Kaiken uhallakin osa III ja ½

Täti höttösissä jatkaa... Senkin uhalla, että tietyt tahot tekisivät vääriä johtopäätöksiä (Tiina, ei, en tarkoita yksistään sinua. Hymiön aika ja paikka.).

Jännitin, kuinka käy verottajan kanssa, mutta hyvin meni senkin suhteen. Saan palautuksia, nyt kun se viimeinkin selvisi. Voinen ottaa lunkisti myös joulukuussa, jos se rahasta on kiinni.

Muusta lunkista en sitten tiedäkään. Tässä kohtaa voisi lukea kaikki se, mitä mielessä on pyörinyt, mitä olen tehnyt viime päivät ja mitä tekisin, jos kaikki keinot olisi sallittuja; tokihan ne käytettävissä on.








Että näin. Mutta koska täytyy mennä päivä kerrallaan, ainakin ensin toukokuun puolelle, minä menen, enkä hötkyile.

Nyt pitäisi olla hyvää vauhtia pakkaamassa. Luvassa pieni irtiotto näistä maisemista, koska on pääsiäinen ja loma (kirosana), jospa vähän saisi etäisyyttä erinäisiin asioihin ja ihmisiin. Työasioihinkin.

Ja mitä tulee viimeisimpään episodiin, niin myönnän tehneeni vähän tutkivaa zournalizmia. Tapaamani hahmo todellakin on vaan kaksi vuotta minua vanhempi, enkä sittenkään kuullut nimeään väärin. Aika hyvin siis arvattu. Ilmeni jotain muutakin, josta voi vaan todeta, että voiko sattuma ja kohtalo pahemmin (paremmin) irvistää. Miksi nyt.

Ei sillä, että tämä mihinkään osuisi ja uppoaisi, mutta Tero on hyvä sanomaan.

Saatava mielestä

Terve!

Olen Tinka ja olen vähän höttösissä. En tiedä, johtuuko keväästä (tuskin, koska vuodenajalla ei ole ollut tähänkään asti väliä viimeisen vuoden aikana), parhaista ajoista taas elämässäni vai olenko saanut jonkun (minkä?) tartunnan jostain (mistä?). Sanoin kuvaamatonta; tiedän vaan, koska tässä täpinöittää. Hoksasin tässä taannoin, että toiset on näissä tämmöisissä tilanteissa ihan fiiliksissä.

Saan jatkaa töissä vuoden loppuun. Meinasin seota sukissani, kun tuo valkeni. Oli pakko päästä hihkumaan työkaverilleni heti, eikä 15. päivä, koska tunsin itseni aivan pöljäksi hymyillessäni yksinäni työpöydän ääressä ja pomppiessa paikallani. Just kun hetki sitten oli puhuttu mm. työmotivaatiosta (omasta ja hänen, toki työnkuvienkin erilaisuudella on merkityksensä), kesälomista, työmääristä ja tästä oman jatkoni epävarmuudesta. Nyt kun se ratkesi, ei riemulla ollut rajaa. En anna sen häiritä, että se mies puhuu välillä työpaikan vaihdoksesta. Toivottavasti ei tee sen asian eteen (vieläkään) mitään. Ainakaan toistaiseksi.

En tietenkään sitä pomolleni sano, että voisin tehdä tuota työtä vaikka vähän huonommallakin palkalla, mutta hykertelin tyytyväisenä, kun viimeksi huomasin palkan vähän nousseen. Olkoonkin joku yleiskorotus, mutta silti. Pomo ei ole sanallakaan maininnut, että työni jatkuu. Sain sen vahingossa tietooni toisen käden kautta, mutta ehkä siis jotain meni kehityskeskustelussa perille, kun noin uskalsi tehdä.

Eilen oli pienet juhlat ns. firman piikkiin. Omalla porukalla viihdyttiin aika pitkälle, mutta kiva oli nähdä ja yhdistellä uusiakin naamoja ja nimiä. Oma porukka on kuitenkin se läheisin ja tärkein. Huomasin sen taas pienessä mielessäni. Itku meinasi tulla muutamankin kerran, senkin, kun antoivat palautetta - ja sillähän ei ollut merkitystä, oltiinko me juovuksissa vai ei, koska samaa juttua on vaihdettu puolin ja toisin pitkin vuotta. Aiheesta me kehutaan ja kiitellään toisiamme, kun muut eivät.

Eilen sattui illan aikana monia kivoja juttuja ja palan halusta kirjoittaa niistä muistiin osan, mutta kun en voi (uskalla) - niin jatkan palamista. Toivottavasti en kuitenkaan loppuun. Eh. Mutta yksi erikoisimmista tapahtumista sattui vasta kotimatkan alussa. Erikoiseksi sen teki se, koska ei sellaista kohtaamista ole tapahtunut minun elon aikana omalle kohdalle, mutta olen kyllä nuorena lukenut juttuja SinäMinästä ja nähnyt elokuvissa. Näin vanhaksi piti kasvaa, että menin kieltämättä vähän tolaltani tuntemattoman kanssa jutellessa. Eikä edes oikein mistään mullistavasta, mutta kuitenkin siinä oli jotain, joka teki tepposet.

