Viime tingassa

Luovutan. Kaivoin kaapin perältä Finrexinin, villasukat ja kaulahuivin. Nämä siis kaiken muun lisäksi. Lääkitys jäi vähän viime tippaan ja yhtenä tärkeänä hetkenä kokonaan pois, koska on aikoja ja tilanteita, jolloin ei sitä lääkepaukkua vaan voi ottaa - valitettavasti. Myöhemmin se on jo myöhäistä, kuten nyt.

Toki ajoitus on mitä parhain; olenhan lomalla ja onni onnettomuudessa on, että lomaa on vielä hetken jäljellä. Aikaa ja tahtoa ei silti olisi sairastella. Vielä pitäisi päästä käymään Ikeassa ja muutamalla kirpputorilla, teatterista puhumattakaan. Noh, itseäni voin syyttää, että menin ja vilustuin.

Kämmekkäät olen jo vienyt töihin, villasukat varmaan seuraavaksi. Odotan sitä aamua, kun voin hipsiä käytävällä villasukissa.

Olen aina ollut vähän sitä mieltä, että kaulahuivit kuuluvat pihalle, ei sisätiloihin. Kappas, kappas hej, olen siinäkin tänä syksynä muuttamassa mieltäni ja ostin taannoin ensimmäisen "asustehuivini". Hah. Ei kukaan kiellä pitämästä sitä myös ulkona, mutta omassa naurettavan pienessä huivikokoelmassa on jo ulkohuiveja ihan nokko. Senkin sisähuivin jouduin ostamaan syystä, että parissa uudessa puserossa on niin laaja kaula-aukko, että jotain ne kaipasivat. Hätä se keinot keksii, kun meinaa tulla vilu puserosta sisään.

Ärsyttää vaan, että nyt sorruin itse siihen huiviporukkaan, jota näkee joka puolella. Legginsejä en sentään aio päälleni pukea, joten siinä mielessä tilanne ei ole ollenkaan niin huolestuttava. Enkä omista käsikoukkukäsilaukkua.

Mökkiviikonloput alkavat vedellä viimeisiä - tai vetivät jo. Epäsäännöllisen säännöllisiä käyntejä aiotaan sinne tehdä, mutta tuleva talvi pitää yrittää malttaa olla kotosalla (ja katsella taas näitä seiniä sillä silmällä).

Syksy on hetken aikaa mitä hienoin vuodenaika, mutta kun se repii puut paljaaksi ja kukkapenkit ovat kaikkea muuta kuin hehkeässä kunnossa, sitä toivoo, että tulisi pian talvi, joka peittäisi kaiken, ja sitä myöten uusi kesä. Kesämökki on kesämökki.

Niin paljon jäi tekemättä ja laittamatta, mutta lohduttaudun sillä, että talvi on aika lyhyt. Pari rakennusta pitäisi uusia kokonaan, yhtä uutta rakennelmaa mies on työstänyt viimeiset viikot ja ulkoinen ja sisäsisustus ovat koko ajan työn alla. Pitäisi vain malttaa...

Onneksi tässä on tulevat viikonloput ja vähän arkikin ohjelmaa täynnä, niin saa ajatuksia pois mökkeilystä. Oma parvekekin pitäisi laittaa syys- tai paremminkin talvikuntoon, eikä vain jahkailla ja kauhistella ikkunan takaa.

Kaikki aikanaan, kaikella aikansa.

Keltainen lokakuu

Eilen oli jo ties monesko lauantai (kolmas itse asiassa), kun haravoin mökillä huvikseni ja vapaasta tahdosta ja taas tänä aamuna näky oli, niin kuin piha ei olisi haravaa koskaan nähnytkään. Aamulla satoi kaatamalla vettä ja tuuli niin, että melkein viimeisetkin lehdet tippuivat siinä rytäkässä. Mutta vain melkein. Tietää syyssiivon jatkoa ensi viikolla. Meneehän se hyötyliikunnan piikkiin ja ainakin näkee hetken aikaa työnsä jäljet.

Metsässä on tullut pompittua sen verran, että olen tehnyt tuttavuutta myös hirvikärpästen kanssa. Ei kiva. Pohjoisen kasvattina niihin ei ole tarvinnut ennen tätä syksyä törmätä. Täytyy ensi syksynä varustautua paremmin, jos ja kun mielii mustikoita ja puolukoita kerätä. Inhoan sitä tunnetta, kun ne möyrivät päänahassa tai hihan sisällä pettäneen tarkistuksenkin jälkeen.

