Työhyvinvointi - pelkkä yhdyssana

Huomenna on päästävä terapiaostoksille. Sataa taikka paistaa, eikä tarvitse paljon edes maksaa. Jos nyt ainakin yhden levyn kävisin ostamassa, ettei tarvitse ihmisten blogeissa sitä käydä kuuntelemassa. Sanovat vielä häiriköksi. Postikortteja pitää käydä ostamassa lisää ja ehkä muutama kirppari kiertää. Kaikki muu vastaantuleva olkoon extraa. Mies joutuu menemään muutamaksi tunniksi töihin, joten mitäpä minäkään täällä märehdin itsekseni.

Nyt ollaan siinä pisteessä, että tänään jätin eka kertaa hommat sikseen ja lähdin töistä heti, kun oli vaan mahdollista liukua. Tuli vaan mitta täyteen ja oli paettava pihalle, ennen kuin kilahdan. Kotimatkalla mietin syntyjä syviä ja matalia vaihtoehtoja.

Mikään eikä kukaan ei estä minua etsimästä jo nyt tässä vaiheessa uutta työtä. Helpotti, kun sain tuon ajatuksen päähäni. Eri asia on, onnistuuko se yhtä helposti, mutta yrittää nyt aina voin ja aktiivisuudesta palkittiin viimekin kerralla.

Tosin se palkinto = työpaikka alkaa tuntua aina vaan enemmän tukalammalta. Harmittaa ihan kamalasti, koska se työ on mieluista ja suurin osa työkavereista. Mutta jos vanne kiristää joka suunnasta, eikö silloin ole aika tehdä jotakin. Yrittää edes!

Ahistaa.

Tyyni haihtuu aikanaan

Onni on kaksipäiväinen työviikko - jos huomisesta tulee samanlainen päivä, kuin tänään oli. Omassa olotilassa ei ollut valittamista, jos ei kehumistakaan, mutta se oli vähän sivuseikka. Ensimmäisen puolentunnin aikana tuli todettua, että mikään ei ole muuttunut, joiltain osin ilmapiiri työmaalla oli jopa entisestään kiristynyt tietyillä tahoilla. Kohta siellä on kai sotatila. Hah.

On se hienoa, että meillä lähimmän työkaverin (lt) kanssa on oikeasti sen verran hommia = päivän aikana tehtäviä TÖITÄ, ettei joudeta jonnin joutavia huopaamaan (mitä nyt keskenämme nauramme partoihimme). Eihän siinä näköjään tule, kuin pahalle päälle. Annetaan muiden riidellä, niillä on siinä myös enemmän menetettävää. Meillähän tuo pesti loppuu joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Siihen asti koitetaan keskittyä olennaiseen; siihen, mistä meille palkka maksetaan. Ollaan sen verran tylsiä.

Vähän jännäsin, että näinköhän klaaraan tämän päivän ilman kuumetta, mutta ei se vaan tehnyt kampäkkiä vieläkään. Ei, vaikka haahuiltiin iltapäivällä lt:n kanssa pitkin kaupunkia, syystä, että oli (työ-)asioita hoidettavana. Matkan varrella poikettiin myös Vintin tontilla, mutta ihan vaan ohikulkumatkalla. Ylläripyllärivieraat ei aina tule sopivaan saumaan, joten jatkettiin matkaa.

Syksyn virallinen aloitus tapahtui vasta tänään. Kaivoin sukkahousut naftaliinista. Kyä taas tarkenee!

Hakuammuntaa navanseudulta poispäin

Tarttis varmaan kohta laittaa iso pyörä pyörimään ja alkaa valmistautua kaikin tavoin huomista työpäivää varten. Habitus on kaikkea muuta, kuin kunnossa, joten työsarkaa on.

Vaatteet on valmiina, ovat olleet siitä sunnuntai-illasta saakka, jolloin olin vielä yltiöpositiivinen ja kuvittelin pääseväni maanantaina töihin. Sen siitä saa, kun realisti-pessimisti yrittää olla jotain muuta kuin on.

