Jos tällä viikolla muutamilla bloggaajilla on posket palaneet, niin antakaa anteeksi. Minä se vaan muistin teitä ja tuumailin, ettei tarvinnutkaan kesään asti odotella.
Pahoittelen huonoa kuvaa, mutta kyllä siellä se pääasia on, kunhan tietää, mitä etsii.
Palaan kommentteihin ja muuhun pikkusen myöhemmin. Nyt pitäisi olla ihan jossain muualla, kuin pyörimässä näppiksen kanssa.
Mistä sitä tällä kertaa provosoituisi/provosoisi?
* Katusoittajista. Jos täälläkin olisi yhtä hyvä ja söpö katusoittaja, kuin Helsingissä on Elias, en motkottaisi ollenkaan (ko. aiheesta; motkotus kyllä luonnistuu ihan muuten vaan). Voisin jopa pysähtyä kuuntelemaan ja katselemaan, hyvällä tuurilla heittämään kolikon, toisin kuin paikallisten "muusikoiden" kohdalla. "Parasta" antia tähän mennessä on ollut näköhavainto verkkaisesti tamburiinia heiluttavasta musikantista. Juuei.
* Tiurasta. Niin pitkään kuin täällä ollaan asuttu, ei ole voinut välttyä kuulemasta uutisia ja juttuja tästä kansanedustajasta. Turha kai erikseen mainita, että en ole ääntä häneen käyttänyt - enkä käytä. Ihmettelen tosin sitä, jos hänet valitaan vielä ensi kaudellekin; sikäli mikäli asettuu ehdolle. Siinä vaiheessa voinee kysyä, kenellä se lyhyt muisti oikein on.
* Silmälaseista. Olen viime ajat katsellut silmälasipäisiä naisia sillä silmällä. Ahistaa. Vaikuttaa vahvasti siltä, että kehysvalikoima on tänä päivänä melkein yhtä ja samaa. Eri värivaihtoehtoja kyllä löytyy ja on kaikenmaailman koristeluja, mutta sangat on melkein jokaisessa samasta parista muotista tehtyjä. Leveyttä löytyy sivuilla, joten tulee mielikuva hevosesta, joka kulkee laput silmillä. Tottumiskysymys, kuulemma. Onhan ne ihan nättejä, mutta jonkun toisen päässä.
Pitäisi mennä joku ehtoo silmälasiliikkeeseen katsomaan ja kokeilemaan, miltä ne tuntuu päässä ja näkeekö niillä ollenkaan. Toki jos muita malleja vielä kaupataan, kierrän leveäsankaiset kaukaa.
Koin eilen hämmentävän hetken pukiessani päälle ulkoiluhousut. Siihen saakka ne oli pitänyt ujuttaa päälle, mutta eilen pujahdin niihin kuin olisin voilla voideltu. Jotain on siis oikeasti tapahtunut - ja hyvä niin. Alamäkeä en voi estää.
Olen huomannut kaventumisen myös yksien vanhojen farkkujen kohdalla, mutta olen pitänyt niitä edelleen, koska en nyt eka tilistä voinut koko vaatekertaa uusia. Kummasti tämä kuitenkin motivoi vaateostoksille, vaikken niistä muuten niin välitä. Kenkäkauppaankin pitäisi mennä ja tuulip... ulkoiluvaateostoksille.
Kävin eilen taas vaihteeksi pitkähköllä lenkillä ja oli kyllä niin kevyt askellus, ettei aikoihin. Ilma oli mitä parhain, aurinko paistoi ja oli lämmintä, joten meitä joutilaita riitti. Keli oli paikoin aika märkää vesilammikoista johtuen, mutta osansa oli myös risoilla lenkkareilla. Huomasin aika pian, että kengät vetävät vettä ja koiranpaskaa sisäänsä (näin ainakin mielikuvissani). Kotiin kun pääsin, en yllättynyt yhtään, että muutama kivi oli jo mennyt kengänpohjista läpi. Ensimmäistä kertaa olen siis kävellyt lenkkikengät loppuun. Saavutus sinänsä, joka kertoo ehkä jotain kuluneesta talvesta.
