Hengähdystauko

Hyvä tovi jo työpäiviä takana - ja sen kyllä huomaa. Keittiönpöytä täyttyy taas pikkuhiljaa mm. lukemattomista lehdistä ja suu on siinä kunnossa, kuin olisin turpiini saanut. Kaikki on siis kohdillaan eikä valittamista (vielä) ole. En myönnä potevani ressiä, mutta kai se on alitajunta ja elimistö, jotka tietävät paremmin, mitä käyn taas läpi.

Uuden oppiminen ja opettelu varsinkin vievät oman aikansa ja voimat, mutta taustalla on edelleen se vanha hullu usko ja luottamus, että kyllä kaikki avautuu aikanaan. Ensin pitäisi vain kunnolla valjeta työnkuva (muillekin kuin itselle) ja työpiste. Alussa luvattiin oma työhuone, sitten se vedettiin "eduista" pois tilanpuutteen takia ja nyt taas on väläytelty korttia, että sellaisen jossain vaiheessa saisin, jahka tilanne normalisoituu. Vielä tässä vaiheessa tyydyn kohtalooni ja menen sinne, minne pyydetään/käsketään ja teen, mitä kykenen, mutta en pane pahakseni, että saisin sen oman sopen. Se kun vaikuttaisi niin moneen ja helpottaisi käytännön asioita.

Työnkuva hahmottuu tässä viikkojen aikana, mutta tähän mennessä tapahtuvien tekosten perusteella olen kyllä aika innoissani. Paljon vanhaa, mutta paljon myös uutta. Sekös se pitää mielen virkeänä, kun työtehtävät vaihtuvat jo päivänkin aikana. Työmäärästä ja muusta johtuen en edes ole pahoillani palkasta. Aion nauttia joka eurosta, enkä potea huonoa omaatuntoa. Ei se silti poista sitä mietettä, että vähemmälläkin pärjäisin, kuten tähän asti.

Kesälomasuunnitelmat - ne pienetkin - on nyt huitaistu kalenterista pois tai ainakin talletettu myöhempää käyttöä varten. Kotiseutulomailu siirtyy hamaan tulevaisuuteen eikä onneksi Tallinnakaan katoa kartalta. Mukavaa on kuitenkin tietää, että kaverit ja vanhemmat tietävät tarvittaessa reitin myös tännepäin.

Harrastuspiirejä

Pelkäsin kuukahtavani matkan varrelle, kun kävin pitkästä aikaa (no, mitä tästä nyt on reilu viikko sairastumisesta) sauvakävelemässä, mutta kuten näkyy. Näppis kolisee ja eukko horisee. Tuntuikin ihan kivalta se homma taas. Tunninkin lenkillä saa ihan sopivasti hien pintaan ja hyvän mielen. Omatunto alkaa olla aika hiljaa. Kunhan muistaisin pitää liikkumisvirettä yllä vielä seuraavallakin viikolla ja ensi kuussa. Tavoitteet ei ole yhtään tuon matalammalla. Entisestä sohvaperunasta yrittää tulla vetreä täti-ihminen. Onhan tässä aikaa verrytellä.

Yritin tänään jo toistamiseen tällä viikolla herätä kuten työaamuna konsanaan, mutta kävi vähän heikosti. Nousin vasta seitsemältä ja sehän on aivan liian myöhään. Pitänee panna untenmaille jo klo 21 tai muuten ei tulevista koitoksista selvitä. Ongelma on vain siinä, että olen löytänyt taas lukuvaihteen ja illat menisi kirjan parissa vaikka kuinka myöhään, ellen henkistä väkivaltaa käyttäen laita kirjaa väkisin pois.

Lauantaina sain jo luettua Rillipää ja läskin, nyt on menossa Yösyöttö. Jännää, että vaikka itse en ole lapsiin kallellaan oikeastaan minkään vertaa, voin silti lukea suosikkikirjailijoiltani (mm. A-L Härkönen ja E. Hietamies) vauva-/lapsiaiheisia romaaneja. Se nyt vaan on merkki hyvästä kirjailijasta. Hietamieheltäkin olin odottanut jo vuosikausia uutta kirjaa ja kun selvisi, että uusi on tulossa, koin vain hetken verran pettymystä aiheen tiimoilta. Mutta nyt lukiessa, tykkään kovasti. Olen tosin alkusivuilla vasta, mutta tuskin se tuosta huononee. Jos ko. naiset kirjoittaisivat vaikka hevoskirjan, löytäisi se hyllystäni paikan.

