31.5.2008

Taidepatonki kainalossa*

Oli näin -- lähellä, etten olisi aloittanut uutta kuva-aiheista plökiä. Muutamissa tulee vierailtua aina silloin tällöin ja siitäkös se idea on muhinut jo hyvän aikaa. Mutta...

Niin hauskaa kuin kameralla onkin ottaa kuvia ja lätkiä niitä ihmisten harmiksi ja omaksi iloksi, niin eipä taitaisi virta riittää niin paljon, että kannattaisi uutta (omaa) kuvaplökiä aloittaa. Ei ainakaan nyt, kun nämä jo olemassaolevatkin vievät oman aikansa ja vaivansa.

Sitä se liika auringossa olo ja lehtien lukeminen aiheuttaa. Ihme päähänpistoja ja visioita. Tosin, hyvän otsikon* nappasin, kun kerta mieleen jäi Toni Virtasen haastattelusta Soundissa (5/2008). Paljon muutakin jutusta jäi (ja tuli muistoja mieleen), mutta se jääköön muhimaan ajatuksiin. Mukava nuorimies se oli jo silloin -90 ja jotain.

Päiväkahvit meinasi jäädä keittämättä, kun törmäsin suodatinhärpäkkeen alta naamaan. Tokihan se ihme piti kuvata, kun ihan selvästi erottuu silmä, silmä, (iso) nenä, suu - ja vaikka mitä. Ei nyt kovin usein tule mieleen kuvata likaisia astioita, mutta tuo lautanen kun toimittaa ihan oikeata virkaa keittiön tasolla. Ennen bioastiaan kippaamista suodatinpussi ehtii hyvin jähtyä kipossaan. Nyt siellä alla oli tapahtunut ihmeitä. On niille nimikin, muistaisi vaan, mikä.

Tässä taannoin kun hihkuin siitä Apostolinmiekan kukasta, niin hihkuminen jatkui tällä viikolla. Ehdin just ja just nähdä, miten vanhan kukan (sen kuvatun) jämistä kehkeytyi yllättäen uusi nuppu. Paljon pienempi ja vaaleampi, mutta kukka kumminkin. Nyt odotellaan vielä, josko niistä jäljelle jääneistä möykyistä pulpahtaisi lisää kukkia. Mitä huonommin kukkiaan hoitaa, sen paremmin ne kiittävät.



26.5.2008

Diilia daalia trallallaa

Oltiin viikonloppuna kaverin (kuvassa) kanssa sen verran ahkeria, että laitettiin vähän elonmerkkejä parvekkeelle. Kamu kaivoi jostain kätköistä kiuaskiviä, joita ei kuitenkaan raskittu hävittääkään, joten päätti jättää ne vaikka hämähäkkien ja muiden öttiäisten varalle. Nirri pois ja sitä rataa. Eläinsuojelu ei koske kaikkia lajeja tässä huushollissa.

Kukkakaupassa olisi ollut vaikka mitä ostettavaa, mutta miehen lisäksi rajalliset rahavarani estivät sortumasta ihan jokaisen mieluisan puskan kohdalla. Onneksi on myös kesää jäljellä, niin voihan niitä uusia kukkia ostella sitten vaikka pitkin kesää aina tilipäivän kunniaksi.

Ajatus oli, että amppeleita en osta, enkä keltaista. No, värissä jouduin tekemään poikkeuksen, koska halusin tumman punaista ja sitä oli tungettu yhteen ja samaan kukkaan. Joskus näin jossakin purkkiorvokkeja, niin tuumailtiin siinä, jotta mikä estää kokeilemasta. Löysin myös parin vuoden takaisia kukan siemeniä, jotka olin ottanut talteen ja on nyt on kylvetty (kylvötty?) purkkeihin. Ja senkin uhalla, että muratti tuo milloin mitäkin onnea tai onnettomuutta, sellainen piti myös saada.