***
Palatakseni tähtirykelmään;
* Linja-autossa on "hauska" katsella ihmisten takaraivoja. Esimerkiksi osa naisista on niin viimisen päälle laittautuneita ja tukka hyvin, mutta kun istuvat penkkiin, on naurussa pitelemistä. Takatukka on jäänyt jotenkin laittamatta tyynyn jäljiltä. Joillakin se pehko on muuten vaan pystyssä, enkä nyt tarkoita "laitettua takutusta". Tiedän omasta päästäni, että tukka on pakko kastella joka aamu takaraivoa myöten, jos mielii lähteä ihmisten ilmoille ja vaikken lähtisi.
* Mymskä muistutti aiheesta, joka on pyörinyt muistilapulla pitkään. Rakennekynnet, tekokynnet, millä nimellä niitä nyt pitäisikään kutsua. Niitäkin kun näkee jos jonkinlaisia ja pituisia. Lyhyt ja ytimekäs mielipiteeni niille on, että ei kiitos! Paino sanalla ei. En voisi kuvitella itselleni tekokynsiä mistään hinnasta enkä pituudessa.
Hillitty Ranskalainen manikyyri omiin kynsiin (ei kuitenkaan minun omiin) on ok, edellyttäen, että kynnet ja kädet on "oikean malliset ja nätin näköiset", mutta niissäkin näkyy joskus niin yliampuvia luomuksia, että huh! Makuasioitahan nämäkin on, joten älköön nyt kukaan raapiko ja repikö kynsiään verille.
Minähän katselen miesten käsiä ja käsivarsia ihan tahtomattani, mutta yhtälailla on viime vuosina huomioni kiinnittynyt naisten kynsiin juurikin siitä syystä, että niitä alkaa olla jos jonkinnäköisiä ja mallisia kaikennäköisillä ja -tyylisillä naisilla. Monestakin toppakoparasta tulee viimeistään hääpäivänä muodikas saksikäsi. Sallikaa minun tarvittaessa pyörittää silmiäni.
* Omasta turhamaisuudestani on kuitenkin sanottava, että olen alkanut käyttää ripsiväriä. Joskus nuorempana käytin sitä ehkä kerran, kaksi vuodessa, mutta tänä vuonna olen sutinut ruskeaa väriä melkein päivittäin. Jopa eilen, vaikka tiesin lähteväni lenkille. Uusiin aamurutiineihin on tullut uusi tapa, mukava sellainen.
Värini puolesta en tarvitsisi ja ripset on sen pituiset ja väriset, että ne kyllä näkyvät ilmankin, mutta mikä lie ikäkysymys tästäkin on tullut. Meikkaaminen ei ole ikinä ollut minun heiniä, mutta jotain poikkeuksia sitä näköjään suostuu tekemään, kun tarpeeksi vanhaksi tulee. Sitäpaitsi ripsiväri on meikeistä minulle helpoin. Huulipunista en suostu edes keskustelemaan. Ainut tökötti, mitä suostun suussa käyttämään, on huulirasva.
Seuraavaksi pitäisi varmaan alkaa nyppiä kulmat tai ainakin siistiä niitä, mutta siinä vaiheessa nostan kädet ilmaan.
Mieleen on kertynyt niin paljon mutinoita, että pitää jostain päästä taas jatkaa.
* Minkä takia nykyään sydämet tehdään niin pitkulaisiksi ja kaposiksi? Kaupat on pullollaan luihuja koristeherttoja ja askartelumallit yhtälailla. Nehän on kaikki kaukana siitä pulskasta (punaisesta) sydämestä, mitä vielä minun nuoruudessa oli. Tuliko se Tilda, vai mikä muoti, joka ne kavensi?
* Facebookissa paljon aikaa viettävänä olen huomannut muutamia asioita, jotka myös ihmetyttävät ja toisinaan (jopa) ärsyttävät. Minusta on vähän kummallista, että esim. 90-luvulla ja varsinkin sen loppupuolella syntyneet lapset/nuoret kuuluttavat seinällään olevansa SINKKUJA. Toki pahempaa ehkä olisi, jos sääty olisi vaikkapa NAIMISISSA, jos ikää on häthätää 15. Onko se nykyään jotenkin hienoa olla sinkku, että sitä pitää viljellä lapsesta lähtien? Vai olenko vain liian vanha ymmärtääkseni vissin eron?
