1.10.2009

Pohjanoteeraus

Uskotko, jos sanon, että nikottelin ja itkin eilen silmät päästäni töistä kotiuduttuani? En minäkään, mutta näin pääsi käymään.

Hillitsin työpäivän aikana kieleni ja kroppani, mutta kun kotioven suljin, aukeni kyynelhanat ja sanavarasto. Olin niin totaalisen kiukkuinen, ärtynyt, kettuuntunut (lievin ilmaisu), kireä ja mitä kaikkea, että sitten se purkautui parhaalla mahdollisella tavalla. Itkulla kotona (töissä sentään sain pidettyä mölyt mahassa, kuten ne ilkeät vastasanat, joita kyllä mielessäni lauoin. Pitäisi olla rohkeutta sanoa pahastikin vastaan, jos toinenkin osapuoli laukoo mitä sattuu, mutta ei minusta vielä eilenkään ollut siihen samalla mitalla takaisin -leikkiin. ) ja asian purkamisella miehelle, kenelles muulle. Onhan näistä itkupotkuraivareista töiden jälkeen jo melkein vuosi, joten olihan se jo aikakin; nyt tosin aivan eri syistä.

Sisäinen sensuurisantrani estää minua kertomasta päivästä ja asiasta liikaa, vaikka mieleni tekisi kailottaa tilanteet ja ihmiset esiin. Päätin jo mielessäni, että toista kertaa en samaan paikkaan mene, jos se vain mitenkään on mahdollista välttää. Laitoin kalenteriinkin ko. paikan kohdalle muistisanan välttele!

Mikä hellvetti joitakin naisia vaivaa? Mikä tekee joistakin niin tympeitä, ylimielisiä ja töykeitä ja mikä oikeuttaa heitä kohtelemaan muita (naisia) miten haluaa? Taas törmäsin pahimman kautta siihen, minkälainen työyhteisö voi olla, jos on pelkkiä naisia. Joskus on niin, että työpaikassa ei tarvita kuin yksi, joka pilaa ilmapiirin, mutta eilen törmäsin paikkaan, jossa oli yksi nainen, joka ei minun silmissäni kuulunut joukkoon. Oli meinaan aivan liian mukava ja asiallinen siihen ympäristöön ja käyttäytyi täysin päinvastoin, kuin ne muut. Siitä kiitos hänelle! Ilman häntä olisin varmasti hajonnut kesken päivän.

Tähän väliin on tosin mainittava, että olen tässä keikkailun lomassa tavannut mukaviakin naisia ja paljon! Ei kaikilla tamperelaisilla naisilla todellakaan ole myrkyllinen kieli. Ottavat työkaverikseen ihan sujuvasti eikä ole ollut minkäänlaista ongelmaa kumminkaan päin. Perehdytys on toiminut yleensä aina ja suhtautuminen "sijaiseen" luontevan ystävällistä. Väitän olevani töissä ahkera ja teen parhaani, mutta jos se ei jollekin riitä, niin se on voi voi. Tehköön sitten itse ja paremmin. Paras kiitos eräältä työpaikalta oli, että olin "positiivinen yllätys", mitä lie sitten tarkoittikaan, mutta se tuntui kivalta. Kaikkien meidän hanttihommalaistenkin puolesta, että kyllä meissäkin löytyy potentiaalia. Eh.

Jännä, miten kokemukset voi erota toisistaan; syyskuun ensimmäinen keikka oli todella mukava ja hyvä aloitus - tämä viimeinen sitten kaikkea muuta.
Mies tosin muistutti, että enkö muka ollut varautunut tähän, että niitä paskojakin paikkoja voi tulla vastaan.

Eilen illalla en saanut unta sitten millään. Pyörin ja hyörin ja olin virkeä kuin peippo. Luulin jo, että se on täysikuu, mutta sunnuntaina vasta. Kai ne päivän tapahtumat ja muut ajatukset valvottivat sen verran, että uni pysyi kaukana. Nousin miehen "käskystä" ylös ja menin tyhjentämään kovalevyä. Uni on tullut joskus kahden pintaan. Turha kai mainita, että työmotivaatio tälle päivää on tasan nolla, joten pidän vapaapäivän. Piste.

Odotan viikonloppua. Se vienee ajatukset toivottavasti muualle ja pääsen pois täältä vähäksi aikaa.

6 kommenttia:

-Anne- kirjoitti...

No voi hemmetti.
Kyllä sitä aina välillä yllättyy siitä kuinka töykeitä ihmisiä onkaan olemassa.

