27.1.2008

Toiseksi parasta sänkyseuraa

Ne paremmat ajat on täällä taas (mennäkseen pian ohi), mutta siihen asti, nautin täysin rinnoin ja vielä täyemmin vatsoin. Raitisilmamyrkytystä en saanut tänäkään viikonloppuna, mutta kun muuten on aika hyvä fiilis, niin mitä sitä suotta valittaa.

Katsoin äsken uusintana Punklandian, kun ensiesityksensä maanantai-iltaisin menee aina ohi, kun pitää tuijottaa Kotikatsomoa. Kaiken varalta punkpläjäys tulee myös talletettua, kun koskaan ei tiedä, mitä siinä on ollut. Lapsuuteni aikoihin tuli ainakin paljon enemmän musiikki- ja nuortenohjelmia. Heti, kun minä mistään aloin enemmän ymmärtää, ohjelmat vähenivät ja pikkuhiljaa loppuivat tyystin. Nykyanti on - no, jaa. Enpä kommentoi, kun en mitään positiivista saa sanottua.

Haahis kyseli taannoin kirjavinkkejä. Käyn vähän hitaalla, mutta koska viime aikoina olen taas alkanut lukea enemmänkin kirjoja, voin vasta nyt mainita muutaman helmen. Olen ollut aina sellainen kausilukija - ja nyt on taas se kausi. Hyvä niin. Saan ajatuksia vähän toisaalle.

Kuten jo arvata saattaa, Seppo Jokista uskaltaisin suositella, ainakin sen äskettäin lukemani kirjan (Viha on paha vieras) perusteella. Jatkoa on jo tilauksessa, joten niitä odotellessa. Outi Pakkanen oli minulle vain nimi kirjailijoiden joukossa, kunnes luin Ruohonleikkaajan. Se kirjahan oli luettava parissa illassa. Tykkäsin kovasti. Niin kovasti, että aion seuraavaksi hankkia kirjailijan Talvimiehen. Nälkä kasvaa.. ja sitä rataa.

Dekkareita odotellessa piti penkoa kirjahyllystä lisää lukemattomia kirjoja. Löysin Nicholas Sparksin Illat meren rannalla ja nyt se on muutamaa sivua vaille luettu. Kun vauhtiin pääsin, en voinut lopettaa. Kyä on ihana lukea, miten elämää on vaikka miten ja kuinka vielä 45 - 55 vuotiaanakin. Oijoi. Ja toisaalta, antaahan K-70 uskoa myös. .

Ei viikonloppu mennyt pelkäksi pötköttelyksi kirjojen parissa. Oli meinaan hilkulla, etten lähtenyt tänään kukkaostoksille Plantageniin. Siivosin eilen aamulla ja totesin, että jotkut kukat on "vähän" heikossa hapessa; uusia pitäisi saada tilalle. Aikani kun jahkailin, tulin siihen tulokseen, että hätäkö tässä. Kevät on tulossa, joten eiköhän kukatkin virkisty siitä pikkuhiljaa, kuten aina ennenkin. Niinpä leivoin pellillisen omenapiirakkaa ja tein glögistä puolukkakiisselin. Nam!

Tässä jamassa on hyvä aloittaa uusi viikko. Katsotaan ja tunnustellaan, kuinka pitkälle se kantaa.

25.1.2008

Summahaitari

Mitä sitä suotta itkeä lauantaina, kun sen voi tehdä jo tänään perjantaina. Oliko vähän työläs viikko takana, vai miksi olin taas niin herkällä päällä, että kyyneleet poskilla katsoin telkkaria. Jännitin ja iloitsin kilpailijattaren hyvää tuuria ja kykyä tunnistaa ihmisiä. Onnekas voitti 30 tuhatta tunnistamalla tuntemattomia. Hienoa! Älköön välittäkö, vaikka vähän liikutuin.

