Mikseivät varoittaneet!

Ai, kamala, miten nopeasti voi tulla alas hyvänmielen aalloilta.

Menin ja klikkasin tuolla FB:ssa yhtä linkkiä tutuntutun kautta ja tässä sitä ollaan. Pakko saada jotain muuta ajateltavaa. Videolla (kai se jossain juutuubissa on, mutta en kyllä linkitä. En halua jatkaa tätä pahaa oloa kenellekään) itämaisen naisen näköinen äiti/sisar/mikä lie hirviötär istuu sängyllä ja mäiskii, hakkaa, nipistelee ja potkii ilmeenkään värähtämättä pientä puolustuskyvytöntä lasta (vähän vauvaa isompi, en minä osaa ikää arvioida; lapseton, vaan en tunteeton tätsy kun olen), joka itkee ja pötköttää siinä sängyllä. Välillä se lapsi yrittää nostaa päätään, nousta "konttausasentoon", mutta nainen lyö tyynyllä päähän. Eikä kerran, vaan useamman. 

Hirveätä katsottavaa, en muuta sano. Purskahdin kunnon itkuun, ei enää mitään pientä liikutusta. Tuli niin kamala ja avuton olo, kun ei sitä lasta saa siitä tilanteesta nostettua pois, turvaan. 

Ei sitä voinut katsoa kuin mitä tahansa juutuubipätkää. Ja voin vaan kuvitella, vaikken halua, että tuollaista pahoinpitelyä tapahtuu varmasti myös tässä maassa. Jotain ärsyttää itku, toista melu - mutta mikä hellvetti oikeuttaa pahoinpitelemään pientä lasta, joka ei voi/osaa (vielä) puolustautua. 

Pahinta tuossa oli myös se, että joku toinen kuvaa sitä tapahtumaa (videon kesto reilu 4 min. mutta kuinka pitkään sitä on jatkunut ja jatkuu videon ulkopuolella) ja ympärillä on ainakin (muistaakseni) kaksi isompaa lasta, jotka seuraavat tilannetta vierestä eivätkä "tee mitään". Toivottavasti eivät ainakaan ota mallia ja oppia.

Ei hellvetti. Miten sen kuvan saa mielestä ja silmistä pois. 

Piti kirjoittaa ihan jostain muusta, mutta tarttee vähän rauhoittua ja kuivata silmiä, että näkeekin jotain.

Mitä tähän nyt sanoisi!

Voi pojat! ja tytöt, mikä päivä! Kokonainen viikko huipentui tähän vesisateiseen päivään, mitä tosin nyt mökillä paistaa aurinko (ja taas ollaan pilvessä). Linnut saivat maapähkinäannoksensa melkein heti, kun tänne tultiin, koska en voinut antaa niiden odotuttaa enää yhtään enempää.

Talvi meni (toisin kuin bloggaajalla) auringonkukansiemenillä, talipalloilla ja kauralyhteillä ja oli jo tarkoitus lopettaa ruokinta, mutta kuinka kävi. Huonosti. Toissa viikonloppuna oli pakko murentaa loput maapähkinät tirpusille, ne kun niin uskollisesti pyörivät tuossa ruokintapaikalla ja tuntui pahalta tarjota ei mitään. Kylmät  käet, lämmin syän - siinä se taas nähtiin, että kyllä linnuille irtoaa ymmärrystä ja syötävää vaikka omistani, mutta ei esim. feissareille.

Bloggaajat on ympäri pitäjiä liittyneet erinäisiin ryhmiin tuolla Facebookissa ja sitä yhtä Wanhojen Pierujen ryhmää mietin jopa itsekin, koska historia ylettyy kauas tammikuuhun 2005. Mutta sitten tuli dilemma, että haluanko oikeasti tulla julki omalla nimellä. Juuen. 

