Epätoivoisia tekojako

Sain eilen taas päähäni sellaisen idean, että alta pois. Se on kytenyt siellä jo varmaan 90-luvulta enemmän ja vähemmän aktiivisena. Eilinen iltakahvi tai mikä lie valvotti sen verran, että piti nousta vielä yöllä haahuilemaan ja suunnittelemaan tekosiaan vähän tarkemmin. En kuitenkaan konetta avannut, kun ajattelin, että aamu on iltaa viisaampi. Tai ainakin itse olisin enemmän järissäni. Järjissäni?

Niinpä sitten aamun tunteina naputtelin ajatukseni puhtaaksi ja laitoin viestiä eteenpäin. Vähän kyllä olin täpinöissäni, mutta ajattelin, että eihän siinä mene kuin nimi ja maine, jos on enää mitä mennä.

Paluuviesti oli kielteinen, mutta kovin ystävällissävytteinen ja kannustava, joten en niin kamalan pahasti tässä enää murehdi. Sainpa ainakin vastauksen ja tiedon siitä, ettei kannata enää siihen suuntaan elätellä toiveita töiden merkeissä. Kyllä vaan olo keveni roimasti. Ensi alkuun luulin katuvani, mitä tein, mutta kyllä varmasti olisin enemmän katunut, jos olisin tuonkin jättänyt tekemättä. Nytpä ei tarvitse enää tuota miettiä - ja eikun seuraava vaihtoehto!

Kaiken lisäksi tein eilen jotain, mitä ehkä kadun, ehkä en. Hain yhteen koulutukseen. Mitäänhän se ei takaa, että siihen pääsisin, mutta on edes jotain kytemässä niiden työhakemusten lisäksi. Alkaa olla aika epätoivoista koneella kökkimistä, kun päässä pyörii vaan työnhaku. Ulkoilma voisi tehdä terää, mutta en saa tarpeeksi tiukkaa niska-peese-otetta.

Pahaa vettä myllyyn sain vielä siitä, kun mies sanoi, että hän on periaatteessa valmis muuttamaan vaikka pääkaupunkiseudulle. Se ajatus lähti siitä, kun löysin (oma moka, kun katselin) muutamankin työn, mitä periaatteessa voisi hakea. Molemmat. Mutta...

Minä puolestani yritän jarruttaa sitä ajatusta, koska mies on tahollaan saanut asiat kuntoon, niin nauttisi nyt nykyisestä tilanteesta. Ei ole (omia) rahahuolia ja on vakituinen työ. Siihen vielä asunto ja ailahtelevan luontoinen emäntä, niin älköön nyt kuvitelko palapelin hajottamista uudelleen. Minä yritän pärjätä vaikka sitten huonomminkin. Ja tuskin tämä työttömyys loppua ikää kestää. Tai mistä sen tietää, kun uutisia kuuntelee. Ahistaa. Ei paljon lohduta, että en ole yksin tässä jamassa.