Uusi tuttavuus oli daalia. Niitäkin oli myynnissä monen värisiä, mutta jotenkin tykästyin tuohon keltaoranssiin. Enpä ole ennen huomannut, miten nätti kukka se on. Kun nyt vaan säilyisivät edes muutaman viikon. Silmäniloina.



Tässä päivänä eräänä kun olin niin tohkeissani ja lievästi paniikissa varasin sen lääkäriajan. Päiväkausia asiaa mietittyäni ja vielä enemmän panikoiduttuani peruin koko ajan. Olkoon. Tulkoon, mitä on tullakseen. Se on korkeimmas käres, sanoisi uskovampi lyyli tässä kohtaa. Parhaimmassa tapauksessa ei tule mitään, pahimmassa taas - no, kaikki loppuu aikanaan kumminkin. Ja jos olen oikein reipas, varaan vielä tämän vuoden puolella uuden ajan ja yritän uudelleen tsempata. Minusta vaan ei ole lääkäriin menijäksi tuosta noin vain, ellei kyse ole hammaslääkäristä. Siellä voisin rampata vaikka joka kuukausi, jos olisi varaa ja ylipäänsä tarvetta.

Lomasuunnitelmiinkin tuli muutoksia, vaikkei niitä ehditty kummemmin edes tehdä. Kotiseutumatkailu ainakin siirtynee syksyyn. Harmittaa vähän, mutta lohduttaa tieto, että tiet kulkevat myös tännepäin.

En tiedä, mikä kuun asento on nyt meneillään, mutta eilen tuli kiire kääntää kylkeä ja saada unenpäästä kiinni, josko ne ajatukset siitä selkiintyisivät. Viimeiset juttelut kun koskivat aiheita testamentti ja/tai avioliitto.

Pitänee tarkistaa lääkitys.

25.5.2008

Kannattiko valvoa?

Ei ropissut Suomelle pisteitä yhtä paljon ja taajaan, kuten joskus muinoin katsoessani. Tarkoittaakos se lopputulos nyt sitä, että ensi vuonna ei tarvitse valvoa? Nyt ainakin seisoo silmät päässä, kuten kaverilla.



Illan viisuissa oli pari loistavaa kohtaa; Suomen kommentaattoreiden ääniä en kuullut jostain syystä ollenkaan. Liekö piuhat poikki? En valita, päinvastoin.

Ja Serbian viime vuoden voittokappale kuulosti minusta vieläkin paremmalta nyt - ja vähänkö hienot vaatteet niillä taustailijoilla.

Muutoin illan kappaleanti ei oikein vakuuttanut paria, kolmea poikkeusta lukuunottamatta. Kuulin ne tosin eka kertaa nyt illalla. Toivottavasti myös viimeistä.

Mutta se Serbia vm. 2007.. Joku siinä on, mistä tykkään.

17.5.2008

Kellarietsivä iski jälleen loistavin tuloksin

Löytyihän sille edellisen merkinnän kukkivalle kukalle viimeinkin nimi, Apostolinmiekka. Nyt kun sen tänne talletan, muistan sen toivottavasti lopun ikääni. Tai jos en muista, käyn täältä kuikuilemassa, jos muistan. Googletin hakuammunnalla ja minne päädyinkään; Inkiväärin sivuille, jossa komeili samanvärinen kukka. Kylläpä nyt helpottaa tuon asian suhteen.

Viimeiset päivät lomasta alkaa olla tässä. Vähänkö ahistaa. Olisin niin mielelläni jatkanut tätä enemmän ja vähemmän joutenoloa, kun saa itse päättää päiväohjelmasta. Olen pitkästä aikaa istahtanut myös autonrattiin ja kurvaillut vähän teillä tietymättömilläkin. Ensi viikosta lähtien joutuu taas hikoilemaan julkisilla.