Mutta kuinkas sitten kävikään. Ilmaantui toinen, ei-niin-julkinen-ryhmä, johon minut liitettiin suin päin kysymättä (tosin vaihtoehto olisi ollut - ja on irtaantua, mutta hoplaa! en koe aiheelliseksi ainakaan tällä hetkellä, joten kiitän paremminkin liittäjää) ja siellä on sellainen hyväntahtoinen kuhina päällänsä, että oksat pois! Joku vertasikin sitä hässäkkää luokkakokoukseksi, mutta olen mieluummin tuolla temmellyskentällä kuin oikeassa luokkakokouksessa, jonne menemisenkin peruin, kun mietin muutamaan kertaan. Kotoisampaa ja mukavampaa on blogituttujen ja vähän oudompienkin naamojen seassa. Johan tässä on sen seitsemän vuotta naputeltu enemmän ja vähemmän. Kellaristina, kuvaplökissä ja on vielä neljäskin tuleminen, mutta ei siitä sen enempää. Kanavia on vaan oltava tänä intternetin ihmeellisenä aikana.

Kaistapäistä

Terveisiä mökiltä!

Auringonpaisteen ja sateen vuorotellessa on hyvä istahtaa alas ja pirskauttaa ulos parikin juttua, mitkä ovat pyörineet viime viikkoina päässä ja sen ulkopuolella.

• Minkä takia Suomessa ei voisi tehdä pakollisiksi ajokaistoiksi moottoritiellä sitä vasemmanpuoleista ajorataa? Liittymistä olisi paljon helpompaa ja sujuvampaa tulla rampilta alas, kun kaikki muut jo ajaisivat sitä vasenta puolta, oikean jäädessä vapaasti liittymästä tuleville. Eipä tulisi enää (niin varmaan) vaaratilanteita eikä muitakaan minä-minä-minä -kaahailuja, kun kolmion takaa hurjastelijat pääsisivät suoraan sille omalle = oikeanpuoleiselle kaistalle (liittyen myöhemmin vas. puolelle). Nythän se vasen puoli on niin kuin ohituskaista, mutta kuka enää nyky-Suomessa muistaa/tietää, että kolmion takaa tuleva on väistämisvelvollinen, ei se, joka jo ajaa moottoritiellä. Liikenneympyrät on taas oma juttunsa.

• Minkä takia Veripalvelun Facebook-sivulla täytyy ihmisten tulla aina kommentoimaan, kun VP mainostaa luovuttajien tarvetta, että "Oi ja voi, MINÄ kyllä tulisin luovuttamaan, mutta kun MINÄ en voi/saa/pääse/?". Jos ei voi luovuttaa, ei voi. Yksinkertaista. Mitä sitä kuuluttaa koko kansalle, että on nyt pakollinen tauko päällänsä, milloin mistäkin syystä. Argh. No, kuka käskee lukea niitä kommentteja. Olenkin lopettanut, koska tympii se tyhjän naamanaukominen.

Muuten minulla menee vallan loistavasti. Pieni suurentelu olkoon sallittu. Olen käynyt erinäisissä työhaastatteluissa tässä viikkojen aikana, mutta sitä lopullista osumaa vielä vartoessa. Kevät etenee mökillä hyvää vauhtia ja eilinen jääkiekko-ottelukin jäi onneksi näkemättä, koska täällä on jostain syystä toinen kanavapaketti (vai mikä nippu se on) hävöksissä. Ei näy YLE eikä AVA. Täytyy vähän tutkailla ja käännellä antennia, olisiko syy siinä vai missä. Näkyivät ne täällä viime viikonloppuna. Hyvin täällä tosin pärjää ilman televiissionia.

Ps. Lienee turha selventää, että henk. koht. en tykkää yhtään ajella Tampereen seudulla rampeilta moottoritielle saati moottoritiellä. Tämä liikennekulttuuri täällä ei ole maalaisia varten tai sitten täällä Pirkanmaalla on liikaa kaistapäisiä hurjastelijoita, joille ei liikennesäännöt merkitse yhtään mitään. Järjettömiä ohituksia, perseessäroikkujia, kaistanvaihtajia, joilla ei niskat saati vilkut toimi yms. Ja siltikin aion ajella. Ja näyttää tarvittaessa keskisormea ja painaa jarrua/kaasua aina tilanteen mukaan.