* Samaan syssyyn voisin tuumata ääneen, mikä sinkku se sellainen on, jos on vaikkapa 5 lasta? Kysyn vaan. Eihän se minulle kuulu, mutta pisti silmään, kun moiseen esimerkkiin törmäsin. Muutenkin oma käsitykseni ja mielipiteeni sinkku-sanan käytöstä vähän ontuu.
Minusta sinkku on sellainen itsenäinen, lapseton, akaton/miehetön, omia polkujaan vapaasti tallaava henkilö.
Lesket, yksinhuoltajat, karanneet ja eronneet ovat sitten asioita erikseen. Ja vanhatpiiat ja -pojat. Miksi siellä ei ole vaihtoehtoa vanhapiika? Ehkä se ei ole niin kansainvälinen ja varsinkaan muodikas termi. Minusta se ei ole ollenkaan negatiivinen sana, päinvastoin! Jos olisin vielä samassa elämäntilanteessa kuin ennen olin, käyttäisin itsestäni sanaa vanhapiika. Sitä paitsi sinkku on minun sanavarastossa 7" levy (olen tästä aikoinaan kirjoittanut ennenkin).
* "Naurattaa" pikkusen myös ne naimisissa tai parisuhteessa olevat, jotka ilmoittavat kiinnostuksensa miehiin/naisiin. Onhan se kätevää ilmoittaa kiinnostuksen kohteensa, ettei vahingossa epäillä seksuaalista suuntautumistaan, mutta minusta on vähän hassua, että jos jo on naimisissa, miksi etsisi enää muita miehiä/naisia. Ainakaan julkisesti. Ristiriitaista ja ehkä omaa vanhanaikaisuuttani.
* Miksi joissakin nykyajan farkuissa takataskut menevät ihan hassusti? En nyt osaa kuvailla niitä oikein ymmärrettävästi, mutta jos sellaiset epämääräiset näkee, niin tietää, mitä tarkoitan. Enää näkee harvalla ja harvoin sellaisia farkkuja, joissa takataskut on siinä takapuolen kohdalla, eikä pitkin pakaroita. Minusta ne on rumia kuin mitkä!
* Vieläkö alakoululaiset säästävät luokkaretkirahoja keräämällä ihmisiltä sanomalehtiä? Tätä olen pohtinut monet kerrat, kun vien paperinkeräykseen laukullisen vanhoja sanomalehtiä.
Aikoinaan kotikaupungissa ja meidän luokalla tehtiin kerran, kaksi vuodessa tempaus, että jaettiin esim. omakotialueille lappusia, joissa ilmoitettiin kyseisestä tapahtumasta. Raijattiin sitten tienposkista lehtipinkat koululle ja sieltä joku kierrätys-/roskisfirma haki lastin pois - ja me saatiin siitä rahaa. Hyödyllistä ja yhteistä tekemistä.
Ei nämä *:t tähän loppuneet, mutta tämäkin purkaus helpotti.
Pakkosyötän parhaillaan itseäni Absoluuttisella nollapisteellä, koska ostin sopivalla hinnalla Iiris -levyn. Edelleen se kuulostaa ei niin minun musiikilta, mutta huomattavasti paremmalta, kuin muistin silloin aikojen alussa.
Tein vissiin koko viime yön töitä, kun olin niin pökerryksissä herätessäni. Mies herätti kyllä jo aamuyöstä, kun olin kuulemma heilunut kyynärpää ojossa kolme kertaa ja neljättä kertaa ei enää aikonut ottaa vastaan. Siinä olisi voinut mennä silmäkulma. Kovia hommia nuo paperityötkin. Muutenkin unet on olleet niin tapahtumarikkaita viime aikoina ja täynnä ihmisiä, joita on tullut mietittyä ohimennen taas viime aikoina, että mitähän sillekin kuuluu. Virkeä kevät.
Kiloklubiin asettamani painotavoite (1. etappi) on saavutettu. Se tuli vähän niin kuin vahingossa, vaikken mitään suurempia ole tehnyt töiden alettua. Paitsi ollut syömättä ylenmäärin ja varsinkaan herkkuja. Aamut alkaa kaurapuurolla ja sillä jaksaa hyvin puoleenpäivään saakka.