Keskustakuva ei ole tältä päivältä; täällä paistaa hetkittäin aurinko. Olisi hyvä ulkoilusää, mutta en malta painua pihalle, koska kotonakin on tekemistä, kuten sunnuntaisin aina. Arki hujahtaa surullisen nopeasti ohi ja viikonloput menee toistaiseksi mökillä, joten huushollaus on "pitäisi"-kunnossa.

Tulevat viikot tuo vähän muutakin ohjelmaa ja kalenteri täyttyy mukavista tapahtumista ja tapaamisista. On ollut ja on tulossa teatteria, vanhojen kavereiden näkemistä ja työpaikan erinäisiä häppeninkejä. En olisi uskonut ainakaan silloin viime kerralla, että joskus vielä vietän myös vapaa-aikaani mielelläni työkavereiden kanssa. Näin ne ihmiset ja tilanteet muuttuvat. Minä myös, myönnän.

Ei pidä myöskään unohtaa lomapäiviä. Kovasti haluaisin tehdä vaikka mitä, mutta loma on niin lyhyt, etten taivu mahdottomiin. Onni on kuitenkin lyhyt loma, koska toisaalta hirvittää ajatus, että paluu työpaikalle tietää myös sitä, että tekemättömät työt ovat kuitenkin odottamassa ja vedän taas pitkää päivää, vaikka mieluusti töitä teenkin.

Tässä päivänä eräänä oli ensin naurettu vedet silmissä kahvitauolla ja kun palasin työhuoneeseeni, tuli melkein itku siinä istuessa ja ihmetellessä, että kohta tämä ilo ja pesti loppuu, ellei ihmeitä tapahdu. Iski kamala ikävä ja ahistus jo etukäteen ja päätin, että mitään tyypillisiä sen yksikön läksiäisiä en siellä nyt tahdo; on ne sitten tämän vuoden puolella tai joskus myöhemmin. Parempi vain, että häivyn vähin äänin silmät punaisina.

Mahdoton suunnitelma, tiedän.

Vielä typerämpää on surra etukäteen, tiedän, tiedän! Tässähän on onneksi vielä monta työviikkoa edessä, joten pitää osata nauttia tilanteesta ja työnilosta. Sekin minulta kyllä onnistuu.

En ole uskaltanut lukea vielä tämän päivän Aamulehteä, koska jo kahtena eri sunnuntaina on sattunut tutun kuolinilmoitus olemaan samassa kohdassa. Toinen oli miehen työkavereita, toinen taas minun entinen työkaveri, joka taisteli aikansa roosanauha rintapielessä, vaikka asiat olivat oikeasti pielessä.

Yllättävistä kuolemista puheenollen, taannoin stalkkailin Facebookissa ja törmäsin vahingossa yhteen muistosivustoon, joka veti jalat alta ja järkytti muutenkin aikalailla. Muutama kuukausi aiemmin olin käynyt saman pojan (ollaan melkein samaa vuosikertaa, hän minua vuoden vanhempi, mutta tyttöjä/poikia me kai edelleen ollaan, kuten oltiin yläasteella. Naiseus on toisinaan niin kaukana) sivuilla uteliaisuuttani, kuinkas muuten. En hirveästi valaistunut nykykuulumisistaan, mutta sen verran kuitenkin, että olemassa oli ja Helsingissä asui.

Muistosivusto toi ja jätti niin paljon kysymyksiä ilmaan, enkä vielä tänäkään päivänä tiedä, mitä on oikeasti tapahtunut, mutta koska tapahtumasta oli jo aikaa, en kehdannut omaisiltaan kysyä enempää, kuin mitä sivustolla on. Olen nyt jotenkin päässyt asian yli, kun järkeilin (HAH!), että eihän me olla oltu missään tekemisissä vuosikausiin ja se, miten hänet muistin ja muistan, liittyy lähinnä yläasteaikoihin ja vähän sen jälkeen. Mutta kylläpä vain senkin ihmisen kuolinuutinen liikutti ja suretti.

Takaisin iloisempiin muisteluihin ja vähän tuoreempiin. Kävin nimittäin työkavereiden kanssa katsomassa Päällystakin. Olipa se vain erikoinen, mutta aivan mahdottoman hyvä ja hauska esitys, lopun surullisuudesta huolimatta.