Ympäripyöreä hippi

Siitä hyvästä, että olen taas ahkeroinut (omakehu on tässä tilanteessa parasta ja kannustavinta) työhakemusten kanssa, annan itselleni luvan murukahvien lisäksi kirjoittaa vähän hömppää. Kävin vielä pienellä happihyppelyllä, joka tosin toi mieleen lapsuuden hiihtolenkit, jolloin suksien alle talppaantui lumiukkolunta. Nyt en hiihtänyt, mutta kengänpohjat keräsivät välillä kivat paakut. Voiko parempaa päivää olla kuin maaliskuinen räntäsade, jos vaihtoehtona on pelkkä pilvinen päivä? Jos ja kun auringonpaistetta ei riittänyt tänne asti, tulkoon sitten räntää taivaan täydeltä. Minä tykkään. Nyt se tosin laantui.

Olen odottanut liiton päätöstä päivärahoista, mutta ei näy eikä kuulu. Toisaalta ymmärrettävää, koska aikaa hakemuksen lähettämisestä on kulunut vasta niin vähän, mutta toisaalta taas on niin tukalaa, koska henk.koht. varat on aika lailla hunningolla. Itseä saan mulkoilla peilistä, jos niikseen tulee, mutta enpä jaksa vaivautua sen enempää kuin mitä on pakko.

Peilistä tuijottaa tyyppi, joka tietää, että kannattaisi ehkä mennä parturiin, varata edes se aika, mutta jos nyt vielä muutaman päivän (viikon) taas sinnittelisi. Kaikki kunnia silti oikeille pitkätukkahipeille. Sydämen paikka tähän.

Mutta kun.

Viimeiset vuodet (kun luulin löytäneeni sen mallin, hah) on tullut käytyä parturissa noin neljän - viiden viikon välein, mutta jos ja kun nyt viikkoja alkaa olla vähän enemmän, niin näkyyhän se. Vakavissani olen jopa ajatellut, että josko nyt olisi taas aika kokeilla pidempää mallia. Sellaista, joka ei kaipaa kerran kuussa siistimistä, vaan sillä pärjäisi vähän kauemmin. Selvää säästöä. Oma parturini on nyt muutaman kuukauden pois kuvioista, joten senkin takia olisi tilaisuus kokeilla jotain muuta, heittäytyä, jos ei nyt villiksi ja vapaaksi, niin tuulitukaksi ainakin.

Joo, unissani.

Sen tosin päätin, että niin kauan kun ei liiton korvauksista/työpaikasta ole tietoa, en parturiin mene. On tärkeämpiäkin maksuja, vaikka vanha totuushan on, että jos tukka on huonosti, kaikki on. Tosin luulen, että oma rahatilanteeni koko aikuisiälläni johtuu siitä, että olen pitänyt ja pidän joskus edelleen (käsi-)laukkuja lattialla. Kuulin siitä vasta muutama kuukausi sitten, että ei kannattaisi. Ei tiedä hyvää se.

Olen myös saanut palautetta, että kirjoitan (näitä) vähän ympäripyöreästi. Siinäkin piilee totuuden kannikka, koska olen täysin samaa mieltä ja ihan tarkoituksella näin teen. Niin kauan kuin teen tätä omaksi iloksi, kiertelen ja kaartelen ja pidän mölyt mahassani. Välillä saattaa tulla näitä pirskahduksia.

Seuraavaa odotellessa. Pirskahdus tai röyhtäys, kunhan jotain.

Laiskan pulskea(n) vapaapäivä

Pidän tänään vapaapäivän (pyykkipäivän) työnhaun suhteen -mollin vahti tosin hoitakoon pestinsä. Nyt ei vaan ole sellaista inspistä, että jaksaisin naputella taas samoja vuosilukuja ja muita nippelitietoja. Se vaatii ihan oman vireensä. Harvemmin kun nykyään riittää, että lähettää pelkän CV:n ja avoimen hakemuksen. Joka hemmetin paikkaan pitää vielä erikseen ja lisäksi naputella koko historia ja mielellään vielä vähän enemmän. Tulkoonpa vielä se kerta, kun kysytään, missä näet itsesi viiden tai kymmenen vuoden päästä. Kunpa tietäisin edes ensi viikosta! Olen lakannut miettimästä liikaa tulevia, koska elämä ja arki on tässä ja nyt. Piste.