Liimatan ja Hynysen kirjasta tykkäsin paljon. Varsinkin Hynysen teksteistä. Jotenkin avoimempaa ja helppolukuisempaa. Ei sillä, kyllä Liimatankin kirjeissä puolensa oli ja hauskat hetkensä, mutta voisin lukea Hynysen tekstejä enemmänkin. Se tyyli vain on jotensakin mukaansa tempaava. Vähän huonosti sanottu, mutta en nyt keksi parempaakaan. En ole sanallisesti yhtä lahjakas, kuin mainitut kirjekaverit. Sen se kirja sai myös aikaan, että suunnittelin jo kirjoittavani kirjeen jos toisenkin pariinkin osoitteeseen. En kuitenkaan mitään fanikirjettä, vaan ihan omille kavereilleni.

Fanikirjeen kirjoitin jo kirjaa lukiessa päässäni, mutta parempi pitää mölyt mahassa. Sanon sitten joskus pari asiaa ääneen, jos tilaisuus pakottaa.

Köyhä taas kitisee ja valittaa

Tykkään television uusinnoista, koska ne mahdollistavat katsoa ohjelman jonain toisena päivänä, jos varsinainen lähetysajankohta sattuu unohtumaan tai ei muuten satu kohdalle. Ei ole ensimmäinen kerta, että olen aikeistani huolimatta myös unohtanut tallentaa ohjelmaa, joten uusinta pelastaa. Nykyään myös Yle Areena. Viimeksi katsoin netistä Inhimillisen tekijän jakson Temosen pariskunnasta ja voi, että miten hassulta se tuntui. Ei se ohjelma, vaan se, miten elämä vie. Liikuttavaa. Onnea Tuukka!

Kävin tänään messuilemassa. Toisaalta harmittaa, että ne ovat nyt kolmipäiväiset, toisaalta helpotti, koska pääsinhän nyt käymään arkipäivänä, joten ei siellä mitään henkeäsalpaavaa tungostakaan ollut.

Se, mikä ahistaa näissä messutapahtumissa täällä Tampereella on se, että ne maksavat työttömällekin niin pahuksen paljon! Minusta 12 euroa pelkästä sisäänpääsystä on paljon. Piste. Toki niitä lippuvaihtoehtoja on; jos ostaa esimerkiksi kolmelle päivälle rannekkeen, se on vain 16 e, mutta kun en halua ravata Pirkkahallissa kolmena päivänä. Ei se matkantekokaan ilmaista huvia ole. Huvia ainakaan. Oma vika, niin.

Opiskelijat ja eläkeläiset on kyllä muistettu, pääsivät taas kympillä (joka sekin on minusta paljon!) sisään, muista kepulikonsteista puhumattakaan. Olisinko aikoinaan maksanut pääsylipusta yli 7-kymppiä? En todellakaan! Onni on sellaiset messut, joihin pääsee sisälle ennakkoilmoituksella/-rekisteröinnillä = ilmaiseksi, harvemmin tosin tässä kaupungissa. Ja turha tulla sanomaan, että pääseehän tuolla 12 eurolla kolmeen tapahtumaan. Ei se sitä summaa siltikään pienennä, vallankaan, kun Raksamessut ei tällä kertaa kiinnostaneet eikä kunto antanut periksi kierrellä tavarapaljoudenkaan keskellä.

Tampere-talo on tietääkseni melkeinpä ainut paikka, joka joskus huomioi lippuhinnoissaan myös työttömät. Huomasin sen viimeksi, kun olin menossa konserttiin; lippuja olisi saanut vielä samana päivänä muistaakseni puoleen hintaan, jos otti sen riskin, että jättää lipun hankinnan viime tippaan. Minen sitä tehnyt, koska käyn siellä niin harvoin ja täsmäiskuin. Yöstä voinkin maksaa.

