30.9.2007

Katso ylös! Elämänvaara.



Syksyn viimeinen (ja elämäni ensimmäinen) reissu suomenruotsalaisten maisemiin on takana. Selvinpäin paikalla olleena voin sanoa, että tiukkaa teki, mutta kun pahimmat höyryt päästin etukäteen ulos, selvisin mielestäni aika hyvin ja vieläpä puhumatta oikeastaan lainkaan ruotsia. Onni on kaksikieliset suomenruotsalaiset. Varsinkin, jos he puhuvat ymmärrettävästi.

Kotimatkalla pääsin jo autonrattiin, mutta menomatka sujui pelkääjän paikalla ja uusia maisemia ihmetellessä. En ottanut sitä riskiä, että lääkekuurin alettua vaikuttaa olisin saanut jonkun muunkinlaisen kohtauksen, joten jätin ajohommat suosiolla miehen harteille. Olen hyvä keksimään tekosyitä. Pyörähdettiin kuin tuulispäät paikoissa, jotka kartalla ovat Lojo, Karis ja Ekenäs. Niin ja Billnäs. Kyä nääs vaan huomasi viimeistään kadunnimistä, missä oltiin. Ei riittänyt pelkästään yksi versio, vaan niitä oli på finska och på svenska. Det passade bra. Ihmiset olivat ystävällisiä, joten jotain positiivista löysin taas.



Merkkipäivävastaanotto oli kokemus sinänsä. Ruoka oli hyvää ja sitä oli ainakin meille riittävästi. Snapseja ja muita juomia vilahteli juhlaväen suihin, kuten asiaan kuuluu - ja tulihan jossain välissä se kamala ruotsalainen onnittelulaulukin. Sanoja en osaa, mutta hyräillä sitäkin paremmin. Kauhistelin ylipäätään sitä ruotsinkielen määrää ympärillä! Jos olen sanonut, että turku särkee korvia, mitähän tekee suomenruotsi. Huh! Tuttuja sanoja vilisi vähän turhan useasti - koska olivat ehtaa suomea. Puhekielensä vaatii totuttelua ainakin minulta.


Reissun valopilkkuja


28.9.2007

Kiristystä ja talttamiehiä

Olen taas yhtä kokemusta rikkaampi. Eilen, kun vastailin kommentteihin, purin hammasta ja melkein itkin. Kivusta ja särystä. Osui meinaan kohdalle elämäni ensimmäinen hammassärky. Lapsuuden korvatulehduksia pidin tähän asti pahimpina, mitä on itsellä ollut, mutta ei se hampaan ja koko helkutin leuan jomotuskaan ihan mukavaa ollut. Nukkua teki mieli, mutta vasta buranan vaikutuksen jälkeen.

Viisaus ei asu meissä, vaan viisaudenhampaissa. Meni monta vuotta, ennen kuin ensimmäinenkään viisari tuli ulos asti. Taisin olla jo 3-kymmenen. Yksi odotuttaa edelleen puhkeamistaan. Kotikaupungissa asuessa silloinen hammaslääkärini kuvasi kaluston ja kertoi näkevänsä neljä hammasta, jotka tulevat vielä joskus. Olisivat saaneet jäädä tulematta. Pelkkää harmia, kipua ja tuskaa niistä on ollut.

Yksi on revitty pois muutama vuosi sitten. Se meni aika sujuvasti tai sitten oli niin hyvä hammaslääkäri, ettei tullut minkäänlaisia ongelmia. Ennen repimistä niitä sitten olikin. Yksi hammas on puolittain jo pihalla. Pahaa pelkään, että loppujenkin kanssa saan aikani kärsiä ja tapella. Ehkä se kuuluu asiaan; olen säästynyt aika monelta isommalta kivulta ja vaivalta tähän mennessä, niin ehkä minun osakseni on tarkoituksella kipuilla viisaudenhampaiden kanssa.


Varsinainen tarkastusaika ei pitänyt olla vielä, mutta eilisen tuskan jälkeen oli pakko soittaa apua. Nyt nautin lääkekuurista ja odotan päivää, jolloin pääsen taas pötkölleen. Saavat repiä tai leikata mokoman pois. Miten parhaaksi katsovat. Samaiselle irrotuspäivälle olin suunnitellut niitä pikkujouluja, mutta katsotaan nyt, miten potilas Saarisen käy. En vielä heitä hanskoja tiskiin.