Ja kaikki oli pienestä sattumasta kiinni, kun päätettiin työkaverin kanssa lähteä eri teille ajoissa ja omille pysäkeille. Yritin välttää yötaksan, koska käteiskolikoita ei ollut, enkä muistanut, onko kortissa rahaa.

Siinä sitten vartoessa omissa ajatuksissani en ensin edes huomannut katoksen alla ollutta odottelijaa. Kunnes hän avasi suunsa ja keskustelun, eikä me ihme kyllä puhuttu säästä. Oltiin molemmat tulossa vähän samanmoisesta illanvietosta, ja ei kuitenkaan, ja pähkäiltiin, pitäisikö jatkaa iltaa vai mennä kotiin. Elämän pieniä valintahetkiä. Osa I.

Jossain kohtaa hän esitteli itsensä, mutta nimensä oikein kuuleminen meni arvauksen puolelle, koska vähän hämmennyin siinä kätellessä. Kaiken kaikkiaan se oli jotenkin niin omituinen tilanne ja keskustelu, mitä siinä ehdittiin käydä, että ehdin jo ajatella, että menköön vaikka yötaksan puolelle, voisin jatkaa juttelua tässä vielä vähän aikaa. Ei tuollaisia nuoria miehiä (tai sitten me oltiin suunnilleen samaa ikää) tapaa ihan joka päivä samalla reitillä, jos missään. Minä ainakaan. Eikä kai kaikki nuoret miehet, jotka alkavat jutella, ole sarjamurhaajia.

Meillä oli sama suunta, mutta valitettavasti samaan suuntaan menee toinenkin linja. Hetkeä aikaisemmin olin sanonut, että joskus on järkevintä mennä kotiin ja siinä kohtaa, kun toisen meistä oli vuoro nousta linja-autoon se hassu hetki jotenkin rikkoontui. Valintahetki osa II. Kaveri luuli, että olisin odottanut samaa linjaa, mutta valitettavasti en. Hän halasi ja totesi jotenkin liikuttavasti hämmentyneenä "loppusanat" ja jotenkin hassusti viittasi tilanteeseen, miten nämä on näitä tilanteita, kun... Niinpä. Osa III.

Onneksi naamamuistini on hyvä, joten jos ja toivottavasti kun näen hänet vielä joskus, on myös tilaisuus testata, muistaako - vai vedättikö tätsyä. Nykyinen minäni ei tosin halua enää ajatella ihmisestä ensimmäisenä pahaa, jos ei varsinkaan ole syytä, joten...

On pakko jatkaa silmät ja mieli avoimena. Katsoa, miten menisi osa IV, jos sellainen on olemassa.

Dilemma

Pyjamapäivä peruttu ja vaihdettu lökäpöksypäiväksi. Ei ole aivan niin lepsupäivä, kun vähän yrittää.

Samasta syystä ajattelin myös yrittää vähän kirjoittaa. Yskän tahdittamana. Se pirulainen iski takavasemmalta, kun en voinut ajoissa (työaikana) lääkitä. Sopii toivoa, että se myös jää pelkkään yskään, koska en edelleenkään halua potea ja olla pois tapahtumapaikalta. Muutoinhan tuo ennaltaehkäisy on toiminut, koska en ole sairastellut aikoihin.

Hämmennyin, kun muistin, että olin kirjoittanut tänne viimeksi vuoden alussa. On sattunut ja tapahtunut kaikenlaista, pääasiassa hyvää, mutta jokin tulppa esti ja estää kirjoittamasta ja hölöttämästä enää läheskään kaikkea. Taas tämä sama dilemma.

Työkuviot on samat, ellei jopa paremmat. Väläyttivät jonain hyvänä hetkenä, että jatkaisivat sopimusta taas vuoden loppuun. Minulle se sopisi paremmin kuin hyvin. Syöksyn sitten taas pohjalle, kun sen aika on, mutta tällä hetkellä haluan pysyä jalat maassa, ellei jopa viisi senttiä irti ja pää pilvissä. Niin, ja hommat hanskassa. Työnkuva on laajentunut vähän niin kuin vahingossa, mutta sehän on pelkästään hyvä asia. Oppii uutta ja voi olla enemmän hyödyksi talolle, eh.

Kehityskeskustelussa en unohtanut painottaa niitä nykyisiä hyviä asioita, mistä tämä kaikki hyvä johtuu ja miksi nyt on paljon paremmin kuin viimeksi. Rehellisesti sanoen en keksinyt kuin yhden huonon asian nykytilanteesta, ja sekin on pieni paha. Pomo myös kysyi, olenko hakenut toista paikkaa. Eipä ole ehtinyt eikä tarvinnut käydä mielessä, koska en halua tuolta pois. En nyt vielä.