Tyypillistä, että sitten kun vähentää "pakosta" liikkumista, paino tippuu ihan itsestään pari-kolme kiloa, mutta kun päättää tiputtaa ja alkaa rehkimisen, kilot junnaa paikoillaan tai ainakin tippuvat hitaasti. Mitä tästä opin? Seuraava etappi on toinen tasakymmen. Ei mitenkään helppo tavoite, mutta yritän. Kesään on vielä aikaa.
Töissä sujuu pelottavan hyvin. Kuulostan tylsimykseltä, kun vaan kehun aikoja ja tapoja, mutta tästä hyvästä kantista pitää nyt nauttia. Valitettavan hyvin on muistissa myös ne ajat, kun tuo työ tuntui tervanjuonnilta, eikä se niiden työtehtävien vika ollut.
Toki ei tämäkään aloitus ihan nappiin mennyt. Tai miten sen nyt ottaa. Aiheutin taas omalla jääräpäisyydelläni pientä kitkaa ja epäkohtien oikaisua. Minusta kuitenkin työntekijällä on oikeus vaatia tiettyjä asioita tapahtuvaksi, vallankin jos niistä on aikaisemmin keskusteltu ja luvattu tapahtuvan. Sitten kun töiden alettua todetaankin, että sori, ähäskutti, niin sisäinen ärrimurrini nosti päätään. Niin ei vaan tehdä. Olen vissiin kuitenkin niin ammattiylpeä ja tykkään niistä töistä, että haluan homman toimivan kaikin tavoin.
Muutaman viikon nielin asioiden huonon tolan ja joustin tavallani ja tein kuten työnantaja halusi, mutta kun alkoi kuulostaa ja näyttää siltä, että tulevatkin viikot menisi yhtä lailla sekavissa merkeissä, otin asian puheeksi - ja siitäkös se soppa syntyi. Tahtomattani olen aika hyvä hämmentäjä, mutta en jaksa enää olla joojoodiibadaaba ja sitten oven sulkeuduttua mutista selän takana. Asiat on nostettava esille, jos niissä joku vika on. Jotain joskus oppineena.
Sitä soppaa hämmennettiin muutama päivä, välillä se kiehui yli tai minä ainakin, mutta loppujen lopuksi alkoi homma avautua myös talon johdolle ja asia edetä, kuten piti. Nyt ollaan siinä pisteessä, että tolkku tulee ko. epäkohtaan ja työolot sellaisiksi, kuten luvattiin, senkin uhalla, että joku muu (jotkut muut) siitä kärsii. Sen vastuun mielestäni saa kantaa esimies. Asian olisi voinut tai se olisi pitänyt hoitaa jo aikaisemmin ja ihan toisella tavalla, loukkaamatta ketään.
Omasta puolestani vain tunsin, miten työmotivaatio kasvoi entisestään, koska nyt tulee joku roti tuohon hommaan. Työtehtävät vain lisääntyvät, niin vaadin myös, että voin tehdä niitä asianmukaisissa oloissa ja tiloissa. Muuten sekoaa ajatukset ja paperit - ja miten sitten suu pannaan?
Päässä kihisee ja kuhisee. Sisäpuolella tosin, mutta sitäkin pahempaa. Ainoa lääke taitaa olla naputinaputi.
Kokeilin tänään vähän shoppailua. Totesin, ettei se vieläkään ole se omin laji. Hiki tulee kiertäessä eikä se hypistely tuota ainakaan mielihyvää. Paitsi löytöjen kohdalla. Työttömänä ollessa sitä on pitänyt päänsisäistä puutelistaa ja toista, varsinaista, pörssissä, että jahka tämä aikakausi tulee, sitä listaa pitää purkaa. On se lyhentynyt tällä vauhdilla. Järki on mukana, vaikka tuntuu, että vauhtisokeus yllätti. Alkuhuumaa, sanon.
Eka tili tuli taannoin ja olen nyt kiitettävästi tehnyt niitä hankintoja. Toki kaikki pakolliset ja laskut on etusijalla, kuten työttömänä, mutta kituuttelun aika on tällä erää ohi ja aion jatkossakin hankkia asioita, jopa tavaroita, joista tulee hyvä mieli itselle ja/tai muille. Palkan takiahan tässä töissä ollaan. Eh. Ai, ei vai?
