Päivä, jona jääkaapin lamppu sammui
Olipa pitkäpiimäinen viikko. Turhan vähän pöydällä töitä voidakseni keskittyä pelkästään niihin. Nyt joutui välillä väkisinkin kuuntelemaan sitä samaa jauhantaa, koska luppoaikaa riittää entuudestaan jo joillekin tavallista enemmän. Pahimpia on ne tilanteet, jolloin kuulee itsestä puhuttavan vähemmän mairittelevaan äänensävyyn.
Tai en tiedä, onko se loppujen lopuksi pahinta; tiedänpä ainakin, missä mennään ja osaan olla liikaa luottamatta muka-ystävällisyyteen ja muuhun diipadaapaan. Vahvistaa vain sitä ajatusta, että vapaa-aikani vietän aivan jossain muualla, kuin työkavereiden seurassa. Senkin hinnalla, mitä siitä seuraa ja on jo seurannut. Saavat lisää aiheita asioiden ruotimiseen.
Ei tämä viikko ollut läheskään niin paha ja ahistava, kuin ne muutamat aiemmat, mutta sain kyllä taas tuta erilaisuuden ja ulkopuolisuuteni siinä joukossa. Teettää kovasti työtä yrittää olla välittämättä piikittelystä ja muusta sellaisesta small talkista, mikä on kai tarkoitettukin kuultavaksi.
Toisaalta haluankin erottautua siitä porukasta, päivä päivältä enemmän. En halua osallistua kahvipöytäkeskusteluihin, joissa arvostellaan ihmisiä pahansuopaisesti mennen tullen palatessa (ja naamatusten ovat niin mielin kielin lässyn lässyn). Ei siitä tule kuin paha olo ja mieli. Nykyään liukenen paikalta vähin äänin, jos mahdollista. Aika hiljaista on keskustelut minun suunnalta, koska en ota kantaa - kun ei vaan ole kommentoitavaa. Paitsi ne eriävät mielipiteet ja muut mölyt mahassa, jotka mieluusti pidänkin sisälläni. Se on sellaista hiljaista huutelua ja hammasten pureksintaa välillä. Ja ainahan voi puhua säästä. Silloinkin tosin olen mielipiteineni yksin, kun en näe mitään pahaa siinä, että talvella vähän pyryttää. Kuten tänään. Huoh.
En pidä itseäni yhtään sen parempana; taitaa olla naisten perisynti tuo selän takana jauhaminen, mutta olen viime kuukausien aikana yrittänyt ihan tietoisesti opetella siitä irti. Tuskin minusta ikinä puhdasta pulmusta tulee, täytyyhän sitä nyt esimerkiksi kellarissa välillä purkaa, mutta vähentää jos pystyisin, niin hyvä niin. Muutenkaan, jos minulla ei ole mitään positiivista sanottavaa, olen hiljaa. Toki ne välillä vieläkin tulee ajatuksiin ja mielessä pyörii, mutta joskus on hyvä olla suu supussa ja pitää asiat ja mielipiteet omana tietona. Vaikka sitten ihan sillä viimeisellä sekunnilla nielee ne vaan pois. Kyllä se onnistuu, kun tarpeeksi yrittää.
Hmmm.
Onko mahdollista, että realisti pessimisti on vanhetessaan kallistumassa vähän optimismin puolelle. Asioista on tapana löytyä ne molemmat puolet, joskus vielä se kolmaskin.
4 kommenttia:
Kuulostaa mainiolle, ja juuri aikuismaiselle.
Toki, opetin tyttärelle tuota samaista asiaa viime viikolla.
Jos on jotain negatiivista sanottavaa, ja jollei sitä ole kuoleman vakava pakko sanoa- niin kannattaa olla hiljaa.
Miksi lausua negatiivisia asioita ja ehdoin tahdoin aiheuttaa, tai pahnetaa?
Jos onpositiivista sanottavaa- se on mieluisampaa lausua.