Voitin tänään Onnensanoista viisi euroa. Pieneen on oltava tyytyväinen, saahan sillä mahdollisuuden uuteen arpaan. Neljäs perjantaiarpa, joka nyt vasta toi voiton. Jos tahti on sama joulukuuhun asti, en valita. Totean vain, että useammin ja enemmänkin voisi onni suosia. Ylimääräiselle rahalle olisi käyttöä. Ostaisin uusia kirjoja ja uuden, kunnollisen kirjahyllyn.

Viikko ei sinänsä ollut mitenkään pahasti raskas (kun vertaa vaikkapa viime viikkoiseen tunnelmaan); mitä nyt tein tavallista pitempää päivää ja nautin siitä työmäärästä. Lähinnä taitaa vaivata raittiin ilman puute ja peräpukamat. Ei nyt ihan kirjaimellisesti kuitenkaan vielä.

***
Lisäys klo 23.25
Olipa hieno ja vaikuttava elokuva ykkösellä, Tunnit. Ja mikä musiikki.

Nuku tässä sitten, tässä mielentilassa.

24.1.2008

Pyry ja Seppo

Eilen hyräilin pitkin iltaa "Huomenna hän saapuu", kun luin joka paikasta, miten täksi päivää ennustettiin ja luvattiin pyryä. Aika tarkalleen oli arvioitu kellonlyömä ja viisarit tanassa, kun ensimmäisiä hiutaletta muistuttavia höttösiä leijaili työpaikan ikkunan takana.

Ilo oli aivan liian ennen aikainen. Ei siitä kunnon myräkkää tullut ainakaan tässä kylässä. Mitä nyt vähän tuuli ja lunta tuprutti, mutta eikös se ole ihan normaali talvikeli. Se siitä. Kotimatkakin sujui ilman mitään ihmeellisyyksiä ja jumiin jääntejä.

Olen kovasti nyt ollut tohkeissani uudesta löydöstä, kirjailija Seppo Jokisesta. Tai siis hänen kirjoistaan. Uusimmasta aloitin, kun ostin sen joulun alla ihan vaan koemielessä. Tykkäsin sen verran paljon, että nyt on tilauksessa pari muuta - ja loput täytyy hankkia pikkuhiljaa tavalla jos toisella. Sillähän on asian kanssa paljon tekemistä ja vaikutusta, että kirjojen tapahtumat tapahtuvat tässä kylässä. Muutenkin olen kummasti ollut dekkareihin kallellaan viime aikoina. Vaihtelu virkistää.

21.1.2008

Vkl vs. vko

Jos ei männä viikonlopun akunlatauksella päästä tämän pidemmälle, niin ei sitten millään! Alku on ainakin viikolle hyvä. Luin tosin just Pinseristä, että "tänään on vuoden masentavin päivä", näin ovat minua viksummat laskeneet. Vastarannankiiskenä täytyy tosin olla eri mieltä. Moneen viikkoon, kuukausiin, tämä oli helpoin maanantai pitkään aikaan. Liekö siihen vaikuttanut lumen tulo, kummipojan puhelinsoitto kesken työpäivän ja/vai se, että työmaalla oli aika vipinää; kiitos sairauspoissaolojen. Sehän tietää kahta kauheampaa "työtaakkaa", mutta minä vain nautin tilanteesta. Meni ainakin päivä suitsaitsukkelaan.

Kaiken lisäksi viikonloppu oli sen verran mukava, että sain hyvin lisäpotkua tähän arkiseen aherrukseen. On se jännä, miten pienestä kaikki on kiinni. Jos olisin jäänyt sänkyyn makaamaan, kuten niin lähellä oli jahkaillessani ja tuntien päästä saanut vasta itsestäni irti edes siivota vähän, olisin jäänyt paljosta mukavasta paitsi. Onni on ystävä/t ja mies, jo(t)ka patistaa tarvittaessa. Niinpä vietin lauantain pitkin poikin liikekannalla, sillä aikaa kun mies oli siivonnut huushollia ja käynyt kaupassa. Ajatteli kai, että tarvitsen välillä vähän muuta ajateltavaa ja seuraa. Hyvä niin. Se toimi.

