27.3.2007

Hätäpäisiä ratkaisuja - tai ainakin sekavia johtopäätelmiä

Huokaus.

Tänä aamuna matkalla läpi kaupungin ehdin miettiä ja jahkailla paljon näitä kirjoitushommeleita. Punnitsin ja pähkäilin, muistelin vanhoja aikoja viiksekkäitä, miten oli aikaa ja halua kirjoittaa. Toisin kuin nykyään, koska molempia on vaihtelevasti ja vähän pakon sanelemana. Työttömänä päivät oli aivan toisenlaisia. Kiirikin paljon parempi, joskin kiukun aiheita oli enemmän. Nykyään suodatan ja sensuroin ihan liikaa - ja mitä jää jäljelle? Tyhjänpäiväistä lässytystä, jota en jaksa itsekään pitemmän päälle.

Pitäisi kai penkoa vanhoja kirjoituksia näiltä viikoilta vuoden, kahden päähän - oliko nämä ajat yhtä hankalia myös silloin. Vai johtuuko tämä kaikki tästä liian aikaisesta keväästä? Liika auringonvalo ei vaan sovi tällaiselle syksyn lapselle. Vai syytänkö pms:iä? Ei kai nekään voi kestää viikkotolkulla (minun tapauksessa voi).

Mietin pahana hetkenä jossakin risteyksessä sitäkin vaihtoehtoa, että laittaisin kokonaan pillit pussiin ja vetäisin blogit listoilta pois, löisin naulat ikkunoihin. Aikansa kutakin ja sitä rataa. Jatkaisin tätä touhuamista tässä kotona, kuten tähänkin asti. Nyt on kova sisustusintoilu taas käynnissä ja kevään koittaessa kotihommia riittäisi muutenkin, kukat huutavat auttavaa kättä jne. Kävisin töissä ja yrittäisin olla räjähtämättä, kun pitää pitää niin moni asia sisällä. Sitäkö oikeasti haluaisin?

Emmietiiä. Entäs, kun tulee taas se hetki, että
kirjotuttaa? Alanko kaiken alusta vai jatkanko tästä, mihin jäin? Sepä se. En tiedä. En tiedä edes sitä, onko minusta loppujen lopuksi tätä lopettamaan. Lienee parasta pitää nykyinen epäsäännöllisen säännöllinen kirjoitustahti. Kun ei huvita, niin ei huvita.

Se vain, että tunnen välillä huonoa omaatuntoa, kun en pidä entiseen malliin kavereihin yhteyttä, myös blogien kautta tutuksi tulleisiin. Mutta kun olla sosiaalinen - se käy huonoina aikoina työstä. Ei paljon lohduta ajatus, että sitten kun sitä lähtee liikkeelle, tapaa ystäviä, käy jossakin, sehän onkin monesti aivan mukavaa. Pitäisi vaan saada lähdettyä. Sovittua tapaamisia. Potkia itseä peeseelle.

Vähän nuorempana en vetänyt minkäänlaista ressiä, jos ja kun vietin päivä- tai viikkokausia "yksikseni"; tykkäsin ja tykkään olla yksin.
Yleensä se oli muille ongelma. Aina kumminkin on jotakin tekemistä ja jos ei ole, niin voi voi. Sitten vaan olla ihmettelen - ja taas tulee jotain mieleen. Mies kun tuli kuvioihin, tilanteet muuttuivat tietysti jonkun verran, mutta omat omituisuuteni "sain pitää". Hyvä niin, ei tästä muuten mitään tulisikaan.

Tulevalle perjantaille suunnittelin hyvänä hetkenä paria (jompaakumpaa) tapaamista, mutta koska en vielä tiedä, millä mielillä olen perjantaina, en mitään uskalla ilmoille päästää. Issekseni jahkailen ja pähkäilen. Mies menee omille teilleen muutamaksi tunniksi, niin siinäpä oiva tilaisuus joko olla keskenäni taikka sitten tavata kavereita. Eikös se Raitapaitojen [nyt lyö niin paljon tyhjää, etten muista edes kuoron nimeä!] konsertti ole samana iltana.

Huokaus.