Tytär nyökytteli ja tämähän sivuaa pajon sitä,mitä kanssasi aikaisemmin puhuttiin.
juuri niiin.
Ja , mitä kauemmin- enemmän sitä noudattaa, sen paremmalta se laka tuntua itsestä tuntua ja siihen onneksi jää jumiin, ja siitä muodostuu tapa.
Sinähän tiedät juuri tuolla tavalla ärsyttäväsi niitä toisia siellä ihan jumalattoman paljon, ja puhe lisääntyy varmasti- laantuakseen.
Juuri sen takai, koska et lähde mukaan- olet helppo kohde- toivottavasti hetkellisesti.
Se, mmitä puhutaan ja puuskahdetaan blogeissa ja uissa kanaviss akuuluu mielenterveyttä edistävään työhön ja on terapeuttista. Pahaa oloa pitää puhua jossain kyllä.
Kuulostata kaikesta ketutuksesta huolimatta rauhallisemmalta ja sille, että itse olet päässyt jonkun, tai monen kynnyksen yli tuon kanssa.
Et sinä niitä ääliöitä voi muuttaa, kuin ehkä pikkiriikkisen- voit vaan pitää huolen itsestäsi, että jaksat sen, minkä koet- että on tarpeellista.
Jossain vaiheessa mitta täyttyy, mutta toivottavatsi siinä kohden on jo jotain muuta takataskussa.
Miettitäänhän kimpassa, mitä muuta se sitten vosi ollakaan.
Kaikki selviää.
Tän perusteellahan sie oot jo ihan mahoton optimisti :-)
Vintti,
ehkä en olekaan aivan toivoton tapaus, eh. Pieni optimistisuuden siemen voi itää jossain ja ehkä se on se seura (työpaikalla), mikä ajoi tähän, että alkaa nähdä asioita vähän eri tavalla.
Kun ei vaan haluais tulla samanlaiseksi "aikuiseksi", kuin Ne.
Ja toisaalta, toisessa suunnassa - olen ollut blogien ansiosta niin erilaisessa seurassa, osotan nyt esim. sinua, että ehkä silläkin on osansa. Olen oppinut katsomaan elämää ja maailmaa vähän useammalta kantilta.
Luontainen vastarannankiiskeyteni vähän kyllä nauttii siitä, että tiedän todellakin ärsyttäväni niitä olemalla oma viheliäinen itteni. Ainakin välillä.
Jos erotuin jo yläasteella porukasta, niin se sama jatkuu näköjään vielä tässä iässä työelämässä, mutta OIKEASTI en pidä sitä ongelmana. Tämä on kumminki minun elämä, ja jokainen taaplatkoon tyylillään, niinhän mieki teen. Jos ja KUN se joitakuita ärsyttää, niin onko se minun vika. En tajua.
Totta, mielenterveys tässä säilyy paremmin, kun voi välillä vähän purkaa, vaikka oikeasti ne oikeat asiat jääkin tuonne rivien väliin. Ne on ne rajat, jotka pakosti tulee vastaan. Enkä tarvitse tätä menoa terapiaistuntoja, kun puhisen tänne ja itkeä tirautan,kun siltä tuntuu. Helppoa, ko heinänteko.
Viimeiseen työpäivään tuntuu olevan ikuisuus, mutta totta - nyt on ollut vähän helpompi kausi. Tein muutamia asioita itselleni selväksi ja ajattelin jatkaa valitsemallani linjalla :) Ei siellä muuten kestä.
Onni on liukumat ja tuleva loma.
Kyä tää tästä.
Lepposta viikonlopun jatkoa!
Voi Tinkuus...
Kun erot ovat niin suuret että säästäkin taistellaan niin kommunikointi on aika turha väline. Tiedän tunteen. Minustakin on ihan normaalia että talvella pyryttää.
Useinhan ne ("ne" ne) ensin marisee siitä että kun EI sada ja sitten kun sataa niin itketään sitä.