Kuvan Hynynen on aika tuore tapaus. Livekeikkoja tämän vuoden puolella on ollut kiitettävästi ja menojalkaa on vipattanut vähän niin kuin ennen vanhaan. Mies on nauttinut olostaan kotona keskenään - tai sitten ei. Sairausloma ei ole mukavaa lomaa. On kuitenkin sen verran iso jo, että saa luvan pärjätä sen aikaa yksinkin, kun olen hunningolla. Enkähän edes ole. Välillä on vaan pakko päästä ulos. Ehkä poden 4-kympin kriisiä, ehkä vain elän taas parhaita vuosia ennen 4-kymppiä. Vastahan tässä kehitellään taas työporukan kanssa rientoja, kun kevät etenee. Olen varoittanut.

...josta muistuikin mieleen tuleva mahdollinen yön yli työmatka. Tähän saakka olen niiltä onnistunut välttymään ja puhumaan itseni pois, mutta tässä mielentilassa olen aika valmis pakkaamaan kimpsut ja kampsut ja lähtemään mukaan. Voipi olla aika kivakin irtiotto. Anteeksi, työmatka. Jotain vikaa asenteessani lienee, koska nautin suunnattomasti jopa yhteisistä ruokatunneista, siis niistä kerroista, kun mennään pienellä tai isommalla työporukalla ulos syömään.

Aikansa kutakin, tiedän!

Mahdunko maailmaas

Lupaan viettää aikaani tietokoneen ääressä vähintään yhtä paljon
kuin viime vuonna.

Se olkoon lupaus, jonka tiedän pystyväni pitää. Muita lupauksia en sitten teekään, vaikka mielessä on asioita, jotka vaativat aina välillä tarkistusta ja täytäntöönpanoa. Itsekuria.

Kuvablogia aion jatkaa tänäkin vuonna, koska siitä tuli näköjään ihan mukava harrastus ja tuo arkeen ja pyhään mukavaa vaihtelua ja tapoja. Pysyy mieli virkeänä, kun miettii tekemisiään ja elämistään vähän enemmänkin kameran linssin kautta. Sanon näin silläkin uhalla, vaikkei ne kuvat nyt mitään "vuoden kuvia" olekaan, on se miettiminen kaukana. Mutta ne on minun arkea. Päiväkirja hamaan tulevaisuuteen.

Muistan viimeinkin laittaa tähän väliin linkin yhteen "uuteen" ihanaan blogiin, josta tulee aina hyvä mieli ja on oikea inspiraation lähde, vaikken itsestäni saakaan moista monitaituria. Markka-aika, saanen esitellä. Löysin ko. blogin kesällä etsiessäni mökkiaiheisia blogeja ja tuohan kolahti kuin metrinen halko. Lisäyksenä toinen, Unelmien mummonmökki, joka ihastuttaa myös ja jonka löysin vähän myöhemmin.

Mies toi lähikaupasta kuvan amarylliksen jo ennen joulua, mutta se antoi odotuttaa kukkia melkein uuden vuoden aattoon saakka. Kaksi on nyt auenneena, kaksi nupulla ja yksi varsi vielä ihan supussa. Tuo on elämäni toinen amaryllis, mutta paljon pitkäkestoisempi ja helppohoitoisempi, kuin se ensimmäinen. Pidin sitä silloin edellisen asunnon olohuoneen pöydällä melkein keskellä huonetta, joten siinä se sai luonnonvaloa vissiin liiankin kanssa ja oli aina illalla kääntyneenä vääntyneenä ikkunaan päin. Siitä piti huolehtia, kun tämä toinen taas pärjää ihan omillaan. Välillä kun muistan antaa vettä, niin hyvä.

Kukista puheenollen; muistilappu itselleni. Hanki ensi kesäksi mökille ulkohuussin ikkunalaudalle kärpäsloukku. Jotenkin kuvittelisin sen menestyvän niillä nurkilla. On pienempää ja vähän isompaa ruokaa tarjolla. Niin oli tilanne ainakin viime kesänä.

En jauha, vaikka haluaisinkin, koska aihetta on, hehkuttaa enää yhtään enempää viime vuoden hienoutta. Mutta olihan se! Ja ihan pelkästään tästä omasta näkövinkkelistä katsoen, koska olen itsekäs pasha. Toivoa sopii, ettei tämä vuosi osoittaudu täysin päinvastaiseksi, mutta paha mennä vielä tänä iltana sanomaan juuta taikka jaata.

Hirvittää vaan tämä ajankulun vauhti! Vastahan sitä nautiskelin työttömän arjesta, jota kesti reilun vuoden ja pakkaskeleistä, kunnes siihen tuli pienimuotoinen stoppi töiden alettua helmikuussa. Ja sen jälkeen olikin aika huima vuosi. Parani loppua kohti. Tänään olisi ollut ensimmäinen työtön päivä, mutta eihän siinä onneksi niin käynyt, koska sain jatkoa. Seuraava etappi on taas tiedossa, mutta en anna sen häiritä. Murehdin sitä viimistä päivää sitten taas, jos ei muu auta.

