Käpyjä metsästämässä

Säätiedotus lupaa sen verran hienoja ilmoja tuleville päiville, että uskallan toivoa tämän hyvän kauden (omassa mielessä ja päässä) jatkuvan. Ainakin seuraavaan takapakkiin saakka. Nyt on kyllä niin ihanat syyskelit päällänsä, että alta pois! Ei olisi loma voinut parempaan saumaan osua. Ei puhettakaan syksyn raskaista askelista tänä vuonna.

Käytiin aamusella miehen kanssa pienellä kävelyllä lähimaastossa ja kuinka ollakaan, saatiin aikaiseksi pientä eripuraa pururadalla. Hyvä, ettei lähdetty eri suuntiin. Kuvainnollisesti. Sen kerran kun minä saan itseni (ja miehen) ulos asti ja kävelylle, olisin voinut jatkaa matkaa vielä tovin, mutta mies löi hanttiin sen minkä ehti. Höpötti, miten on tyhmää yhtäkkiä (ha!) lähteä pitkälle (hah!) lenkille ja saadaan vielä sydänkohtaus. Just joo. Lievästi taas iso mies isotteli pieniä asioita. Aikaa oli kulunut ehkä 20 minuuttia. Ei me nyt niin helkutin huonossa kunnossa olla! Ja jos vaikka oltaisiin, niin eikö jo ole aika tehdä asialle jotain!

Minä ainakin olen niin jumissa ja tuhdissa kunnossa, että haluan saada muutosta aikaiseksi. Yksin minusta ei siihen vaan näköjään ole. En saa itsestäni sitä niska-peese -otetta tarpeeksi usein ja tiukasti, että se myös pysyisi. Retkahdan niin helposti ja nopeasti. Harmittaa sekin, että miehestä ei ole kannustajaksi, kuin ehkä hetkittäin. Kaiken lisäksi se olisi hyvä pörönsyötti tuonne metsäteille, mutta tätä menoa minun täytyy opetella siitä pelosta pois ja mennä vaan.

Mitäkö pelkään? En tiedä. Kaikkea. Tai ainaki epäilen. Ja siihen lisättynä vilkas mielikuvitus, niin siinähän sitä tunnetta onkin jo aivan nokko.


Sain tällä viikolla pitkästä aikaa pitkän puhelun vanhalta ystävältä kotiseudulta. Oli ensinnäkin tosi mukava yllätys ja aivan ihanaa puhua hänen kanssa pitkästä aikaa! Ei olla nähtykään muutamaan vuoteen, mutta aina välillä lyhyitä sähköposteja vaihdeltu. Nyt oli tosi mukava huomata, että ollaan ihan samoissa tunnelmissa ja väleissä, kuin silloin joskus, kun vielä asuin kotiseudulla. Tyyliin; juttu jatkuu siitä, mihin viimeksi on jääty. Ihan parasta se semmonen!

Mitähän sitä on oikein pelännyt tai vierastanut, kun ei ole tarttunut luuriin ja soittanut. Minä en ole kyllä muutenkaan mikään puhelin ihminen, että roikkuisin puhelimessa illat pitkät. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettenkö raskisi soittaa. Kotiväelle soittelen enimmäkseen ja niitä parturiaikoja. Hoidan asiat mieluummin tekstiviestillä, jos mahdollista tai sitten soitan lyhyesti. Jaarittelut hoitukoon sähköisesti ja/tai kirjeillä/korteilla.

Tänään tosin soitin mummillekin ja toivotin hyvää syntymäpäivää. Vuosia hänellä tuli 83. Ensimmäinen merkkipäivä yli 30 vuoteen, kun en korttia laittanut. Se oli silkka unohdus, kun mennyt viikko oli, mitä oli. Mukavaa oli vaihtaa kuulumisia hänenkin kanssaan. Mummi muuten taitaa olla vielä niitä sitkeitä sukulaisia, jotka jaksavat odottaa meiltäkin jälkikasvua. Joka kerta saan selittää samat asiat, että miksi ei - ja joka kerta hän kuulostaa yhtä ymmärtäväiseltä päätökseemme. Hyvä niin. Jokainen meistä lastenlapsista kun kulkee vähän omia polkuja.

Minun vaan pitäisi uskaltautua myös sinne metsäpoluille.