Tässä kuussa menen vielä katsomaan Eila, Rampe ja huonot keenit, joten kyllähän tässä on kaikennäköistä arjen luksusta. Ympärillä ja kalenterissa.

Täpinöinti jatkukoon.

Aamulypsytön viikko

Olen vähän rästissä. Lukemattomia lehtiä on taas keittiön pöydän kulma täynnä ja lukemattomia blogeja on, noh, lukemattomia. Tekemättömiä kotihommia en edes mieti. Kaikki ajallaan...

Onneksi readeri selvensi, mitä tuolla toisaalla on tapahtunut sillä aikaa, kun itse ei ihan joka päivä ehdi eikä jaksa lukea suosikkeja. Valitettavaa.

Toisaalta taas aika ymmärrettävää ja rohkeaa. Laittaa pillit pussiin ja lopettaa. Ellei sitten aloita uudestaan, toisena, toisaalla. Mikä sekin on käynyt kyllä mielessä myös itsellä.

Lopettaa en osaa, enkä halua, mutta koska niin paljon "tuttuja" jo tätä lukee, se jotenkin hassulla tavalla estää kirjoittamasta kuitenkaan ihan kaikesta, mitä mielessä liikkuu. On estänyt jo pidemmän aikaa. Tarkoitan vuosissa. Erityisesti tämä syksy on ollut sellaista aikaa ja tapahtumien sekamelskaa, että pitäisi päästä purkamaan, mutta kun ei se oikein käy. Täpinöin sitten itsekseni ja purskahtelen välillä ihan holtittomasti. Kaikki kuitenkin vallan hyvässä mielessä. Sepä se.

En ole antanut sen enempää häiritä, vaan olen pitäytynyt sitten kirjoittamasta niistä asioista, mitkä on mahdollisten väärinymmärrysten takia parempi pitää omassa päässä. Mitä sitä suotta suurennella ja aiheuttaa missään suunnassa pahaa mieltä, parempi jaaritella vain höpö höpöä ja vähän rivien välistä, joka sekin on kyllä aika ärsyttävää.

Loppujen lopuksi kaikista paras vaihtoehto olisi
aloittaa alusta puhtaalta sivulta.

Päivänä eräänä jäin keskustelussa yhden lähipiiriin kuuluvan kanssa kiinni pariin sanaan, joita sitten vasta jälkeenpäin märehdin ja kuvittelin toivottavasti omiani. En tiedä oliko pelkkää vainoharhaisuutta, mutta turhan hyvä osuma olisi kyllä. Tein omat johtopäätökseni takelteluistaan ja meinasin jo tehdä Mymskät ja kadota heippoja sanomatta. Pitäisi varmaan kysyä, lukeeko hän tätä ja keneltä on saanut vihiä. Toki minulla on omat epäilykseni, mutta varmahan en voi olla. Noh? Annas kuulua! Valheella on lyhyet jäljet. Jos lukemisen taustalla on uteliaisuus ja kuulumiset, niin siitä vain. Kaikin mokomin, mutta olisi kiva tietää. Niin kerta.

Tätäkin ajatusmössöä olen nyt yrittänyt kirjoittaa monta varttia, eikä tämä tästä etene kovinkaan asiallisesti eikä järkevästi. Paras siis laittaa tältä illalta näppis kiinni ja olla niin kuin en olisikaan mitään kirjoittanut.

Täysin anonyyminä olisin kirjoittanut jo eka kappaleessa, mistä kenkä puristaa tai miksi pipo ei kiristä.

Äh!

Ei niin pieniä sieviä

Kävin viikonloppuna pitkästä aikaa sienimetsässä. En todellakaan vapaaehtoisesti, koska en tunne tarpeeksi hyvin sieniä enkä muutenkaan ole leppoisa samoilija, joka osaisi ja pystyisi keskittymään vain ja ainoastaan luonnon ääniin ja kahiseviin puihin. Minua ei pelota nelijalkaiset, vaan 2-lahkeiset. Yksin minua ei metsänsiimekseen saa, jo senkään takia, että eksyisin kuitenkin, enkä halua joutua lehtiotsikoihin tyyliin "eksynyt marjastaja löytyi kannonnokasta pasha jäykkänä".