Nytkin tuolla kirjamessuilla olisi ollut joka päivälle joku mielenkiintoinen, jonka olisin halunnut nähdä. Eve Hietamies lauantaina, kuten myös Herra Ylppö, sunnuntaina Minttu Hapuli ja onhan näitä. Valintoja oli kuitenkin tehtävä ja tällä kertaa minut veti paikalle Hynynen. Hah.

Olen ollut täysin uutispimennossa Jouni Hynysen ja Tommi Liimatan yhteisteoksesta, joten se oli vähän niin kuin kaupanpäällinen puskista tässä tapauksessa. Hynynen totesi "muka" yllättyneenä, miten kallis kirja, kun näki hintalapun. Niinpä. Ei riitä, että ostoksissa on messuhinnat, mutta kun siihen päälle pitää vielä maksaa itsensä kipeäksi, että pääsee sisälle niitä hypistelemään ja tekemään heräteostoja, kuten myös tarkkaan harkittuja.

Mikään pakkohan tuollaisiin tapahtumiin ei ole mennä, jos ei kerta olisi varaa, mutta kun joskus vaan on kiva käydä yleissivistämässä itseä ja nähdä vähän muutakin maailmaa ja muunlaisia ihmisiä, kuin mitä omassa arjessa pyörii. Sitäpaitsi lukeminen on yksi parhaita vapaa-ajan viettotapoja. Harvat ja onnekkaat voivat elää elämänsä kirjoittamalla.

Kirjekamut, Tommi ja Jouni

En ole Absoluuttiseen Nollapisteeseen perehtynyt oikeastaan ikinä. Sain jotenkin kammon aikoinaan 90-luvulla, kun kuulin ehkä joitain satunnaisia kappaleita, joita en ymmärtänyt alkuunkaan ja toinen syy, minkä takia karsastin yhtyettä, oli Rovaniemi. Rovaniemeltä ei vaan voinut tulla mitään hyvää; poikkeusta lukuunottamatta, mutta se on taas toinen tarina eikä musiikkia ollenkaan.

Tänään olikin aikamoinen yllätys, miten hauska ja sanavalmis Liimatta oli. Se taas ei häntä seuranneille varmaankaan ole mikään uutinen ja uusi asia, mutta minulla aina vähän kestää nämä hoksaamiset.

Tiedän mitä teen tulevina aikoina. Otan vähän selvää.

Kiikunkaakun

Tämä viikko on taas ollut vähän takkuista aikaa syystä, että sain äklöpöpön. Sitä on kuulemma liikkeellä näillä seuduilla - ja se on huomattu. Hyvin alkanut kuntoilukuurini koki myös takapakkia, koska en ole joko kyennyt tai jaksanut lähteä ovesta ulos. Totaalipysähdys.

Huomenna ajattelin kuitenkin mennä käymään kirjamessuilla. Rahaa ei hirveästi olisi tuhlattavaksi, mutta ajattelin antaa itselleni luvan mennä vähän ihmisten ilmoille (onhan tässä jo terveitä päiviä muutama takana ja muutenkin ulkoilma piristäisi, kun jäi se aiottu maakuntamatkakin taannoin tekemättä miehen potiessa.).

Muutenkin tässä alkaa olla viime hetket käsillä käyttää vapaa-aika ja arkipäivät omin päin ja tehdä mitä ja missä huvittaa. Sattui käymään niin, että pääsen töihin. Aloitan vielä tämän kuun aikana. Kaikkien näiden yritysten ja ohimenojen jälkeen tärppäsi. Tavalla, jossa en pannut itse tikkua pahemmin ristiin. Satuin olemaan kotona ja vastasin puhelimeen. Okei, kävin haastattelussa ja jännitin aikani lopputulosta, mutta kun sen kuulin, tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. En odottanut saavani paikkaa, mutta niin tässä nyt kävi.

Varsinainen hakuni toiseen työhön ratkeaa pian, mutta en jaksa uskoa, että se onnistaisi, joten tartuin tarjottuun työtarjoukseen kuin hukkuva köydenpätkään. En kai tässä tilanteessa muutakaan voinut. Se, miksi olen tästä valinnasta vähän pöllämystynyt, johtuu siitä, että teen paluun sinne, mistä taannoin lähdin helpotusta rinnassa.

Ehkä työpanokseni jäi sittenkin mieleen. Tiedä häntä.