Lauantain hurlumhein vastapainoksi sunnuntai menikin sitten aika pitkälti pyjamassa. Pyykkäsin ja luin kirjaa. Todella terveellistä. Joskus on vaan levättävä ja otettava kaikki ilo irti siitä, että saa vain olla. Taas jaksaa vähän paremmin.

Pinnakaan ei ole yhtä kireä, kuin viimeksi. Onko tässä toivoa paremmasta - menen ja olen tietävinäni.

Psst. Ne on olleet ihan roskakommentteja, joita olen poistanut ja poistan, jos niitä vielä jatkossakin tulee, kuten tuonne ed. merkinnän kommenttilootaan.

16.1.2008

Osa II

Se niistä kuivista silmistä. Kotiin tultua luin Tuulin kommentit ja se oli siinä. Tässäkin tapauksessa... ulkopuolisen on niin helppo huudella sieltä nimimerkin takaa (hymiön paikka ja aika), mutta kun tällä kertaa se asia oli niin asiaa ja osuvaa, että silmät sumeana luin. Moneen kertaan. Kiitos!

Mietin ja pureksin kommenttejansa vielä pitkään, niin paljon tärkeitä ja hyviä pointteja hän nosti esiin. Tottahan hän toisaalta kirjoittaa, vaikkakaan en itse koe sitä/tätä tilannetta työpaikkakiusaamisena. Vai olenko liian sokea asialle? Missä menee se kiusaamisen raja? Välillä tuntuu, että se olen minä, joka kiusaan arvoisaa työyhteisöä olemalla se hankala tyyppi, joka kyseenalaistaa vuosikausien tavat ja tyylit, joka puree hammasta ja ottaa työnteon liian vakavasti ja kiukuttelee, kun työrauha on lähes nolla. Mutta kun muistan sen päivän, jolloin pomo soitti ja tarjosi työpaikkaa. Luulin, että menen sinne tekemään töitä (kuten nyt olen ainakin omasta mielestä kuukausikaupalla tehnyt), enkä esim. puhumaan paskaa ihmisistä niiden selän takana.

Helpottaisi omaa ja lukijan oloa, jos voisin kirjoittaa kaiken kaikesta, niin kuin asiat ovat, mutta kun en voi. Siltikään en voi väheksyä sitä, miten helpottavaa on, että kotona on mies ja tämä blogi ja sen tuomat hyvät puolet. Tuki ja tsemppaus ja muu järjen ääni. Jos joutuisin pitämään tämänkin kaiken vain sisälläni, olisin oikeasti sairausloman jo saanut, pyytämättä.

Nyt olen sitä mieltä - voin olla aivan hakoteilläkin, että sairausloma tekisi vain hallaa koko tilanteelle. Puistattaa edes kuvitella, mikä olisi tunnelma ja tilanne, kun menisin sairausloman jälkeen töihin. Se olisi tavallaan taas yksi erävoitto työkavereille, yhtälailla, jos nyt irtisanoutuisin. Onneksi en sitä tehnyt. Ei se olisi ollut sen arvoista. Karenssi - edes sen uhka - ei ole mikään mukava asia, vaikka mies muuta lohduttikin. Muutoin kyllä ehdotus sairauslomasta ei ole paha, ja sivusta seuranneena se voisi olla aika helposti vieläpä saatavilla; ainakin vakituiselle porukalle näyttää irtoavan. Tiedä sitten meistä pätkäläisistä... Me ollaan muutenkin niin eriarvoisessa asemassa.

Tuuli kirjoitti, että jospa minulla olisi työuupumus. Mietin tuotakin, mutta kun ajattelen, että mikä hyvä puoli tuosta työstä ja sen määrästä on ollut, niin en ihan heti myönnä olevani loppuun palanut. Päinvastoin - ilman sitä työtä tuolla ei kestäisi pirukaan. Mitä enemmän hommia, sen parempi. Päivät humpsahtavat paljon nopeammin ohitse. Nyt on kuitenkin aina jotain työn alla - ja kuten olen monta kertaa sanonut, se on sellaista työtä, mistä pidän. Sehän se tässä harmittaakin, että puitteet muuten olisivat aika hienot, puuttuu vain muutama asia, että se tilanne olisi unelmahomma. Ja ne puuttuvat palat on just niitä, joihin en voi itse vaikuttaa.

