19.11.2008

Talviteloille



Kumma vaikutus lumella. No, myönnettäköön lumella ja auringonpaisteella. Sain itseni liikekannalle ihan eri tavalla, kuin vaikkapa viime viikolla. Toki asiaan vaikutti myös se, että sain viimein tietoa päivärahasta. Täysi korvaus tulee vasta ensi kuussa, mutta pääasia, että saivat väkerrettyä viimeinkin sen päätöksen ja maksavat edes muutamalta päivältä.

On ollut aika pihtaamista viime ajat, mutta olen ihan hyvilläkin mielin kieltäytynyt joistakin ostoista sun muista "turhista" menoista. Hyvä kokeilla taas, että on pärjättävä sillä, mitä on. Tosin, en voi olla kiittämättä hyvää "tuuria" siitäkään, että tulee veronpalautuksia. Jos joutuisin maksumieheksi, olisi aivan toinen sävel näillä näppäimillä.




Kyseisestä kyltistä tuli mieleen, että pitää jossain vaiheessa viedä pyörä varastoon, ehkä jo tänä iltana. Turhan vähän tuli pyöräiltyä kuluneena kesänä (ja syksynä), mutta myöhäistä se on enää harmitella. Lumi tuli jo - toivottavasti pian pysyvänä.

Oli tosi ihana kävellä tuolla raittiissa ilmassa, kun lunta oli paikkapaikoin sen verran sopivasti, ettei ollut liukasta. Minä tykkään! Vielä muutampi aste pakkasta, että tuntee poskipäissä, niin avot!



Lähimaastojen oravat on sen verran tuttavallisia, että tällainen kaupunkilaismaalaistollo on vähän varuillaan aina. Mies sanoo, ettei ne käy päälle, mutta eipä hän ole koskaan ollutkaan mukana näillä kävelyillä, joilla törmää näihin tikuihin ja takuihin. Niitä syötetään, kuten sorsia, aika kiitettävästi, joten totta kai ne ovat tottuneet siihen, että ohikävelevät ihmiset ehkä saattavat heittää jotain.

Siksikö on niin mukavaa juosta kipittää perässä tuhatta ja sataa ja saada ainakin minut niin varuilleni ja jopa vauhkoksi, että joudun pakosti juttelemaan näille vipeltäjille "ei ole mittään". Bonjaakohan ne sen? Pelottavan näköisiä syöksyjä ne kumminkin tekevät, ettei valokuvauksesta ainakaan tule mitään. Kamera on pahasti edessä, kun pitäisi seurata, mitä se otus tekee - ja missä se on.


Sorsat on paljon kivempia. Ne pysyy tarpeeksi kaukana ja pulut väistää.

12.11.2008

Epätoivoisia tekojako

Sain eilen taas päähäni sellaisen idean, että alta pois. Se on kytenyt siellä jo varmaan 90-luvulta enemmän ja vähemmän aktiivisena. Eilinen iltakahvi tai mikä lie valvotti sen verran, että piti nousta vielä yöllä haahuilemaan ja suunnittelemaan tekosiaan vähän tarkemmin. En kuitenkaan konetta avannut, kun ajattelin, että aamu on iltaa viisaampi. Tai ainakin itse olisin enemmän järissäni. Järjissäni?

Niinpä sitten aamun tunteina naputtelin ajatukseni puhtaaksi ja laitoin viestiä eteenpäin. Vähän kyllä olin täpinöissäni, mutta ajattelin, että eihän siinä mene kuin nimi ja maine, jos on enää mitä mennä.

Paluuviesti oli kielteinen, mutta kovin ystävällissävytteinen ja kannustava, joten en niin kamalan pahasti tässä enää murehdi. Sainpa ainakin vastauksen ja tiedon siitä, ettei kannata enää siihen suuntaan elätellä toiveita töiden merkeissä. Kyllä vaan olo keveni roimasti. Ensi alkuun luulin katuvani, mitä tein, mutta kyllä varmasti olisin enemmän katunut, jos olisin tuonkin jättänyt tekemättä. Nytpä ei tarvitse enää tuota miettiä - ja eikun seuraava vaihtoehto!

Kaiken lisäksi tein eilen jotain, mitä ehkä kadun, ehkä en. Hain yhteen koulutukseen. Mitäänhän se ei takaa, että siihen pääsisin, mutta on edes jotain kytemässä niiden työhakemusten lisäksi. Alkaa olla aika epätoivoista koneella kökkimistä, kun päässä pyörii vaan työnhaku. Ulkoilma voisi tehdä terää, mutta en saa tarpeeksi tiukkaa niska-peese-otetta.

Pahaa vettä myllyyn sain vielä siitä, kun mies sanoi, että hän on periaatteessa valmis muuttamaan vaikka pääkaupunkiseudulle. Se ajatus lähti siitä, kun löysin (oma moka, kun katselin) muutamankin työn, mitä periaatteessa voisi hakea. Molemmat. Mutta...