Mutta, että viisaudenhammas. Hah! Harmihammas paremminkin!

25.9.2007

Kelpo sukkahousut

Jos ihmiset vielä jossakin päivittelevät, että jopa on lämmintä pitänyt, niin kiittäkää / syyttäkää vain minua. Osoitelkaa ja tuijotelkaa, kunhan ette kivitä. Aloitinhan sukkahousukauden tässä päivänä muutamana ja kas vain - heti ilmat lämpeni. On meinaan hyvin tarjennut sekä aamulla, että iltapäivällä. Huh, mie sanon.

Vaan jos ne nyt yhtäkkiä jättäisin taas pois, se tietäisi takapakkia niin ilman suhteen kuin oman räkätautini, joten molempi parempi. Nautin sitten pakkasilla viileistä ilmoista.

Taannoinen silminnäkijöinä oleminen liikenteessä tuotti tänään tulosta. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Hässäkän osapuolet ovat kuulemma sopineet tapahtuneesta ja meille kiikutettiin kiitos. Tai miehelle se kortti oli paremminkin osoitettu, mutta minä rohmuna emäntänä otin ilolla vastaan kukan ja purkin. Kaikilla hyvä mieli, kun asia ratkesi ja henkiä säilyi.

Mitä pitäisi ajatella, kun suuret suunnitelmani työpaikan vaihdosta murenee ennen kuin ehdin kunnolla edes päästä vauhtiin tässä suunnittelussani. Tänään näytettiin vihreätä valoa "palkan tarkastukselle" ja jatkon teolle. Jos puheita on uskominen, en ihan niin helposti pääsekään talosta pois luonnollisen poistuman kautta.

En kuitenkaan niin tyhmä ole, että jättäytyisin tyhjän päälle. Mielummin kärvistelen töissä ja nautin säännöllisistä tuloista, kuin työttömänä maksaisin asuntolainaa ja jumittuisin tietokoneen ääreen. Se on vähän heikko yhtälö.

24.9.2007

Elämää rintalastan alla

Muistanpa vielä sen ajan, jolloin hihkuin ja toitotin joka suuntaan, että maanantai oli viikon paras päivä. Enää ei tunnu siltä. Minusta on tulossa yhtä ankea ja tylsä, kuin *, joka/jotka odottaa vain perjantaita ja viikonloppua.

Nyt tosin helpottaa jo vähän - selvisinpäs tästä päivästä - mutta jos möykky rinnassa alkaa tuntua jo ennen sunnuntaita, niin onpa hienoa. Just.

Motivoin töihinmenoani sillä, että pöydällä on sopivasti paljon töitä odottamassa; voi vaan keskittyä olennaiseen ja yrittää vältellä kaikkea epämukavaa. Aikaisesta töihinmenosta revin myös sen verran huumoria, että sain nauttia hiljaisuudesta ainakin puoli tuntia. Rauhallisesti alkava aamu ei ainakaan voi pilata päivää.

Lokakuuta odotan jo, josko se toisi minkäänlaisia muutoksia mihinkään suuntaan. Jos ei muuten, niin kaikenlaista menoa ja meininkiä on luvassa - hammaslääkäristä lähtien. Aikani taas jahkailin sen ajan varaamisen kanssa, mutta nyt se on merkitty kalenteriin. Kuten myös syksyn ensimmäiset (ja viimeiset? Alkaa tuntua, että jätän sittenkin töihin liittyvät hippaloinnit väliin) pikkujoulut. Onhan j-aattoon tasan kolme kk.

22.9.2007

Monenlaista pirteyttä

Nyt on tähkät taskussa ts. Tähkän levy soi soittimessa ja hyvältä kuulostaa. Hassua, että Pohjanmaan murre sopii (noihin) lauluihin, mutta aika hankalaa ajatella jonkun rytmiryhmän laulavan vaikkapa meän kielellä tai porilaisittain. Ainakaan se ei kuulostaisi yhtä luontevalle ja hyvälle. Tai emmie tiiä.

Sen verran rankka kaupunkireissu oli, että ehdin nukahtaa tuossa jo pari kertaa odottaessa ruuan valmistumista (uunissa) ja miestä töistä kotiin. Nyt on tehtävä töitä sen eteen, etten mene ennen yöunta pötkölleen. Viiminen jakso Kauhukeittiötä kun on kumminkin jaksettava katsoa.