Minun pitää tätä tietoa vielä pureskella ja käännellä. Tikku silmässä on raskasta olla, mutta vielä raskaampaa on, jos mieli on musta. Toisaalta onhan nyt uusi vuosi, uusi pöytä ja uudet tehtävät.

Minjan kanssa treffeillä

Tavattiin Minjan kanssa Keskustorilla. Oli oikein sovittu tapaaminen. Mentiin kahvilaan, Minja joi teetä, minä glögiä. Pahvimukin läpi poltteli sormia, mutta mitäs pienistä. Yritin kysellä kautta rantain, mitä Minja tekee työkseen, kertoisi edes alan, jos ei halua muuta mainita. Ei halunnut kertoa mitään. Okei.

Kierreltiin Keskustoria ympäriinsä ja panin merkille, että Minja tunsi monia tummaihoisia miehiä, monet mamut morjestivat myös Minjaa tuttavallisesti. Minja esitteli valokuvista pari ihastustaan, joista toista jaksoin ihmetellä ihan ääneen. Risupartainen vaalea nuorimies, jonka kaulaa kuristi kaulahuivi tuhannella mutkalla, ja joka ei jotenkin näyttänyt yhtään Minjan makuiselta.

Asiasta ei koommin keskusteltu. Makuja on monenlaisia.

Herätessäni kuu mollotti säleverhojen välistä päin näköä. Erotan kuun tähdestä ilman silmälasejakin. o/

***

Se on sitten helmikuu! Uusi kuu ja toivottavasti meno on samanmoista, hyväntuulista ja -vireistä. Tänään ajattelin kyllä pitää vähän väljemmän päivän kuntoilun osalta, koska viksummatkin sen jo tietävät, että välipäiviä pitää olla (ainakin yksi). Ainahan voi imuroida!

Kiloklubi on kyllä mitä mainioin paikka! Kiitos vinkkaaja-Anulle! Se tuli tarpeeseen, koska nyt huomaan motivaation kasvaneen entisestään, koska voin seurata, miten tulee liikuttua ja miten se vaikuttaa. Ja ne palautteet on niin kannustavia ja ohjaavia. Sama juttu syömisten kanssa. Ainakin kuitua syön tarpeeksi ja taannoinen yksi ainoa Runebergin torttu "pilasi" koko päivän. Noh, tai ainakin melkein. Se tulos tosin muistutti vain siitä, että niitä herkkuhetkiä kannattaa pitää harvoin.

Tammikuu meni periaatteessa (ja vahingossa) ilman karkkia, ellei harvakseltaan otettuja Xylitoli Dentsejä lasketa. Olen vähentänyt purkan puremista, joten jotain pitää välillä saada. Tästähän olisi hyvä jatkaa patukattomalla linjalla. Paitsi, että kun eilisessä X Factor-jaksossa oli Rennen edessä avattuna suklaalevy, tunsin pienen piston poskissa ja suklaanmaun suussa. Ai, ai! Ei yksistään se mies, mutta se suklaa!

Enää en suostu potemaan huonoa omaatuntoa koneellaistumisesta, koska liikkuminen on lisääntynyt omalla kohdallani huomattavasti. Ei nyt niin, että huomaisi vielä välttämättä päällepäin, mutta itse huomaan olevani paljon useammin ulkona. Niin kerta.

Värillä on väliä

Muistin värin vähän väärin. Ei tuo pyykkipoika nyt taida olla oikean vihreä, jota olisin tarjonnut Anulle ensi hätään. Koska onhan se nyt aika selvää, että sävy sävyyn täytyy mennä niin pitkälle, kuin mahdollista. Osaan olla turhamainen, jos sille päälle satun. Hah. Sen sentään muistin, että minulla on jossain vanhoja pyykkipoikia, äidiltä saatuja.

***
Yritin tässä naputella vähän muutakin, mutta keskittyminen on aivan hakusessa. Ensin piti vaihtaa kanava pois Putouksesta, tuli Euroviisut. En nyt kyllä niitäkään kestä kuunnella. Jatkan tätä haahuilua ja mietin seuraavaa liikettä. Päivän päällimmäinen oli vaan tuo pyykkipoika.

Sarjassani tikusta asiaa...

Ikääntymisen merkkejä

Otsikko on kummitellut jo muutaman päivän alitajunnassa aiheensa puolesta, joten ehkä se pitää kirjoittaa pois häiritsemästä.