Mutta mitä tulee tähän kakkos-osaan, niin...

Se seurasi tänään. Pintapyyhkäisy tosin, mutta riepoteltiin edes vähän. Ei pidä kuitenkaan luulla, että olisin unohtanut työpaikkailmoitukset ja muun haku päällä -olon. Se jyllää edelleen alitajunnassa, ja ihan pakosti, jos meinaan selvitä etiäpäin.

Päivä alkoi periaatteessa hyvin, kunnes tajusin, että mikään ei ole hyvin. Painostava tunnelma oli räjähtää käsiin. Ei ollut vaikea huomata, miten työkaverit ilmeilivät ja pitivät omaa kivaa, vaikka muka päällisin puolin esittivät, että kaikki oli ok - siitäkös minun oli helppo vetää omat johtopäätökset. Siinä tuli viimeinen niitti ja varmistus, että älä luota edes lähimpään työkaveriin. Olipa kiva keskittyä pitämään naama peruslukemilla, kun v*tutti ja ahisti se koko tilanne. No, toisaalta, minulle on aivan sama, vaikka totuus valkenisi koko talolle. Uusi vuosi, uudet kujeet, tottukaa siihen. Hah.

Jossain vaiheessa olin niin kypsä koko tilanteelle, että otin asian puheeksi yhden toisen työkaverin kanssa. Että minen jaksa enää tätä. Sille olisi tultava loppu, tavalla taikka toisella. Puhuttiin pitkät pätkät, ihan hyvässä hengessä (vai oliko sekin pelkkää kusetusta, mene ja tiedä), setvittiin asioita ja oiottiin käsityksiä, milloin oikeita, milloin vääriä. Tulipa selväksi myös se, mitä olin jo epäillytkin, että lähin työkaverini puhuu seurasta riippuen mitä sattuu. Petyin ihan helvetisti, mutta olin tyytyväinen, että minun selän takana tilanteesta setviminen tuli minullekin ilmi. Tiedänpä ainakin, missä mennään - ja tästä lähtien olen entistä varovaisempi sanomisissani, mitkä eivät koske työasioita.

Loppujen lopuksi tultiin siihen tulokseen, että meidän kaikkien pitäisi vaan puida asioita läpi. Niin pian kuin mahdollista. Tietyin rajoituksin, koska sen tietää, että tuolla porukalla täysin rehellinen läpikäynti ja suoraan puhuminen ei vaan toimi. Piste. Siitä on heillä aikaisempia kokemuksia. Surullista, mutta totta. Ja ihan lapsellista, jos niikseen menee.

Niinpä me muka sitten käytiin asioita läpi ja puhuttiin niistä. Tultiin lopputulokseenkin, mutta minä ainakin omassa mielessäni jaksan epäillä. Minun luottamus niitä kohtaan on mennyt, joten en mahda sille mitään, että epäilyksen siemen jäi. Se, miten se keskustelu vaikuttaa, on eri asia. Oma tunnelmani on, että ehkä se vähän puhdisti ilmaa, mutta koska vieläkään ei menty loppuun asti, niin totta kai se jää kytemään. Ja mistäs minä tiedän, mitä he oikeasti ajattelevat? En niin mistään.

Jotkut antoivat ymmärtää, että oli väärin mennä päällikön juttusille (liekö sitten oma pelko peeseessä vai mistä moinen kommentti), mutta minä olen sitä mieltä, että esimies on esimies. Hänellä on oikeus ja velvollisuus tietää, missä mennään ja ottaa se tieto vastaan. Tai niin ainakin olen kuvitellut. Eri asia on, miten esimies siihen aikaa myöten suhtautuu. Puhuuko/puhuiko vain lämpimikseen ja onkin samanlainen selkään puukottaja, kuin alaisensa - se jää nähtäväksi. Mutta kenelle tuolla muutenkaan "juoruaa epäkohdista", ellei esimiehelle? Kysyn vaan. Lehtiinkö tässä pitäisi kirjoittaa, että saa purkaa pahaa oloa? Onneksi on blogi.

