Hajanaisia tähtiä

Mieleen on kertynyt niin paljon mutinoita, että pitää jostain päästä taas jatkaa.

* Minkä takia nykyään sydämet tehdään niin pitkulaisiksi ja kaposiksi? Kaupat on pullollaan luihuja koristeherttoja ja askartelumallit yhtälailla. Nehän on kaikki kaukana siitä pulskasta (punaisesta) sydämestä, mitä vielä minun nuoruudessa oli. Tuliko se Tilda, vai mikä muoti, joka ne kavensi?

* Facebookissa paljon aikaa viettävänä olen huomannut muutamia asioita, jotka myös ihmetyttävät ja toisinaan (jopa) ärsyttävät. Minusta on vähän kummallista, että esim. 90-luvulla ja varsinkin sen loppupuolella syntyneet lapset/nuoret kuuluttavat seinällään olevansa SINKKUJA. Toki pahempaa ehkä olisi, jos sääty olisi vaikkapa NAIMISISSA, jos ikää on häthätää 15. Onko se nykyään jotenkin hienoa olla sinkku, että sitä pitää viljellä lapsesta lähtien? Vai olenko vain liian vanha ymmärtääkseni vissin eron?

* Samaan syssyyn voisin tuumata ääneen, mikä sinkku se sellainen on, jos on vaikkapa 5 lasta? Kysyn vaan. Eihän se minulle kuulu, mutta pisti silmään, kun moiseen esimerkkiin törmäsin. Muutenkin oma käsitykseni ja mielipiteeni sinkku-sanan käytöstä vähän ontuu.

Minusta sinkku on sellainen itsenäinen, lapseton, akaton/miehetön, omia polkujaan vapaasti tallaava henkilö.

Lesket, yksinhuoltajat, karanneet ja eronneet ovat sitten asioita erikseen. Ja vanhatpiiat ja -pojat. Miksi siellä ei ole vaihtoehtoa vanhapiika? Ehkä se ei ole niin kansainvälinen ja varsinkaan muodikas termi. Minusta se ei ole ollenkaan negatiivinen sana, päinvastoin! Jos olisin vielä samassa elämäntilanteessa kuin ennen olin, käyttäisin itsestäni sanaa vanhapiika. Sitä paitsi sinkku on minun sanavarastossa 7" levy (olen tästä aikoinaan kirjoittanut ennenkin).

* "Naurattaa" pikkusen myös ne naimisissa tai parisuhteessa olevat, jotka ilmoittavat kiinnostuksensa miehiin/naisiin. Onhan se kätevää ilmoittaa kiinnostuksen kohteensa, ettei vahingossa epäillä seksuaalista suuntautumistaan, mutta minusta on vähän hassua, että jos jo on naimisissa, miksi etsisi enää muita miehiä/naisia. Ainakaan julkisesti. Ristiriitaista ja ehkä omaa vanhanaikaisuuttani.

* Miksi joissakin nykyajan farkuissa takataskut menevät ihan hassusti? En nyt osaa kuvailla niitä oikein ymmärrettävästi, mutta jos sellaiset epämääräiset näkee, niin tietää, mitä tarkoitan. Enää näkee harvalla ja harvoin sellaisia farkkuja, joissa takataskut on siinä takapuolen kohdalla, eikä pitkin pakaroita. Minusta ne on rumia kuin mitkä!

* Vieläkö alakoululaiset säästävät luokkaretkirahoja keräämällä ihmisiltä sanomalehtiä? Tätä olen pohtinut monet kerrat, kun vien paperinkeräykseen laukullisen vanhoja sanomalehtiä.

Aikoinaan kotikaupungissa ja meidän luokalla tehtiin kerran, kaksi vuodessa tempaus, että jaettiin esim. omakotialueille lappusia, joissa ilmoitettiin kyseisestä tapahtumasta. Raijattiin sitten tienposkista lehtipinkat koululle ja sieltä joku kierrätys-/roskisfirma haki lastin pois - ja me saatiin siitä rahaa. Hyödyllistä ja yhteistä tekemistä.

Ei nämä *:t tähän loppuneet, mutta tämäkin purkaus helpotti.