Olin kuitenkin paluumatkalla erittäin mielissäni mokomastakin päähänpistosta. [Tästähän puuttui sanat Ensi viikonloppuna uusi yritys.] Jos ei miehen toivomia kanttarellejä löydy, keräilen sitten puolukoita, ellei joku mökkinaapuri ehdi ensin. Olen aika täpinöissäni. Pakkasessa on "omia" punaisia ja mustia viinimarjoja, mutta vielä siellä olisi tilaa (ja paljon) myös puolukoille. Marjat on hyvä syy leipoa talvipakkasilla.

Mennyt kesä (kai se jo on mennyt, kun kalenteri näyttää kohta syyskuuta ja sukkahousut on kaivettu kaapinperältä) meni aika pitkälti mökillä ja Facebookissa. Ajatukset nollautuu niissä molemmissa niin hyvin, että tämä areena jäi vähän heikoille.

Toisaalta, töissäkin on ollut niin hyvät ajat joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, ettei ole tarvinnut mesota vanhaan malliin. Hyvä tai paha asia, en voi niistä oikein mistään huudella, vaikka mieli tekisi ja aihetta olisi. Puoleen vuoteen sentään mahtuu kaikennäköistä. Välillä on ollut kiireisempää, välillä vähemmän, mutta sellainen yleisfiilis työmaalta on edelleen ihan toista, kuin silloin ennen vanhaan. Vaikka välillä tuntuu, että istumme uppoavassa laivassa, niin yhteispeli on aivan toista luokkaa ja työnteko maistuu milloin suklaalta, milloin muuten vaan mukavalta. Välillä tulee ikävä hetki ja paha mieli, kun tajuan ajan kuluvan ja sen tosiseikan, etten voi olla tuossa porukassa ikuisuuksia. Määräaikainen mikä määräaikainen.

Perjantaina kun lähtee töistä, työasiat ehkä pyörivät vielä mielessä, mutta kun pääsee mökkitielle asti, ne unohtuvat kyllä sen siliän tien. Ihme vaikutus, mutta niin totta. Olen ehkä joidenkin mielestä hehkuttanut tuota mökkiasiaa jo liiankin kanssa, mutta se on voi voi. Se on nyt minun arkea, tai paremminkin viikonlopun juhlaa, koska arkena pääasiassa vielä ollaan näissä kerrostalomaisemissa. Mökin ansiosta kilahtelen vähemmän, siedän enemmän, ainakin omasta mielestäni, kun tiedän pääseväni aina muutamaksi päiväksi pois omaan rauhaan. Oli korkea aika hommata moinen pirtti ja piha, johan tässä kärvistelin monta vuotta ja vain haaveilin. Ei sillä, etteikö niitä haavevuosiakin tarvittu.

Alkavalle syksylle elättelin toiveita uudesta harrastuksesta. Tai vanha asia, mutta oikein harrastuspiirissä muiden mukana. Yritys hyvä 10 kaatui siihen, kun kurssi oli täynnä ennen kuin ilmoittautumisaika oli kunnolla ehtinyt edes alkaa. Varasijamahdollisuus on, mutta jaksan epäillä, että onni osuisi kohdalle, vaan saan jatkaa ko. harrastusta ihan mutu-tuntumalla, kuten tähänkin asti.

Täpinöissäni olen ollut välillä myös aamun työmatkoilla. Mitä siitä, että koululaiset jauhavat milloin Diorista, milloin elvistelevät kuinka paljon tai vähän joivat ja/tai nukkuivat viikonloppuna, kunhan kyydistä vastaa se Minjan ihanuus bee. Oletetaan siis, että ratin takana on sama ihanuus. Ihana se on joka tapauksessa. On aika kiusallista hymyillä itsekseen, mutta kun hymy tarttuu. Ei mahda mitään. Ja jos meillä on hyväntuulinen ja huumoria ymmärtävä kuski, niin ei voi valittaa.

Havittelen hahmoa päivän kuvaksi (ihan vaan Minjaa varten, eh hehe), mutta luontainen ujouteni on estänyt minua ennenkin tekemästä asiattomia tekoja.

Pihinää ja huutoa

Oppia ikä kaikki, kokemus ja kantapää hoitavat loput. Näillä uskomuksilla menen taas aika pitkälle.