Tällä viikolla oli Helsingin Sanomissa uutinen, missä kerrottiin Korkeimman hallinto-oikeuden kumonneen parikin HKIn ympäristölautakunnan päätöstä parveketupakoinnista. Tämä näköjään iänikuinen verenpainetta ja keskustelua aiheuttava aihe. Latailen myöhemmin ko. lehtileikkeen, koska olen nyt väärällä koneella.

Lisäys 17.3.

KHO:n kanta on siis se, että kärytelköön vaan omissa asunnoissaan, parvekkeella ja pihamailla. Taitaa sen oikeuden väessä olla pelkkiä tupakkamiehiä ja -naisia, jotka vaativat oikeutta. Entäs me kitisijät sitten?

Okei, jos nyt sen myönnytyksen antaisi ja antaa, kun ei muutakaan voi, että polttakoon vaan vaikka siellä parvekkeellaan, mutta jos nämä kärtsääjät, kuten tässä talossa yhdet ovat, ovat niin tyhmiä ja/tai kiusantekijöitä, että polttavat parvekelasien sisäpuolella avaamatta niitä ikkunoita, niin eikö silloin saa jo sanoa muutaman ruman sanan ja ryhtyä toimenpiteisiin. Joku tolkku siihen hommaan on saatava. Jos se haju ja savu pysyisikin vaan heidän omassa huushollissaan ja parvekkeellaan, mutta kun ei. Ilmastoinnin kautta se kulkeutuu muihinkin asuntoihin. Siinä kohtaa tosin taloyhtiöllä lienee joku vastuunsa/konstinsa, mutta ei mennä siihen korttiin vielä.

Kateellisena katselen naapuritaloyhtiön yhtä parveketta, jossa on myös parvekelasit, mutta siinä asunnossa asuu mies, joka avaa tupakalle tullessaan sen ensimmäisen lasin ja tupruttelee ulkopuolelle. Ihailtavaa ja kunnioitettavaa toistenkin huomioonottamista - ja saahan siinä itsekin "raitista" ilmaa, kun pistää sen naamansa pihan puolelle, eikä nökötä suht tiiviissä kopissa; tehden lopuistakin asunnoista tupakkakoppeja.

Voin sanoa, että kun yhdenkin illan (ja jos jäisikin vaan yhteen iltaan, mutta kun vuodessa on aika monta päivää) istuu olohuoneessa vaikkapa lukien tai katsellen televisiota ja koko illan vähän väliä tupakanhaju valtaa saman huoneen (kun eihän se riitä, että kerran tunnissa sauhuttelisi, vaan siellä parvekkeella pitää laukkoa vähän väliä), siinä on pää ja kurkku aika kovilla, hermot vielä enemmän. Osaisin kyllä oksettavan olon hommata ihan ominkin avuin, jos sellaisen tahtoisin.

Tässä talossa ei ole sanomiset hyvällä eikä pahalla auttaneet. On kokeiltu. Paitsi kahta viimeistä korttia. Kolmas kortti, oma poismuutto, on vasta kolmantena.

Valoa näkyvissä - vaikka sitten taskulampun avulla

Meinasi heti toisena päivänä lähteä lapasesta tämä kirjoitusinto, koska koko aamupäivä meni huidellessa pitkin poikin ja nyt meinaa kipu särkeä taas siihen malliin, että fiksumpi pysyisi koneelta pois. Ja venyttelisi. Ja venyttelisi.

Mutta jos nyt ihan vähän. Lämmitelläkseni.

Vaikka tässä nyt taas kulutankin liiton 500 päivää, niin en suostu "maatani myymään". Siis olemaan työttömyyden takia naama norsun hitulla ainakaan tavallista enempää.