Jos sanoo, että tekee

Pakkosyötän parhaillaan itseäni Absoluuttisella nollapisteellä, koska ostin sopivalla hinnalla Iiris -levyn. Edelleen se kuulostaa ei niin minun musiikilta, mutta huomattavasti paremmalta, kuin muistin silloin aikojen alussa.

Tein vissiin koko viime yön töitä, kun olin niin pökerryksissä herätessäni. Mies herätti kyllä jo aamuyöstä, kun olin kuulemma heilunut kyynärpää ojossa kolme kertaa ja neljättä kertaa ei enää aikonut ottaa vastaan. Siinä olisi voinut mennä silmäkulma. Kovia hommia nuo paperityötkin. Muutenkin unet on olleet niin tapahtumarikkaita viime aikoina ja täynnä ihmisiä, joita on tullut mietittyä ohimennen taas viime aikoina, että mitähän sillekin kuuluu. Virkeä kevät.

Kiloklubiin asettamani painotavoite (1. etappi) on saavutettu. Se tuli vähän niin kuin vahingossa, vaikken mitään suurempia ole tehnyt töiden alettua. Paitsi ollut syömättä ylenmäärin ja varsinkaan herkkuja. Aamut alkaa kaurapuurolla ja sillä jaksaa hyvin puoleenpäivään saakka.

Tyypillistä, että sitten kun vähentää "pakosta" liikkumista, paino tippuu ihan itsestään pari-kolme kiloa, mutta kun päättää tiputtaa ja alkaa rehkimisen, kilot junnaa paikoillaan tai ainakin tippuvat hitaasti. Mitä tästä opin? Seuraava etappi on toinen tasakymmen. Ei mitenkään helppo tavoite, mutta yritän. Kesään on vielä aikaa.

Töissä sujuu pelottavan hyvin. Kuulostan tylsimykseltä, kun vaan kehun aikoja ja tapoja, mutta tästä hyvästä kantista pitää nyt nauttia. Valitettavan hyvin on muistissa myös ne ajat, kun tuo työ tuntui tervanjuonnilta, eikä se niiden työtehtävien vika ollut.

Toki ei tämäkään aloitus ihan nappiin mennyt. Tai miten sen nyt ottaa. Aiheutin taas omalla jääräpäisyydelläni pientä kitkaa ja epäkohtien oikaisua. Minusta kuitenkin työntekijällä on oikeus vaatia tiettyjä asioita tapahtuvaksi, vallankin jos niistä on aikaisemmin keskusteltu ja luvattu tapahtuvan. Sitten kun töiden alettua todetaankin, että sori, ähäskutti, niin sisäinen ärrimurrini nosti päätään. Niin ei vaan tehdä. Olen vissiin kuitenkin niin ammattiylpeä ja tykkään niistä töistä, että haluan homman toimivan kaikin tavoin.

Muutaman viikon nielin asioiden huonon tolan ja joustin tavallani ja tein kuten työnantaja halusi, mutta kun alkoi kuulostaa ja näyttää siltä, että tulevatkin viikot menisi yhtä lailla sekavissa merkeissä, otin asian puheeksi - ja siitäkös se soppa syntyi. Tahtomattani olen aika hyvä hämmentäjä, mutta en jaksa enää olla joojoodiibadaaba ja sitten oven sulkeuduttua mutista selän takana. Asiat on nostettava esille, jos niissä joku vika on. Jotain joskus oppineena.

Sitä soppaa hämmennettiin muutama päivä, välillä se kiehui yli tai minä ainakin, mutta loppujen lopuksi alkoi homma avautua myös talon johdolle ja asia edetä, kuten piti. Nyt ollaan siinä pisteessä, että tolkku tulee ko. epäkohtaan ja työolot sellaisiksi, kuten luvattiin, senkin uhalla, että joku muu (jotkut muut) siitä kärsii. Sen vastuun mielestäni saa kantaa esimies. Asian olisi voinut tai se olisi pitänyt hoitaa jo aikaisemmin ja ihan toisella tavalla, loukkaamatta ketään.