Moinen ajatus tuli mieleen, kun katsoin yhtenä (jos toisena) aamuna itseäni peilistä ja totesin onnesta soikeana, että johan niitä juonteita alkaa näkyä! Ei ne vielä ryppyjä ole, mutta aikamoista viiruilua on havaittavissa, kun osaa itse oikeasta kohtaa katsoa. Poskipäihin.

Ensin tuli harmaita hiuksia, nyt ollaan jo tässä kuivahtamis- ja rypistymisvaiheessa. Ihan selvä peli - ja olen aika omituisen iloinen niistä muutoksista. Elämää se vain on.

En tiedä, johtuuko se ihomuutos pelkästään ulkoilusta ja pakkasen tekemistä tepposista tai hyvistäkään puolista. Vai onko murkkuikä viimeinkin jäämässä taakse ja iho alkaa sen takia muuttaa muotoaan. Jo olisi aikakin! Olen kyllä käyttänyt vajaan vuoden yhtä naamarasvaa, jossa piti olla C-vitamiinia ja mitä lie; jospa se on osasyyllinen myös. Ei sillä, että syyttelisin. Huonossa kunnossa iho on edelleen ja on varmaan lopun ikääni, kun ei geenit tehneet minusta ikuista persikkaposkea, mutta jos muuttuminen on tätä vauhtia ja laatua, niin onpa kiva. Haluankin saada vähän toisenlaista eloa poskipäihin, enkä todellakaan aio käyttää mitään estorasvoja tai silmänympärysvoiteita.

Toinen vanhuuden (ehkä ei niinkään) merkki on se, että olen näköjään paljon pirteämpi ja aikaansaavampi, jos herään kuuden - seitsemän maissa, kuin että torkun puolivaloilla kahdeksaan. Sitäkin kun olen tässä kuussa kokeillut ja huonoksi hommaksi todennut. Muutenkin nämä aamut on omia rutiinejaan täynnä, joten mitä aikaisemmin herään, sen parempi. Edessä on ne ajat, kun nousen neljän jälkeen lukemaan aamulehteä.

Painonhallinnasta on pakko sanoa sananen. Tasaluku on nyt saavutettu - tai on se ollut jo muutaman päivän, mutta en uskaltanut hihkua siitä ääneen ensimmäisenä aamuna. Nyt voi suunta olla vain alaspäin! Sen täytyy olla.

Mies soitti aamulla ja pyysi/käski tekemään ennakkorekisteröitymisen yksille messuille. Tein työtä käskettyä, vaikkei minua ne messut kiinnosta, mutta pääsenpä ensi kuussa reissuun ja näen vähän uusia maisemia kameranlinssinkin läpi.

Lähiajan suunnitelmiin kuuluu myös yksi työhakemus, joka on vasta ajatusasteella, mutta sentään siellä jo.

Nykyminussa niska-peese-otekin tuntuu vähän kevyemmältä.

Sääntöjen mukaan - tai ainakin melkein

Hanna herätti haasteella, johon tartuin ilomielin, koska kyse oli valokuvista.

Säännöt:
1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Tammikuun 2010 alkupäiviltä kävelylenkin varrelta.
Päivä, jolloin oli pakkasta ja lunta, kuten kuvasta näkyy.
Ihan parasta!

Sinnillä ja sisulla, jos ei muuten!

Jos jotain päätän, joskus se myös pitää, kuten tämänpäiväinen tutkimusmatka eilisen polun päähän. Yllättävän lähellä tuo kuvan aukea olikin, vaikka tuntui turhan pitkältä taipaleelta kulkea sitä yksin, kun ei tiennyt, mitä on vastassa ja milloin; kuinka pitkälle pitää mennä, että polku päättyy ja miten se päättyy - ja mitä on siellä metsänlaidalla tai metsässä. Enpä pahemmin ehtinyt vilkuilla. Talvella ja päivällä tuo on sentään aika valoisaa seutua, vaikka onkin "kaiken keskellä", mutta silti.