Tänään tuli sopivasti kaivatut ukkonen ja sade, kun piti paperiasioita hoidella, mutta tärkeimmät paperit säästyivät, vaikka rahat hupenivat verottajaa myöten.

Kamalasti kaikkea muistettavaa ja hoidettavaa yhden "vaivaisen tönön" takia ja vielä on edessä vaikka mitä jätemaksuista lähtien. Vaikka jätettä ei varsinaisesti mökillä syntyisikään (toiveajattelen, että pääsisin kunnolla komposti- ja kierrätyshommiin), pitää kuulemma joku maksu maksaa. Olen valaissut itseäni netissä ja koittanut raapustella muistilapulle, mitä kaikkea pitää hoitaa. Sähkösopimus, tiemaksut, kiinteistövero (ei koske tätä vuotta), vakuutukset... Osa on hoidettu, osa vähän vaiheessa. Tähän väliin on kehuttava sivustoa, mistä oli paljon apua. Selväsanaista ja maalaisellekin ymmärrettävää tekstiä. Unohtamatta asiakaspalvelua, josta jäi todella hyvä mieli.

Kaiken tämän ohessa hikoilen kuin pieni possu, vaikka en varsinaisesti mitään tee. Oi, Suomen kesä, miten epädiggailenkaan sitä! Hirvittää ajatus töihinpaluusta, jo senkin takia, jos aineenvaihdunta on tätä luokkaa myös siellä. Entäs ajatuksenjuoksu? Toisaalta nyt on pitänyt miettiä ja tuumailla niin tärkeitä juttuja, että ehkä se normaalirytmiin pääseminen onnistuu ihan hyvin. Salasanatkin kirjasin almanakan kanteen ihan kaiken varalta, koska ennen lomalle lähtöä ne piti uusia. Tällä hetkellä lyö vähän tyhjää, mutta eiköhän ne merkit sormimuistissa ole.

Hikiset oltavat

"En tiedä mistä" osa lukijoista sai päähänsä, että täällä varrotaan haikaraa. Saattaisi olla, että jos asian laita olisi tuossa pisteessä, vaikenisin täysin ja jumittuisin kellariin loppuiäksi. Pelkästä järkytyksestä ja kauhusta.

Kaikkea sitä kuulee. Hymiö.

Tosin en voi syyttää rivien välistä lukeneita; sen verran epämääräisesti asiasta kirjoitin, anteeksi - mutta syystä, koska asia on yhtä arka vielä, kuin jos olisin ensimmäisillä viikoilla raskaana. Ei kannata huudella, ellei ole aivan varma asiasta ja, että kaikki menee edes vähän suunnitellusti.

Haahis osui kuitenkin arvauksellaan aika liki, joten voinen kirjoittaa vähän lisää. Mummonmökkiä ei ole löydetty, mutta jonkinlainen piilopirtti, pakopaikka, kaupunkilaisen henkireikä ts. työleiri.

Mökkiähän tässä on katseltu ja haikailtu jo monta vuotta, kun ei sitä omakotitaloakaan ole onnistuttu hankkimaan. Tänä kesänä mökkihaku ja -kuume vain paheni ja mies tartutti sen minuunkin niin vahvasti, että ... tässä ollaan.

Mm. Etuovi.comia on taas napsuteltu kiitettävästi ja tehty laskelmia ja vertailuja. Tiedossa oli tietyn suuruinen rahasumma, jonka yli ei vaan kannata/voida mennä. Vaatimukset ja odotukset mökin suhteen oli tietynlaiset. Niillä hakukriteereillä kun aikamme napsuteltiin, löysimme muutaman ehdokkaan.

Yksi oli kuitenkin ylitse muiden. Sitä piti palata katsomaan aina uudestaan ja uudestaan. Miettiä ja käännellä, tuumata ja kuvitella. Piti myös päästä paikanpäälle itse näkemään ja fiilistelemään. Hyvä, kun mentiin.

Tai paha; miten sen nyt ottaa. Siinä pihalla pyöriessä vaan tuli olo, että vähän niin kuin omalla pihalla olisi. En uskaltanut heti hihkua, vaikka varmasti mies ja välittäjä näkivät, etten minä ainakaan nenääni nyrpistä. Päinvastoin. Näin niin paljon siellä mahdollisuuksia ja tekemistä, valmista ja kätevää, että jotenkin tunne taas voitti järjenjuoksun. Naapureita ei ole liian lähellä ja tilaa on ihan riittävästi meille kahdelle, jotka siellä eniten aikaa viettänemme. Rantaa ei ole nurkan takana, mutta kivenheiton päässä kyllä. Kaikkea ei voi saada, eikä varsinkaan meidän varoilla.

