Saatava mielestä

Terve!

Olen Tinka ja olen vähän höttösissä. En tiedä, johtuuko keväästä (tuskin, koska vuodenajalla ei ole ollut tähänkään asti väliä viimeisen vuoden aikana), parhaista ajoista taas elämässäni vai olenko saanut jonkun (minkä?) tartunnan jostain (mistä?). Sanoin kuvaamatonta; tiedän vaan, koska tässä täpinöittää. Hoksasin tässä taannoin, että toiset on näissä tämmöisissä tilanteissa ihan fiiliksissä.

Saan jatkaa töissä vuoden loppuun. Meinasin seota sukissani, kun tuo valkeni. Oli pakko päästä hihkumaan työkaverilleni heti, eikä 15. päivä, koska tunsin itseni aivan pöljäksi hymyillessäni yksinäni työpöydän ääressä ja pomppiessa paikallani. Just kun hetki sitten oli puhuttu mm. työmotivaatiosta (omasta ja hänen, toki työnkuvienkin erilaisuudella on merkityksensä), kesälomista, työmääristä ja tästä oman jatkoni epävarmuudesta. Nyt kun se ratkesi, ei riemulla ollut rajaa. En anna sen häiritä, että se mies puhuu välillä työpaikan vaihdoksesta. Toivottavasti ei tee sen asian eteen (vieläkään) mitään. Ainakaan toistaiseksi.

En tietenkään sitä pomolleni sano, että voisin tehdä tuota työtä vaikka vähän huonommallakin palkalla, mutta hykertelin tyytyväisenä, kun viimeksi huomasin palkan vähän nousseen. Olkoonkin joku yleiskorotus, mutta silti. Pomo ei ole sanallakaan maininnut, että työni jatkuu. Sain sen vahingossa tietooni toisen käden kautta, mutta ehkä siis jotain meni kehityskeskustelussa perille, kun noin uskalsi tehdä.

Eilen oli pienet juhlat ns. firman piikkiin. Omalla porukalla viihdyttiin aika pitkälle, mutta kiva oli nähdä ja yhdistellä uusiakin naamoja ja nimiä. Oma porukka on kuitenkin se läheisin ja tärkein. Huomasin sen taas pienessä mielessäni. Itku meinasi tulla muutamankin kerran, senkin, kun antoivat palautetta - ja sillähän ei ollut merkitystä, oltiinko me juovuksissa vai ei, koska samaa juttua on vaihdettu puolin ja toisin pitkin vuotta. Aiheesta me kehutaan ja kiitellään toisiamme, kun muut eivät.

Eilen sattui illan aikana monia kivoja juttuja ja palan halusta kirjoittaa niistä muistiin osan, mutta kun en voi (uskalla) - niin jatkan palamista. Toivottavasti en kuitenkaan loppuun. Eh. Mutta yksi erikoisimmista tapahtumista sattui vasta kotimatkan alussa. Erikoiseksi sen teki se, koska ei sellaista kohtaamista ole tapahtunut minun elon aikana omalle kohdalle, mutta olen kyllä nuorena lukenut juttuja SinäMinästä ja nähnyt elokuvissa. Näin vanhaksi piti kasvaa, että menin kieltämättä vähän tolaltani tuntemattoman kanssa jutellessa. Eikä edes oikein mistään mullistavasta, mutta kuitenkin siinä oli jotain, joka teki tepposet.

Ja kaikki oli pienestä sattumasta kiinni, kun päätettiin työkaverin kanssa lähteä eri teille ajoissa ja omille pysäkeille. Yritin välttää yötaksan, koska käteiskolikoita ei ollut, enkä muistanut, onko kortissa rahaa.

Siinä sitten vartoessa omissa ajatuksissani en ensin edes huomannut katoksen alla ollutta odottelijaa. Kunnes hän avasi suunsa ja keskustelun, eikä me ihme kyllä puhuttu säästä. Oltiin molemmat tulossa vähän samanmoisesta illanvietosta, ja ei kuitenkaan, ja pähkäiltiin, pitäisikö jatkaa iltaa vai mennä kotiin. Elämän pieniä valintahetkiä. Osa I.

Jossain kohtaa hän esitteli itsensä, mutta nimensä oikein kuuleminen meni arvauksen puolelle, koska vähän hämmennyin siinä kätellessä. Kaiken kaikkiaan se oli jotenkin niin omituinen tilanne ja keskustelu, mitä siinä ehdittiin käydä, että ehdin jo ajatella, että menköön vaikka yötaksan puolelle, voisin jatkaa juttelua tässä vielä vähän aikaa. Ei tuollaisia nuoria miehiä (tai sitten me oltiin suunnilleen samaa ikää) tapaa ihan joka päivä samalla reitillä, jos missään. Minä ainakaan. Eikä kai kaikki nuoret miehet, jotka alkavat jutella, ole sarjamurhaajia.

Meillä oli sama suunta, mutta valitettavasti samaan suuntaan menee toinenkin linja. Hetkeä aikaisemmin olin sanonut, että joskus on järkevintä mennä kotiin ja siinä kohtaa, kun toisen meistä oli vuoro nousta linja-autoon se hassu hetki jotenkin rikkoontui. Valintahetki osa II. Kaveri luuli, että olisin odottanut samaa linjaa, mutta valitettavasti en. Hän halasi ja totesi jotenkin liikuttavasti hämmentyneenä "loppusanat" ja jotenkin hassusti viittasi tilanteeseen, miten nämä on näitä tilanteita, kun... Niinpä. Osa III.

Onneksi naamamuistini on hyvä, joten jos ja toivottavasti kun näen hänet vielä joskus, on myös tilaisuus testata, muistaako - vai vedättikö tätsyä. Nykyinen minäni ei tosin halua enää ajatella ihmisestä ensimmäisenä pahaa, jos ei varsinkaan ole syytä, joten...

On pakko jatkaa silmät ja mieli avoimena. Katsoa, miten menisi osa IV, jos sellainen on olemassa.