Tukka on niin jakauksella, kuin pystössä - riippuen, mistä suunnasta sitä katsoo. Parempi on, kun ei katso ollenkaan. Helpottaa kummasti, kun ei ovikello soi. Tässä asunnossa on saanut olla edelleen ihanan rauhassa (jos ja kun vertaa siihen ed. os.). Äänessä on pientä käheyttä, mutta se sallittakoon. Työnkuvaan kuuluu jonkin verran myös puhelinkeskusteluja, mutta täytyy pitää vara, että taso ja asiallisuus säilyvät.

Eilisilta meni jo ilman kuumetta, samoin koko tämä päivä. Kävikö muka näin hyvä tuuri, että selvisin kolmella poissaolopäivällä. En uskalla vielä liikoja hehkutella. Kuumeen kanssa on aina vähän tappiolla, kun se päälle on kerran tullut. Kuulostaa vaan siltä, että nyt se flu on siirtymässä miehelle.

Tässä on jo päivänä muutamana ollut mietintämyssyssä lahja täysiä täyttävälle miehenalulle. Oli aika, jolloin kummipojalle oli vaikeuksia löytää lahjoja, kun kaikki tuntui ja näytti olevan tytöille suunnattua. Entäs nyt, kun pitäisi löytää lahjanketale -67 -syntyneelle, minulle oikeastaan tuntemattomalle miehelle, joka ei tietääksemme harrasta "mitään" ja on omalla tavallaan hankala tapaus. Oma mies ei auta asiassa juuri ollenkaan, vaikka syytä olisi, ovat sentään sukulaisia, ja tässä olotilassa kiertely kaupoissa on rajoittunut pelkästään nettisurffailuun tunnelman saamiseksi.

Ystävän ehdotus navanlämmittimestä ei ollut ollenkaan paha, ellei tässä muuta tule vastaan. Tiedänpä kumminkin, mitä on ohjelmassa lauantaina, jos luoja suo ja mikään ei estä.

Entinen vanhapiika jatkaa pärskimistään

Tuli tieto korkeammilta tahoilta, että paluu töihin tapahtuu vasta torstaina. On siinä ajatuksessa vähän totuttelemista, mutta aika hyvin tähän sopeutuu. On pakko, koska kuumemittari näyttää, mitä näyttää, enkä tiedä, rykisinkö vai yskisinkö. Kolme päivää on pakko riittää tähän potemiseen. Jos myönnän, niin pelottaa vähän, mitä tästä voi seurata, koska kokemusta on. Ei vaan kovin paljon houkuta ajatus sairaalaan joutumisesta tässä kaupungissa. Kaikki on niin vierasta ja isoa.

Totun myös tähän habitukseen; tukka pystyssä ja nenä punaisena, vaatteet viimeistä huutoa. Enää ei edes säikäytä katsoa itseä aamulla peiliin. Tämä on niin minua. Vähän niin kuin silloin työttömänä ollessa, kun oli pyjamapäiviä.

Sängynpohjalla ei vaan jaksa koko päivää maata. Se tuskastuttaa ja hiostaa, saa ihme ajatuksia päähän. Käyn välillä lukemassa uutisia, mitä tapahtuu maailmalla ja blogistanissa. Muutaman sähköpostin olen kirjoittanut. Vielä kun posti kolahtaisi luukusta, niin mikäpä se tässä.

Eilen katsoin elokuvan, jonka olin onneksi jättänyt pahan päivän varalle. Tykkäsin, vaikka paikkapaikoin olikin aika ahistava. Hyvän elokuvan on kai tarkoituskin herättää tunteita ja ajatuksia.

Ajatus sängynpohjalta
Aikojen alussa olisin mielelläni ollut vaikka sitten vanhapiika, mutten missään nimessä sinkku. Minusta se on kamala sana siinä asiayhteydessä. Sinkkuhan on 7"! Suurin osa tosin taitaa tykätä mokomasta sanasta, se heille sallittakoon.

Sitäkään en purematta niele, miksi ei Nelosen ohjelman nimi voi yksinkertaisesti vaan olla Yksinhuoltajalle mies. Sitähän siinä etsitään.