Tilanne nyt?

Väsynyt ja aika tyhjä. Odottava ja jännittynyt. Huomenna vasta torstai ja lomaankin on vielä aikaa. Sitä ennen tuskin ehdin saada muutakaan työtä, joten kohta voinen laittaa loma-anomuksen eteenpäin. Nyt on päästävä unten maille ja nollattava ajatukset. Huomenna on taas paremmin, jotenkin nukutun yön jälkeen.

15.1.2008

Kuivat silmät ja hyvä purukalusto

Jos ei mikään muu tässä nykytilanteessa toimisi, niin uskomus siitä, että "huomenna on paremmin" toimii aina. Niin tänäänkin, kun vertaan vaikkapa eiliseen. Tosin taas huomennahan tilanne voi olla ihan päinvastainen. Yhtä aaltoliikettä nämä työpäivät nykyään. Ottaa vähän voimille.

Sain tänään aamusella mukavan tekstiviestin kesken työpäivää, kiitos lähettäjälle. Teki vähän tiukkaa, mutta sain pidettyä mölyt mahassa ja silmät kuivina. Yhtä mukavaa oli löytää päivällä sähköpostista Vintin kommentti edelliseen kirjoitukseeni. Samoja asioita olin miettinyt jo aamulla työn lomassa ja koko ajan varmemmaksi tulen siitä, miten tästä eteenpäin. Sitä iloa en työpaikalla eräille suo, että ottaisin sen oman pyynnön, ennen kuin olen varma, että on jotain tilalle.

Tänään oli muutenkin vähän helpompi päivä mielen kannalta, kun olin tavallaan tehnyt mielessäni muutamia asioita selväksi ja päättänyt, mitä teen. Ainakin noin niin kuin periaatteessa. Moni asia kun ei ole minusta kiinni, enkä voi kaikkeen ympärillä olevaan vaikuttaa. Valitettavasti. Jos voisin, vaihtaisin talonpäätyä ihan ensimmäisenä. Nyt on tyydyttävä vain hammasten kiristelyyn.

On ollut myös surullista huomata, miten yksi työkaveri sanoo toista ja tekee toista. Syö väkisinkin luottamusta. Menee pohja kaikelta aiemmin puhutulta ja huomaan pitäväni asioita aina vaan enemmän sisälläni. Työasioista tosin on pakko välillä keskustella, mutta töissähän siellä ollaan, en ole koskaan työpaikoilta sydänystäviä hakenutkaan.

Loppujen lopuksi yksi lysti, ollaanko minua työntämässä ulkopuolelle - vai jo työnnetty, kaikesta päätellen, kun kumminkin on se työ, minkä takia siellä olen ja päiväni kulutan. Yritän vain hoitaa oman tonttini kunnolla. Onneksi talossa on kumminkin monta muuta, keiden kanssa on mukava tehdä töitä. Ilman mitään kitkaa ja herneitä. llman niitä ihmisiä olisinkin aika hukassa.

14.1.2008

Ulkopuolinen

Pitihän se arvata. Vaikka yksi askel otettiin, ei se tainnut tehdä muuta, kuin pahentaa tilannetta nyt toiselta kantilta. Ilmapiiri on aika.. paska, vaikka teeskentelemällä päästään aika pitkälle. Ja töitä pitäisi paiskia. Olen pahassa jamassa. Olo on kaikkea muuta, kuin hyvä ja rauhallinen.

Kotimatkalla tosin päätin, että hiiteen hyvä palkka ja muut edut, tuonne en jää pidemmäksi aikaa, kuin mitä on pakko. Ei se riitä, että se tekemäni itse työ on antoisaa ja mukavaa, jos muuten tekee pahaa pitkin päivää. Etsin taas illat pitkät uutta työpaikkaa. Mies antoi tosin "luvan" jopa irtisanoutumiseen; sanoi, että kyllä me pärjätään, kun ollaan ennenkin pärjätty. Kun ei ole kuulemma mitään järkeä, että tulen itku silmässä kotiin ja ressaan moisista asioista.