Ei tämä naputtelu selventänyt omaa päätäni kyllä yhtään, mutta jatkan miettimistä. Ja jahkailua. Parempia aikoja odotellessa!

23.3.2007

Akkain taival ja muita aktiviteetteja

Millä tämän ajankulun saisi hidastumaan, että perässä pysyisin ilman sen kummempia spurtteja! Nyt on perstai, vaikka ihan varppina tässä viimeksi äsken eli maanantaina kitisin. Pientä kireyttä on ollut ilmassa koko viikon, mutta se menköön vaikka sitten pms:n piikkiin. Lauantaina pitäisi muka taas kellot siirtää ja vielä tunnilla eteenpäin (blogistanian muistisääntö; aina kesää kohti), ihan niin kuin aika ei juoksisi muutenkin jo aivan mahotonta vauhtia.

Viikkoon on mahtunut vaikka mitä ja vielä vähän lisää. Äidin sairaalareissu (ei hengenhätä, mutta kuuden tunnin leikkaus ja ensimmäinen nukutuksensa) ja kännykän tarkistamista mennen tullen palatessa. Nyt viime tietojen mukaan kaikki on kunnossa, tai ainakin niin hyvin, kuin voi olla tässä tapauksessa.

Töissä huomasin olevani aika pinna kireällä päivänä jos toisena, kun vaihteeksi istuin koko päivän peese tuolissa kiinni tehden hellvetisti töitä (miinus ruokapaussi). Ei se työmäärä, vaan se, miten jollakulla on aikaa pulista puhelimessa suureen ääneen omia ja toisten asioita; kaikkea muuta, paitsi työhön liittyviä. Ymmärrän kyllä, että joskus tulee asioita, jotka täytyy hoitaa virka-ajalla ja mikäs sen kätevämpää, kuin siinä työn (!) lomassa. Mutta, että sitä tikusta asian tekoa riittää ja riittää. Joinakin päivinä tuntuu, että sitä puhelinlinjaa pidetään tarkoituksella varattuna, ettei vaan tarvitse hoitaa työasioita. ARGH!

Loppujen lopuksi se ei hetkauta minua pätkääkään, vaikka työnantaja joutuukin maksamaan työkaverin yksityispuhelut (ja niitä riittää monta per päivä /viikko / kuukausi - jne.). Pikkupiru sisälläni on vaan tyytyväinen tilanteesta, kun puheluliikenne tuli/tulee tarkastuksen alle. Asiasta on kuulemma hänelle aikoinaan mainittu ja "ohjeistettu", mutta muisti on näköjään aika valikoiva. Ärrsyttää vaan moinen lässytys ja höpöttäminen, kun itse yrittää keskittyä töihin - joita taas loppuviikosta oli ruuhkaksi asti (se sama vanha; tyyntä myrskyn edellä...). Joinakin päivinä toivon, että olisin yksin omassa huoneessa. Ainoa seura pelkkä radio, josta sieltäkin tulisi vain tarvittaessa uutiset ja sää. Työrauha - onko muka liikaa vaadittu? Murr.

Vähän parempana hetkenä menin ja lupasin (ei tosin ole vielä kirkossa kuulutettu) osallistua työporukan kanssa akkain kävelyyn. Mietin kyllä pari minuuttia ja punnitsin mielessäni asian hyviä ja varsinkin huonoja puolia, samalla kun silmissä vilahteli oma nykypaino. Mutta kokemusmielessä - miksipä ei? Ja samaan hengenvetoon - mitä hellvettiä minä teen jossakin likkojen lenkillä? Kysyn vaan. Noh, ehkä ehdin sopeutua ajatukseen tässä kevään aikana ja voihan olla, että saan asenneratasta sen verran väännettyä, jotta klaaraan sen reissun ja jopa kilometrit siinä sivussa. Just. Taitaa olla parasta aloittaa alkuverryttelyt jo heti huomenna.

Viikkoon mahtui myös paljon uusia naamoja; mukavia ihmisiä, jotka käyvät samassa työpaikassa, mutta joiden kanssa ollaan vähemmän tekemisissä. Joidenkin kanssa onneksi ollaan vähemmän tekemisissä. Asiasta olisi paljon kirjoitettavaa, mutta olen tylsä ja arka ja hyppään jo viimeiseen kappaleeseen.