On siinä vaan aikamoinen ero, ajaako yksin tai miehen istuessa vieressä. Molemmista on taas näinä päivinä kokemusta ja täytyy sanoa, että paremmin ajan, kun ajan yksin. Ketään ei meinaa jäädä alle, vaihteet vaihtuu kuin itsestään ja vanteet pärjää ihan hyvin matkassa. Nopeusrajoituksiakin jopa noudatan, ainakin aika liki. En siihen ajoon opettajaa tarvitse, vaikka toinen onkin ehkä toista mieltä. Kummallisiin asioihin kiinnittää huomiota hän. Yhdessä vaiheessa meinasin jättää ukon tienpientareelle keräämään minulle voikukkia, jos ei parempaa tekemistä keksi. Onneksi hiljeni jossain vaiheessa ja sai todeta, että tälläkään reissulla turvatyynyille ei käynyt kuinkaan.

Liekö hyvityksenä vaiko hermolepona autokyydistä teki mies jälleen loistavaa ruokaa. Sen verran hyvää, että tuli taas syötyä yli omien tarpeiden. Röyh!

Ai, niin, pahoittelut eilisestä!

Heti, kun kanavasurffailin Venäjä - Suomi peliä katsomaan, Venäjä teki ensimmäisen maalinsa. Ja niitä maaleja oli tullut vähän myöhemmin lisää. Suomi oli pelannut siihen mennessä aika hyvin, kai, koska oli niinkin pitkälle päässyt - enkä ollut yhtäkään ottelua katsonut. Taidan jättää tämän iltaisen pronssiottelun myös katsomatta, niin Suomi ehkä saisi sen mitalinsa. Toivotaan parasta, pelätään pahinta. Onhan vastassa Ruotsi.

Onneksi kyse on vaan pronssiottelusta.

14.5.2008

Hetki löi

Sain aamulla sätkyn, kun olin menossa parvekkeelle viemään pyykkejä kuivumaan. Sivusilmällä näin vilauksen jostain ihan omituisesta härpäkkeestä.



Koko oli aika huima siihen verrattuna, mitä se oli vielä maaliskuussa, jolloin sen alunperin huomasin. Kertoisin kukalle toki nimen, jos sen muistaisin.

Toissapäivänä vielä kuikuilin oksan siimekseen ja nupullaan olivat. Jos olisin viime yönä (ohimennen unetonna kun olin) haahuillut vielä olohuoneen puolelle, olisin ehkä saattanut herättää koko talon. Tai ainakin miehen katsomaan kukkivaa ihmettä.




Vaan ei sitä kukkaloistoa pitkään taaskaan kestänyt. Hyvä, jos vuorokauden tuo kukka kukkii - niin kävi viime kerrallakin muutama vuosi sitten. Kukan väri oli tosin ihan toinen, vaikka samaa puskaa onkin.

Allaoleva kuva on otettu hetki sitten, muutama tunti yo. kuvien jälkeen.



Ei oo häpee olla nopee.

13.5.2008

Työtä käskettyä

Tämän päiväisen työmaan pomo kehoitti päivän päätteeksi juomaan viinaa tai vetämään särkylääkettä jo vähän niin kuin förskottina. Otinpa neuvosta vaarin ja kaapista pullon ja kulautin pari annosta. Josko se olo tästä tokeentuu ja huomenna pääsisin sängystä ylös. Tiistaikännin alku (alkaa olla jo ohitse; kirjoittaminenkin sujuu taas) tuli vähän niin kuin tarpeeseen.

On meinaan paikat piestynä ja selkää juilii, mutta en valita, toteamuksena vain tässä ynnään päivää sarjassani Laiska sohvaperuna töitään luettelee. Saatiin aika paljon tänään aikaiseksi uudessa osoitteessaan. Siitä on hyvä jatkaa. Minun tosin on pakko pitää yksi tai kaksi välipäivää (jo oman kuntoparkani takia). Loma hupenee, enkä muuten saa aikaiseksi omassa huushollissa kaikkia niitä rästihommia, mitä suunnittelin. Palkkapäivää silmällä pitäen olen myös ajatellut mennä parturiin ja sinne ja tänne. Se hyvä puoli tämän päiväisessä ohjelmassa taas oli, etten ehtinyt murehtia omia asioita.