Nythän on taas tilaisuus tehdä myös niitä rästihommia ja kulkea tuolla sormet jäässä kameran kanssa (ei tosin enää, kun plussa-asteet hätyyttelee jo väkisin.). Ehdin ulkoilla ja lukea. Muistin jopa istuttaa taimia mökkiä varten. Omaa asennenappulaa on pitänyt jo aiemminkin muuttaa oikeaan suuntaan ja koska näitä pätkähommia olen tehnyt aina, niin kyllähän sen alkuketutuksen jälkeen (ja kunhan liiton kanssa asiat alkaa rullata) on aina päässyt tolpilleen. Eri asia, kuinka pitkään sitä (tätä) hyvää kanttia kestää, mutta tilanne on nyt ainakin ihan positiivinen, kun väännän sen niin. Jos en yhtään uskoisi uuteen työhön, en kai niitä hakemuksiakaan tuuppaisi maailmalle.

"Hienoa" on ollut seurata esim. hänen aktiivisuuttaan ja viitseliäisyyttä työnhakurintamalla. Ihan loistava esimerkki ja harvinaislaatuinen hemmo. Onnea! Ja pitkää ikää työuralle. On ne sitten mitä kautta vain. "Paskaduuneista" minen sano mitään, ettei verenpaine kohahda.

Niin kauan kun olen joutilaana, yritän työllistää itse itseni mukavilla asioilla. Välillä tosin vähemmän mukavilla, mutta sellaista se. Päivien kulumisella ei ole kyllä mitään ongelmaa. Aika näköjään juoksee yhtä lailla töissä ja kotona, kun on mielekästä tekemistä.

Liekeissä

... tai ainakin vähintään täpinöissäni olen, kun pääsin tänne vihdoin sisälle. Oli vähän salasanat hakusessa ja ehdin jo vaihtaakin, kunnes tajusin, että olen väärillä tunnuksilla liikenteessä. Tämän siitä saa, kun jättää nämä harrasteet unholaan.

Olen viimeiset viikot ajatellut kirjautua tänne joka aamu, mutta yhtä monta kertaa on lorvikatarri iskenyt ja olen tehnyt jotain ihan muuta. Nimittäin työhakemuksia. Olen taas vapailla markkinoilla töiden suhteen ja sekös korpeaa. En vaan osaa ottaa tätä aikaa lomana. Aamuisin nukkuisin joskus mielelläni jopa kahdeksaan, mutta naapurin kiljusen herrasväki pitää huolen, että tässä talossa ei nuku kukaan seitsemän jälkeen. Tai kuuden. Tai ylipäänsä. Luojan kiitos en ole vuorotöissä, kukaan ei tässä rapussa taida olla.

Pääkin suhisee siihen malliin, että hyvä kun muistan --- unohdin, mitä piti kirjoittaa. Pari kertaa on ollut hilkulla, etten ole polttanut pirttiä. Noh, ehkä liioittelen, mutta mies uhkasi, että ottaa minut töihinsä mukaan, kun ei minua voi yksinkään enää jättää. On kuulemma sen verran arvaamatonta tämä minun touhuilu. Mutta minkäs teen, kun on monta rautaa tulessa ja ajatukset suhaa sinne tänne. Ei tässä enää nuoria olla. Töissä sentään olin skarpein (vaikkei kyllä uskoisi).

Työt siis loppuivat tässä tovi sitten ja paluuta ei ole, ellei ihmeitä tapahdu. Ja sehän ei ole minusta kiinni. En olisi lähtenyt ollenkaan pois, ellei olisi ollut pakko. Määräaikaisuus on syvältä, jos ja kun töistään pitää ja haluaisi niitä tehdä vaikka hamaan tappiin saakka. Tiesin, että vaihtoehtona on aika varmasti työttömyys, niin eipä tässä hurraata ole tarvinnut huutaa. Liiton rahoja odotellessa. Onko siis ihme, että salasanat menee päässä sekaisin, kun niitä ei käytä ja jos käyttää, niin pääasiassa työnhakuun liittyen.

Työttömyydestä huolimatta muuten menee ihan hyvin, kunhan en aloita valitusrumbaa. Elo ja olo on edelleen toisinaan kuin asuisi tupakkakopissa, joka on riitelevien elefanttien naapurissa. Odotan miehen saavan sen lottovoiton, niin päästäisiin tästä nopeimmin huitsin hellkuttiin. Itse pelaan niin harvoin, että mahdollisuudet voittaa on lähes olemattomat.