Oli pettymys huomata, että Puutarhakadun korttikauppa oli hävinnyt. Viimeksi se siinä vielä oli, mutta en muista, koska. Onkohan se muuttanut vai loppunut kokonaan. Olin vähän aikaa pallo hukassa, että mitäs nyt. En jäänyt sitä pitkään suremaan, koska Näsilinnankatu 23:ssa tuli vastaan kuin ihmeen kaupalla pirteä lahjatavarakauppa. Siellä oli vaikka mitä ihanaa ja tosi mukava ja hyvä palvelu. Jäi oikein hyvä mieli. Hiiohei. Lahjakin löytyi, tosin mies tuumasi sen nähtyään, että ehkä siihen lisäksi täytyy vielä jotain ostaa. Aha. No, mitäs laittoi naisen asialle, olisi mennyt itse ostoksille ja ajatellut miehen näkövinkkelistä.

Keittiöön ostin uudet verhot, mutta kuka pesisi ikkunat. Pirteyteni on sen verran vaihtelevaa luokkaa, etten ihan vielä taida jaksaa suoriutua. Käytin vähäistä luovuuttani ja ostin kaksi kappaa, joista toisen teen salusiineiksi. Tai ainakin yritän tehdä. Keittiönikkuna ei ole mikään näyteikkuna.

21.9.2007

Työhyvinvointi - pelkkä yhdyssana

Huomenna on päästävä terapiaostoksille. Sataa taikka paistaa, eikä tarvitse paljon edes maksaa. Jos nyt ainakin yhden levyn kävisin ostamassa, ettei tarvitse ihmisten blogeissa sitä käydä kuuntelemassa. Sanovat vielä häiriköksi. Postikortteja pitää käydä ostamassa lisää ja ehkä muutama kirppari kiertää. Kaikki muu vastaantuleva olkoon extraa. Mies joutuu menemään muutamaksi tunniksi töihin, joten mitäpä minäkään täällä märehdin itsekseni.

Nyt ollaan siinä pisteessä, että tänään jätin eka kertaa hommat sikseen ja lähdin töistä heti, kun oli vaan mahdollista liukua. Tuli vaan mitta täyteen ja oli paettava pihalle, ennen kuin kilahdan. Kotimatkalla mietin syntyjä syviä ja matalia vaihtoehtoja.

Mikään eikä kukaan ei estä minua etsimästä jo nyt tässä vaiheessa uutta työtä. Helpotti, kun sain tuon ajatuksen päähäni. Eri asia on, onnistuuko se yhtä helposti, mutta yrittää nyt aina voin ja aktiivisuudesta palkittiin viimekin kerralla.

Tosin se palkinto = työpaikka alkaa tuntua aina vaan enemmän tukalammalta. Harmittaa ihan kamalasti, koska se työ on mieluista ja suurin osa työkavereista. Mutta jos vanne kiristää joka suunnasta, eikö silloin ole aika tehdä jotakin. Yrittää edes!

Ahistaa.

20.9.2007

Tyyni haihtuu aikanaan

Onni on kaksipäiväinen työviikko - jos huomisesta tulee samanlainen päivä, kuin tänään oli. Omassa olotilassa ei ollut valittamista, jos ei kehumistakaan, mutta se oli vähän sivuseikka. Ensimmäisen puolentunnin aikana tuli todettua, että mikään ei ole muuttunut, joiltain osin ilmapiiri työmaalla oli jopa entisestään kiristynyt tietyillä tahoilla. Kohta siellä on kai sotatila. Hah.

On se hienoa, että meillä lähimmän työkaverin (lt) kanssa on oikeasti sen verran hommia = päivän aikana tehtäviä TÖITÄ, ettei joudeta jonnin joutavia huopaamaan (mitä nyt keskenämme nauramme partoihimme). Eihän siinä näköjään tule, kuin pahalle päälle. Annetaan muiden riidellä, niillä on siinä myös enemmän menetettävää. Meillähän tuo pesti loppuu joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Siihen asti koitetaan keskittyä olennaiseen; siihen, mistä meille palkka maksetaan. Ollaan sen verran tylsiä.