Olin niin tohkeissani, että poikkesin tänään jopa eräänkin kauppakeskuksen H&M:llä ja Gina Tricotissa, jossa en ole aiemmin käynyt. Voi olla, etten toista kertaa menekään. Ei muuten, mutta kun ei ne vaatteet oikein ole sellaisia, joissa viihdyn tai mitkä tähän pätkään sopivat.
Enpä muuten ole ennen käynyt niin sekaisessa vaatekaupassa, kuin tuo Gt oli. Tämän ainoan kerran perusteella en voi sanoa, kuuluuko se asiaan, vai mistä se sekamelska johtui, mutta kerta riitti. Hyvä puoli oli se, että vaatteet olivat aika samoissa värisävyläjissä, joten omat värit oli helppo löytää sen lähes täysillä soineen taustamusiikin tahdissa. Mutta se liikkeen yleisilme! Paikkapaikoin näytti siltä, kuin sinne olisi vaatteet vain heitetty esille. Menköön vaikka minkä piikkiin, mutta pistipä silmään. Onko selitys sitten henkilökunnan vähyydessä vai välinpitämättömyydessä, vai innokkaissa asiakkaissa, jotka mylläävät vaatepinot ja -rekit, eikä niitä ole ehditty järjestellä. Luulisi, että muissakin (nuortenkin suosimissa) vaateliikkeissä käy samanlainen kuhina, mutta missään en ole nähnyt moista myllerrystä -eikä kyse ollut mistään ale-rekeistä. Mainittava tosin, että oli siellä siistejäkin läjiä ja nurkkauksia, mutta niinhän niitä kuuluukin olla. Miltä näyttäisi kenkäkauppa, jossa kengät on sikinsokin ja pitkin poikin?
Tähän samaan syssyyn varasin myös parturiajan. Taas!, sanoi mies, mutta se onkin hänen näkemys käyntikerroista. Nyt on taas mahdollisuus pitää suht lyhyt leikkoväli ja sekös on hyvä juttu! Jos on tukka hyvin, on moni muukin asia aika reilassa. Paitsi, että nyt tämä yhtälö ei ole oikein toiminut; hyvin menee, vaikka ei päästä uskoisi.
Yleensä yön yli nukkuminen pyörtää villitkin ajatukset, mutta tässä tapauksessa ne vain vahvistuivat. Ostin tänään uuden kauppa- ja eväslaukun, Design by Kalle Kuusela. Olen täpinöissäni.
Kuvakulma ei kerro koko totuutta, mutta näkyy siinä ne kaksi pääkriteeriä; sulkeutuu vetoketjulla ja pääväri on musta. Kaikki muu on plussaa, kuten sisätaskut ja takaosan vetoketjullinen sivutasku. Kannatti kierrellä ja etsiä - ja odottaa tähän törmäämistä.
Olen kehittänyt taas itse itselleni ongelman. Yhden laukun näyttäessä hajoamisen merkkejä olen yrittänyt etsiä uutta tilalle.
Laukkuja on vaatehuoneen hyllyt "täynnä", mutta siltikin kokoelmasta puuttuu taas oikeanlainen ja oikean värinen kassi [sana, joka ei kuulu minun sanavarastoon puhekielessä, mutta joka kuvastaa tässä tapauksessa varsin selvästi sitä, mitä haen.]. Olen hakenut sellaista laukkua jo pidemmän aikaa ja suunnittelin jo epätoivoissani, että laitan käsityöihmisille postia ja teen kerjuutarjouksen, tyyliin teetkö mulle laukun, toki maksua vastaan, mutta en nyt kuitenkaan vielä. Jatkan klikkailua ja vertailua niilläkin sivuilla.
Tiedän, että tässäkin kaupungissa on vielä monta kauppaa läpikäymättä, mutta kun joka paikkaan en ole ehtinyt/halunnut mennä. Netissä olen haahuillut sen, mitä muistan, mutta ei sielläkään ole tärpännyt.