Tuntuu meinaan siltä, että omatoimista lääkitystä pitänee harrastaa koko viikonloppu, jotta olisi taas maanantaina työkuntoinen. Ihan niin kuin joku pöpö yrittäisi ottaa minusta niskalenkin. Pakko taistella, josko vaikka rahkeet riittäisi. Idolsista kun meinaa mennä maku ja taisto eilisen jälkeen. Jos vielä Ari tippuu, minä lupaan kokeilla korkokenkiä (en tosin ihan yhtä hurjia), mutta ihan omin nokkineni ja omavalintaisesti.

19.3.2007

Tervanjuontipäivä

Mistä kummasta tähän nyt tällaisen maanantain keksi pukata! Kysyn vaan. Vielä Juuson päivänä! En meinannut päästä ollenkaan vauhtiin ja siihen kun pääsin, eipä pahemmin päätä huimannut. Niin kamalaa tervanjuontia koko hela työpäivä, etten muista ikinä olleen. Ainakaan moneen vuoteen. Harvoin tökkii näin pahasti, mutta kun se päivä osuu kohdalle, se myös tuntuu ja näkyy. Murr.

Tiedän kyllä osittain, mistä tämä hankala vire johtui; työpöydällä oli liian vähän töitä - ei saanut mistään mitenkään kiinni ja poiskaan ei voinut lähteä. Eikä tuo ilmakaan nyt niin kehuttava ole, räntää tulee taivaan täydeltä ja jos hyvin kävi, palellutin itseni tänään pysäkeillä vartoessa. Hei hulinaa, mutta eikö se ole taas minun vuoro sairastaa, kaikki muut ovat jo poteneet. Heti kerralla viikkotolkulla. Just.

Vai onkohan tämä vaaliväsymystä? Turhautumista siitä, että oma valintani ei päässyt läpi. En nyt niin kamalan vakavasti ota niitä vaalihommeleita, mutta olisin toivonut, että se uusi ehdokas olisi mennyt läpi. Nyt siellä on taas/edelleen pääosissa ne samat vanhat naamat. Muutamien kohdalla voin vaan ihmetellä, ketkä niitä on äänestänyt. Ei elämän kevät!

Keväästä puheen ollen... Kotimatkalla piipahdin taas uuteen parturiin. Niitähän täällä riittää. Varasin ajan pitemmän kaavan mukaan, josko saisi pikkuhiljaa pään auki kesätukalle. Haen niin pitkään sitä "omaa" leikkuria, että se taas löytyy. Kotikaupunkiin jäi yksi parhaista. Sen käsittelyn jälkeen ei koskaan tarvinnut kiiruhtaa kotiin suorinta tietä ja laittaa päätä vesihanan alle.

Pakko hokea loppuilta, että huomenna on paremmin, huomenna on paremmin... Ei voi olla kahta turhaa päivää peräkkäin.

17.3.2007

Ei sillä, että mitään ennustaisin

... mutta mitäs minä sanoin - ei se kevät tulla jollota ihan näin äkkiä, vaikka lumet sulaakin silmissä ja talviryntteitä voi pikkuhiljaa alkaa pakata varastoon taas seuraavaa kertaa varten. Eilen niin sininen taivas oli tänään kaikkea muuta ja taivaalta satoi kilokaupalla lunta ja räntää, kun vauhtiin pääsi. Nämä ilmat ei tosin sitä kevätmieltä lannista ja sormien syyhyntää kohti multapussia.

Vielä pitää hillitä, mutta kaupassa huomaan hypisteleväni myös uusia verhoja ja vaatteita. En vain osaa päättää, että sitä vaiko tätä, kun tuotakin on olemassa. Omissa väreissä tosin pysyn - toisin kuin vaatteissa. Ostin tänään ruutupaidan, missä on kolmea väriä, mutta ei lainkaan mustan sävyjä. Eri asia on se, koska sen laitan päälleni ja menen ovesta ulos asti. Kevät on aina vähän uuden aikaa, mutta että näin radikaali muutos, vaikkakin vain yhdessä paitapuserossa, niin sanon, että auts. Ahistaa. Samaan aikaan vaan hymyilyttää.