Harmittaa vähän, että sellaiset suht sopivat (ilman sitä lottovoittoa) rivitaloasunnot ja talot (ei ikinä enää kerrostaloon ainakaan tässä kunnossa) löytyvät kaukaa Pirkanmaan tuolla puolen. Tästä kaupungista on turha haikailla. Miehen työn takia ainakin toistaiseksi on myös pysyttävä näissä maisemissa. Pattitilanne.

Hyvä henkireikä on kuitenkin edelleen mökkeily. Odotan niitä viikonloppuja, kun sinne voi mennä pidemmäksi aikaa. Nyt on käyty vaan harvakseltaan. Lohduttaa, että kesällä siellä voi taas olla. Kaipa tämä tästä.

Myös tämä kirjoittelu.

Ehkä muutaman kerran olen pohtinut samaa, mutta arki vei ja vie yllättävän helposti, jos vaan antaa luvan.

Ai, niin tästähän piti innostua!

Mutta kun on niin paljon muutakin, mistä innostuin ja täpinöin arjen keskellä kuten työnteosta, niin tuppaa unohtua tämä tämmöinen. Tai ei tämä unohdu, jää vaan auttamattomasti taka-alalle, kun on niin paljon kaikenlaista muuta.

Olen paraikaa hyvin ansaitulla pakkolomalla. Pakko-sana siksi, että lomia on pidettävä pois ja ehdinkin tässä alkusyksyn aikana asennoitua niin, että pidän nyt sitten urakalla pois muutamankin lomapätkän ennen töiden mahdollista loppumista. Jemmasin vielä reilun viikon loppuvuoteen tai sitten ensi vuoden puolelle; riippuen nyt vähän, miten akan käy.

Oikeastaan tämä lorvailu on aika kivaa. Ehkä olinkin loman tarpeessa. Koti ainakin oli siinä jamassa, että täällä ei ole kuin käyty nukkumassa. Viikonloputkin kun menivät mökillä. Ihan erilaista tämä on, kuin olla työttömänä vapaalla. Joku aika sitten olin töistä jopa pois, kun iski flunssan kerpele, mutta se oli pitkästä aikaa järkevin veto. Pääsin parin päivän + viikonlopun pelkällä niiskutuksella ja levolla. Siitäkös se asenne lorvailuun lähti.

Kesän jälkeen sain taas lukuinspiksestä kiinni ja olen yrittänyt viettää aikaani myös kirjan kanssa, mutta kummasti tämä huushollailu on vienyt tähän saakka mennessään. Paljon olisi vielä tehtävä, mutta ajattelin nyt välillä nostaa jalat pöydälle. Oikeasti istun soffalla läppäri sylissä; ostin jo kesällä Ikeasta sellaisen alustan, halvimman mahdollisen muovilärpäkkeen, joka näköjään toimii, nyt kun sitä viimeinkin olen parina päivänä testannut. Surffailuasento ei ole enää ollenkaan pöllömpi.

Tänään tuli taas mieleen, miten sitä aikoinaan yksin asuessa piti kodin paremmassa kuosissa kuin nykyään. En nyt yksistään miestä syytä, että hän sotkee, kyllä me molemmat tässä asutaan ja eletään, mutta ennen vanhaan sitä sai siivota vaan omat jäljet. Kieltämättä viimeinen vuosi on ollut muutenkin vähän erilainen; töitä ja sairauslomailua, niin aika ja jaksamiset on ollut vähän heikolla. Kuunkaan asento ei ole mitä parhain, joten senkin takia jotkut asiat ottavat päähän urakalla, mutta ensi viikolla helpottanee. En kai olisi normaali minä, jos olisin pelkkää hymyä ja jamajamailua. Yäk.

