Sinnillä ja sisulla, jos ei muuten!

Jos jotain päätän, joskus se myös pitää, kuten tämänpäiväinen tutkimusmatka eilisen polun päähän. Yllättävän lähellä tuo kuvan aukea olikin, vaikka tuntui turhan pitkältä taipaleelta kulkea sitä yksin, kun ei tiennyt, mitä on vastassa ja milloin; kuinka pitkälle pitää mennä, että polku päättyy ja miten se päättyy - ja mitä on siellä metsänlaidalla tai metsässä. Enpä pahemmin ehtinyt vilkuilla. Talvella ja päivällä tuo on sentään aika valoisaa seutua, vaikka onkin "kaiken keskellä", mutta silti.

Mutta pääsin perille. Eikä edes hengästyttänyt. Ehdin tuumailla ehkä minuutin, pari ja todeta, että ei ole mikään kuvausilma ja polkuja olisi lähtenyt vielä eteenkinpäin. Rakennusääniä kyllä kuului jostain, mutta mitään ei kovin pitkälle nähnyt. Kai siinä järvi on vastapäätä ja vastarannalla jotain, mikä jäi nyt arvoitukseksi.

En ehtinyt pitkään kuunnella hiljaisuutta (huolimatta niistä rakennusäänistä), kun rekisteröin jonkun hiippailijan tulevan kohtipäin. Tai ei se mitään hiippaillut, pyörällä ajoi melkein päin, ennen kuin tajusin väistää ja päästää ohi.

Hei, olen tinka, nuijamagneetti. Ehkä ylireagoin taas, mutta pakosti tuli mieleen, että mitäs minä sanoin! Ts. kirjoitin. Heti kun pääsen jonnekin metsätaipaleelle syvälle syvälle metsänsiimekseen, samalle reitille pitää osua joku hämärähemmo. Anteeksi vain, jos olikin "ihan tavallinen ulkoilija", mutta mistä niistä tietää. Tuokin mies pysähtyi kuitenkin jonkun matkan päähän potkimaan lunta eikä sillä mitään pilkkivehkeitä ollut mukana. Outoa, sanokaa minun sanoneen, ja yleensä olen aika oikeassa aistimuksissani ja enteilyissäni. Niistä on kuluneelta viikolta parikin esimerkkiä, mutta en valitettavasti voi niitä tähän laittaa.

Olin onneksi sen verran ehtinyt hengähtää, että päätin lähteä saman tien paluumatkalle. Kiitin kyllä onneani, että kuvauskeli oli ihan onneton, joten ei jäänyt harmittamaan kuvaamattomat maisemat. Lähteissäni kotoa meinasin ottaa kuoritun appelsiinin mukaan, mutta syömättähän se olisi tuon kokemuksen takia jäänyt. Hyvä oli popsia molemmat jo kotona.

Paluu sujui varmasti puolet nopeampaa, enkä suostunut vilkuilemaan sivuille enkä taakse, piti vain päästä ihmistenilmoille ja sassiin! Hengästyminen oli sitä luokkaa, että hyvä, että henki kulki, mutta mitä sitä ei kuntoilun eteen tekisi. Loppuajan kiertelin tutuissa maisemissa ja olin iloinen jokaisesta koiranulkoiluttajasta.

Nyt kun tuon reitin olen testannut, voin tehdä sen joskus uudestaan, mutta en yksin. Mielummin kävelen ihmistenilmoilla ja poikkean eri kävelyteille, kuin olen hermo pinkeänä metsässä. Täytyy odottaa kevättä ja kesää, niin voi haahuilla tässä lähempänä tutuissa maastoissa ja poiketa ehkä sitten sinne metsään.

Ainahan sitä voi haaveilla.