Mitäkö haen? Sopivan kokoista, sopivan pituisilla (siis lyhkäsillä) kahvoilla (hihnoilla) varustettua laukkua, jossa on vetoketjukiinnitys. Väriltään sen pitäisi olla joko musta, tai musta-valkoinen, punamusta, harmaa tai jotain näistä. Hillityt kuviot, jos kuvioita pitää olla. Ei mitään kukkia tai Hello Kittyjä. Saati pääkalloja. Tai sydämiä. Tai mitään muutakaan, mikä ottaa omaan silmään.
Tiedän siis, mitä haen - ja siksi olen edelleen ilman.
Kävin jopa merkkiliikkeessä katsomassa valikoimaa, mutta rahat säästyivät silläkin reissulla. Aina oli joku puute (laukku liian pieni, liian iso tai ei vetoketjua oikeassa paikassa) - tai peräti vika. Yhdessä laukussa huomasin viime tipassa, että jopa minä onnettomilla ompelutaidoillani huristelen koneella suorempaan saumat, kuin siinä laukussa oli. Säikähdin ja lähdin pois.
Tänään sitten törmäsin yhteen parhaimmista vaihtoehdoista, vaikka en edes sillä kertaa laukkua etsinyt. Piti hiplata ja käännellä ja pyöritellä - ja todeta, että sehän on melkein täydellinen. Siinä on kaipaamani vetoketju oikeassa paikassa, koko on sopiva, pääväri musta, hinta vähän kirpaisee, mutta kestän sen kyllä. Laukun osittainen kuviointi vaaleanpunaisen takia vähän mietityttää (hirvittää!), mutta tarvittaessa sen voi peittää tavalla ja toisella. Siihenkin keksin jo keinot. Ehkä jossain kohtaa on tehtävä kompromisseja, että saisin mieleisen käytännöllisen laukun. Alkaa huumori ja haku hiostaa pikkuhiljaa.
Nyt pitää nukkua yön yli ja tuumata tovi. Jos se vielä huomennakin tuntuu ainoalta oikealta, ostan sen.
Ongelma on ratkaistu.
Linja-automatkoilla ehtii taas miettiä kaikenlaista ja osasta jopa kuvittelee bloggaavansa. Ongelma vain on siinä, että työaikana en bloggaa (en sheikkaa enkä varsinkaan facebookkaa), joten ne "parhaat" aatokset ehtii unohtua päivän ja viikonkin aikana. Toki muistilapuille on käyttöä tässäkin kohtaa, mutta ne on myös yhtä helppo repiä, kuin vanhat kauppakuitit. Ei niillä mitään tee, ellei ole takuuta - ja näissä jutuissa harvoin on.
Männä viikolla kuitenkin oli kaikkien aikojen linja-automatka. Minä tykkään kuunnella (minne ihminen nämä kaksi kuulevaa korvaansa laittaa, kun ei tunge niihin nappejakaan) ihmisten jutusteluja, jos ne yhtään on mielenkiintoisia. Teini-ikäisten kikattelut jätän omaan arvoonsa, samoin keskiäkäisten negatiiviset kommentit milloin mistäkin (kuten se, miten kamalaa on, kun kaksi naista haluaa avioon ja molemmat vielä äideiksi. "Ihan kamalaa". Joopajoo.). Silloin on hyvä aika miettiä vaikka työasioita ja suunnitella seuraavaa päivää tai jopa sauvakävelylenkille lähtöä (joka sekin on jäänyt turhan usein aikomusasteelle, vaikka viikossa on edelleen seitsemän päivää, mutta liian vähän tunteja enää illoissa).
Kaksi miespuolista tuttavaa (suhteen syvyyttä tai muotoa en lähde arvailemaan, mutta kuulumisten vaihdosta päätellen tunsivat entuudestaan) pitivät varsin mielenkiintoista keskustelua yllä yhden menomatkan ajan. Aluksi jutustelu oli aika vaisua, enkä kiinnittänyt sen tarkempaa huomiota. Keskityin vain katselemaan ohi viliseviä maisemia, jotka näyttivät sinä kertana "erilaisilta", koska istuin eri puolella autoa. Oli varmasti johdatusta...