Vuosia haikailemani remonttihomma on päässyt alkuun. Se tosin melkein tyssäsi jo tähän ensimmäiseen yritelmääni, kun kohteena oli seinät. Uutta pintaa piti saada ja sainkin aikaiseksi, mutta jälki on sellaista, että voin ylpeänä sanoa tehneeni peukalo keskellä kämmentä. Teinpä kuitenkin, enkä vaan höpötellyt. Kunhan tässä voimia ja rahaa kertyy, otan seuraavan huoneen kohteeksi. Pikkuhiljaa, vaikkei hyvä tulekaan.

Nyt innostuin, josko saisin (raskisin ostaa) vessaan sellaisen ovellisen kaapin Ikeasta. Kuvassa se näyttää kivalta, mutta pitänee käydä paikanpäällä. Entiset avohyllyt joutaisivat pois. Pieniä, mutta niin suuria muutoksia.

Joko sanoin, että haluaisin uuden maton olohuoneeseen ja uudet verhot? Noh, ajattelin kyllä.

Tänä syksynä piti tehdä Helsinkiin viikonloppureissu, mutta tuli kaikkea muuta, joka meni sen edelle. Ja toisaalta, ehkä se kaupunki on parempi kokea kesällä. Parin viikon päästä tehdään toinen reissu toiseen kaupunkiin, pienempi ja pienemmällä budjetilla.

Kaikesta päätellen kellarissa siis kaikki hyvin ja ennallaan. Toivottavasti myös ulkopuolella!

Inspiraation lähteitä

Viimeistä lomapäivää viedään! On tässä vielä hikinen viikonloppu edessä, mutta kuitenkin. Salasanat ja kaikki on tukevasti kalenterissa ja kalenteri kotona, joten mikäs hätä tässä. Varsinkin kun töihin on taas mukava mennä pienen huilihetken jälkeen.

Siltikin odotan (varasin päivät kaukaaviisaasti ennen kesälomaani) jo seuraavaa lomaa, joka on syksymmällä. Lyhyt, mutta ytimekäs. Loput lomapäivät säästän taas pahan päivän varalle; kunhan selviää, miten näiden työkuvioiden kanssa taas käy. Tylsää, mutta niin tavallista.

Olen hikoillut tämän aamun, kun olen klikkaillut erinäisiä linkkejä Italiaan. Olen varmasti levännyt aivoni johonkin ihmeasentoon, joka aiheutti sellaisen ajatuksen, että en pidä enää täysin mahdottomana, josko joskus matkustaisin ulkomaille, kohteena juurikin saapasmaa. Tämä on siis tämän hetkinen tilanne. Ensi viikolla voin taas tulla järkiini.

Olen aina sanonut, että joku kaupunkiloma Hollantiin tai Englantiin voisi tulla kysymykseen, jos vaan, mutta nyt Nelliinan lomamerkintöjen jälkeen olen aika myyty. Innostunut ainakin. Italia on päässyt tapetille viime viikkoina muutenkin; ensin työkaverin sinne matkustaessa ja sivukorvalla kuulin yhden kanssaistujan kertoessa Italiakokemuksistaan. Onhan näitä toisten kertomuksia. Se vaan, että aina näissä on ne kaksi pahaa r-estettä. Rohkeus ja raha, suurimpana raha, koska sitä nyt arjessa tarvitaan enemmän muualle, kuin huiteluun maailmalla.

Ehkä tämä on kuitenkin yksi aihe, jota pitää pohtia ja toteuttaa joskus. Vähän niin kuin mökkiasia; sitäkin mietittiin ja haettiin monta vuotta, ennen kuin haave toteutui.

En tiedä, minkätyylinen iltapäiväkänni eilen oli, mutta en ihan suorilta mennyt liittymään fb-ryhmään "ranskalaistyylinen seitinohut iltapäiväkänni". Ainakin aurinkoa riitti, kylmää juotavaa ja hyvää seuraa kivassa paikassa. Juttuakin riitti, vaikka alkuun varmaan kaikki oltiin sitä mieltä, että jaa-a, mahtaako meillä olla tuntia enempää puhuttavaa myös blogien ulkopuolella. Otetaas yhdet, kun tänne asti on tultu ja jatketaan matkaamme. Hymiön aika ja paikka.