Vähän jännäsin, että näinköhän klaaraan tämän päivän ilman kuumetta, mutta ei se vaan tehnyt kampäkkiä vieläkään. Ei, vaikka haahuiltiin iltapäivällä lt:n kanssa pitkin kaupunkia, syystä, että oli (työ-)asioita hoidettavana. Matkan varrella poikettiin myös Vintin tontilla, mutta ihan vaan ohikulkumatkalla. Ylläripyllärivieraat ei aina tule sopivaan saumaan, joten jatkettiin matkaa.

Syksyn virallinen aloitus tapahtui vasta tänään. Kaivoin sukkahousut naftaliinista. Kyä taas tarkenee!


19.9.2007

Hakuammuntaa navanseudulta poispäin

Tarttis varmaan kohta laittaa iso pyörä pyörimään ja alkaa valmistautua kaikin tavoin huomista työpäivää varten. Habitus on kaikkea muuta, kuin kunnossa, joten työsarkaa on.

Vaatteet on valmiina, ovat olleet siitä sunnuntai-illasta saakka, jolloin olin vielä yltiöpositiivinen ja kuvittelin pääseväni maanantaina töihin. Sen siitä saa, kun realisti-pessimisti yrittää olla jotain muuta kuin on.

Tukka on niin jakauksella, kuin pystössä - riippuen, mistä suunnasta sitä katsoo. Parempi on, kun ei katso ollenkaan. Helpottaa kummasti, kun ei ovikello soi. Tässä asunnossa on saanut olla edelleen ihanan rauhassa (jos ja kun vertaa siihen ed. os.). Äänessä on pientä käheyttä, mutta se sallittakoon. Työnkuvaan kuuluu jonkin verran myös puhelinkeskusteluja, mutta täytyy pitää vara, että taso ja asiallisuus säilyvät.

Eilisilta meni jo ilman kuumetta, samoin koko tämä päivä. Kävikö muka näin hyvä tuuri, että selvisin kolmella poissaolopäivällä. En uskalla vielä liikoja hehkutella. Kuumeen kanssa on aina vähän tappiolla, kun se päälle on kerran tullut. Kuulostaa vaan siltä, että nyt se flu on siirtymässä miehelle.

Tässä on jo päivänä muutamana ollut mietintämyssyssä lahja täysiä täyttävälle miehenalulle. Oli aika, jolloin kummipojalle oli vaikeuksia löytää lahjoja, kun kaikki tuntui ja näytti olevan tytöille suunnattua. Entäs nyt, kun pitäisi löytää lahjanketale -67 -syntyneelle, minulle oikeastaan tuntemattomalle miehelle, joka ei tietääksemme harrasta "mitään" ja on omalla tavallaan hankala tapaus. Oma mies ei auta asiassa juuri ollenkaan, vaikka syytä olisi, ovat sentään sukulaisia, ja tässä olotilassa kiertely kaupoissa on rajoittunut pelkästään nettisurffailuun tunnelman saamiseksi.

Ystävän ehdotus navanlämmittimestä ei ollut ollenkaan paha, ellei tässä muuta tule vastaan. Tiedänpä kumminkin, mitä on ohjelmassa lauantaina, jos luoja suo ja mikään ei estä.

18.9.2007

Entinen vanhapiika jatkaa pärskimistään

Tuli tieto korkeammilta tahoilta, että paluu töihin tapahtuu vasta torstaina. On siinä ajatuksessa vähän totuttelemista, mutta aika hyvin tähän sopeutuu. On pakko, koska kuumemittari näyttää, mitä näyttää, enkä tiedä, rykisinkö vai yskisinkö. Kolme päivää on pakko riittää tähän potemiseen. Jos myönnän, niin pelottaa vähän, mitä tästä voi seurata, koska kokemusta on. Ei vaan kovin paljon houkuta ajatus sairaalaan joutumisesta tässä kaupungissa. Kaikki on niin vierasta ja isoa.

Totun myös tähän habitukseen; tukka pystyssä ja nenä punaisena, vaatteet viimeistä huutoa. Enää ei edes säikäytä katsoa itseä aamulla peiliin. Tämä on niin minua. Vähän niin kuin silloin työttömänä ollessa, kun oli pyjamapäiviä.

