Napakymppipäivä

Tilanne kun on mikä on, olen joutunut vähän pakosta haahuilemaan joillakin hääsivuilla. Ensin ihan tiedon saannin takia, mutta myös mielenkiinnosta.

Kuinka mukavaa ja helpottavaa on lukea ihmisten kokemuksista ja suunnitelmista - ja samalla huokasta helpotuksesta, että onneksi meidän ei tarvitse käydä läpi sitä samaa kaavaa, minkä (kaiken sen lukemani perusteella) suurin osa ihmisistä valitsee; kirkkohäät ja kaikki se - anteeksi vain, mutta minun mielestäni häähössötys, mitä siihen "kuuluu". Täytyy olla vain tyytyväinen, että konsteja vihkimiseen on muitakin.

Toki jokainen taaplaa tyylillään, myös me. Ja meitä samanmoisia näköjään riittää; jo keskustelupalstojen perusteella. Jopa tässä kaupungissa on yhtä hoopo pariskunta kuin me, koska olivat valinneet saman vihkipäivän. Kun lukee niitä "perusteluja", miksi parit ovat päätyneet vihille ihan jossain muualla, kuin kirkossa, tulee vastaan aika paljon ihan samoja syitä ja selityksiä, kuin meillä. En ole koskaan kuvitellut meneväni kirkossa naimisiin ja vielä hääpuvussa. Hah!

Odottakaas, kun lopetan nauramisen.

Mielenkiinnolla olen lukenut myös kokemuksia siitä, mitä tapahtuu häiden jälkeen, jos ja kun tieto leviää. Mutta toisaalta; entäs sitten? Kahden ihmisen välisestä asiasta kumminkin on kyse. Meidän tapauksessa tosin aika moni voi yllättyä ja jopa hämmästyen järkyttyä, mutta kannattaako sitä vielä murehtia, jos koskaan. Saavat muutamat sukulaiset ja muut pohtimista, että "nyt se on varmaan raksaana, ei ne muuten naimisiin menis".

Välillä on töissä vaikea pitää suu kiinni, kun muutamat hehkuttaa tulevan kesän (lasten, sukulaisten jne.) häistä ja vallankin siitä hössötyksestä. Tietäisivätpä, mitä ajattelen ja työstän koko ajan.

Huomaan taas olevani aika ääripään ihminen, mutta ainakin teen, niin kuin haluan. Halutaan. Eh. Onneksi ollaan oltu miehen kanssa samaa mieltä edelleen näistä kuvioista, niin asioiden hoito on ollut helppoa , kunhan vauhtiin päästiin. Mies päätti päivämäärän ja kellonajan, minä olisin vielä jahkaillut ja viilaillut, mutta hyvä näin. Onhan tästä höpisty jo vuosia sitten, mutta nyt vasta "vakavasti". Karkausvuodella ja verhokankaalla, jota en saanut, voi olla asian kanssa jotain tekemistä - taikka sitten ei. Hyvä tekosyy tarpeen tullen, tai yksi niistä muutamista.

Sitä olen tuumaillut, että jahka tilaisuus on ohitse, voisin postittaa kotiin kortin, mistä viesti toivottavasti menee perille. Vähän myöhemmin loput. Annetaan ensin vanhempien sulattaa asiaa. Sen verran olen askarteluja suunnitellut, koska kai sitä nyt jotenkin pitäisi ainakin joillekin ilmoittaa tapahtuneesta. Tylsä tekstiviesti on poissuljettu. Kotiväki voi ehkä vähän järkyttyä, pahoin pelkään toivoen parasta, mutta toivon, ettei ne saa mitään kohtausta. Jotenkin uskoisin niinkin, heidät tuntien, että tuntevat helpotusta tästä ratkaisusta ja, ettei mitään suuria hääjuhlia tule. Pääsevät hekin pälkähästä. Taidan vetääkin tuosta narusta, jos joudun tilille tekosesta.

Tässä taannoin rohkeudenpuuskassani mainitsin äitille, että ollaan vähän mietitty testamenttiasioita sun muita vaihtoehtoja ja saatiin silloin kannatusta, että "onpa järkeviä miettimisiä, jatkakaa!". Käskivät vielä miettiä ja jäivät varmasti siihen uskoon, että lakimiehen juttusille tässä ollaan menossa. Juuei. Nyt myöhemmin olen vähän "pelännyt", että äiti esittää puhelimessa kysymyksiä aiheesta tyyliin, joko me ollaan päätetty tai tehty asian eteen jotakin. Voi olla, että voisin lipsauttaa.

Toiveissa piipahti, että olisin saanut vihkijäksi yhden vanhan kaverini, mutta koska vuodet on vierittäneet meitä niin kauaksi, oli ehkä viisainta olla ottamatta yhteyttä. Ehkä joskus myöhemmin.

Muutama juttu on vielä vaiheessa, kuten sormusten löytäminen. Vaateongelmasta en viitsi edes mainita. Huolettaa vaan, että mahtaako mistään löytyä timantitonta vihkisormusta. Vai liekö niillä kihlasormus -nimellä kulkevilla rinkuloilla suurtakaan eroa. Sepä selviää myöhemmin, kunhan kauppaan asti pääsen. Nyt ei voi soittaa äitille ja kysyä neuvoa.

Haluan mahdollisimman yksinkertaisen ja käytännöllisen ilman mitään kiviä ja timantteja. Niitä pitävät ihan eri morsmaikut. Näillä käsillä pitää vielä pystyä tekemään töitä ja talvella pitämään vanttuita. Sitä paitsi, miksi laittaa satoja euroja yhteen/kahteen (ei meillä mitään kihloja edes ole) sormukseen. Mieskään kun ei työnsä takia voi sitä edes pitää.

Ai, niin. Mahdanko olla itsenäinen vai itsepäinen, kun pidän oman sukunimeni. Asiasta ei kovin paljon edes keskusteltu, kun ei tarvinnut.

Tämä teksti tuntuu kyllä aivan pöhkölle minun kirjoittamaksi. Enpä olisi koskaan uskonut, että näitä edes mietin! No, vielä on aikaa miettiä vielä vähän lisää. Mietintämyssyyn tuli nyt uutena mm. pippalot, josko ne täytyisi järjestää. Vintti, malttia! En uskalla luvata mitään. Katsotaan, mitä syksy tuo tullessaan...