Mies yritti eilisestä saakka mykkäkoulua. Ihan ihme touhua. Möksähti, kun en jaksanut illalla lähteä rautakauppaan mukaan. Oli tekemässä lähtöä ja kun huomasi, etten evääni liikuta (no, en kai, kun olin nukahtaa jo istualleni! prkl!), sai aiheen muutamalle kiukkuiselle kätinälle. Sanoin, että mikä estää lähtemästä yksin, minen ainakaan. Ja eikun mutina jatkui... En jaksanut antaa periksi, vaan menin koomailemaan ja loppuilta istuskeltiin sitten sulassa sovussa sohvalla. Sopu johtui siitä, kun ei pahemmin juttu lentänyt ja minä totesin viisaimmaksi mennä nukkumaan jo yhdeksältä. Jos on väsynyt, sitä on väsynyt. Piste.

Pitkä yöuni teki ihmeitä ja sain nukuttua rästejä pois. Mies yritti jatkaa aamulla samaa vänkäämistä, mutta ei kestänyt pokka kovinkaan pitkään. Hauska seurata, miten se yrittää olla loukkaantuneen näköinen ja suoraan sanottuna vittuuntunut, mutta pieleen menee. Ollaan aika huonoja näissä riitelyissä. Tai sitten hyviä, kun ei päästetä sitä liian pitkälle ja pahaksi.

Käytiin tänään Plantagenissa. Kamalasti kaikkia kivoja kukkia sun muita! Ostoskoriin kantautui uusi tulppaanikimppu, onnenbambu (josko sen sinne multaan vaihteeksi tökkäisi), narsisseja parvekkeelle ja oranssi gerbera. Ihan selvästi on kevättä rinnassa. Ai, ai. Kyä tää tästä!

13.3.2007

Takatalvea vartoessa

Sehän pukkasi kevään melkein yhdessä yössä! Kaupungillakin oli pulut ja Pulut auringonpaisteesta sekaisin (koskapa eivät). Kyllä niiden kelpaa. Sätkyn sain kesken työnteon, kun näin/luulin pulun lentävän päin seinää, mutta se menikin suitsaitsukkelaan seinän sisälle pienestä "tuuletusaukosta". Taitaa olla uusien isopulujen ulospunnerrus tässä piakkoin. Pikkupuluja tuskin kukaan on koskaan nähnyt. Minen ainakaan. Aina ne on niitä isoja ollut ja siltikin meinaavat jalkoihin jäädä.

Kävin tänään äänestämässä. Kätevästi hoitui muiden postiasioiden lomassa. Siinä omaa vuoroani odotellessa oli aikaa miettiä (äänestysnumerohan oli jo takaraivossa), että onko siellä koskaan miehiä asiakaspalvelussa. Kotikaupungissa oli yksi, mutta hänkin oli joku isompi tekijä, kunhan tuurasi joskus vain. Kaupankassoissa on aika usein nykyään pojankoltiaisia, mutta postin tiskillä harvinaisempi näky. Mainitsen, jahka ensimmäisen näen.

Tämä ehtoo meinasi mennä aivan kesäsuunnitelmia tehdessä. Pitäisi kesälomasta päättää ja voi jukra, miten voi olla hankalaa ajottaa ne muutamat päivät! Mikäs siinä, jos on viikkotolkulla lomaa, mutta kun on tällainen reilun viikon saalis, niin sepä onkin aika tarkkaa. Varsinkaan, kun ei tiedä tarpeeksi hyvin, mitä kesällä tapahtuu ja koska ja missä. Nyt kuitenkin sain pari vaihtoehtoa räävittyä kasaan, joten hyväksyntää odotellessa.

Onneksi pääsiäinen ja oma huhtikuun loma on jo heti kohta, eihän tätä muuten jaksa. Eh... Näin se minustakin tuli viikonloppujen ja lomien odottaja, eikä töitä ole takana edes vielä puolta vuotta.

10.3.2007

Kevättä keittiönpöydällä

Selvä kevään merkki, kun kukkakauppaa ei voi enää vain ohittaa.