Kotiin tultua sain hyviä ja vähemmän mukavia tekstiviestejä. Hyvää oli se, että tapaan ehkä kaverin jos toisenkin vielä lomani aikana. Surullisempaa antia oli tieto vanhan tuttavan kuolemasta.

Itku pitkästä ilosta.

12.5.2008

En tahdo nähdä lipputangon kaatuvan

On kai silläkin tarkoituksensa, että herää lomalla vartin yli kuusi, nukahtaakseen uudelleen miehen lähdettyä töihin. Puoli yhdeksältä hätkähdin hereille, mutta en tiennyt, loppuiko uni vai happi. Naama tyynyä vasten on paha nukkua, mutta hyvin siinä jamassa ainakin oikenee alkavat rypyt.

Päiväposti toi sen verran lamaannuttavia uutisia, että meni jotenkin fiilis koko päivästä. Järjellä kun ajattelen, niin eihän siinä mitään, mutta heti toisella mielellä kun asiaa ja rivejä luen, ahistaa ja mielikuvitus saa siivet. Mitä helkuttia ne ensin ilmoittivat, että ei ole todettu pahanlaatuisia muutoksia ja nyt - monen kuukauden päästä lähestyvät uudella kirjeellä, missä pelottelevat, että tutkimuksissa todettiin solumuutos, jonka kehittymistä tulee seurata. Ottaapa tuosta nyt selvän, onko syytä huoleen vai ei. Uutta aikaa en ainakaan tänään vielä varannut.

Jänistin. Ja voi olla, että otan tietoisen riskin ja "unohdan" koko jutun. Tai sitten tulen järkiini ja varaan uuden ajan. En minä tiedä!

Ahistaa.

10.5.2008

Aaltoja, *ttu!

Suupielet kipeinä, kun olen yrittänyt olla kiroamatta uutta Blogilistaa. Muut on osanneet sanoa palautteen jo minua paremmin, joten jätän turhan toiston tässä kohtaa pois. Lisäilin molempiin kellareihini uuden avainsanan. Helppoa kuin heinänteko. Naputtelin myös koemielessä Google-syötteenlukijaa - ja sehän toimii aivan loistavasti ja on pitkään aikaan parasta, mitä aikani kuluksi olen tehnyt. Kyllähän sen tiesivät jo kaikki ne, jotka sitä GR:ää käyttävät, mutta tulen aina vähän sillä hitaammalla junalla.

Yritin olla yhtä kärsivällinen, kuin pankkini muutoksen alla ja sen jälkeen. Tokihan isot muutokset vie oman aikansa toimiakseen kunnolla, mutta jopa Sampo toimi edes puoliteholla omilla tunnuksillani. Nyt tämä blogitouhu on ollut vähän niin ja näin. Lukeminen ja muu käyttö on työlästä ja hidasta. Vanha kellari ei ole päivittynyt listalle ollenkaan, vaikka pitkästä aikaa osallistuin Valokuvatorstaihin. Samoja päivittymisongelmia on joillakin muillakin Vuodatuslaisilla. Tiedä sitten, mistä se taas johtuu. Loppuu kohta usko ja toivo, että homma pelittäisi tuon paremmin. Sekös minua ahistaa. Tämäkin merkintä on osittain kokeilumielessä tekaistu.

Jännä, miten vähän joka puolella tapahtuu näitä isoja muutoksia, vaikka vanha systeemi on hyväksi ja toimivaksi todettu. Ketkä niistä uudistuksista oikein päättävät? Viime aikojen tapahtumien perusteella (enkä puhu nyt ainoastaan Blogilistasta) muutoksia suunnittelevat ja päättävät hissukseen kaikki ne, jotka eivät mitään käytännön hommia paisko. Ihmekö se, jos muutosvastarintaa syntyy, kun tekijäpuoli tietää jo etukäteen, että muutos on vaan pahasta. Toisaalta vaihteluahan se toisi, mutta jos ja kun homma takkuaa, niin sekös riepoo.