Viime vuonna tein vähän sitä samaa, kuin muutama muukin on "lähipiirissä" tehnyt. Karsinut ihmiskontakteja sen, minkä on mieli vaatinut ja mitä on pystynyt. Minkä takia väkisin pitää yhteyttä tai olla tekemisissä, jos joka kerta pitää miettiä verenpainetta tai purra hammasta. Miksi ei voisi viettää aikaansa sellaisessa seurassa, jossa oikeasti viihtyy eikä kiiri mene pilalle.

Meni aika monta vuotta, ennen kuin tuon tajusin, että niinkin voi(n) tehdä, varsinkin jos on sellainen itsekäs pasha, kuin minä olen. Kaiken lisäksi olen mukavuudenhaluinen. Tuulellakäypä. Välillä sitä on sosiaalisempi ihan luonnostaan, toisinaan tekee tiukkaa. Välillä kaduttaa tosi pahasti, että ikinä koskaan muutettiin (tähänkään) kerrostaloon.

Tulipa vain sekin mieleen, että kuinkahan moni on pullauttanut tai pullauttamassa minut elämästään pois arkeaan pilaamasta. Ei tarvitse tunnustaa, ehkä huomaan sen jossain vaiheessa.

Onnellista loppuvuotta!

Hyvä, hyvempi, suruisa

Asioita piti olla paljonkin mielen päällä, kun tähän istahdin, mutta taustalla soiva kappale vie väkisin ajatukset muualle ja sumentaa näkökenttää. Että joku osaakin soittaa kauniisti ja miten jotkut osaa tehdä niin ihania kappaleita. Voisin (jos olisin ja eläisin keskenäni) viettää tämän joulun ihan hyvin soittamalla pelkästään tätä laulua toistona.

Tontut ei oikeasti ole noin lähellä tuikkuja; lavastettu (ts. tiivistetty kuvaus-)tilanne tästä illasta.

Meidän piti olla joulu aivan muissa maisemissa, kuin täällä pakkasen keskellä. Toki perilläkin olisi ollut talvi ja pakkasta, mutta ei nyt ihan näitä lukemia. Joululahjat oli pakattuna, kortit lähettämättä muutamaankin osoitteeseen, koska ajatus oli antaa ne pakettien mukana. Suunnitelmiin tuli muutos ja tässä sitä ollaan (taas) kinkunpaistossa. Kotona. Suklaa ja kinkku tulee jo korvista ulos, vaikka joulu ei ole kunnolla edes pirtissä.

Lomailen kuitenkin vielä ensi viikon, ellei mitään ihmeitä satu. Eikä sitä ihmettä tapahdu, ellen väännä eräälle rautalankaa, että minut voi ja saa soittaa töihin, jos kiire puskee yli. Menisin ihan mielelläni, kun joutilaana kerta olen, mutta tiedän, ettei sitä soittoa tule. Ne kunnioittaa lomaa ja antavat huiliraon. Mokomat. Ihanat.

Kävin tänään vielä mutkan kaupungilla. Pakkasestako johtui, kun oli niin ihanan väljää joka puolella, jouluruuhkista ei tietoakaan, kuten alkuviikolla ruokatuntiaikaan. Tai sitten moni oli jo siellä, missä piti.

Tänä vuonna oma "joulumieli" on jotensakin loistanut poissaolollaan. En oikein tiedä, mistä se johtuu. Kuvan tontutkin pengoin vasta tänä iltana kaapinkätköistä. Liekö työpäivät sitten tuoneet erilaisen arjen tullessaan, ettei ole ehtinyt saati jaksanut miettiä jouluvalmisteluja. Kyllähän se joulu tulee, teki mitä teki tai jätti tekemättä. Viime vuonna sentään leivoin tortut ja piparit ajoissa. Nyt menen ostopipareilla ja huomenna ajattelin leipoa yhden satsin joulutorttuja, koska mies oli ostanut levyt ja luumuhillon. Ehkä pienenä vinkkinä.

Tänään sattui yksi erityisen kiva juttu. Se toinen suosikki työkaveri soitti ykskaks yllättäin. En yleensä viikonloppuisinkaan pidä työpuhelinta kotona, mutta nyt loman takia otin sen mukaan, ettei akku tyhjene. Sitähän ei tietenkään voi ladata ensi vuonna... Puhelu koski pääasiassa työasioita, vaikka lomalla ollaan molemmat, ja viimisimpien kuulumisten päivitystä, mutta tulipas moisesta hyvä mieli. Hänelläkin on erilainen joulu tänä vuonna.

Elämä paiskoo.

YYA-sopimus vm. 2010

Piti kirjoittaa joulupukille avoin kirje, mutta muistin, että onhan minulla tämäkin blogi. Se siitä avoimuudesta.

