Pakkoliikkeitä

Tästä lauantaista meinasi taas tulla laiskanpulskea pyjamapäivä, mutta vaan meinasi. Kiitos ystävän puhelinsoiton, joka piristi sen verran, että pääsin sohvanmutkasta ylös ja pikkuhiljaa pihalle asti.

Paikkoja kolottaa eilisen jälkeen siihen malliin, kuin olisi takana isompikin liikuntasuoritus. Tavallaan onkin, koska oli vähän erilainen työpäivä ja kaikenlainen erilainen liikkuminen tuntuu kyllä tässä kropassa. Näkyisikin ehkä enemmän, jos niitä suorituksia olisi tätä nykyistä enemmän. Mutta minkäs luonnolleen mahtaa.

Huomasin vaan, että aika heikossa hapessa olen, enkä oikein veny enkä vanu. Tai venyn, mutta se jää pahasti puolitiehen, kun vertaa vaikkapa aikaan, jolloin olin nuorempi ja koululiikunta oli viikottaista. Intoa kyllä oli eilenkin imitoida liikkumista ja tehdä se, mitä pystyin, mutta, että motivaatio olisi kestävämpää sorttia myös omalla vapaa-ajalla, se tuottaa vaikeuksia. Poden (kyllä!) lievää huonoa omaatuntoa tästä liikkumattomuudestani, mutta aina välillä kun saan itseni ulos ja lenkille, helpottaa vähäsen. Kunnes taas ote herpaantuu.

Tänään kävin sentään pienellä kävelylenkillä, eikä se niin kamalaa ollut, mitä nyt eilinen tuntui jaloissa. Järki sanoo, että pitäisi ottaa tavaksi, mutta kun tuntuu, että olisi mukavampaa tehdä jotain muuta. Vaikka sitten palapeliä, joka on edelleen pikkusta vaille valmis. Tai lukea kirjaa, joka sekin on kesken. Tai vilkaista uusinta Kodin kuvalehteä. Pyykkikasatkaan eivät kaapista katoa itsekseen, vaan niiden eteen on tehtävä harva se päivä jotain. Liian pieni pesukone on kyllä yksi selittävä tekijä. Tekosyiden kirjo on aika mahtava, kun minusta on kyse.