Se hyvä puoli tästä toimimattomasta Blogilistasta on ollut, että olen jaksanut (ei hermot ja leukapielet kestä!) istua vähemmän koneella ja olla senkin luppoajan huhkimassa Vintillä. Koko ajan homma etenee ja tänään siellä näytti jo paljon valmiimmalta. Ja valkoiselta. Kyllä ammattilaiset on rautaa. On hienoa katsoa, miten hommat hoituu, kun tietää, mitä ja miten tekee. On pikkasen eri asia, osaako kirjoittaa 10-sormijärjestelmällä ja sillä, että tietää, miten syntyy vaikkapa uusi koossa pysyvä seinä. Sitä paitsi, kummastakohan on enemmän hyötyä. Kysyn vaan.

Hiki sekotti sen verran päätä, että tuumailin mielessäni, josko pääsisin apupojaksi jollekin rakennustyömaalle, jahka työt nykyisessä paikassa loppuvat.

Jaa, ei tällä kokemuksella? Sitähän minäkin.

4.5.2008

Pisamille taipumaton

Eipä auttanut, vaikka olin eilisen päivän pihalla, niin yhden yhtäkään pisamaa en naamaani saanut. Isäni tyttö olen. Äidin näköä, mutta tukka on yhtä taipuvainen ja harmaantuva, kuten isällä ja ne pisamatkin ovat jääneet äidin haltuun. Rusketusraidoista ei voida myöskään puhua, mutta jotain muutosta moinen happihyppely aiheutti tällaiselle sohvaperunalle. Hyvä niin.

Meni päivä yhteishyvän piikkiin - oli nimittäin talkoot, kuten aika monessa muussakin paikassa. Oli kyllä hieno ilma, ellei jopa liian moiseen urakointiin. Janojuomaksi hörppäsin yhden vaivaisen siiderin, mies piti paremman huolen nestetasapainostaan, tosin vasta talkoiden jälkimainingeissa. Saipa sitten tuta ja muistutuksen siitä, mitä siitä seuraa, kun ei lopeta ajoissa. Minä puolestani podin lievää vahingoniloa. Välillä näinkin päin. Tänään olisi kai pitänyt jatkaa pihahommia, mutta pysyttelin ihan vaan tässä kotosalla. Huhkikoot ne, joita huvitti jatkaa. Omassa huushollissakin ihan nokko tekemistä. Pyykkäystä ja imurointia, sitä tavallista.

Se nyt ei ole ollenkaan uutta, että talkoissa ja muissa vastaavissa on aina ne yhdet ja samat osallistujat. Niin näköjään tässäkin talossa. Ei siinä mitään, hyvä kun edes jotkut osallistuvat, pysyy ainakin joku tolkku, mutta sitä en jaksa sulattaa, että sitten jälkikäteen maristaan milloin mistäkin tehdystä tai tekemättömästä työstä. Tulisi itse ja osallistuisi. Sen jälkeen ehkä voi olla vara valittaa.

***
Kävipä tässä taannoin sellainenkin kämmi, että menin ja kirjauduin sinne helkutin naamakirjaan. Minun ei koskaan pitänyt ja olen edelleen sitä mieltä, ettei olisi pitänyt. Ei, vaikka onhan sekin kätevä kanava etsiä ihmisiä. Nyt kirjautuneena se hakutoimintokin on paljon kattavampi. Siellä on niin paljon minun mielestä turhaa roinaa ja joka puolelta tulee lisää sitä turhaa, mutta olen iloinen mahdollisuudesta ignoorata moiset höpinät. Onhan se kiva, kun kaverit löytää ja löydän kavereita ja voidaan vaihtaa kuulumisia, mutta siinäpä se sitten onkin. Vietän aikaani blogimaailmassa paljon enemmän ja mieluummin. Ja entäs se My Space! Sinne en ainakaan tu enkä me! Son varma.

Sekin lienee varmaa, että huomenna palataan ystävän remonttitantereelle. Jei!