Sängynpohjalla ei vaan jaksa koko päivää maata. Se tuskastuttaa ja hiostaa, saa ihme ajatuksia päähän. Käyn välillä lukemassa uutisia, mitä tapahtuu maailmalla ja blogistanissa. Muutaman sähköpostin olen kirjoittanut. Vielä kun posti kolahtaisi luukusta, niin mikäpä se tässä.

Eilen katsoin elokuvan, jonka olin onneksi jättänyt pahan päivän varalle. Tykkäsin, vaikka paikkapaikoin olikin aika ahistava. Hyvän elokuvan on kai tarkoituskin herättää tunteita ja ajatuksia.

Ajatus sängynpohjalta
Aikojen alussa olisin mielelläni ollut vaikka sitten vanhapiika, mutten missään nimessä sinkku. Minusta se on kamala sana siinä asiayhteydessä. Sinkkuhan on 7"! Suurin osa tosin taitaa tykätä mokomasta sanasta, se heille sallittakoon.

Sitäkään en purematta niele, miksi ei Nelosen ohjelman nimi voi yksinkertaisesti vaan olla Yksinhuoltajalle mies. Sitähän siinä etsitään.

17.9.2007

Potilas Saarinen ilmoittautuu

Jopa tämä meni hankalaksi. Eilisen merkinnän (ja suihkun) jälkeen kävi, kuten arvata saattaa. Nousi kuume. Yön nukuin tunnin pätkissä ja nenä valuen. Aamulla 5:35 ylös, puuro työn alle ja mittari kainaloon. Yleensä heti aamulla ei ole kuumetta. Nyt oli.

Olotila ei muutenkaan ollut kovin häävi, joten jouduin pähkäilemään seuraavia liikkeitäni. Järki käski mennä takaisin peiton alle ja unohtaa koko työpäivän. Jokin muu taas muistutti, että työpöydällä odottaa tekemättömät työt ja muuta mullistavaa. Ihan niin kuin lähin työkaveri ei niistä selviäisi. Pah. Ei vaan tunnu reilulta jättää niitä toiselle (ja samantien yritän muistuttaa itseäni, että niinhän minäkin teen toisen työt, silloin kun hän on pois. Tyhmä minä!).

Jahkailua, puntarointia, jossittelua, vaihtoehtojen miettimistä. Ja kuumeen mittailua, josko se olisi laskenut. Päinvastoin.

Lopulta otin kännyn "kauniiseen" käteen ja soitin, etten tule. Yksinkertaista, mutta niin vaikeaa.

Kurkistus ikkunasta ulos helpotti vähän. Ei tuonne vesisateeseen kyllä huvitakaan mennä tässä kunnossa.

16.9.2007

Solkenaan

Joku oli tilastojen mukaan hakenut täältä pääkalloreppua, mutta koska sitä ei ole omistuksessa, kävisikö pääkalloarkku? Sekin tosin on turkulaisten omistuksessa, mutta taannoisella visiitillä Linnassa piti kuvata kaikkea ja vähän ylimääräistä.

Tänään on ollut toinen sisäsiistipäivä, mitä nyt nenä vuotaa lähes solkenaan. Kuumetta ei ole, joten toivoa on, josko tämä tästä. Ellei käy, kuten toisaalla. Paranemisterveisiä lähetän kaikille kanssakipeille.

Nenänpielet punertaa jo siihen malliin, että näkee kyllä huomenna, miten viikonloppu on sujunut. Piti tehdä kaikkea muuta, kuin niistää koko viikonloppu. Ikkunanpesu oli ajatuslistalla, kuten myös uusien keittiönverhojen osto. Ja yhden pikkupöydän (jahka sellaisen jostain löydän). Se on taas syksy ja sisäinen innomarkoni puskee pihalle.

Huomista työpäivää silmälläpitäen suunnittelin jo, että jos ei muu auta, häivyn töistä niin pian, kuin mahdollista. Jos siis sinne asti pääsen/päästetään. Jos työterveyskäynti ei olisi tehty niin viheliäiseksi, kävisin sen kautta, mutta koska kolmesta päivästä puhuvat, voisin aivan hyvin käyttää niistä ainakin kaksi. Plussatunteja on enemmän kuin tarpeeksi ja jos vaan saan pöydällä odottavat työt tehtyä, niin ei pitäisi kenelläkään olla nokan koputtamista. Päinvastoin. Ovat varmasti iloisia, jos olisin välillä pois. Eh.

15.9.2007

Pöpövaroitus!

