Ilmat pihalle

Tämä syksy meinasi viedä voimat kokonaan. Tiedän kyllä mistä kaikki kiikastaa, mutta koska en voi asioille oikein mitään, niin on vaan kestettävä vaikka sitten vähän huonommin. Matalapainetta on ollut vaikka muille jakaa. Normaalisti olen päässyt niistä yli parissa päivässä, mutta nyt tuntui, että olotila vaan paheni pahenemistaan. Siihen päälle vielä kunnon kotiseutuikävä, niin soppa oli valmis.

Olen oikein vääntänyt veistä katselemalla kuvia kotiseudulta ja kuunnellut uutisia, mitä siellä tapahtuu. Kelikamerat on myös hyvä apu. Siinä kun vähän aikaa kikkailee ja tirauttaa muutaman liikutuksen kyyneleen, niin johan helpottaa.

Aika paha syöksy pohjamutiin oli myös se, kun netin syövereissä eksyin päivänä eräänä yhteen uutispätkään. Etsin tietoa ajankohtaisesta tapahtumasta kotikotikunnassa ja siinä samassa uutispätkässä taustalla taitaa vilahtaa yksi ihminen, josta kerran tuli kenties tietämättään yksi tärkeimmistä - ja jota en vaan saa mielestä. Ei se koko aikaa siellä ole, mutta näköjään edelleen se sykäytti ja säikäytti, kun sen hahmon sieltä muka tunnistin. Huonohan se nettikuva on, mutta ei voi olla toinen niin paljon saman näköinen ja oloinen, kuin se. Nyt harmittaa, etten nähnyt alkuperäistä uutista, jossa sen olisi voinut nähdä paremmin ja olla aivan varma, että Rokkipoikahan se siinä. Aika paha ikävän tai minkä lie piston tunsin, myönnän. Se kuitenkin tuli aikoinaan niin tärkeäksi ihmiseksi, ettei se ole vieläkään pois mielestä, eikä tarvitse poistuakaan.

Noista tunnelmistako johtuen heräsin tänään aika pöllämystyneenä, mutta surullisen hyvän tuulisena. Takana pitkä pätkä, jossa mukana oli kyseinen ihminen. Just sellaisena, kuin muistan hänen olleen ja sekös teki kipeää. Tunnelma oli niin todentuntuinen ja sellainen, kuin se oli niinä vuosina, mitä ehdittiin olla tekemisissä.

Jos jotain toivon, niin sen ihmisen ilmestymistä Facebookiin. Hymiön aika ja paikka. On minulla konstini ja keinoni aina välillä saada tietoon, mitä hänelle kuuluu ja missä päin kulkee, mutta turhan harvoin ja nekin toisen ihmisen kertomana. Parasta kai omalle mielenrauhalle olisi nähdä hänet ihan oikeasti. Kysyä, mitä kuuluu ja saada siihen vastauksia.

Näitä ikäviä helpottaisi ehkä matkustaminen kotiseudulle, mutta ei se onnistu ainakaan tällä hetkellä. Työttömyydestä johtuva rahatilanne ei ole paras mahdollinen matkan tekoon. Ryven siihen saakka, mutta tiedän, että kyllä se päivä vielä tulee, että täältä noustaan.

Tässä päivänä yhtenä piti kiireellä löytää toppatakki jos toinenkin. Eihän niitä missään kaapissa ollut. Siinä sitten ihmettelin, että en kai niitä kierrätykseenkään ole voinut laittaa - tai mistäs sitä tietää; siivouspuuskissani yleensä lähtee nyssyköitä UFFin laatikkoon.

Tänään sitten yhtäkkiä muistin, että nehän on säilytyspussissa vaatehuoneen ylähyllyllä! Hyvässä tallessa. Poissa silmistä, poissa mielestä [jonkun asian kohdalla tuo toimii]. Aika ryppyisiä niistä oli tullut, mutta sen arvasin. Kokeilen suoristaa ne nyt pesemällä.

Olen yrittänyt miettiä myös niitä omituisia tapoja, joista Minja taannoin haastoi kertomaan, mutta kun en tunnista itsessäni oikein mitään omituista. Ehkä pari - kolme, mutta ne taas ei pääse sensuurin läpi. Joten, valitan. Moon ihan tavallinen tallukka.