Annetaan - piikitön kampa
Mikä on paras konsti pysyä hereillä pitkän työpäivän jälkeen linja-autossa?
Virkistyä, kun näkee Simo Frangénin vieraan naisen kanssa julkisella paikalla käsi kädessä.
Hätkähdin pari kertaa. En tiedä mistä syystä, mutta piti oikein tarkistaa lasien (omien) asento ja katsoa uudelleen. Ensimmäiset ajatukset oli, että miten ne uskaltaa/kehtaa. Kaikkihan Simon tunnistaa. Ja mitä ihmettä on tapahtunut. Ihan niin kuin se asia minua oikeasti liikuttaisi tai ylipäänsä minulle kuuluisi. Paitsi, että näin.
Tosin, tarkemmin kuin katsoin, niin Rosahan se taisi siinä vierellä kävellä. Korjatkaa, jos olen väärässä. Eh. Oli vaan täysin erinäköinen blondina, kuin mitä viimeksi kesällä heidät näin. Silloin oli pikkumieskin mukana. Liikuttava kolmikko oli se.
Mutta kaikki siis hyvin. Ja oma kotimatkani jatkui ainakin himppasen verran paremmilla mielin. Pienestä sitä voi ihminen säikähtää ja huolestua.
Syksyn paras viikko meni tässä taannoin ihan ohitse, kun piti ketkutella vielä töissä. Nyt on suurin osa puista jo menneet ihan väärän värisiksi ja lehdiltään harvalukuisiksi, ettei oikein meinaa löytää valokuvattavaa. Sekin päivä, jolloin oli liput puolitangossa, näin yhden kauniin kuvakulman - orannsinkirjavien vaahteroiden välissä liehui lippu hiljaa puolitangossa - mutta eipä ollut kameraa mukana sinä aamuna. Harmitti. Ja suretti muuten vaan. Muista tunteista puhumattakaan.
Nyt on kuitenkin ihmeellisen rauhallinen olotila. Edessä on pitkähkö loma ja avoinna oleva tulevaisuus. Työt on ohi ja itkut itketty. Sellainen pieni ikävä voi ehkä tulla joitakin työyhteisön ihmisiä kohtaan, mutta kun tiedän, että heihin voi vielä törmätä, niin mikäs tässä.
En myönnä vielä, että vähän hirvittää, miten tästä eteenpäin, mutta sitten kun lomat on lusittu, voin kai myöntää ääneen, että vähän ahistaa. Täytyy taas aloittaa kaikki alusta. Oikeastaan pitää jo nyt. Heti maanantaina. Työhakemusta toisen perään. On niitä paikkoja ja keinoja, kunhan uskaltaisivat ottaa ja antaa mahdollisuuden. Kokeilen ainakin, sen päätin jo.
Onneksi täällä on kohta taas tikkuri-ilmat.
6 kommenttia:
Hei Tinkuus
Luota elämään. Kyllä teit oikean valinnan, paljon parempi jatkaa eteenpäin vaikkapa tuntematonta kohtikin kuin kitkutella niin kuin olet tehnyt.
Jotenkin vertaisin tilannetta - kuitenkin - omaani, tietyllä tavalla.
Mukavaa syksyä, kyllä sieltä taas uusi kesä tulee!
Terkuin,
Satu
Hap
Haluan heti kuuulla, vaikka hwti huomenna juoruja ja uusia tuulia, pomsahda kahville jossain kohden.
Minne laitetaan hakemuksia? Mitä haetaan?
Nokka kohti huomista, elämä kantaa ja nyt on aika huoahtaa hivenen.
Kohta on taas virtaa koneessa, ja elämä parempaa kuin koskaan :-)
Luota sie itseesi ! Miekin luotan sinuun:-)
Satu,
totta turiset, vaikkakaan mulla ei ollu vaihtoehtoa jatkaa hommissa. Määräaikaisuuden hyvä ja huono puoli. Johan sitä muutaman kerran jatkoivat, mutta nyt tuli isommat säännöt vastaan.
Tosin, onhan joidenkin kohdalla niitä sääntöjä rikottu, vaikka eivät myönnä, mutta enpä kuulu kohderyhmään enkä Ison Pomon kaveripiiriin. No, niitäkös oikeasti murehtisin, koska pohjimmiltani olen helpottunu, että kyseinen pesti päätty. Pätevä syy poistua takavasemmalle.
Mielenkiintonen ja jännä syksy molemmilla :) Eri tavoin, mutta silti.
Voip(p)a hyvin!
Vintti,
huomisesta en vielä tiä sanoa. Kovasti on suunnitelmia, mutta eri asia, mitä saa aikaseksi.
Enkä uskalla etukäteen vielä ääneen sanoa niitä paikkoja tai muita, mutta saman alan hommia ne olis. Kuinkas muuten. Oot kyllä ensimmäisten joukossa kuulemassa, jos on aihetta hihkua tai kirota.
Kiva, jos sie jaksat luottaa, mulla se taas vähän horjuu :]
Iso Jei että sinulla loppui kärvistelyt. Eikö tullutkin helpottunut olo, kun ei enää sitä rumbaa tarvitse jatkaa. Keväällä itselläni tuli suuri huojennus.
Nyt vain muutoin kiirettä töissä toimimattoman ohjelman kanssa. Onneksi on uskomattoman ihana työporukka. Nauraa rätkätetään välillä vedet silmissä. Siten sitä jaksaa.
Peukut pystyssä sinulle että tärppää unelmahomma.
Olet tärkeä!
Ja sori kun olen ollut niin hiljainen. Kiire vienyt voimat.
Työttömän epävarma arki on kyllä rasittava, hakemuksien väsäämisestä puhumattakaan. Mutta toivon mukaan kaikki päättyy mukavan työpaikan löytymiseen. Siihen on uskottava. Tsemppiä!
Sukulaissielu,
kyllä tosiaan loppu tuli niin oikeaan aikaan, että! Vielä viikko, niin olis päässä napsahtanu :D Tai ainaki olisin tiuskinu väärässä paikassa väärään aikaan.
Viimisenä päivänä jo melkein sorruin siihen, mutko en vaan sulattanu joidenkin käytöstä. Olis ollu niiiin helppo sanoa, että "vtu, tee ite jos on muka niin kiire, tässon kuule muittenki töitä jonossa".
Mutta ei, nielin vaan kiukkuni ja kiristelin hampaita. Helpotti, kun ajatteli, että vielä muutama hassu tunti - sitte se on siinä. Tehköön jatkossa muut ne hommat, niin näkevät, mitä se on :D
Älä huoli, tiän, että sulla on omat kiireet ja töissä menee oma aikansa ja voimansa, joten nou hätä. Ei täältä mihkään hävitä, vaikka hiljaa välillä oltaski :)
Enpä miekään oo ollu sen aktiivisempi, heh.
Anne,
"nauratti", kun luin sinun viime merkinnän ja nyt tuon sinun kommentin. JUST nuin.
Työttömyydessä ja töissä käynnissä on molemmissa puolensa. Sullaki on aika tuoreet kokemukset molemmista.
Ja totta, uuden työpaikan löytymiseen on vaan uskottava, vaikka mikä olis ja miten aika kuluis! Ei tuu mittään, jos vaan jäisin sängynpohjalle huokaileen ja maalaileen synkkiä kuvia. Ei sovi mulle se, vaikka laiskotellakin osaan. Niillä päivillä ja olotiloilla vaan on vissi ero. Raitis ilma tekee ihmeitä.
Hyvää syksyä sulleki!
Lähetä kommentti