Mutku...

En uskalla ottaa omaa pyyntöä, ennen kuin on muuta tilalle. Sen kun saisin, en enää murehtisi, miten hommat hoituu. Hoitakoon muut tai jättäköön hoitamatta. Sitä odotellessa, yritän pysyä koossa, aina kotiin asti.

11.1.2008

Kuva kertokoon enemmän

Anteeksi kaikilta kissaihmisiltä käyttäessäni kissaa aasinsiltana. Mutta kun tänään tapahtui se, mikä olisi pitänyt tapahtua jo aikapäiviä sitten. Kiitos työkaverille ja pomolle. Nytkään ei menty asioissa ihan sinne lopulliseen maaliin saakka, mutta aloitus oli hyvä. Että voi oloa helpottaa hetkellisesti, kun saa sanoa (lähes) kaiken, mikä mieltä painaa (lievästi ilmaistuna), olkoonkin se hintana, että itkupotkuraivari oli lähellä. Nyt vaan taas niistin. Pitäisi kai mennä itsensä/tunteiden -hallintakursseille.

Ensi viikosta voi tulla taas yksi helvetti (ennusmerkkejä oli heti ilmassa), jos on tullakseen, mutta yritän nyt siitä olla välittämättä. Nyt on tehty se, mikä voitiin tehdä.

Nyt ei ahista läheskään yhtä paljon, kuin viimeksi.

9.1.2008

Mitähän se pallo kestää?

Mitkä lie talkoot pistin pystyyn, mutta kun ajattelin, että tässä tarvitsee todellakin tehdä jotain. Katsotaan nyt, miten pitkään jaksan imitoida liikkuvaa konttorirottaa. Ostin tänään pienen harkinnan jälkeen jumppapallon. Rasti seinään. Just sopivan kokoisen ympärysmitaltaan, jos nettiä on uskominen. Senkin lukeman tosin luin vasta hetki sitten. Ei minulla kaupassa edes käynyt mielessä, että niitä palloja on (ainakin) kolmea eri kokoa.

Olen sen verran innostunut pyörittämään sitä nystyräpalloa selässä seinää vasten, että nyt piti saada isompi, mutta ilman nystyröitä. Kuntosalille olen liian laiska ja arka lähtemään ja vielä maksamaan siitä ilosta, uimahalliin minulla ei ole asiaa (vaikkakin vesijuoksua suosittelevat myös uimataidottomille, mutta kun olen muuten vain niin estoisista estoisin), hiihtoladuille ei ensimmäisenä tule mieleen lähteä, joten kotikonstit - ne pääsee taas arvoon arvaamattomaan.

Jos ja kun huomenna tekee tiukkaa päästä sängystä ylös, se johtuu tämän iltaisesta venyttelystä ja pallokikkailusta. Välillä tuppasi vaan naurattamaan, kun sieluni silmin näin itseni pyörimässä pallo allani. Vaatii harjoittelua. Arvelutti kyllä vähän, että koskahan se poksahtaa ja onko se nyt niin kestävä, kuin annetaan ymmärtää. Ja mikä määrä on tarpeeksi ilmaa siellä sisällä? Sopivasti tuo nyt ainakin joustaa.

Sopii toivoa, että samainen kikkailu tuottaa aikaa myöten myös tuloksia. Kun nyt vaan jaksaisin jatkaa tätä iltapalloilua, että voisin joku kaunis päivä ottaa käyttöön pinkan puseroita, jotka nyt odottavat parempia aikoja vaatehuoneen takimmaisella hyllyllä.

6.1.2008

Hyvä karma keittiössä

Hyötyliikunta on näköjään parasta liikuntaa tälle kropalle ja tässä huushollissa. Kun satun sille päälle, laitan levyn ja imurin soimaan ja jos tarpeeksi hyvää kiiriä riittää, luutuankin lennossa. Näitä päiviä, kun toivoisi olevan vuoden aikana paljon, paljon enemmän. Sitä niin alkuvuodesta tomerana päättää, että nyt - milloin mitäkin, mutta mitä pidemmälle vuotta mennään, sitä lepsummaksi olo käy ja päätökset lipsuu.