Kautta blogihistorian(i) on tullut todettua, että sitten kun menee hyvin eikä ole mitään suurempaa ja oikeasti valittamisen aihetta, myös merkintöjen määrä vähenee huomattavasti. Tai minä ainakin huomaan, että istun enää harvemmin tämän blogin äärellä, koska kaikki sanottava, minkä pystyy ääneen sanomaan, on sanottu jo muualla ja/tai muilla konstein (esim. Fb ja kuvablogi).

Nytkin hätkähdin, kun näin Natinan seinällä, että olin päivittänyt viimeksi viitisen viikkoa sitten. Mitäh? Onko tässä taas kulunut viisi viikkoa ihan täpinöidessä ja hurlumheissä? On.

Työpaikan pikkujoulut oli ja meni ja hyvin menikin. Teatteriesitys oli yksi parhaita, jonka olen nähnyt. Olisin mennyt ensi vuonna uudelleen, mutta tarjoavat vain peruutuspaikkoja, joten voi olla, että menemättä jää. Jatkoille lähdettiin pienellä porukalla paikkaan, joka sekin oli vielä silloin minulle uusi tuttavuus (nyt siellä on tullut istuttua iltaa jo toistamiseen). Väki väheni pitkin iltaa, mutta siinä vaiheessa kun meitä oli enää pöydässä trion verran, olisin voinut itkeä pelkästä liikutuksesta, en laskuhumalasta. Jossakin seurassa vaan viihtyy ja on ihan höttösissä. Toiset ovat energiasyöppöjä, toiset antavat virtaa tietämättään.

Samalla trio-kokoonpanolla + yhdellä vahvistuksella olin perjantaina liikenteessä ja sain taas aimo annoksen lisäpontta loppuvuodelle. Harvinainen tilanne ollut tänä vuonna, että vietän mielelläni myös vapaa-aikaa työkavereiden kanssa. Se taas kertoo siitä, että porukasta on erottuneet helmet. Tässä kohtaa pitää miettiä, että kiinnynkö vaan joihinkin ihmisiin eri tavalla ja eri määrällä. Siihen taas vaikuttaa mm. se, miten minuun suhtaudutaan ja miten hyvin tai huonosti ollaan samalla aaltopituudella. Noiden kanssa natsaa aika hyvin. Olen huomannut.

Yhdelle kaverilleni totesin eilen, että olen nyt urani huipulla henkisesti. Nyt teen niitä töitä, joista tykkään ja sellaisessa ympäristössä ja sellaisessa porukassa, että en voi valittaa. Päinvastoin. Olen sen muutamaan kertaan töissä sanonutkin joillekin päin naamaa. Täysin aiheesta. Jos joskus valitan, ne aiheet ja syyt tulevat ulkopuolelta (yhteistyötahoilta, harvemmin työyhteisöstä, ainakaan siitä lähimmästä).

Tikulla silmään, jos vanhaa aikaa muistelee, mutta onhan se aika verrannollinen tähän nykyiseen menoon. Ja se, miten minut on nyt otettu työporukkaan mukaan. Ihan eri tavalla. Välillä nuo kaksi helmeä huomioi ja huolehtii niin paljon myös minun työhyvinvoinnista, että olen vaarassa liikuttua. Ystävyys, yhteistoiminta ja avunanto toimivat käytännössä aika hyvin.

Pidän tässä pienen joululoman töistä. Se tuli vähän niin kuin pakkosaumaan, mutta kai sen kestää. Vähän se kirpaisee ja ahistaa senkin takia, että töihinpaluupäivänä voin kuvitella töiden määrän olevan aika hulppea. Sain toivotettua Suosikkikuskillekin hyvät joulunpyhät, joten mitään taakkoja ei liene kannettavana. Välipäivinä on ohjelmaa ja aikaa ollakin vaan. Uutta vuotta odotellessa.

Kaikesta huolimatta; hyvää joulunaikaa vähän joka suunnalle.
Nauttikaa, kukin tavallanne loppuvuodesta.

Takapenkistä katsottuna lehmä ojaan kannettuna

Eilinen reippailu aamutuimaan aiheutti parikin ahaa! / oho! -elämystä ja myöhäisherännäistä toimeen ryhtymistä. Ensinnäkin tuotekassista löytynyttä Dermoshopin -tuotekuvastoa katsoin kerrankin sillä silmällä ja tein tilauksen. Toki siihen olisi ollut mahdollisuus jo töissä, koska siellä on yhteyshenkilö, joka hoitaa homman, mutten koskaan ehdi laavata kuvastoa ajan kanssa. Sitä paitsi nyt kun itse hoiti/hoitaa (jos tästä nyt kehkeytyy pitempikestoisempi tuttavuus) tilauksen, voi myös itse hyödyntää bonukset ja muut. On siis oma lehmäkin ojassa.