2.5.2008

Toukokuu tuli vähän puskista

Lienee aika korkata toukokuu auki, koska vappu meni ohi vallan sujuvasti ja lähinnä nukkuen. En osallistunut tänäkään vuonna mihinkään yleiseen härdelliin enkä kantanut korttani kekoon roskaamismielessä. Ne viksummat ihmiset hoiti sen taas meidän antijuhlijoiden puolesta vallan kiitettävästi. Sietäisivät hävetä.

Eilinen valkeni tosi vihreänä ja virkeänä. Vihreänä siitä syystä, että huomasin ensimmäistä kertaa pihakoivuissa vähän väriä tälle keväälle. Siitä, miten lämmintä ja aurinkoista, lähes ahistavia ilmoja on ollut nämä muutamat päivät, en pahemmin virka. Syystä, että tämähän on vasta alkua. Ne tukalat ajat on vasta edessä päin. Ei tosin aivan vielä, koska vapun kunniaksi tai paremminkin ilmojen lämmittyä heitin sukkahousut nurkkaan ja sehän tietää heti viileitä säitä.

On aika hankalaa yrittää pitää sitä lupausta (itselle), etten kirjoittaisi ääneen niin kamalan paljon negatiivisia asioita ja tuntemuksia. Viime viikot on menneet taas vähän takapakkia työssä viihtymisen suhteen. Siitä osittain johtui myös tämä hiljaiselo. Vaikea hihkua niitä hyviä hetkiäkään, kun päällimmäisenä on väsy ja vitutus.


Työkkärin sivuja ja muita työpaikkailmoituksia tulee katsottua taas entistä tarkemmalla silmällä. Jotainhan on pakko tulla tilalle. Ei sillä, ettenkö voisi olla taas hetken aikaa työttömänä. Kyllä vain - hengähdystauko on paikallaan tämän jälkeen, mutta siinä on se vaara, että ne pari - kolme työtöntä kuukautta hujahtaa puoleen vuoteen jne. Sitten olen pian samassa jamassa, kuin viimeksi. Ja toisaalta - nyt jos koskaan olisi hyvä sauma saada uusi pesti jostain aivan muualta. Mielellään mahdollisimman pian, jopa vähän ennen, kuin tämä nykyinen homma päättyy. Minun lojaalisuuteni tuota työpaikkaa kohtaan alkaa olla aika finito. Säikähdin tosin ajatusta, että minulla voi tulla pikkuinen ikävä ihmistä, joka työskentelee toisella puolella taloa. Ei se siis läpeensä paha talo ole, on siellä mukaviakin ihmisiä.

Näillä fiiliksillä olisi tosi hankala mennä työpaikkahaastatteluun, jos ja kun tavoite on, ettei edellistä työpaikkaa saisi morkata ainakaan kovin pahasti. Mutta entäs jos rehellisyyden nimissä vähän lipsahtaa? Eikähän se paha olo ole ollenkaan siitä työpaikasta saati työstä yksistään kiinni, vaan työkavereista ja siitä ilmapiiristä.

Eräs ystävä on käynyt vasta läpi haastattelurumbaa ja häneltä sain, kun otin hyviä vinkkejä kysymyksistä, mitä niissä nykyään kysytään (kai aikaisemminkin jo, mutta itse olen päässyt aika helpolla ja vähillä tulituksilla omissa haastatteluissa. Lähinnä se on ollut sellaista "leppoista" jutustelua.). Niitä kun mietin omalle kohdalleni, niin jopa veti vakavaksi. Mitä niihin nyt vastaisi, ilman sitä kamalaa tunneryöppyä, mikä nyt tulisi, jos pääsisin vauhtiin ja voisin purkaa, mikä tuolla mättää (mikä siellä ei mättäisi). Pitänee harjoitella vastauksia. Eh.

Sitä ennen kumminkin pitäisi löytää se - mieluummin useampi - sopiva työpaikka ja/tai -ilmoitus ja verestää muistia, miten niitä hakemuksia kannattikaan tehdä. Ahistaa. Hiki tulee pelkästä ajattelusta. Yöni kyllä nukun aina rauhassa, mutta painajaiset tahtoo velloa valveilla ollessa.