Pitkä on aamu, kun heräilee jo vähän jälkeen lehden kolahduksen. Jos olisin kunnossa, olisin jo menossa, kuten oli suunniteltu. Nyt meni vain mies ja tulee apteekin kautta. Buranat on loppu.

Kurkussa on koko yön ollut tuskaisa möykky. Järki sanoi, että
nouse ylös, keitä ja juo kuumaa, mutta lämmin olotila peiton alla kumosi moiset ajatukset. Niinpä sitten kärsin ja nieleskelin silmät ristissä aamuun asti, kunnes oli pakko nousta ylös ja juoda sitä kuumaa. Nyt se möykky tuntuu taas palailevan. Äh. Hävisin näköjään taistelun ja viikonloppu taitaa mennä potiessa. Maanantaina olisi pakko päästä töihin; työpöydällä on kasa tekemättömiä töitä, jotka jätin sillä ajatuksella, että maanantaina jatkuuuuu...

Eiliset iltapippalot työympyröissä jätin väliin; alunperin sillä verukkeella, että tuntui olevan kipeyttä ilmassa (pieni oire, josta vedin itselleni tekosyyn), mutta olin aika kaukaa viisas tietämättäni, että olo ei ainakaan paremmaksi muuttunut. Toisaalta olisi ollut tosi mielenkiintoista nähdä uusia ihmisiä ja "tuttuja" nimiä, joiden kanssa "joutuu" olemaan (saa olla) tekemisissä melkein päivittäin puhelimitse, mutta kaikki se muu - ei hemmetti. Muutaman työkaverin kanssa en vaan jaksa olla pakollista työpäivää enempää. Enkä ole edes pahoillani.

Tuossa aamutuimaan katselin teeveestä jotain seuranhakutarjotinta, kun ei muutakaan tullut. Onneksi ei tarvitse hakea eikä tyrkyttää ainakaan noiden kanavien kautta. Voi vaan päivitellä mm. ihmisten tapaa ottaa itse itsestään kuvia; se kun vaikuttaa olevan tätä nykyaikaa. Kamera/kännykkäkamera tuohon käsivarren mitan päähän ja sitten suuta vähän mutrulle ja naps. Unohtamatta, että rintavarustus varmasti näkyy, aivan sama, mitä siellä taustalla on. Aika suosittu kuvauspaikka näytti olevan kylpyhuone, kaakeliseinistä päätellen. Tai sitten peilin kautta, että peilinpoka on enemmänkin pääosassa, kuin kuvaaja itse.

Oi aikoja, oi tapoja. Onneksi kaikkea ei tarvitse ymmärtää, eikä itse kokeilla.

13.9.2007

Hämeenlinnan klassikot

Koska päivän sana on klassikko, en millään voi olla ottamatta esille allaolevaa Retkibanaanin eptä.

Jotain kymmenen vuotta sitten...

Ikävä niitä aikoja, ikävä niitä poikia.

Onneksi musiikkinsa elää ja voi hyvin. Toivottavasti hekin.

Silminnäkijän päässä soi

Tätä se minun repeattini tiesi, kun kaupasta kotiuduttiin. Päässä soi "Sul oli metalliketjussa heijastin ja" loppu tuli hymistelynä, kun en sanoja enää muistanut. Uutinen Tiktakin lopettamisesta tuli melkein yhtä yllätyksenä, kuin Ruusujen tässä taannoin. Ei nyt sillä, että tämä ko. uutinen surua puseroon nostattaisi, mutta oli kyseinen poppoo minun mielestä parhaimmistoa, mitä nyt joitakin tyttöporukoita on kuunnellut ja katsonut sitten Tarharyhmän.

Sitä kun luulee istahtavansa koneelle ja pläräävänsä uutisia ihan seku vain - ja sitten vastaan tulee milloin mitäkin. Ei voi tietää. Jotkut uutiset vaan tulevat puskan takaa. On se sitten vaikka yhtyeen tai ihmisen kuolema.