Toinen mikä aiheutti hämmennystä oli paperikassi, josta löytyi enemmän ja vähemmän teatteriesitteitä. Toki olen tiennyt, että tässä kaupungissa on muitakin teattereita, kuin ne kaksi isompaa, mutta nyt kun ne kaikki näki yhteenkoottuna, olin aika yllättynyt, miten monta niitä on!

Olen ohjelmistonsa (sen mitä olen ehtinyt tähän mennessä käydä katsomassa) perusteella tykästynyt eniten Tampereen työväen teatteriin. Hyvänä kakkosena Tampereen teatteri, vaikkakin sen päänäyttämö onkin vielä näkemättä. Asia taitaa korjaantua heti ensi vuonna, kiitos Leea Klemolan Arktisen trilogian kolmannen osan. Komediateatterissa olen käynyt kerran ja se oli niin kamala kokemus (huono esitys, jonka nimeä en enää muista enkä kyllä kaiva arkistoja), että en tiedä, koska annan sille teatterille toisen mahdollisuuden.

Muissa tämän kaupungin teattereissa en sitten olekaan vielä käynyt. Musiikkiteatteri Palatsi kiinnostaa kyllä, mutta odotan jotain sellaista esitystä, joka on aivan pakko nähdä, enkä voi olla menemättä. Nyt vähän tuntuu, että onko se liian pramea minunlaiselle teatterikävijälle. Eh. Pyynikin kesäteatteriin melkein menin viime kesänä, oli jo lippukin, mutta sitten tuli mökki ja asiat muuttivat tärkeysjärjestystä.

Tänä syksynä olen käynyt jo kerran (korjaan, kahdestipa!) teatterissa, pari kertaa on vielä tulossa ja ehkä vielä kolmaskin, jos kaikki menee nappiin. Olen niin täpinöissäni, kun kerrankin voin käydä oikeassa teatterissa; kaikki kunnia silti kotiseudun harrastajateatterille, jonka muutamiin esityksiin pääsin jo lapsena äitin ja isin mukana. Parasta olisi, jos voisin joskus täällä tarjota teatterielämyksen myös heille. Olen myös innoissani työpaikan tämän vuoden pikkujouluista, jonka ohjelmaan mm. teatteriesitys kuuluu. Siitä ei voi tulla huonoa iltaa!

Aion jatkaa ensi vuonna kultturellirientoja jo senkin takia, että minun työt jatkuu pitkälle kesään. Se tieto helpotti eniten kai henkisesti, kun sain huokasta helpotuksesta, etten tarvitse jättää sitä porukkaa (pulaan) ainakaan muutamaan kuukauteen. Kieltämättä tässäkin asiassa oli montaa lehmää ojassa, painavimpana omani.

Viime tingassa

Luovutan. Kaivoin kaapin perältä Finrexinin, villasukat ja kaulahuivin. Nämä siis kaiken muun lisäksi. Lääkitys jäi vähän viime tippaan ja yhtenä tärkeänä hetkenä kokonaan pois, koska on aikoja ja tilanteita, jolloin ei sitä lääkepaukkua vaan voi ottaa - valitettavasti. Myöhemmin se on jo myöhäistä, kuten nyt.

Toki ajoitus on mitä parhain; olenhan lomalla ja onni onnettomuudessa on, että lomaa on vielä hetken jäljellä. Aikaa ja tahtoa ei silti olisi sairastella. Vielä pitäisi päästä käymään Ikeassa ja muutamalla kirpputorilla, teatterista puhumattakaan. Noh, itseäni voin syyttää, että menin ja vilustuin.

Kämmekkäät olen jo vienyt töihin, villasukat varmaan seuraavaksi. Odotan sitä aamua, kun voin hipsiä käytävällä villasukissa.

Olen aina ollut vähän sitä mieltä, että kaulahuivit kuuluvat pihalle, ei sisätiloihin. Kappas, kappas hej, olen siinäkin tänä syksynä muuttamassa mieltäni ja ostin taannoin ensimmäisen "asustehuivini". Hah. Ei kukaan kiellä pitämästä sitä myös ulkona, mutta omassa naurettavan pienessä huivikokoelmassa on jo ulkohuiveja ihan nokko. Senkin sisähuivin jouduin ostamaan syystä, että parissa uudessa puserossa on niin laaja kaula-aukko, että jotain ne kaipasivat. Hätä se keinot keksii, kun meinaa tulla vilu puserosta sisään.

Ärsyttää vaan, että nyt sorruin itse siihen huiviporukkaan, jota näkee joka puolella. Legginsejä en sentään aio päälleni pukea, joten siinä mielessä tilanne ei ole ollenkaan niin huolestuttava. Enkä omista käsikoukkukäsilaukkua.

Mökkiviikonloput alkavat vedellä viimeisiä - tai vetivät jo. Epäsäännöllisen säännöllisiä käyntejä aiotaan sinne tehdä, mutta tuleva talvi pitää yrittää malttaa olla kotosalla (ja katsella taas näitä seiniä sillä silmällä).