Potilas Saarinen ilmoittautuu

Jopa tämä meni hankalaksi. Eilisen merkinnän (ja suihkun) jälkeen kävi, kuten arvata saattaa. Nousi kuume. Yön nukuin tunnin pätkissä ja nenä valuen. Aamulla 5:35 ylös, puuro työn alle ja mittari kainaloon. Yleensä heti aamulla ei ole kuumetta. Nyt oli.

Olotila ei muutenkaan ollut kovin häävi, joten jouduin pähkäilemään seuraavia liikkeitäni. Järki käski mennä takaisin peiton alle ja unohtaa koko työpäivän. Jokin muu taas muistutti, että työpöydällä odottaa tekemättömät työt ja muuta mullistavaa. Ihan niin kuin lähin työkaveri ei niistä selviäisi. Pah. Ei vaan tunnu reilulta jättää niitä toiselle (ja samantien yritän muistuttaa itseäni, että niinhän minäkin teen toisen työt, silloin kun hän on pois. Tyhmä minä!).

Jahkailua, puntarointia, jossittelua, vaihtoehtojen miettimistä. Ja kuumeen mittailua, josko se olisi laskenut. Päinvastoin.

Lopulta otin kännyn "kauniiseen" käteen ja soitin, etten tule. Yksinkertaista, mutta niin vaikeaa.

Kurkistus ikkunasta ulos helpotti vähän. Ei tuonne vesisateeseen kyllä huvitakaan mennä tässä kunnossa.

Solkenaan

Joku oli tilastojen mukaan hakenut täältä pääkalloreppua, mutta koska sitä ei ole omistuksessa, kävisikö pääkalloarkku? Sekin tosin on turkulaisten omistuksessa, mutta taannoisella visiitillä Linnassa piti kuvata kaikkea ja vähän ylimääräistä.

Tänään on ollut toinen sisäsiistipäivä, mitä nyt nenä vuotaa lähes solkenaan. Kuumetta ei ole, joten toivoa on, josko tämä tästä. Ellei käy, kuten toisaalla. Paranemisterveisiä lähetän kaikille kanssakipeille.

Nenänpielet punertaa jo siihen malliin, että näkee kyllä huomenna, miten viikonloppu on sujunut. Piti tehdä kaikkea muuta, kuin niistää koko viikonloppu. Ikkunanpesu oli ajatuslistalla, kuten myös uusien keittiönverhojen osto. Ja yhden pikkupöydän (jahka sellaisen jostain löydän). Se on taas syksy ja sisäinen innomarkoni puskee pihalle.

Huomista työpäivää silmälläpitäen suunnittelin jo, että jos ei muu auta, häivyn töistä niin pian, kuin mahdollista. Jos siis sinne asti pääsen/päästetään. Jos työterveyskäynti ei olisi tehty niin viheliäiseksi, kävisin sen kautta, mutta koska kolmesta päivästä puhuvat, voisin aivan hyvin käyttää niistä ainakin kaksi. Plussatunteja on enemmän kuin tarpeeksi ja jos vaan saan pöydällä odottavat työt tehtyä, niin ei pitäisi kenelläkään olla nokan koputtamista. Päinvastoin. Ovat varmasti iloisia, jos olisin välillä pois. Eh.

Pöpövaroitus!

Pitkä on aamu, kun heräilee jo vähän jälkeen lehden kolahduksen. Jos olisin kunnossa, olisin jo menossa, kuten oli suunniteltu. Nyt meni vain mies ja tulee apteekin kautta. Buranat on loppu.

Kurkussa on koko yön ollut tuskaisa möykky. Järki sanoi, että nouse ylös, keitä ja juo kuumaa, mutta lämmin olotila peiton alla kumosi moiset ajatukset. Niinpä sitten kärsin ja nieleskelin silmät ristissä aamuun asti, kunnes oli pakko nousta ylös ja juoda sitä kuumaa. Nyt se möykky tuntuu taas palailevan. Äh. Hävisin näköjään taistelun ja viikonloppu taitaa mennä potiessa. Maanantaina olisi pakko päästä töihin; työpöydällä on kasa tekemättömiä töitä, jotka jätin sillä ajatuksella, että maanantaina jatkuuuuu...