***
Kauppareissu oli muutenkin aika mielenkiintoinen. Nähtiin vähän turhankin läheltä, miten kolaripaikalta poistutaan kuvitellen olevansa täysin näkymätön ja jälkiäjättämätön. Pah. Toivottavasti joutuu vielä vastuuseen. Jäljet jätti, menopelin kirjain-numeroyhdistelmä otettiin talteen ja lyhyen harkinnan jälkeen päätettiin seurata uhrin kulkupeliä. Kuski oli tietämätön törmäämisestä siihen asti, kunnes näki jäljet. Loppu on korkeimmas käres ja kuskin päätettävissä. Me tehtiin vaan se, mikä tuntui meistä oikealta tehdä. Velvollisuus ja päivän hyvä työ siinä samalla. Eh.

Oli lähellä, että se olisi osunut omalle kohdalle. Maalipinta on sen verran kallista lystiä, ettei ihan huvikseen viitsisi tärvellyttää pintaa. Tosin, tuokin säikäytti sen verran, että meni tilanteen tajuamisessa vähän aikaa. Sekuntien jälkeen v*tutti vaan katsoa vierestä, miten toinen on, niin kuin ei mitään olisi tapahtunut ja poistuu paikalta taakseen katsomatta. Törkeyden ja tyhmyyden huippu!

***
Jännitystä elämään luvassa. Varattiin hotellista huone erääksi viikonlopuksi suomenruotsalaiselta alueelta. Miehen lähisukulaisella on merkkipäivä ja sinne kinkereihin on "pakko" osallistua. Ei tässä muuten mitään, mutta minen kestä sitä kieltä (suomenruotsi), enkä ole niitä ihmisiä vielä koskaan livenä nähnyt. Tiedän olevan tukalat paikat tulossa, vaikkakin taas kokemuksia rikkaampana tuon reissun jälkeen.

11.9.2007

Bloggaaja teippasi itsensä kellariin

Sain viimeinkin pienen sysäyksen tulla koneen ääreen, kun luin uutisia (joita tietysti päivitetään ja muokataan alkuperäisestä. Lisäys klo 20.50). Ko. jutun otsikko aiheutti sen verran hassun mielikuvan, että piti lukea juttu kokonaan. Harhaanjohtoa, jos mitä. Sisäinen blondini ehtikin ihmetellä, että miten niin on teipattu - seiniin vai lattiaan.

Muuten kyllä uutisen aihe on aika järkky. Mitään en niin pelkää, kuin tulipaloa. Ja ajatellapa se omalle kohdalle.

Työrintamalta ei mitään uutta. Sama, työntäyteinen meno jatkuu, vaikkakin jotkut voivat olla toista mieltä. On se hienoa, miten joillakin on aikaa vaan istua ja juoruta työpöydän/puhelimen ääressä ja sitten ihmetellä, miten jotkut muka koko ajan naputtaa töitä. Tasan ei käy onnen lahjat, saati työn määrä. Omasta puolestani voin tosin sanoa, että paljon mielummin hukun työmäärän alle, kuin sen paskan, mitä jotkut jaksaa jauhaa.

Kenties pinna kireällä?

On ollut, mutta vastapainona mukavat hetket muutamien yhteistyötahojen ja muiden yhtä virkaintoisten kanssa ovat auttaneet kummasti. Muutama ystävällinen ja hauska puhelu pitkin päivää helpottaa kummasti. Se on niin pienestä kiinni. Kun ne asiat voi esittää niin monella tavalla ja niin eri äänensävyillä. Itse pyrin siihen, että en tiuski enkä toivottavasti kuulosta veemäiseltä, vaikka linjan toisessa päässä olisi kuinka elämäänsä (ja työhönsä) kyllästynyt henkilö. Tai vaikka kuinka itsellä olisi maissintähkä nenässä menossa; se on osattava ottaa sieltä tarvittaessa pois. Asiakaspalvelua tämäkin, vaikka vastassa olisi virkasisko tai sen veli. Joskus jopa oikea asiakas.

Mistähän johtuu, että niin kauan, kun ei ole vakipaikka talossa (kuin talossa), sitä virtaa työn tekemiseen löytyy ihan eri tavalla. Sillä näyttää olevan suuri merkitys (monelta kantilta), onko määräaikaisena tai vakinaisena. En yleistä, vaikka aika monta esimerkkiä mielessäni onkin. Minua ei ole kohdannut vielä se onni eikä autuus, että olisin saanut vakipaikkaa mistään, mutta ehkä se on ollutkin vain hyväksi, jos ja kun seuraa ympäröivää porukkaa. Kumma homma, että kun pesti vakinaistuu, ote lipsuu hetimiten ja ellei muuten, niin paperisota alkaa kaikenmaailman lomilla (on ne sitten sairaus-, virkavapaus- tai äitiyslomia. Esimerkkeinä.). Toki suurin osa on varmasti aiheellisiakin, mutta.