Minä puolestani yritän jarruttaa sitä ajatusta, koska mies on tahollaan saanut asiat kuntoon, niin nauttisi nyt nykyisestä tilanteesta. Ei ole (omia) rahahuolia ja on vakituinen työ. Siihen vielä asunto ja ailahtelevan luontoinen emäntä, niin älköön nyt kuvitelko palapelin hajottamista uudelleen. Minä yritän pärjätä vaikka sitten huonomminkin. Ja tuskin tämä työttömyys loppua ikää kestää. Tai mistä sen tietää, kun uutisia kuuntelee. Ahistaa. Ei paljon lohduta, että en ole yksin tässä jamassa.

10.11.2008

Ilmat pihalle

Tämä syksy meinasi viedä voimat kokonaan. Tiedän kyllä mistä kaikki kiikastaa, mutta koska en voi asioille oikein mitään, niin on vaan kestettävä vaikka sitten vähän huonommin. Matalapainetta on ollut vaikka muille jakaa. Normaalisti olen päässyt niistä yli parissa päivässä, mutta nyt tuntui, että olotila vaan paheni pahenemistaan. Siihen päälle vielä kunnon kotiseutuikävä, niin soppa oli valmis.

Olen oikein vääntänyt veistä katselemalla kuvia kotiseudulta ja kuunnellut uutisia, mitä siellä tapahtuu. Kelikamerat on myös hyvä apu. Siinä kun vähän aikaa kikkailee ja tirauttaa muutaman liikutuksen kyyneleen, niin johan helpottaa.

Aika paha syöksy pohjamutiin oli myös se, kun netin syövereissä eksyin päivänä eräänä yhteen uutispätkään. Etsin tietoa ajankohtaisesta tapahtumasta kotikotikunnassa ja siinä samassa uutispätkässä taustalla taitaa vilahtaa yksi ihminen, josta kerran tuli kenties tietämättään yksi tärkeimmistä - ja jota en vaan saa mielestä. Ei se koko aikaa siellä ole, mutta näköjään edelleen se sykäytti ja säikäytti, kun sen hahmon sieltä muka tunnistin. Huonohan se nettikuva on, mutta ei voi olla toinen niin paljon saman näköinen ja oloinen, kuin se. Nyt harmittaa, etten nähnyt alkuperäistä uutista, jossa sen olisi voinut nähdä paremmin ja olla aivan varma, että Rokkipoikahan se siinä. Aika paha ikävän tai minkä lie piston tunsin, myönnän. Se kuitenkin tuli aikoinaan niin tärkeäksi ihmiseksi, ettei se ole vieläkään pois mielestä, eikä tarvitse poistuakaan.

Noista tunnelmistako johtuen heräsin tänään aika pöllämystyneenä, mutta surullisen hyvän tuulisena. Takana pitkä pätkä, jossa mukana oli kyseinen ihminen. Just sellaisena, kuin muistan hänen olleen ja sekös teki kipeää. Tunnelma oli niin todentuntuinen ja sellainen, kuin se oli niinä vuosina, mitä ehdittiin olla tekemisissä.

Jos jotain toivon, niin sen ihmisen ilmestymistä Facebookiin. Hymiön aika ja paikka. On minulla konstini ja keinoni aina välillä saada tietoon, mitä hänelle kuuluu ja missä päin kulkee, mutta turhan harvoin ja nekin toisen ihmisen kertomana. Parasta kai omalle mielenrauhalle olisi nähdä hänet ihan oikeasti. Kysyä, mitä kuuluu ja saada siihen vastauksia.

Näitä ikäviä helpottaisi ehkä matkustaminen kotiseudulle, mutta ei se onnistu ainakaan tällä hetkellä. Työttömyydestä johtuva rahatilanne ei ole paras mahdollinen matkan tekoon. Ryven siihen saakka, mutta tiedän, että kyllä se päivä vielä tulee, että täältä noustaan.

Tässä päivänä yhtenä piti kiireellä löytää toppatakki jos toinenkin. Eihän niitä missään kaapissa ollut. Siinä sitten ihmettelin, että en kai niitä kierrätykseenkään ole voinut laittaa - tai mistäs sitä tietää; siivouspuuskissani yleensä lähtee nyssyköitä UFFin laatikkoon.

Tänään sitten yhtäkkiä muistin, että nehän on säilytyspussissa vaatehuoneen ylähyllyllä! Hyvässä tallessa. Poissa silmistä, poissa mielestä [jonkun asian kohdalla tuo toimii]. Aika ryppyisiä niistä oli tullut, mutta sen arvasin. Kokeilen suoristaa ne nyt pesemällä.

Olen yrittänyt miettiä myös niitä omituisia tapoja, joista Minja taannoin haastoi kertomaan, mutta kun en tunnista itsessäni oikein mitään omituista. Ehkä pari - kolme, mutta ne taas ei pääse sensuurin läpi. Joten, valitan. Moon ihan tavallinen tallukka.