Syksy on hetken aikaa mitä hienoin vuodenaika, mutta kun se repii puut paljaaksi ja kukkapenkit ovat kaikkea muuta kuin hehkeässä kunnossa, sitä toivoo, että tulisi pian talvi, joka peittäisi kaiken, ja sitä myöten uusi kesä. Kesämökki on kesämökki.

Niin paljon jäi tekemättä ja laittamatta, mutta lohduttaudun sillä, että talvi on aika lyhyt. Pari rakennusta pitäisi uusia kokonaan, yhtä uutta rakennelmaa mies on työstänyt viimeiset viikot ja ulkoinen ja sisäsisustus ovat koko ajan työn alla. Pitäisi vain malttaa...

Onneksi tässä on tulevat viikonloput ja vähän arkikin ohjelmaa täynnä, niin saa ajatuksia pois mökkeilystä. Oma parvekekin pitäisi laittaa syys- tai paremminkin talvikuntoon, eikä vain jahkailla ja kauhistella ikkunan takaa.

Kaikki aikanaan, kaikella aikansa.

Keltainen lokakuu

Eilen oli jo ties monesko lauantai (kolmas itse asiassa), kun haravoin mökillä huvikseni ja vapaasta tahdosta ja taas tänä aamuna näky oli, niin kuin piha ei olisi haravaa koskaan nähnytkään. Aamulla satoi kaatamalla vettä ja tuuli niin, että melkein viimeisetkin lehdet tippuivat siinä rytäkässä. Mutta vain melkein. Tietää syyssiivon jatkoa ensi viikolla. Meneehän se hyötyliikunnan piikkiin ja ainakin näkee hetken aikaa työnsä jäljet.

Metsässä on tullut pompittua sen verran, että olen tehnyt tuttavuutta myös hirvikärpästen kanssa. Ei kiva. Pohjoisen kasvattina niihin ei ole tarvinnut ennen tätä syksyä törmätä. Täytyy ensi syksynä varustautua paremmin, jos ja kun mielii mustikoita ja puolukoita kerätä. Inhoan sitä tunnetta, kun ne möyrivät päänahassa tai hihan sisällä pettäneen tarkistuksenkin jälkeen.

Keskustakuva ei ole tältä päivältä; täällä paistaa hetkittäin aurinko. Olisi hyvä ulkoilusää, mutta en malta painua pihalle, koska kotonakin on tekemistä, kuten sunnuntaisin aina. Arki hujahtaa surullisen nopeasti ohi ja viikonloput menee toistaiseksi mökillä, joten huushollaus on "pitäisi"-kunnossa.

Tulevat viikot tuo vähän muutakin ohjelmaa ja kalenteri täyttyy mukavista tapahtumista ja tapaamisista. On ollut ja on tulossa teatteria, vanhojen kavereiden näkemistä ja työpaikan erinäisiä häppeninkejä. En olisi uskonut ainakaan silloin viime kerralla, että joskus vielä vietän myös vapaa-aikaani mielelläni työkavereiden kanssa. Näin ne ihmiset ja tilanteet muuttuvat. Minä myös, myönnän.

Ei pidä myöskään unohtaa lomapäiviä. Kovasti haluaisin tehdä vaikka mitä, mutta loma on niin lyhyt, etten taivu mahdottomiin. Onni on kuitenkin lyhyt loma, koska toisaalta hirvittää ajatus, että paluu työpaikalle tietää myös sitä, että tekemättömät työt ovat kuitenkin odottamassa ja vedän taas pitkää päivää, vaikka mieluusti töitä teenkin.

Tässä päivänä eräänä oli ensin naurettu vedet silmissä kahvitauolla ja kun palasin työhuoneeseeni, tuli melkein itku siinä istuessa ja ihmetellessä, että kohta tämä ilo ja pesti loppuu, ellei ihmeitä tapahdu. Iski kamala ikävä ja ahistus jo etukäteen ja päätin, että mitään tyypillisiä sen yksikön läksiäisiä en siellä nyt tahdo; on ne sitten tämän vuoden puolella tai joskus myöhemmin. Parempi vain, että häivyn vähin äänin silmät punaisina.

Mahdoton suunnitelma, tiedän.

Vielä typerämpää on surra etukäteen, tiedän, tiedän! Tässähän on onneksi vielä monta työviikkoa edessä, joten pitää osata nauttia tilanteesta ja työnilosta. Sekin minulta kyllä onnistuu.

En ole uskaltanut lukea vielä tämän päivän Aamulehteä, koska jo kahtena eri sunnuntaina on sattunut tutun kuolinilmoitus olemaan samassa kohdassa. Toinen oli miehen työkavereita, toinen taas minun entinen työkaveri, joka taisteli aikansa roosanauha rintapielessä, vaikka asiat olivat oikeasti pielessä.

