Ei niin pieniä sieviä

Kävin viikonloppuna pitkästä aikaa sienimetsässä. En todellakaan vapaaehtoisesti, koska en tunne tarpeeksi hyvin sieniä enkä muutenkaan ole leppoisa samoilija, joka osaisi ja pystyisi keskittymään vain ja ainoastaan luonnon ääniin ja kahiseviin puihin. Minua ei pelota nelijalkaiset, vaan 2-lahkeiset. Yksin minua ei metsänsiimekseen saa, jo senkään takia, että eksyisin kuitenkin, enkä halua joutua lehtiotsikoihin tyyliin "eksynyt marjastaja löytyi kannonnokasta pasha jäykkänä".

Olin kuitenkin paluumatkalla erittäin mielissäni mokomastakin päähänpistosta. [Tästähän puuttui sanat Ensi viikonloppuna uusi yritys.] Jos ei miehen toivomia kanttarellejä löydy, keräilen sitten puolukoita, ellei joku mökkinaapuri ehdi ensin. Olen aika täpinöissäni. Pakkasessa on "omia" punaisia ja mustia viinimarjoja, mutta vielä siellä olisi tilaa (ja paljon) myös puolukoille. Marjat on hyvä syy leipoa talvipakkasilla.

Mennyt kesä (kai se jo on mennyt, kun kalenteri näyttää kohta syyskuuta ja sukkahousut on kaivettu kaapinperältä) meni aika pitkälti mökillä ja Facebookissa. Ajatukset nollautuu niissä molemmissa niin hyvin, että tämä areena jäi vähän heikoille.

Toisaalta, töissäkin on ollut niin hyvät ajat joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, ettei ole tarvinnut mesota vanhaan malliin. Hyvä tai paha asia, en voi niistä oikein mistään huudella, vaikka mieli tekisi ja aihetta olisi. Puoleen vuoteen sentään mahtuu kaikennäköistä. Välillä on ollut kiireisempää, välillä vähemmän, mutta sellainen yleisfiilis työmaalta on edelleen ihan toista, kuin silloin ennen vanhaan. Vaikka välillä tuntuu, että istumme uppoavassa laivassa, niin yhteispeli on aivan toista luokkaa ja työnteko maistuu milloin suklaalta, milloin muuten vaan mukavalta. Välillä tulee ikävä hetki ja paha mieli, kun tajuan ajan kuluvan ja sen tosiseikan, etten voi olla tuossa porukassa ikuisuuksia. Määräaikainen mikä määräaikainen.

Perjantaina kun lähtee töistä, työasiat ehkä pyörivät vielä mielessä, mutta kun pääsee mökkitielle asti, ne unohtuvat kyllä sen siliän tien. Ihme vaikutus, mutta niin totta. Olen ehkä joidenkin mielestä hehkuttanut tuota mökkiasiaa jo liiankin kanssa, mutta se on voi voi. Se on nyt minun arkea, tai paremminkin viikonlopun juhlaa, koska arkena pääasiassa vielä ollaan näissä kerrostalomaisemissa. Mökin ansiosta kilahtelen vähemmän, siedän enemmän, ainakin omasta mielestäni, kun tiedän pääseväni aina muutamaksi päiväksi pois omaan rauhaan. Oli korkea aika hommata moinen pirtti ja piha, johan tässä kärvistelin monta vuotta ja vain haaveilin. Ei sillä, etteikö niitä haavevuosiakin tarvittu.

Alkavalle syksylle elättelin toiveita uudesta harrastuksesta. Tai vanha asia, mutta oikein harrastuspiirissä muiden mukana. Yritys hyvä 10 kaatui siihen, kun kurssi oli täynnä ennen kuin ilmoittautumisaika oli kunnolla ehtinyt edes alkaa. Varasijamahdollisuus on, mutta jaksan epäillä, että onni osuisi kohdalle, vaan saan jatkaa ko. harrastusta ihan mutu-tuntumalla, kuten tähänkin asti.

Täpinöissäni olen ollut välillä myös aamun työmatkoilla. Mitä siitä, että koululaiset jauhavat milloin Diorista, milloin elvistelevät kuinka paljon tai vähän joivat ja/tai nukkuivat viikonloppuna, kunhan kyydistä vastaa se Minjan ihanuus bee. Oletetaan siis, että ratin takana on sama ihanuus. Ihana se on joka tapauksessa. On aika kiusallista hymyillä itsekseen, mutta kun hymy tarttuu. Ei mahda mitään. Ja jos meillä on hyväntuulinen ja huumoria ymmärtävä kuski, niin ei voi valittaa.

Havittelen hahmoa päivän kuvaksi (ihan vaan Minjaa varten, eh hehe), mutta luontainen ujouteni on estänyt minua ennenkin tekemästä asiattomia tekoja.