Sen päätöksen jo pidin, että perjantaina ostin vuoden ensimmäisen paperisen sana-arvan. Kiusaa tekevät, kun kaksi sanaa (kolmella jo voittaa) antavat ja bonussanakin on yhtä kirjainta vaille oikea. Säästän sen painovirhepaholaisen toivossa ja tarkistutan sen kuin ohimennen sitten sillä kerralla, kun oikeasti voitan. Nettiarvoissa pännii myös kahden sanan arvat.

Eilen oli lotossakin neljä oikein, joten ei kai tässä auta muu, kuin jatkaa veikkaamista ja kolikoiden likoon laittamista. Jotenkin tuntuu, että tänä vuonna tärppää. Sama se, millä tavalla ja kuinka pienellä määrällä, pääasia, että tärppäisi. Yritystä tulee ainakin olemaan.


Mies osti keittiöön pikkustereot, joten nyt kelpaa popittaa. Ukkosen tahtiin on hyvä tehdä myös kotitöitä. Siinä on kyllä yksi kaikkien aikojen parhaimpia mättökappaleita!

1.1.2008

Raaputtamalla

Tammikuun eka, eikä tunnu missään - paitsi vyötäröllä. Yksi kokonainen vuosi taas takana, jouluiset syömingit ja uuden vuoden loput tankkaukset mielessäni päätän taas ties monennenko kerran, että nyt alkaa kuuri ja nipistys. Heti huomenna. Ettei tämä tästä enää ainakaan pahenisi. Välillä on tukalaa olla minä, mutta siltikään se ei riitä motivoimaan.

Jouluna sain taas kipinän raha-arpoihin. Isompia voittoja odotellessa päätin tänä aamuna, että jos vain rahkeet ja rahat riittävät, ostan tänä vuonna vähintään joka perjantai yhden arvan. Huonomminkin ne rahat voisi käyttää, jos niitä säästyy vaikkapa sillä, ettei ruokatunnilla käy joka päivä "ulkona syömässä". Innostusta on lisännyt se, kun pelisivulla on tullut sopivaan tahtiin aina pieniä voittoja. Eilen ostin kotimatkalla myös kaksi sana-arpaa, niistä sai uudet kolme. Pelihimoissani ollaan myös löydetty tiemme Ahvenanmaalle.

Tarkennettakoon kumminkin se, että minulla/meillä pelirahat on aika minimissä, joten mitään hätää ei pitäisi siinä mielessä tulla. Vitosella, saati 3,5 eurolla ei taida saada edes perjantaipulloa, joten suotakoon minulle tuo arpailo ja onni. Jotain hyvitystä rankoista työviikoista.

Eilen piipahdettiin pihalla katsomassa ilotulituksia. Kuulosti ja tuntui siltä, kuin tämä lähiöpahanen olisi oikea kriminaalitanner. Pitkin viikonloppua ja iltaahan niitä täälläkin päin ampuivat, joten ajattelin, että niinköhän niitä raketteja riittää enää puoleen yöhön. Näytti riittävän. Harmitti oikein, etten ottanut jahkailun jälkeen kameraa mukaan.
Yhtään ilotulituskuvaa ei ole omissa arkistoissa eikä missään. Olisi voinut testata kameraa niissäkin olosuhteissa.

Palatakseni edelliseen varsinaiseen merkintään, nyt olen pari viime päivää harkinnut, josko hommaisin keittiöön Unikkoverhot. Ainakin pari mieleistä värivaihtoehtoa niissä on, mutta voi olla, että joudun toisen värin laittamaan makuuhuoneeseen. En ole saanut vielä takavasemmalta kannatusta, mutta en sitä odottanutkaan.

Toivottavasti arpaonni suosii. Arkielämä voi muuttua kymmenestä sanasta.