Nyt viikkojen, tarjousten ym. tapahtumien jälkeen tilanne on se, että seuraavaksi tehdään kaupat ja sitten taas mietitään, mitä tulikaan tehtyä.

Onneksi lomaa on vielä jäljellä, kesää vieläkin enemmän. Odotan vain kärsimättömästi, että saadaan avaimet ja lupa mennä, tulla ja olla, niin kuin huvittaa.

Luonnon rauhassa.

Itkettäisi, ellei olisi niin hiki.

Paras irtiotto aikoihin

Kuvakulmia kesälomareissulta.

Ei mitään ongelmaa saada työasioita pois mielestä, kunhan vain vaihtaa maisemia ja nauttii näkemästään ja kokemastaan. Mukava reissu mukavissa paikoissa.

Voi olla, että tämä oli viimeinen "kunnon" kesälomareissu vähään aikaan. On vähän tutina ja kutina, että elämä saa toisenlaisen suunnan piakkoin. Ei lopu tekeminen eikä suunnittelu.

Mielenrauha. Se on nyt vähän hakusessa.

Entäs jos joskus napsahtaa?

Tunnustan heti kärkeen katsoneeni eilen Niitä Häitä. Johan ne olivat ihan toista, kuin tv-kakkosen Satuhäät, joissa sentään on tavallisia pulliaisia. Ainut liikuttava hetki, jonka koen sen ohjelman aikana, on se musiikki, mikä soi joskus papin puheen aikana. Muuten se sisältö on toisinaan aika myötähäpeää täynnä.

Eilisten häitten aikana olin tippa poskella muutamaankin kertaan; ihan vain hääparin liikutusta katsoessa. Iltaohjelma jäi valitettavasti katsomatta, koska olin niin sippi ja kömmin peiton alle jo ennen kymmentä. Jäi siis Prinssin puhe Prinsessalle näkemättä. Oli kuulemma ollut hyvä, enkä epäile kyllä yhtään.

Muuten tuo mielenkiinto ja yleistieto kuninkaallisia kohtaan on ollut aika vähäistä. Sen vain olen pannut merkille, että Victoria näyttää nykyään kauniimmalta, kuin nuorempana. Ehkä se on se onnellisen hymy, mikä saa koko olemuksen hehkumaan. Koin tässä menneinä viikkoina muutamankin Aijjaa! -heräämisen, kun luin esim. Prinsessan kasvosokeudesta. En edes tiennyt sellaisesta "viasta". Aika pelottava, toisaalta.

"Hyvä" vastakohta kasvosokeudelle lienee hyvä naamamuisti. Ylipäänsä näkömuisti. Jos se on vika, niin myönnän auliisti potevani sitäkin. Nimet voi ja menevätkin vauhdilla ohi, mutta naama jää mieleen, jos sen kerran olen nähnyt. Tai vaikka pyörä.

Olen pongannut kaupungilla muutamankin tutun ja vähemmän tutun bloggaajan, ihan vain sillä perusteella, että olen joskus jostain nähnyt kuvan. Olen hyvä yhdistelemään asioita stalkkailun ohella. Joskus tulee aika hassuja tilanteita, kun olen aikeissa tervehtiä, mutta viime hetkellä tajuan, että enhän tuota oikeasti tunne. Tai se ei ainakaan tunne minua. Julkkiksia ei ole tapana tervehtiä, ellen niitä oikeasti tunne, mutta ehkä siihenkään ei ole pitkä matka, kun muisti alkaa pätkiä. Hämmentävän hetken koin taannoin, kun Kanttori Piiparinen käveli vastaan. Ts. paremmassa kuosissa oleva T. Lindholm. Niinä ohimenevinä hetkinä tykkään asua tässä kaupungissa, kun näkee joitain muitakin, kuin paikallisia juoppoja.