Eiliset iltapippalot työympyröissä jätin väliin; alunperin sillä verukkeella, että tuntui olevan kipeyttä ilmassa (pieni oire, josta vedin itselleni tekosyyn), mutta olin aika kaukaa viisas tietämättäni, että olo ei ainakaan paremmaksi muuttunut. Toisaalta olisi ollut tosi mielenkiintoista nähdä uusia ihmisiä ja "tuttuja" nimiä, joiden kanssa "joutuu" olemaan (saa olla) tekemisissä melkein päivittäin puhelimitse, mutta kaikki se muu - ei hemmetti. Muutaman työkaverin kanssa en vaan jaksa olla pakollista työpäivää enempää. Enkä ole edes pahoillani.

Tuossa aamutuimaan katselin teeveestä jotain seuranhakutarjotinta, kun ei muutakaan tullut. Onneksi ei tarvitse hakea eikä tyrkyttää ainakaan noiden kanavien kautta. Voi vaan päivitellä mm. ihmisten tapaa ottaa itse itsestään kuvia; se kun vaikuttaa olevan tätä nykyaikaa. Kamera/kännykkäkamera tuohon käsivarren mitan päähän ja sitten suuta vähän mutrulle ja naps. Unohtamatta, että rintavarustus varmasti näkyy, aivan sama, mitä siellä taustalla on. Aika suosittu kuvauspaikka näytti olevan kylpyhuone, kaakeliseinistä päätellen. Tai sitten peilin kautta, että peilinpoka on enemmänkin pääosassa, kuin kuvaaja itse.

Oi aikoja, oi tapoja. Onneksi kaikkea ei tarvitse ymmärtää, eikä itse kokeilla.

Hämeenlinnan klassikot

Koska päivän sana on klassikko, en millään voi olla ottamatta esille allaolevaa Retkibanaanin eptä.

Jotain kymmenen vuotta sitten...

Ikävä niitä aikoja, ikävä niitä poikia.

Onneksi musiikkinsa elää ja voi hyvin. Toivottavasti hekin.

Silminnäkijän päässä soi

Tätä se minun repeattini tiesi, kun kaupasta kotiuduttiin. Päässä soi "Sul oli metalliketjussa heijastin ja" loppu tuli hymistelynä, kun en sanoja enää muistanut. Uutinen Tiktakin lopettamisesta tuli melkein yhtä yllätyksenä, kuin Ruusujen tässä taannoin. Ei nyt sillä, että tämä ko. uutinen surua puseroon nostattaisi, mutta oli kyseinen poppoo minun mielestä parhaimmistoa, mitä nyt joitakin tyttöporukoita on kuunnellut ja katsonut sitten Tarharyhmän.

Sitä kun luulee istahtavansa koneelle ja pläräävänsä uutisia ihan seku vain - ja sitten vastaan tulee milloin mitäkin. Ei voi tietää. Jotkut uutiset vaan tulevat puskan takaa. On se sitten vaikka yhtyeen tai ihmisen kuolema.

***
Kauppareissu oli muutenkin aika mielenkiintoinen. Nähtiin vähän turhankin läheltä, miten kolaripaikalta poistutaan kuvitellen olevansa täysin näkymätön ja jälkiäjättämätön. Pah. Toivottavasti joutuu vielä vastuuseen. Jäljet jätti, menopelin kirjain-numeroyhdistelmä otettiin talteen ja lyhyen harkinnan jälkeen päätettiin seurata uhrin kulkupeliä. Kuski oli tietämätön törmäämisestä siihen asti, kunnes näki jäljet. Loppu on korkeimmas käres ja kuskin päätettävissä. Me tehtiin vaan se, mikä tuntui meistä oikealta tehdä. Velvollisuus ja päivän hyvä työ siinä samalla. Eh.

Oli lähellä, että se olisi osunut omalle kohdalle. Maalipinta on sen verran kallista lystiä, ettei ihan huvikseen viitsisi tärvellyttää pintaa. Tosin, tuokin säikäytti sen verran, että meni tilanteen tajuamisessa vähän aikaa. Sekuntien jälkeen v*tutti vaan katsoa vierestä, miten toinen on, niin kuin ei mitään olisi tapahtunut ja poistuu paikalta taakseen katsomatta. Törkeyden ja tyhmyyden huippu!