Mutta pääsin perille. Eikä edes hengästyttänyt. Ehdin tuumailla ehkä minuutin, pari ja todeta, että ei ole mikään kuvausilma ja polkuja olisi lähtenyt vielä eteenkinpäin. Rakennusääniä kyllä kuului jostain, mutta mitään ei kovin pitkälle nähnyt. Kai siinä järvi on vastapäätä ja vastarannalla jotain, mikä jäi nyt arvoitukseksi.

En ehtinyt pitkään kuunnella hiljaisuutta (huolimatta niistä rakennusäänistä), kun rekisteröin jonkun hiippailijan tulevan kohtipäin. Tai ei se mitään hiippaillut, pyörällä ajoi melkein päin, ennen kuin tajusin väistää ja päästää ohi.

Hei, olen tinka, nuijamagneetti. Ehkä ylireagoin taas, mutta pakosti tuli mieleen, että mitäs minä sanoin! Ts. kirjoitin. Heti kun pääsen jonnekin metsätaipaleelle syvälle syvälle metsänsiimekseen, samalle reitille pitää osua joku hämärähemmo. Anteeksi vain, jos olikin "ihan tavallinen ulkoilija", mutta mistä niistä tietää. Tuokin mies pysähtyi kuitenkin jonkun matkan päähän potkimaan lunta eikä sillä mitään pilkkivehkeitä ollut mukana. Outoa, sanokaa minun sanoneen, ja yleensä olen aika oikeassa aistimuksissani ja enteilyissäni. Niistä on kuluneelta viikolta parikin esimerkkiä, mutta en valitettavasti voi niitä tähän laittaa.

Olin onneksi sen verran ehtinyt hengähtää, että päätin lähteä saman tien paluumatkalle. Kiitin kyllä onneani, että kuvauskeli oli ihan onneton, joten ei jäänyt harmittamaan kuvaamattomat maisemat. Lähteissäni kotoa meinasin ottaa kuoritun appelsiinin mukaan, mutta syömättähän se olisi tuon kokemuksen takia jäänyt. Hyvä oli popsia molemmat jo kotona.

Paluu sujui varmasti puolet nopeampaa, enkä suostunut vilkuilemaan sivuille enkä taakse, piti vain päästä ihmistenilmoille ja sassiin! Hengästyminen oli sitä luokkaa, että hyvä, että henki kulki, mutta mitä sitä ei kuntoilun eteen tekisi. Loppuajan kiertelin tutuissa maisemissa ja olin iloinen jokaisesta koiranulkoiluttajasta.

Nyt kun tuon reitin olen testannut, voin tehdä sen joskus uudestaan, mutta en yksin. Mielummin kävelen ihmistenilmoilla ja poikkean eri kävelyteille, kuin olen hermo pinkeänä metsässä. Täytyy odottaa kevättä ja kesää, niin voi haahuilla tässä lähempänä tutuissa maastoissa ja poiketa ehkä sitten sinne metsään.

Ainahan sitä voi haaveilla.

Netti lisää tietoa - tieto lisää tuskaa ja taas on edessä tuskien taival

Phuuu...

Onhan tämä ollut aistittavissa ja tunnistettavissa jo vuosikaudet. En vain ole ottanut mitään turhan vakavasti ja muistanut ehkä päivän, korkeintaan viikon.

Sitä saa mitä tilaa ja liuta muita osuvia lainauksia tähän väliin.

Kyse niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin ruokavaliosta.

Ei siis sen kummempaa, mutta kun tässä nyt on leikkinyt tällä uudella alulla ja miettinyt olotilaa ja syömisiä sekä juomisia, niin pakostakin surffailin jälleen kerran netin syövereissä.

Siinä kohtaa iskee yleensä aina ahistus.

Omat oireet täsmäävät niin moneen, mutta yksi on aika varma. Varmistuksen siihen antaisi vain lääkäri, mutta koska hengenlähdöstä ei vielä ole vaaraa, niin minen lekurille mene.

Yritän ominpäin. Ja sehän on nähty...

Mutta jos nyt tällä kertaa ihan oikeasti ja pitemmällä ajanjaksolla.

Jos nyt aloittaisi esim. siitä, että vaihdan perunan bataattiin, omenan appelsiiniin ja unohdan toistaiseksi ne leipomani sämpylät. Yritän löytää hiivattomia leipiä ja/tai jyrsin tiettyä ruisnäkkäriä.

Itsekurille kurinpalautusta!