Vuosia sitten tiedostin nuo samat asiat yhdessä työpaikassa. Siellä kesken "keskustelun" (=hauku sitä joka on kuulomatkan ulkopuolella) ruokapöydässä ilmoitin mitä mieltä olen siitä että puhutaan pahaa juuri siitä joka ei paikalla ole. Kyllähän ne nyökkäili ja sano joojoota, mutta ei se meininkiä muuttanut. Eikä muuta mikään mitä minä teen. Paitsi omalta kohdaltani.
Nyt olen iloinen jokaisesta ihmisestä joka elämääni ilmestyy marisematta muiden tekemisistä ja olemisista. Keskustella voi, muidenkin asioista, mutta jossain menee hienonhieno raja.
Fakta on kai se että suurin osa ihmisistä on sitä sakkia joka haluaa vain kuulua joukkoon. Ja helpoin tie siihen on yhteenkuuluvuus. Ja yhteenkuuluvuus muodostuu .. no, jos ei mitään muuta ole niin ainakin voi olla samat viholliset. On ainakin joku jota sieltä aidan takaa kivittää.
Jos ei olisi sitä yhtä niin voisi ehkä vastustaa pomoa. Tai mitä nyt milloinkin. Vaikka säätä. Kaikki kuorossa.
Kyllähän minäkin vielä avaudun ja marisen, ei siitä pääse mihinkään. Mutta oonpa sentään aika usein sanonut suoraan asianosaiselle mikä mättää. Ravintolassa ilmoitan kylmästä ruoasta kokille sen sijaan että vain pilaan seuralaisten fiiliksiä ja laskujen virheistä valitan (JP:n/muiden kavereiden lisäksi) suoraan asiakaspalveluun ja vaadin hyvitystä.
Monethan marisee vain tutuille ja asia jää ratkaisevasti sanomatta niille joille asia kuuluu, niille jotka voisivat muutoksen tehdä.
No, tulipas paatosta...
Tarkoitus oli kai vain sanoa, että jaksamisia.... Mun on vaikea uskoa, että sussa olis mitään ratkaisevaa vikaa, oot niin rauhallisen oloinen, niin mukava..
Satu,
kiitos kommentista ja toivotuksesta, tukalaa on ollut, mutta vaihtelevasti. Ja anteeksi, kun näin pitkään meni paluukommentissa.
Meillä Ne on just sitä lajia, joille ei ole koskaan mikään hyvä. Aina kaikki päinvastoin. Kärjistämättä yhtään. Raskasta kuunnella sitä valitusta näin pitemmän päälle.
Ja sama juttu, olen tuonu julki, miten olen kyllästyny siihen ainaiseen toisten arvostelemiseen sun muuhun, mutta mitäs se hyövää? Se on vaan minun mielipide, ei se niitä hidasta eikä saa ajattelemaan.
Välillä vaan nauran partaani, kun mietin, että eikö ne ite tajua, miten melkein jokainen kommentti, jonka ne suustaan päästää, on negatiivissävytteinen ja muita ihmisiä arvosteleva.
"Keskustella voi, muidenkin asioista, mutta jossain menee hienonhieno raja."
Naulan kantaan, Satu!
Kiitos, mutta kyllähän minussa On joku valuvika, koska aina näitä kahnauksia tulee. Ei kukaan yksin riitele. Eikä enää ole kyse, että "asiat riitelis".
Kun ollaan (esim. nyt työpaikalla) eri aaltopituudella, niin sitten ollaan.
Ikävä niitä aikoja ja ihmisiä, joittenka kans oltiin samoilla linjoilla monessa asiassa. Harmi vain, että vuodet ja elämä on vieny osaa meistä niin eri suuntiin.
Rauhallinen ja mukava ;)
Voi, Satu... hienoa, jos ruudulta ja teksteistä tuomonen kuva tulee. Todellisuus on kyllä varmasti toista - tai ainakin rutkasti lisää adjektiiveja, eikä ihan niin positiivisia ;D
Mutta - jatketaan tahoillamme ja pidetään pintamme!
Lähetä kommentti