Hillintää

Tilapäivitys naamakirjamaisittain: ... kehtaa käyttää kotioloissa t-paitoja, jotka oli tuupannut vaatehuoneen takimmaiseen nurkkaan odottamaan muka parempia aikoja.

Nyt on jo toinen päivä ja toinen paita, jonka puin päälle sen jälkeen, kun olin todennut kuukausia, jopa vuosia sitten, että ahistivat liikaa. En tykkää makkarankuorista päällä. Mutta koska viime viikkoina on tapahtunut pientä muutosta; niin pientä, jonka oikeasti vain itse huomaan ja aamupäivisin, eh, päätin uhkarohkeasti kokeilla. Ja annoin olla. Miehen mielestä muistutan edelleen MichelinWomania, ja siinä ollaan kyllä samaa mieltä, mutta antaapa aihetta ainakin jatkaa tätä "kunnostautumista", jos kerran suunta on alaspäin ja pienempään kokoon. Kyllä se minulle sopii.

Kirjoitan näköjään vähän turhan avoimesti ja läpinäkyvästi sinne tänne, koska sain eilen taas yhdeltä kaverilta kukkia. Mikä ihana piristyspuska! Kirjoittamisesta puheenollen; miksei kukaan ole tuonut minulle vuosien saatossa sukkahousuja, vaikka niistä niin auliisti ja hyvällä sydämellä aina kirjoitankin! [No, unohtakaapa tuo heitto. Kyllä äiti hoitaa sen puolen. Ei tosin lähetä, mutta käydessäni saan aina pussillisen nyloneita; äiti puolestaan ostaa niitä pilkkahintaan tuttavaltaan, joka niitä työkseen katselee. Näin se homma etenee.]

Kun viimeksi tai joskus... kirjoitin, että pitää taas miettiä, mitä haluaisin tehdä isona työkseni, tai kun mies taannoin istutti keittiönpöydän ääreen ja kysyi, mitä aion tai meinaan tehdä (töiden suhteen). En tiennyt. Enkä tiedä. Olin niin nurkkaan tuupattuna sillä hetkellä, että meinasi nuppi seota. Ja sekoaahan se helpostikin, jos sille annan luvan, mutta toistaiseksi sinnittelen. Ei ole kuitenkaan kysymys elämästä ja kuolemasta, vaan vain työstä. Vastasin miehelle, kuten asia on, että sitten kun sellainen mieleinen ja mielekäs työ tulee vastaan, tiedän kyllä. Se vain kolahtaa.

Nyt on näin päässyt käymään. Asia on tosin vielä pahasti vaiheessa ja omat mahdollisuuteni saada se työ on aika pienet, mutta elättelen niin kauan toivoa, kunnes saan murskaavan tiedon, että pätevämpi/ä tms. löytyi. Sitten on aika murehtia ja pienesti itkeä tihruttaa, mutta sitä ennen toivon parasta ja odotan. Ei tässä vielä auta heittää vanttuita naulaan, kun on tilanne kesken.

Ko. työ ja työpaikka vaan olisi niin hieno mahdollisuus ja tilaisuus nyt tässä tilanteessa ja kaupungissa, että en tiedä miten päin olisin. Haluan sen työn, mutta johan se on nähty ja koettu, että aina ei todellakaan saa, mitä haluaa. Olen tosin onnekas ja kiitollinen, että pääsin kuitenkin haastatteluun asti ja vähän näkemään ja kuulemaan, mitä luvassa olisi. Olen joskus 25 vuotta sitten ollut ensikosketuksessa ko. paikkaan, tietämättä, tietenkään, että istun jonain kauniina päivänä samaisen päällikön "piinapenkissä". Kumpa ympyrä sulkeutuisi myös toisella tavalla. Olisi niin hienoa. Loppuisi tämä etsiminen ja ainainen kitinä ja valitus. Töiden saannista.

Tänne tuli "kunnon" talvi viimeinkin. Ensilumen satoi reilu viikko sitten, mutta eilen ja tänään näyttää niin valkoiselta. Lisää vaan! Kyllä tänne mahtuu, kunhan ei tupaan sada.