Kummasti se aika vaan hurahti. Onhan se aina vähän eri (lähtö-)tilanne, jos vertaa "vanhojen" kavereiden kanssa haahuiluun, kun sitä yhteistä taustaa ja jutunjuurta on eri tavalla kuin "uusien" blogi- yms. kavereiden kanssa. Joka tapauksessa onhan se nyt yleensä aina mukavaa tutustua uusiin ihmisiin (hyviin tyyppeihin!) ja erikivaa oli nähdä ihan kunnolla livenäkin!

Hyvin juoneena oli kiva tulla kotiin, kun mies tuli hetken päästä perästä pitsalaatikoiden kanssa. Ähky, mutta niin hyvä mieli. Aamulla heräsin kysymykseen, onko krapula. No, ei! Mehän oltiin viksusti liikenteessä.

Miten päin täällä oltiin?

Hurlumhei sitten viime kerran! Aikaa ehti taas kulua, mutta sille on toki syynsä. Päällimmäisenä mukavuudenhalu ja asioiden välttely. Loman kunniaksi ajattelin tosin nyt kirjoittaa pari kappaletta, ihan vaan verryttelynä, josko tästä taas innostuisi. Just.

Olen niin pitkään ollut peese pystyssä (ellei se ole ollut kiinni työtuoleissa) kameran kanssa ja touhunnut mökillä, että oli vähän hakusessa taas tämä tänne kirjautuminen. Tunnareissa mitään miettimistä ole, vaan siinä, mistä tänne enää kirjoittaa, kun lähes kaikki sanottava on sanottu jo tuolla toisaalla sosiaalisessa mediassa. Mikä sanakammotuskaksikko. En tykkää.


Edellisiin tunnelmiin en haluaisi palata, koska ne kytee pinnan alla - välillä enemmän, yleensä vähemmän. Mitään mullistavaa ei tässä välissä ole tapahtunut, koska ja siksi. Nih.

Jotain muuta mullistavaa tapahtui kesällä kerran senkin edestä, kun oli juoppokuski samaan aikaan tienpäällä. Sama suunta, juoppokuskilla todellakin eri vauhti ja keskittymiskyky hunningolla. Kolarihan siitä tuli. Noh, kuten kuvasta ja kaikesta voi päätellä, kukaan ei kuollut, vaikka lähellä oli. Sitä vitutuksen määrää ei voi sanoin kuvailla!

Menojalkaa on vipattanut melkeinpä vanhaan malliin, joten onneksi mieluisia keikkoja on ilmaantunut kesän aikana muutampi. Kaikki kummasti Keskustorilla. Yö lämmitti Apulantaa ja Happoradiota ja nuo nuoret miehet antoivat aihetta täpinöintiin. Ihana pikkuveli.

Ei mitään kädetöntä touhua!

Suunnittelin kovasti lomalla (!) miettiväni työnhaun virkistämistä, mutta näyttää pahasti siltä, ettei mielenkiinto eikä aika riitä moiselle aktiviteetille. Mielummin kulutan vähäiset lomapäiväni haahuiluun ja lepoon, kavereiden kanssa hiipparoinnille ja pitäisi se digiboksikin tyhjentää. Ja katsoa "pari" dvdtä. Montaa pitäisi, jos vaan tietäisi, mistä aloittaa. Se on vaan surullinen tosiseikka, että uutta työtä pitäisi taas etsiä ja löytyä; mielummin jo ennen, ennenkuin nykyinen päättyy. Koska senhän tiedän, miten siinä käy, kun jätän viime tinkaan. Hah. Vuosi vapaalla olisi muuten hyvä, mutta velkojat eivät pidä välivuosia.

Hätäpäissäni tai missä lie kuvittelin lomalla tekeväni päivämukin junamatkan sinne, minne rata päättyy, mutta koska olen maalaistollo, jätän sen myöhempään kertaan. Jänistin. En yksistään matkaa, vaan niitä ihmisiä, jotka sielläpäin asuvat. Jotakuta haluaisin tavata niin monen vuoden jälkeen, joitakuita muuten vaan.

Minun pitäisi varoa näitä ajatuksia, joista voi muodostua ehdotuksia. Vilpittömässä mielessä.