huomattavasti. Ei nyt niin, että huomaisi vielä välttämättä päällepäin, mutta itse huomaan olevani paljon useammin ulkona. Niin kerta.