Aavan meren molemmin puolin

Laivamatka Ruotsiin noin 20 vuoden välein on ehkä turhan harvoin. Toki vaihtamalla näillä kerroilla laivaa ja seuran ollessa tyystin eri (luokkakaverit / mies), on kaikki ihan uutta ja erilaista.

Tämän viimeisimmän matkan perusteella voisin kuitenkin tuumata, että kaikki meni niin hyvin, että ehkä se kolmaskin kerta tulee - ja aika varmasti samalla laivalla, mutta ei ihan heti. Välillä voisi käydä Tallinnan puolella. Sen verran kuitenkin pitkä ja puuduttava matka on mennen tullen TKU-Tukholma ja varsinkin selvinpäin. Mutta kuten sanottu; eipä tuolla reissulla vastaan tullut yhtäkään känniääliötä tai muitakaan häiriköitä.

Ensimmäinen jännä kohta tuli siinä vaiheessa, kun piti varata netin kautta laiva- ja junamatkat. Että onko se todellakin niin helppoa ja kätevää, kuten tuli huomattua ja mikä jännittävintä; toimivatko ne A4-tulosteet ihan oikeasti. Juu. Konduktööri tutkaili sähköpostitulostetta aikansa, naputteli suhteettoman isokokoista lipuntulostuspäätettä (vai mikä lie oli se laite) ja tulosti meille pätkän VR:n lipputulostetta, josta näkyivät mm. samat paikka- ym. tiedot, kuin omassani. Sen tarkastuksen jälkeen saatoin taas hengittää ja rentoutua pikkasen paremmin. Nyt uskallan varata junaliput seuraavankin kerran netistä. Helpottaa huomattavasti, sekä henkisesti, että matkantekoa.

Ehkä näin alkuun oli kuitenkin parempi valita sellainen laivamatka, jossa sai pysytellä Tukholman päässä laivassa. Olisi tullut liian extreme-reissu, jos meidät olisi jalkautettu kahdestaan Ruotsin maalle. Kerran olen Tukholmassa käynyt, eikä se tehnyt siihen aikaan sellaista vaikutusta, että olisi pakko päästä uudelleen. Voi olla, että näin vanhemmiten voisi käydä toisin. Tai sitten ei.

Mitäpä laivamatkasta. Väkeä oli paljon, tai ainakin minun mittapuun mukaan. Laivalla ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, ihan niin kuin muistin edelliskerrasta. Karkkihyllyt notkuivat kaikenlaisia herkkuja viinoista puhumattakaan, mutta meidän tuomiset painottuivat nameihin.

Eespäin, eespäin...
Siellä siintää suunta kohti Ruotsia.
Vielä tässä vaiheessa en tuntenut matkapahoinvointia,
mitä nyt pieniä perhosia kirmaili.

Menomatkalla laitoin kotiin viestiä; tein tikusta asiaa ja kerroin tangofinalistin kuulostavan paremmalta, mitä telkkarissa. Myöhemmin siinä tekstaillessa äiti tuli kysyneeksi, että ollaanko me häämatkalla. Mitäpä siihen vastaisi. Ilmoitusluontoista korttia eivät olleet vielä saaneet, joten olin puolittain pakon edessä, puolittain helpotuksesta siinä tilanteessa, että soitin ja kerroin, mitä oli tapahtunut.

Vastaanotto oli yllättävän hyvä ja helppo. Ehkä sitä helpotusta oli molemmin puolin. Ei minkäänlaista kysymystä tai epäilystä - tai sitten he osasivat peitellä reaktionsa. En kyllä sitäkään ihmettele, että mistä äiti muka arvasi. Meillä on molemmilla vaistomme.

Jossain päin merta

Seuraavana päivänä alkoi sadella tekstiviestejä kavereilta ja sukulaisilta, jotka kortin olivat saaneet. Lievää ihmetystä ja yllättyneisyyttä. No, sitä nyt osasin odottaakin. Myöhemmin ollaan kuultu, vaikkakin kiertoteitse äitiltä, että sukulaisista ainakin osa on asian ottanut ihan hyvin, ilman mitään hyppelyä esim. siitä, miksi ei tullut kutsua.

Pientä pähkäilyä on ollut ilmassa, että mikä on nyt sukunimi, onko tulossa jälkikasvua, kumpiko meistä ei kuulu kirkkoon ja eikö vanhemmat todellakaan tästä tienneet. Isi kuulosti sivusta puhelimessa melkeinpä pettyneeltä, kun sukunimi ei vaihtunutkaan. Taisi pitää sitä kuviota itsestään selvyytenä ja koska nyt kaikki on tapahtunut vähän mutkia oikomalla, niin ihmekös tuo, että on vähän puulla päähän lyöty. Mutta hoksasivat myös sen, että kaikki pääsivät tällä tavoin helpoimmalla (ja halvimmalla, vaikkei tässä raha niin suurta osaa esittänytkään. ).

Ruotsalaista draamaa
näkyy klikkaamalla.
Kuvattu hytin ikkunasta.


Menomatkalla en tiennyt näistä aavan meren maisemista mitään,
koska nukuin, vaikkakin pätkissä,
mutta tulomatkalla näin ja tunsin.
Syönnin päälle alkoi kummasti velloa...


..mutta ei kuitenkaan niin pahasti,
ettenkö olisi voinut haahuilla "ulkona" ja nauttia näkemästäni.


Aina välillä meitä vastaan tuli toinen paatti,
purje- ja moottoriveneitä, rahtilaivoja, saaria,
hienoja mökkejä ja laitureita,
mitä nyt saaristossa on.

Jännä huomio oli sekin, että matkalla nähdyt purjeveneet purjeilla olivat lipuista päätellen kaikki ulkolaisia (tunnistin ainakin Saksan ja Tanskan liput, eh), mutta suomalaiset putkuttelivat moottorin voimalla.

Paluumatkalla valoisan aikaan alkoi saaristomaisemat jo vähän maistua puulta, liika on liikaa, mutta ei auttanut kitistä. Laiva kulki hyvää vauhtia ja kuitenkin kotiin päin. Ja olihan siitä saaristosta se hyöty, ettei ainakaan laiva keinunut niin pahasti, kuin siellä aavalla.

Miten ihmeessä ne laivalla työskentelevät jaksavat mennä sitä väliä edestakaisin? Toki väki vaihtuu vuorollaan ja osa heistä on asiakaspalvelussa, joka jo tuonee vaihtelua, mutta ne, jotka tuijottavat siellä lasikopissaan ja pitävät laivan menosuunnassa. Ei ole joka jannusta ja tiinusta siihenkään hommaan.

Turvallisia laivamatkoja kaikille, jotka tuotakin väliä seilaavat päivät pääskytysten! Meidänkin tullessa takaisin Turun satamaan, oli jo uusi porukka odottamassa omaa laivareissuaan. Minen ihan heti uudestaan lähde, vaikka hyvä reissu olikin. Matkustan näköjään mieluummin maanteitse.