Miehet keskustelivat mm. uudesta dokumentista, joka sai ensi-iltansa vähän aikaa sitten ja jota minunkin piti mennä katsomaan, mutta en ehtinyt saada lippua. Höristin korviani, koska sain tuoreita mielipiteitä ja kommentteja. Toivonkin nyt, että se esitettäisiin joskus myöhemmin televisiosta. Siinä voi vilahtaa vaikka tuttuja naamoja. Huumeet on kaukana minun arkipäivästä, mutta dokumentit "hyvistä" aiheista kiinnostavat aina.
Rankka elämä, huumeet mukaanlukien olivat kuuluneet myös kanssamatkustajien elämään joskus aikoinaan. Aihe oli molemmille tuttu ja vaihtoivatkin siinä kokemuksiaan puolin ja toisin. Ilman minkäänlaista kehuskelemista tai kilpailua. Kaikki se hurmos tuli ihan jostain muusta. Sillä samalla sekunnilla tajusin, että hehän ovat uskossa! En päässyt selvyyteen, missä uskossa, varsinkaan kun en ole perehtynyt eri uskontoihin sitten ala-asteen uskonnontuntien, mutta selväksi tuli, että molemmat olivat pelastettuja.
Hyvä, että toinen mies pysyi penkissään, kun hän jaksoi toistaa sitä tosiasiaa, että hänet pelasti milloin pyhä henki, milloin mikäkin jumaltaho. Kaikki se entinen elämä oli todellakin entistä. Nyt sitä saattoi vaan siunailla.
Oli jotenkin hassua ja liikuttavaakin kuunnella miesten avautumista toisilleen ja miten hyvillä mielillä he olivat. En silti ajatellut liittyä samaan hiippakuntaan, vaikka vaikutukset olisivatkin tuon sorttisia; olen ihan onnellinen näinkin, ev.lut. -tapasellainen. Moni toivottaa vieruskaverilleen hyvää työpäivää/viikonloppua/tms., toiset, pelastetut, siunattua jatkoa.
Minä toivotan hyvää lauantai-iltaa, saunalla tai ilman. Minä menen nyt saunaan miettimään syntyjä syviä.
Hyvä tovi jo työpäiviä takana - ja sen kyllä huomaa. Keittiönpöytä täyttyy taas pikkuhiljaa mm. lukemattomista lehdistä ja suu on siinä kunnossa, kuin olisin turpiini saanut. Kaikki on siis kohdillaan eikä valittamista (vielä) ole. En myönnä potevani ressiä, mutta kai se on alitajunta ja elimistö, jotka tietävät paremmin, mitä käyn taas läpi.
Uuden oppiminen ja opettelu varsinkin vievät oman aikansa ja voimat, mutta taustalla on edelleen se vanha hullu usko ja luottamus, että kyllä kaikki avautuu aikanaan. Ensin pitäisi vain kunnolla valjeta työnkuva (muillekin kuin itselle) ja työpiste. Alussa luvattiin oma työhuone, sitten se vedettiin "eduista" pois tilanpuutteen takia ja nyt taas on väläytelty korttia, että sellaisen jossain vaiheessa saisin, jahka tilanne normalisoituu. Vielä tässä vaiheessa tyydyn kohtalooni ja menen sinne, minne pyydetään/käsketään ja teen, mitä kykenen, mutta en pane pahakseni, että saisin sen oman sopen. Se kun vaikuttaisi niin moneen ja helpottaisi käytännön asioita.
Työnkuva hahmottuu tässä viikkojen aikana, mutta tähän mennessä tapahtuvien tekosten perusteella olen kyllä aika innoissani. Paljon vanhaa, mutta paljon myös uutta. Sekös se pitää mielen virkeänä, kun työtehtävät vaihtuvat jo päivänkin aikana. Työmäärästä ja muusta johtuen en edes ole pahoillani palkasta. Aion nauttia joka eurosta, enkä potea huonoa omaatuntoa. Ei se silti poista sitä mietettä, että vähemmälläkin pärjäisin, kuten tähän asti.
Kesälomasuunnitelmat - ne pienetkin - on nyt huitaistu kalenterista pois tai ainakin talletettu myöhempää käyttöä varten. Kotiseutulomailu siirtyy hamaan tulevaisuuteen eikä onneksi Tallinnakaan katoa kartalta. Mukavaa on kuitenkin tietää, että kaverit ja vanhemmat tietävät tarvittaessa reitin myös tännepäin.