Päivän kaupunkihaahuilu on takana. Mukava irtiotto keskelle lauantaipäivää, kun mieskin jäi suosiolla kotiin potemaan. Sain ostettua kaiken, mitä aioin, joten siinä mielessä onnistunut reissu. Vielä kun ompelijatäti taikoisi liehulahkeista sopivat, niin aijai - kevät voi minun puolestani tulla.

Mahtaako olla viikonlopun takia liikenteessä enemmän haitaribusseja pehmeine penkkeineen, kun jo (peräti) toistamiseen pääsin sellaisen kyytiin lauantaina. Piipahdin myös toisella puolella kaupunkia samanlaisella menopelillä. Minkä takia arkiaamuisin sitten täytyy istua epämukavilla ja pakkasaamuina kylmillä penkeillä! Kysyn vaan.

Tuskanhikeä oli havaittavissa erinäisissä sovituskopeissa, eikä pelkästään sen jonottamisen takia. Pahinta oli se, kun peilissä luki You look great!, mutta olotila ja näky olivat kaikkea muuta. Onneksi vielä sentään omin silmin näkee, mikä on greittiä ja mikä kaameeta. Inhoan housujen ostoa - olkoon ne sitten farkut tai mitkä tahansa, joilla pitäisi liikkua ihmisten ilmoilla ja vielä tuntea olonsa kotoisaksi! Kaikki oli ja näytti ihan toisenlaiselta kymmenen vuotta ja 10 kiloa sitten. Mitähän tässä ehtii vielä tapahtua, ennen kuin täyttää 40, jos tätä +kilo/vuosi -vauhtia mennään.

Järkytyin tuolla reissussa ihan vain vähän, koska huomasin hipelöiväni kenkiä, joissa oli (minun mittapuun mukaan) mainittavasti korkoa. Seuraavalla kerralla varmaan jo kokeilen. Ehkä tuolla paikkapaikoin pärjäisi, kun asfaltti kiiltää jo! Ei tarvitse pelätä lentävänsä peeseelleen. Kops, kops...

9.3.2007

Ääni lähtee, mutta harmaita tulee

Johan tämä ressiviikko on takana! Hihkuin jo aamusta, että selvisinpäs perjantaihin, vaikka jo tiistaina mietin, että mitenhän tässä käy. Sekoaako ensin oma pää, vai muuten vaan työpiste ja koko talo. Mutta hyvin kävi - ja kiitos siitä myös lähimmille työkavereille, jotka välillä tulivat avuksi, kun tuntui, että piiloudun tahtomattani paperikasojen alle. Toisesta päästä kun saa purettua rästihommia, uutta tekemistä tulee ovista ja ikkunoista. Tai ainakin faxista.

Mutta tietäähän sen, miten käy, kun liian aikaisin hihkuu. Nyt näyttää vielä pahasti siltä, että sama urakka on edessä vielä ensi viikolla. Äkkiäkös se loma muuttuu sairaslomaksi ja tuuraus jatkuu. Auts. Just, kun huokasin iltapäivällä helpotuksesta, että voin (ainakin melkein) hyvällä omallatunnolla jättää visaisimmat hommat lomalta palaavalle työkaverille, kuuluukin kummia. Ahistaa. En valita, että töitä riittää liiaksi asti, totean vain. Päivät menee luvattoman äkkiä ja illat kotona - olen koomassa.

Ei puhettakaan sosiaalisesta elämästä tällä viikolla. Kuvittelin ehtiväni ja jaksavani tulevalla viikolla parantaa siinäkin kohtaa tekemisiäni, mutta näköjään kaikki energia menee päivän mittaan töissä. Mikä järki? Ei mikään. En siis lupaa mitään enkä suunnittele. Mutta kun on niin typerästi rakennettu ihmispolo, että työt on hoidettava, vaikka mikä olisi. Esimies sanoo, että me turhaan ressataan tekemättömistä töistä. Kuka muukaan niitä miettii ja ressaa ja tekee, kuin me? Sepä se.