Yllättävistä kuolemista puheenollen, taannoin stalkkailin Facebookissa ja törmäsin vahingossa yhteen muistosivustoon, joka veti jalat alta ja järkytti muutenkin aikalailla. Muutama kuukausi aiemmin olin käynyt saman pojan (ollaan melkein samaa vuosikertaa, hän minua vuoden vanhempi, mutta tyttöjä/poikia me kai edelleen ollaan, kuten oltiin yläasteella. Naiseus on toisinaan niin kaukana) sivuilla uteliaisuuttani, kuinkas muuten. En hirveästi valaistunut nykykuulumisistaan, mutta sen verran kuitenkin, että olemassa oli ja Helsingissä asui.

Muistosivusto toi ja jätti niin paljon kysymyksiä ilmaan, enkä vielä tänäkään päivänä tiedä, mitä on oikeasti tapahtunut, mutta koska tapahtumasta oli jo aikaa, en kehdannut omaisiltaan kysyä enempää, kuin mitä sivustolla on. Olen nyt jotenkin päässyt asian yli, kun järkeilin (HAH!), että eihän me olla oltu missään tekemisissä vuosikausiin ja se, miten hänet muistin ja muistan, liittyy lähinnä yläasteaikoihin ja vähän sen jälkeen. Mutta kylläpä vain senkin ihmisen kuolinuutinen liikutti ja suretti.

Takaisin iloisempiin muisteluihin ja vähän tuoreempiin. Kävin nimittäin työkavereiden kanssa katsomassa Päällystakin. Olipa se vain erikoinen, mutta aivan mahdottoman hyvä ja hauska esitys, lopun surullisuudesta huolimatta.

Tässä kuussa menen vielä katsomaan Eila, Rampe ja huonot keenit, joten kyllähän tässä on kaikennäköistä arjen luksusta. Ympärillä ja kalenterissa.

Täpinöinti jatkukoon.

Aamulypsytön viikko

Olen vähän rästissä. Lukemattomia lehtiä on taas keittiön pöydän kulma täynnä ja lukemattomia blogeja on, noh, lukemattomia. Tekemättömiä kotihommia en edes mieti. Kaikki ajallaan...

Onneksi readeri selvensi, mitä tuolla toisaalla on tapahtunut sillä aikaa, kun itse ei ihan joka päivä ehdi eikä jaksa lukea suosikkeja. Valitettavaa.

Toisaalta taas aika ymmärrettävää ja rohkeaa. Laittaa pillit pussiin ja lopettaa. Ellei sitten aloita uudestaan, toisena, toisaalla. Mikä sekin on käynyt kyllä mielessä myös itsellä.

Lopettaa en osaa, enkä halua, mutta koska niin paljon "tuttuja" jo tätä lukee, se jotenkin hassulla tavalla estää kirjoittamasta kuitenkaan ihan kaikesta, mitä mielessä liikkuu. On estänyt jo pidemmän aikaa. Tarkoitan vuosissa. Erityisesti tämä syksy on ollut sellaista aikaa ja tapahtumien sekamelskaa, että pitäisi päästä purkamaan, mutta kun ei se oikein käy. Täpinöin sitten itsekseni ja purskahtelen välillä ihan holtittomasti. Kaikki kuitenkin vallan hyvässä mielessä. Sepä se.

En ole antanut sen enempää häiritä, vaan olen pitäytynyt sitten kirjoittamasta niistä asioista, mitkä on mahdollisten väärinymmärrysten takia parempi pitää omassa päässä. Mitä sitä suotta suurennella ja aiheuttaa missään suunnassa pahaa mieltä, parempi jaaritella vain höpö höpöä ja vähän rivien välistä, joka sekin on kyllä aika ärsyttävää.

Loppujen lopuksi kaikista paras vaihtoehto olisi
aloittaa alusta puhtaalta sivulta.

Päivänä eräänä jäin keskustelussa yhden lähipiiriin kuuluvan kanssa kiinni pariin sanaan, joita sitten vasta jälkeenpäin märehdin ja kuvittelin toivottavasti omiani. En tiedä oliko pelkkää vainoharhaisuutta, mutta turhan hyvä osuma olisi kyllä. Tein omat johtopäätökseni takelteluistaan ja meinasin jo tehdä Mymskät ja kadota heippoja sanomatta. Pitäisi varmaan kysyä, lukeeko hän tätä ja keneltä on saanut vihiä. Toki minulla on omat epäilykseni, mutta varmahan en voi olla. Noh? Annas kuulua! Valheella on lyhyet jäljet. Jos lukemisen taustalla on uteliaisuus ja kuulumiset, niin siitä vain. Kaikin mokomin, mutta olisi kiva tietää. Niin kerta.

Tätäkin ajatusmössöä olen nyt yrittänyt kirjoittaa monta varttia, eikä tämä tästä etene kovinkaan asiallisesti eikä järkevästi. Paras siis laittaa tältä illalta näppis kiinni ja olla niin kuin en olisikaan mitään kirjoittanut.

Täysin anonyyminä olisin kirjoittanut jo eka kappaleessa, mistä kenkä puristaa tai miksi pipo ei kiristä.

Äh!