Ähky pelkästä sanojen syönnistä

Otsikko kertonee jo kaiken, miten kesäkuun alku on sujunut. Olen kuulunut - ja kuulun niihin, jotka toteavat suureen ääneen milloin mistäkin, että en ikinä...

Olen kääntänyt kelkkani niin monta kertaa, etten pysy enää laskuissa mukana. Onhan niitä toki tullut pään ja mielen kääntymisiä muitakin menneinä vuosina, mutta nämä viime aikaiset tapahtumat on kyllä sieltä vakavimmasta päästä. Vakavimmasta sillä mittarilla, miten olen aina paasannut, etten esim. ikinä kyllä laita hametta julkisille paikoille tai, että minähän en naimisiin mene. Nyt joutunen syömään, jos en hatullista sitä itteään, niin ainakin sanani.

Joku aika sitten tuumailin vaatekomerossa häärättyäni, että mitä pirskattia. Niin paljon käyttämättömiä puseroita; vain ja ainoastaan sen vuoksi, ettei ne mahdu päälle. Tai mahtuisivat, jos en välittäisi miltä ne näyttävät tässä kropassa. Sen verran minussa on edelleen sitä realisti pessimistiä, etten ihan mitä vaan laita päälleni, kun ovesta ulos lähden. En vaan pysty, enkä kykene. Siispä ne nippanappa-paidat sinne hyllylle jäivätkin, odottamaan parempaa aikaa - tai ainakin sitä aikaa, jolloin käyn ne läpi ja kuskaan UFFin laatikkoon.

Hameen kohdalla koin tiinamaisen herätyksen. Vaikka sääret on väärät, eikä värityskään ole kesäisen ruskea ja muutenkin jalat on tehty housuja varten, päätin ottaa riskin ja laittaa hameen päälle tässä päivänä eräänä. Ja kappas! selvisin työpäivästä, vaikka vähän tiukkaa teki, jos olen rehellinen.

Toinen, vähän isompi asia on se seuraava askel tässä parisuhteessa. Tai oikeastaan se on harppaus. Tarvittavat paperit on nyt tulostettu, mutta jatko on vielä hitusen työn alla. Mitä pienempää ja hiljaisempaa, sen parempaa.