Alan oikeasti tympääntyä tuohon katukuvaan, missä pyörii aina ja joka päivä ne samat naamat -elleivät sitten makaa pitkin pituuttaan. Tämä työpesti edellyttää taas joka arkipäiväistä menoa ja paluuta keskustan suuntaan ja valehtelematta koko tämän kevään ajan olen törmännyt yksiin ja samoihin feissareihin ja ilolientä nauttiviin. Alkaa vaikuttaa siltä, että ne muutamatkin tyypit asuvat puskissa, koska ovat aina aitiopaikoilla. Aamuin illoin. Asunnottomuus sinänsä on valitettava asia, en minä sillä. Kai siihenkin kuitenkin voi itse vaikuttaa, kuten siihen, mitä kurkustaan kaataa ja kuinka usein, tai mitä piikittää ja minne.

Ei löydy ymmärrystä, saati sääliä, ei. Piste.

Linja-automatkoilla olen joskus pohtinut, että entäs jos saan joskus jonkun väläyksen ja tökkäsen vieruskaveria? Tai kopautan edessä istujaa takaraivoon? Tai vetäisen rastasta, joka tunkee niskatuen välistä naamani eteen. Ihan noin niin kuin ohimennen, kuten joskus omaa miestä sohvanmutkassa telkkaria katsellessa. Joskus ilman syytä on vaan kiva tökkästä toista ja kiusata, mutta entäs jos ajatuksissani lyön kyynärpäällä sitä vieressä istujaa.

Vähemmästäkin sitä ihmisen päässä napsahtaa.

Mutteri

Löysin yöpöydältä vihon, jonka etusivulla on sanat

* mutteri
* kikulinen
ja kirkkovenettä muistuttava kuvitus.

Tärkeitä muistiinpanoja eilisillalta, koska ajattelin kirjoittaa niistä merkinnän. Jostainhan se on sanat ja ideat ammennettava.

Veneen kuva tuli siitä, kun ajattelin, miten minulle voi olla nykyään niin vaikeata tämä reissaaminen. Ylipäänsä lähteminen autolla. Ennen vanhaan asuessani ja eläessäni keskenäni "omistin" auton, jolla kurvailin pitkin poikin Suomea - eikä tuntunut missään. Suomen tiet on merkattu ja nimetty todella hyvin, joten ilman nykyajan TomTomeja pärjäsin vallan hyvin, ellen jopa paremmin, koska karttaa lukien mentiin, jos mentiin.

Tykkäsin ajaa ja kuskata vaikka kännikaloja, jos niikseen meni. Yleensä sain kuskattavani valita, joten mieluista porukkaa on kyyditettävänä ollut. En valita, muistelen vain. Jos tekisin Tuksut, mainitsisin toki tähän kaikki ne tyypit, joille olen saanut ja täytynyt olla kuskina, mutta jätän sen elvistelyn rivien väliin ihan häveliäisyyttä ja yksityisyyksiä kunnioittaen ja huomioon ottaen. Muah.

Aloin vaan taas eilen miettiä, että jos minun pitäisi päästä paikasta A (Tampere) esimerkiksi paikkaan B (Vammala), en tiedä tältä istumalta yhtään mihin suuntaan minun pitäisi kotipihan jälkeen kääntyä. Ilman, että lunttaan kartasta ja varmistan vielä mieheltä (joka ei ymmärrettävästi voi oikein sulattaa tätä minun suuntavaistottomuuttani) mikä liittymä; mitä siinä kyltissä oikeasti pitäisi lukea.

Totuin ja opin aikoinaan siihen, että kotoa kun lähdin, sitä sai posottaa tuttua suoraa tietä 150 km, ennen kuin edes piti miettiä, kääntyäkö oikealle, rantatielle vai jatkaako suoraan alas päin Keski-Suomea ja siellä vasta suunnistaa määränpäihinsä. Silloin se oli helppoa kuin heinänteko. Nykyään tuntuu, että teen asiasta liian hankalan. Tai se on sitä tekemättäkin.

Muka.

Jos oikeasti joutuisin ratin taakse, niin kyllähän sitä ajaisin ja suunnistaisin, kun olisi pakko. Olen ajanutkin, mutta liian vähän. Viimeiset kymmenen vuotta kun ei ole ollut pakko itse ajaa. Olen mennyt takaisinpäin kuin lehmän häntä. On niin helppoa istua pelkääjän paikalle/-a ja katsella maisemia sillä silmällä, eikä sillä, että pitäisi joskus vielä ajaa samaa reittiä takaisin.