***
Jännitystä elämään luvassa. Varattiin hotellista huone erääksi viikonlopuksi suomenruotsalaiselta alueelta. Miehen lähisukulaisella on merkkipäivä ja sinne kinkereihin on "pakko" osallistua. Ei tässä muuten mitään, mutta minen kestä sitä kieltä (suomenruotsi), enkä ole niitä ihmisiä vielä koskaan livenä nähnyt. Tiedän olevan tukalat paikat tulossa, vaikkakin taas kokemuksia rikkaampana tuon reissun jälkeen.

Bloggaaja teippasi itsensä kellariin

Sain viimeinkin pienen sysäyksen tulla koneen ääreen, kun luin uutisia (joita tietysti päivitetään ja muokataan alkuperäisestä. Lisäys klo 20.50). Ko. jutun otsikko aiheutti sen verran hassun mielikuvan, että piti lukea juttu kokonaan. Harhaanjohtoa, jos mitä. Sisäinen blondini ehtikin ihmetellä, että miten niin on teipattu - seiniin vai lattiaan.

Muuten kyllä uutisen aihe on aika järkky. Mitään en niin pelkää, kuin tulipaloa. Ja ajatellapa se omalle kohdalle.

Työrintamalta ei mitään uutta. Sama, työntäyteinen meno jatkuu, vaikkakin jotkut voivat olla toista mieltä. On se hienoa, miten joillakin on aikaa vaan istua ja juoruta työpöydän/puhelimen ääressä ja sitten ihmetellä, miten jotkut muka koko ajan naputtaa töitä. Tasan ei käy onnen lahjat, saati työn määrä. Omasta puolestani voin tosin sanoa, että paljon mielummin hukun työmäärän alle, kuin sen paskan, mitä jotkut jaksaa jauhaa.

Kenties pinna kireällä?

On ollut, mutta vastapainona mukavat hetket muutamien yhteistyötahojen ja muiden yhtä virkaintoisten kanssa ovat auttaneet kummasti. Muutama ystävällinen ja hauska puhelu pitkin päivää helpottaa kummasti. Se on niin pienestä kiinni. Kun ne asiat voi esittää niin monella tavalla ja niin eri äänensävyillä. Itse pyrin siihen, että en tiuski enkä toivottavasti kuulosta veemäiseltä, vaikka linjan toisessa päässä olisi kuinka elämäänsä (ja työhönsä) kyllästynyt henkilö. Tai vaikka kuinka itsellä olisi maissintähkä nenässä menossa; se on osattava ottaa sieltä tarvittaessa pois. Asiakaspalvelua tämäkin, vaikka vastassa olisi virkasisko tai sen veli. Joskus jopa oikea asiakas.

Mistähän johtuu, että niin kauan, kun ei ole vakipaikka talossa (kuin talossa), sitä virtaa työn tekemiseen löytyy ihan eri tavalla. Sillä näyttää olevan suuri merkitys (monelta kantilta), onko määräaikaisena tai vakinaisena. En yleistä, vaikka aika monta esimerkkiä mielessäni onkin. Minua ei ole kohdannut vielä se onni eikä autuus, että olisin saanut vakipaikkaa mistään, mutta ehkä se on ollutkin vain hyväksi, jos ja kun seuraa ympäröivää porukkaa. Kumma homma, että kun pesti vakinaistuu, ote lipsuu hetimiten ja ellei muuten, niin paperisota alkaa kaikenmaailman lomilla (on ne sitten sairaus-, virkavapaus- tai äitiyslomia. Esimerkkeinä.). Toki suurin osa on varmasti aiheellisiakin, mutta.

Aiheesta olisi paljonkin motkottamista, mutta koska haluan pitää verenpaineeni suht normaalilla tolalla, jään pähkäilemään asiaa ihan hissukseni. Täytyy rrrentoutua taas, että jaksaa huomisen. Se on vasta keskiviikko, jos olen oikein laskenut.