Aiheesta olisi paljonkin motkottamista, mutta koska haluan pitää verenpaineeni suht normaalilla tolalla, jään pähkäilemään asiaa ihan hissukseni. Täytyy rrrentoutua taas, että jaksaa huomisen. Se on vasta keskiviikko, jos olen oikein laskenut.

2.9.2007

Hiljaisuus on seuranani

On sen verran kummallisen haikea olo, että katsoin viisaimmaksi laittaa äänettömälle kaiken mahdollisen (puhelimen, pyykkikoneen, tv:n, stereot) ja istahtaa pitkästä aikaa tähän koneelle. Jotenkin on ollut syksyä ilmassa, ettei ole huvittanut kirjoitella blogiin mistään mitään eikä pahemmin edes lukea. Tämä siis positiivinen huomioni. Töissä meni toinenkin viikko sen verran haipakkaa vauhtia, että se vei kaiken ylimääräisen energian kotikoneella istumisesta. Ja muutenkin. On ollut mukavaa vaihteeksi pötkötellä ja lukea kirjaa.

Mies lähti tänään muutamaksi päiväksi viettämään hotellielämää saadakseen uutta oppia työelämässä. Itkututti vähän, koska edessä on sen verran erilaiset päivät, kuin vaikkapa kesällä. Ja jotenkin muistui mieleen vuosien takaa ne sunnuntait, kun aina jompikumpi pakkasi tavaransa ja lähti viikoksi omaan kotiin. Sitä reissaamista oli oman aikansa, kunnes mies muutti saman katon alle.

Nyt vaan surettaa kaikki muukin; saa olla sydän syrjällään, että ajomatkat ja reissu menee hyvin. Onneksi arki alkaa jo huomenna ja pääsen normaaliin päiväjärjestykseen. Työkaverikin tulee töihin, joten luulen pääseväni vähän helpommalla työmäärällä. Tiedä vaikka pääsisin liukumaan hyvissä ajoin pois ja ostoksille. Mielessä on vaikka mitä kotiin liittyvää. Eri asia on, mitä raskin toteuttaa. Syksy saa kummasti pään sekaisin.

Aika hyvin on alitajunta ja elimistö oppinut heräämään klo 5.35, koska eilen aamulla heräsin eka kertaa ja kelloradio näytti 5:35, tänään se näytti 5:33. Ihana tunne, kun tietää saavansa vielä kääntää kylkeä ja jatkaa unia. Lauantaina tosin heräsin siihen, että olin unessa etsinyt sopivaa paikkaa valokuvata tasan kello 11:00. Kiersin eri paikoissa, mutta kellonajat olivat milloin vääriä, milloin ei paikka muuten miellyttänyt.

Todellisuudessa olin pitkään nukutun aamun takia 1.9. klo 11 kotona Aamulehden kimpussa, joten passasin mielihyvin Valokuvatorstain aiheen. Aiheena mielenkiintoinen, mutta toteutustapa omalla kohdallani olisi ollut tylsääkin tylsempi.

Keskiviikkona hain ruokatunnilla uuden levyn. Se kuulostaa yllättävän hyvältä! Yllättävän siksi, että viime vuosina olen tottunut siihen, että olen vähän pettynyt lopputulokseen. Mutta nyt - nyt sillä levyllä on paljon kaikkea hyvää ja joka kestää kuuntelua monta kertaa. Jännityksellä odotan marraskuun konserttia.

Syksyn
tv-hässäkkä alkoi taas, mutta tavoistani poiketen en ole sitäkään seurannut yhtään aktiivisesti. Asukkaissa on sen verran monta inhokkia ja muuta vähemmän mielenkiintoista, että päätin olla valvomatta niiden takia. Mistä kummasta ne on löytäneet senkin pikku-uotisen! Taitaa riittää taas, että tarvittaessa luen pikarapot Kriisiltä. Kiitos vaan mahdollisuudesta. Säästyy monta ärräpäätä, kun ei itse joudu katsomaan ohjelmaa.

Isi on ollut jo toista päivää eläkkeellä. Sekin ajatus vaatii totuttelua.