Se miehen murehtima takuuvuokrakin oli palautettu tällä viikolla tilille + vesilaskusta hyvitystä. Kaikki siis sillä rintamalla hyvin. Vanha asunto on saanut kuulemma uudet asukkaat. Onnea ja koittakaa kestää tulevaa!

Huomenna taidan mennä piipahtamaan kaupungilla, josko löytäisin jotakin vaihtelua tuonne vaatekaappiin ja eteisen naulakkoon. Nyt tuntuu taas siltä, että jotain tarttis tehrä. Äänestämässäkin pitäisi käydä. Nyt tiedän, ketä äänestän, kopin paikka on vielä hakusessa.

Kiirettä pitää muutenkin. Harmaita hiuksia on tällä viikolla puskenut sellasta vauhtia, etten millään pysy perässä. Turha muistuttaa, että yhden kun nyppii, saa kolme uutta. Mie tiiän.

4.3.2007

Entten tentten tenttaamista vaille

Muutama vuosi sitten, kun vielä asuttiin kotiseudulla, oli vaalien alla aina sama ongelma; ketä äänestän. Kaikki muka mielenkiintoiset ja hyvät vaihtoehdot ja ehdokkaat olivat ihan muissa vaalipiireissä. Aivan kuin niillä mitään eroa oikeasti olisi.

Nyt kun täällä pitää äänestää, huomaan, että olen vähän samassa jamassa. Toki ehdokkaita on enemmän ja nykyisin on saatavilla enemmän tietoa ja tahtoa ottaa selvää, mitä kenenkin päässä liikkuu (eri asia on, miten pitkään ne niitä aatoksiaan ja suunnitelmiaan muistavat). Mietityttää ja ihmetyttää, koska sehän on selvää, että kopissa käyn. Ennakkoon, mutta käyn kumminkin. Saan ainakin hyvällä syyllä myöhemmin taas valittaa ja mussuttaa, kun mikään ei muutu ja asioitten tola on, mikä on.

Eilisilta meni aika pitkälti siinä, kun naputtelin erilaisia vaalikoneita. Piti saada jonkunlainen tolkku ja vihi, että mihin suuntaan tässä nyt pitäisi lähteä. Suurinpiirtein tiedän, mutta testasinpas nyt kumminkin. Samoja ehdokkaita (kaksi - kolme) antoivat kokeilemani vaalikoneet, mutta hauskaa oli se, miten "parhaatkin" vaihtoehdot sitten joissakin kysymyksissä olivat täysin eri mieltä, kuin minä. Ei kukaan tosin ollutkaan 100 %:n sopiva.

Eilisen pohjalta sain jonkun tuntuman muutamasta ehdokkaasta, joita nyt aion syynätä vähän tarkemmin. Pienikin kämmi tässä viikon - kahden sisään, niin käännän taas takkini. Vaihtoehtojahan riittää, paitsi julkkiksissa ja tietyissä puolueissa.


Sitä lopullista kansanedustajien lukumäärää voisi kyllä vähentää ja rankasti. Sehän on tämän päivän tapa monella muullakin työpaikalla.

2.3.2007

Taidanpa syödä sanani

Kävin vanhan kellarin puolella katselemassa vähän paikkoja ja naputtelemassa jonninjoutavia, mutta tulin aika äkkiä siihen tulokseen, että ei sinne enää varsinaista paluuta tee mieli. Vauhtiahan sinne on saatu, mutta kun EMMINÄ SIELLÄ HALUA HUUTAA ja vaikka mitä tein, keppareina viimeisin teksti on ja pysyy. Vähästä sitä saa kulmat kurttuun. Tulinpa sitten tänne mussuttamaan, kun ei unikaan vielä paina. Ei kai, kun otin äkkilähdön sohvalla alkuillasta.

Tässä taannoin hehkutin jo sen Arin puolesta, että mitä sitä Idolsia jatkamaan, kun siinähän on selvää voittaja-ainesta. Mutta ai, ai - olin vähän liian hätäpöksy. Joudun perumaan sanojani, koska onhan siellä jo toinen selvä tapaus, tämä Kristian. Ei se, että siitä kuoriutui komea nuori mies, mutta se ääni ja esiintyminen! Huh huh! Kunhan ei liikaa jatkaisi sitä omakehuaan, niin hyvä tulee, uskon. Ja toivon. Hyvä duo niistä kahdesta voisi ainakin tulla, jos voiton viekin joku muu.