Itsekin olen aikoinaan keikkatyötä tehnyt, ja kyllä sen huomasi että joissain paikoissa meikäläiset oli jonkinlaista alempaa kastia, joiden kykyjä ja moraalia epäillään. Kerran olin paikassa missä piti mm pakata tupakka-askeja, ja kuulin miten yksi vakityöntekijä sanoi toiselle "ei kai kukaan näistä polta?" - minä ainakin tulkitsin sen niin että jos joku meistä polttaisi, niin riskinä olisi että varastettaisiin röökiä... En onneksi ollut siellä kuin pari päivää.

Vastaansanominen mänteille on taitolaji. Pitäisi osata sanoa vastaan alentumatta toisen tasolle. Itse sellaisiin tilanteisiin joutuessani tuijotan yleensä ihmeissäni, ja vasta tilanteen mentyä ohi keksin jotain sopivaa sanottavaa - hieman hidas reagoimaan.

tia kirjoitti...

Kuten Anne kirjoitti se vastaansanominen on taitolaji, yleensä ihmettelee että kuinka joku voi noin sanoa ja ohihan sanomisen aika on mietinnän jälkeen. Vaikka kuinka ajattelee että näillä sanahirmuilla ei asiat aina ole hyvin ei se auta yhtään, ei ainakaan minua vaan kiristelin hampaita kun sanainen varasto näytti silloin nollaa.
Tsemppiä ja jaksamista tuollaisten kanssa.

ISE kirjoitti...

Joskus miettii, ettei ymmärrä naisia. Joskus ei itseäänkään. Mutta kun elää työyhteisössä, jossa selkäänpuukotus erityisesti naisilla on pääsääntö, niin... yritä jaksaa, vaikka immeiset ei olis kilttejä eikä ystävätkään aina muista heittää itsestään edes elonmerkkejä jne... saat halauksen, ettei miehes pälli leviä kaiken kiukun vastaanotosta ;-)

Tinka kirjoitti...

Anne,
on sullaki sitte "kivoja" kokemuksia. Argh!
Mutta se hyvä puolihan näissä keikkahommissa on, että ei välttämättä tarvi mennä enää toista kertaa samaan paikkaan. Tulee nähtyä kaikenlaista. Toki on omat ressitekijänsäkin, mutta jos vaihtoehtona on puolen vuoden pesti veemäisessä paikassa, niin kummanko ottas... Tämä valinnan vapaus voittaa. Ja voi pitää vapaapäivän, jos tilaisuus tulee.

Ehkä se on kasvatuksessa, että oppinu vähän miettiin, mitä sanoo ja kelle sanoo mitenki ja sitko sitä miettii liikaa, tilanne on jo ohi. Mutta sillä tavalla on säästyny muutama turpiinsaantikin, heh.

Tia,
niinpä. Tuo hammasten kiristely on turhanki tuttua puuhaa. Mutta kuten sanottu, ehkä sillä tavalla säästyy välillä vielä pahemmilta.
Enkä kyllä ole koskaan sitä sulattanu, että jos itellä on huono päivä/vuosi, se pitää purkaa muihin.

Kiitos - olen saanu vahvistusta jo sille, että samaan paikkaan ei ole pakko mennä. Pelkään vaan sitä hetkeä, kun tilanne on kohdalla ja pitää sanoa se ääneen, että juuei, en mene just ko. paikkaan. Noh, se on sen ajan murhe.

Ise!!
Sie!!
Nyt paranis pahinkin päivä! Kiitos!
Oon oottanu elonmerkkiä ja varsinki naamakirjaan, mutta tämä oli kyllä parasta ;)

Ole onnellinen, ettet oo nainen akkaporukassa. Tästä on jauhettu joskus vuosia sitte ennenki - ja luulin, ettei tähän tarvis palata. Ei Tampereella ole asiat sen kummemmin.

Voi sie hyvin!!! Mie ainaki voin nyt :)

Miia kirjoitti...

Kyllä tuollainen syö pahasti työmotivaatiota, se on varma. Harmi, että jouduit tuollaista kokemaan! Työyhteisöjä on kyllä moneen lähtöön. Joidenkin yhteisöjen huonot puolet paljastuvat vasta esimerkiksi vuoden "perehtymisen" jälkeen. Keikkalaisena näet kyllä varmasti kaikenlaista... Toivottavasti viikonloppu rentouttaa!

Tinka kirjoitti...

Miia,
taannoinen viikonloppu mökillä rentoutti kyllä, mutta unohtaakseen työasiat olis tarvinnu vähän reilumman loman muissa maisemissa.

Se hyvä puoli näissä hommissa on, ettei todellakaan tarvi olla sitä vuotta yhessä ja samassa paikassa, ennenko tajuaa, miten mätä joku paikka voi olla, jos on ollakseen. Sekin kun tuli aikoinaan koettua :/

Mukavia syksyisiä päiviä sinne rempan keskelle! Neljä vuodenaikaa omalla pihalla - wau!