Esimerkki: Käytiin muutama vuosi sitten Turun läheltä ostamassa miehelle työauto (nykyään jo entinen). Menomatkalla mies ajoi, minä istuin pelkääjän paikalla ja katselin maisemia. Monta kertaa sahattu sitäkin väliä; pitäisi olla tuttuja risteyksiä ja taloja. Osa onkin (myös minun muistissa).

Paluumatka tapahtui jonnekin Somerolle asti miehen perässä; johan siinä eksymisvaara olisi muuten ollut. Sen jälkeen jatkoin matkaa edellä, kyllähän sitä nyt Tampereelle osaa. Kunnes tultiin Forssaan. Siellä käännyin yhdestä risteyksestä huti, liian aikaisin oikealle, koska en uskonut viittaa, että pitäisi jatkaa Poriin, kun kerta Tampereelle oltiin menossa. Nämä on näitä etelän kompia, sanokaa minun sanoneen! Harhaanajon tajuaminen oli vähän myöhäistä, kun ratti jo vei - ja mies soittaa, että "mitä hellvettiä". Sitäpä juuri.

Mies jatkoi edellä ajoa, jotta päästiin saman vuorokauden aikana kotiin asti.

Nykyään muistan kyseisen risteyksen aina ja iankaiken; siitä ei käännytä, vaikka mikä olisi.

Nyt kun katson Enirosta miten pääsisin Tampereelta Vammalaan, tunnen pienen pientä houkutusta ottaa auto alle ja menoksi. Ei kai se vaatisi, kuin totuttelun taas tienpäälle ja muutaman harhaanajon, niin kyllä sitä oppisi.

Pitäisi vain tehdä, eikä jahkata.

Tällä hetkellä olen kuitenkin kallistumassa julkiseen kulkuneuvoon, jahka matkaan lähden. Tai jos jatkan jahkailua, voi tapahtua myös ihmeitä, kun oikein suivaannun (itseeni).

Se, mikä minua reissuun ajaa, on mm. Kikulinen, kuten mies asian eilen ilmaisi. Häntä ei kuulemma Jussi kiinnosta sen vertaa, että lähtisi paikanpäälle.

***

Eilen totesin miehelle senkin, että tarvitsisin toisen sormuksen tukkeeksi.

- Laita mutteri.

Näin meillä hoidetaan koruostokset.

Viherrystä ja piiperrystä

Kävin tänään poukkoilemassa taas lähimaastossa. Olin sen verran aikaisin liikkeellä, että uimaranta ja muut pusikot olivat juoppolallivapaita. Lintujen sirkutus ja muutama muu aamuvirkumpi vastaantulija pitivät aistit valppaina. Hetkellinen tuumailu, että aika kiva sunnuntaiaamu tähän vuodenaikaan nähden. Talvella tuulikin on kuitenkin siedettävämpi.

Kesäloma ei ole vielä lähelläkään, mutta silti olen ehtinyt tehdä suunnitelmia sen varalle. Siinä on kieltämättä omat riskinsä, mutta olkoon. Lomarahat käyttänen hotellimajoituksiin Länsi-Suomessa. Varauksia piti tehdä, ettei tarvitse sitten ruikuttaa, kun ei ole vapaita huoneita. Pieni irtiotto näistä maisemista tulee tarpeeseen.

Yhtälailla on alustavasti päätetty, että ensi kesänä on taas kotiseutumatkan vuoro. Pakko päästä pidemmäksi aikaa pois mökkimaisemiin ja kalastamaan. Nytkin sille reissulle olisi tilausta, mutta on tyydyttävä näihin etelän keleihin ja teihin. Eilenkin ehdittiin käydä ohimennen Orivedellä. Täältä kun on lyhyt matka joka paikkaan, paitsi kotikotiin.

Haluaisin tehdä nyt kesällä pieniä maakuntamatkoja ja tavata ihmisiä; katsotaan, miten käy suunnitelmien ja aikomusten. Pinnan alla kuhisee, ellei jopa täpinöi.

Olen kutistunut ihan väärästä paikasta; nimettömästä sen huomaa. Joko täytyy kiristää tahtia ja lisätä punnerruskertoja tai sitten ostaa toinen sormus tukkeeksi. Jotenkin tuntuu, että tämä ei ole ollenkaan joko tai -tilanne.