Kolmannesta en ota kantaa ainakaan tällä istumalla, koska vaikka
se yksi muka osaa laulaa (en ole varma, mitä mieltä olen, tykkäänkö siitäkään tavasta laulaa vai en), niin joku muu siinä tökkii, etten vaan voi sietää. Jos ei ole pituudella pilattu, niin pitääkö sitä silti joka hellvetin välissä tuoda itse julki ja olla niin, niin muutenkin *! Ihan vaikka piruuttani toivoisin, että Mia yllättäisi tässä vielä tulevilla kerroilla, kun nyt Johannakin kerta tipahti.

Männä viikko on ollut aika työläs töissä ja sama meno, ellei pahempi, on edessä tulevalla viikolla. Ne on nämä loma-ajat ja toisten tuuraukset. Toisaalta ei pitäisi valittaa; päinvastoin - päivät hurahtaa nopeasti ohi, kun on tekemistä. Mutta se, että kun on tällanen ressipeese, niin sitä tulee otettua turhaan paineita ihan turhista jutuista. Pitäisi muistaa, että ne on vaan töitä ja siellä ollaan vaan töissä. Mutta ei...

Vaan ei kai se tämä tilanne vielä liian paha ole, koska tiedostan sen itse, että ressaan turhasta. Pitäisi saada jostain lisää varmuutta ja rutiinia niihin oudompiinkin töihin, niin kyllä se siitä taas. Ja mitenpä muuten sitä saan, kuin tekemällä niitä töitä. Hohhoijaa. Ihme kierre.

Unensaantiongelmia ei todellakaan ole ollut. Koneelle kun on tullut, on jaksanut ehkä muutaman blogin lukea, sähköposteja kirjoittaa vielä vähemmän ja sitten taas on kutsunut sohva taikka peti. Onni on tiskikone ja suht pitkäpinnainen mies.

Muutamia, tai aika montaakin blogia lukiessa tuli tosin mieleen, että mikä järki näissä taas on. Toisaalta pitäisi olla omalla tontilla oma lupa, mitä kirjoittaa ja miten kirjoittaa, mutta sitten taas toisaalla otetaan pulttia, kun siellä naapurissa nyt sillä tavalla ollaan asioista mieltä ja vielä sanotaan ne ääneen, jotkut jopa omalla nimellä. Sitten kommenttilaatikot täyttyvät milloin minkäkin sävyisistä "mielipiteistä" ja näkemyksistä - vai onko se sävy vaan lukijan korvissa? Aika helposti niitä kahinoita näyttää kuitenkin syntyvän.

Mielessä kävi jo, että lopetan omani, kun ei aika enää riitä samalla tavalla, kuin työttömänä. Kuitenkin tämä kirjoittaminen ja puoliääneen höpöttäminen on niin tärkeää ja muutenkin, että vaikeaa kuvitella lopettamista ainakaan vielä näissä tunnelmissa. Ja ainahan voin vaan lukea ja nyökytellä, kun toiset* saa sanottua asiat niin kuin ne on. Kommentoin sitten mielessäni.

Täällä naksuu kahvinkeitin ja mies kuorsaa - taitaa olla aika laittaa pillit pussiin ja painua itsekin peiton alle.

*Onko epäselvää, että tykkään Anna-Leena Härkösen ja Minttu Hapulin kirjoitustavasta ja rohkeudesta sanoa asiat suoraan ja niin kuin ne on (meidän mielestä). He kirjoittavat liian monesta asiasta samalla tavalla, kuin minä ajattelen, mutta en saa niitä ajatuksia edes paperille yhtä hyvin. Siksi nyökyttelen ja komppaan hiljaa mielessäni. En halua osoitella sormella, enkä mitään muutakaan, mutta minun mielestä oli aika kohtuuttomia kommentteja liikkeellä männä viikolla. Enää ei riidelleet asiat ja mielipiteet. Tuli vähän pettynyt ja paha mieli niitä lukiessa.