Kiikunkaakun

Tämä viikko on taas ollut vähän takkuista aikaa syystä, että sain äklöpöpön. Sitä on kuulemma liikkeellä näillä seuduilla - ja se on huomattu. Hyvin alkanut kuntoilukuurini koki myös takapakkia, koska en ole joko kyennyt tai jaksanut lähteä ovesta ulos. Totaalipysähdys.

Huomenna ajattelin kuitenkin mennä käymään kirjamessuilla. Rahaa ei hirveästi olisi tuhlattavaksi, mutta ajattelin antaa itselleni luvan mennä vähän ihmisten ilmoille (onhan tässä jo terveitä päiviä muutama takana ja muutenkin ulkoilma piristäisi, kun jäi se aiottu maakuntamatkakin taannoin tekemättä miehen potiessa.).

Muutenkin tässä alkaa olla viime hetket käsillä käyttää vapaa-aika ja arkipäivät omin päin ja tehdä mitä ja missä huvittaa. Sattui käymään niin, että pääsen töihin. Aloitan vielä tämän kuun aikana. Kaikkien näiden yritysten ja ohimenojen jälkeen tärppäsi. Tavalla, jossa en pannut itse tikkua pahemmin ristiin. Satuin olemaan kotona ja vastasin puhelimeen. Okei, kävin haastattelussa ja jännitin aikani lopputulosta, mutta kun sen kuulin, tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. En odottanut saavani paikkaa, mutta niin tässä nyt kävi.

Varsinainen hakuni toiseen työhön ratkeaa pian, mutta en jaksa uskoa, että se onnistaisi, joten tartuin tarjottuun työtarjoukseen kuin hukkuva köydenpätkään. En kai tässä tilanteessa muutakaan voinut. Se, miksi olen tästä valinnasta vähän pöllämystynyt, johtuu siitä, että teen paluun sinne, mistä taannoin lähdin helpotusta rinnassa.

Ehkä työpanokseni jäi sittenkin mieleen. Tiedä häntä.

Minun pitää tätä tietoa vielä pureskella ja käännellä. Tikku silmässä on raskasta olla, mutta vielä raskaampaa on, jos mieli on musta. Toisaalta onhan nyt uusi vuosi, uusi pöytä ja uudet tehtävät.