Omasta puolestani vain tunsin, miten työmotivaatio kasvoi entisestään, koska nyt tulee joku roti tuohon hommaan. Työtehtävät vain lisääntyvät, niin vaadin myös, että voin tehdä niitä asianmukaisissa oloissa ja tiloissa. Muuten sekoaa ajatukset ja paperit - ja miten sitten suu pannaan?

Lauantaitrikoissa

Päässä kihisee ja kuhisee. Sisäpuolella tosin, mutta sitäkin pahempaa. Ainoa lääke taitaa olla naputinaputi.

Kokeilin tänään vähän shoppailua. Totesin, ettei se vieläkään ole se omin laji. Hiki tulee kiertäessä eikä se hypistely tuota ainakaan mielihyvää. Paitsi löytöjen kohdalla. Työttömänä ollessa sitä on pitänyt päänsisäistä puutelistaa ja toista, varsinaista, pörssissä, että jahka tämä aikakausi tulee, sitä listaa pitää purkaa. On se lyhentynyt tällä vauhdilla. Järki on mukana, vaikka tuntuu, että vauhtisokeus yllätti. Alkuhuumaa, sanon.

Eka tili tuli taannoin ja olen nyt kiitettävästi tehnyt niitä hankintoja. Toki kaikki pakolliset ja laskut on etusijalla, kuten työttömänä, mutta kituuttelun aika on tällä erää ohi ja aion jatkossakin hankkia asioita, jopa tavaroita, joista tulee hyvä mieli itselle ja/tai muille. Palkan takiahan tässä töissä ollaan. Eh. Ai, ei vai?

Olin niin tohkeissani, että poikkesin tänään jopa eräänkin kauppakeskuksen H&M:llä ja Gina Tricotissa, jossa en ole aiemmin käynyt. Voi olla, etten toista kertaa menekään. Ei muuten, mutta kun ei ne vaatteet oikein ole sellaisia, joissa viihdyn tai mitkä tähän pätkään sopivat.

Enpä muuten ole ennen käynyt niin sekaisessa vaatekaupassa, kuin tuo Gt oli. Tämän ainoan kerran perusteella en voi sanoa, kuuluuko se asiaan, vai mistä se sekamelska johtui, mutta kerta riitti. Hyvä puoli oli se, että vaatteet olivat aika samoissa värisävyläjissä, joten omat värit oli helppo löytää sen lähes täysillä soineen taustamusiikin tahdissa. Mutta se liikkeen yleisilme! Paikkapaikoin näytti siltä, kuin sinne olisi vaatteet vain heitetty esille. Menköön vaikka minkä piikkiin, mutta pistipä silmään. Onko selitys sitten henkilökunnan vähyydessä vai välinpitämättömyydessä, vai innokkaissa asiakkaissa, jotka mylläävät vaatepinot ja -rekit, eikä niitä ole ehditty järjestellä. Luulisi, että muissakin (nuortenkin suosimissa) vaateliikkeissä käy samanlainen kuhina, mutta missään en ole nähnyt moista myllerrystä -eikä kyse ollut mistään ale-rekeistä. Mainittava tosin, että oli siellä siistejäkin läjiä ja nurkkauksia, mutta niinhän niitä kuuluukin olla. Miltä näyttäisi kenkäkauppa, jossa kengät on sikinsokin ja pitkin poikin?

Tähän samaan syssyyn varasin myös parturiajan. Taas!, sanoi mies, mutta se onkin hänen näkemys käyntikerroista. Nyt on taas mahdollisuus pitää suht lyhyt leikkoväli ja sekös on hyvä juttu! Jos on tukka hyvin, on moni muukin asia aika reilassa. Paitsi, että nyt tämä yhtälö ei ole oikein toiminut; hyvin menee, vaikka ei päästä uskoisi.

Designia kellariin

Yleensä yön yli nukkuminen pyörtää villitkin ajatukset, mutta tässä tapauksessa ne vain vahvistuivat. Ostin tänään uuden kauppa- ja eväslaukun, Design by Kalle Kuusela. Olen täpinöissäni.

Kuvakulma ei kerro koko totuutta, mutta näkyy siinä ne kaksi pääkriteeriä; sulkeutuu vetoketjulla ja pääväri on musta. Kaikki muu on plussaa, kuten sisätaskut ja takaosan vetoketjullinen sivutasku. Kannatti kierrellä ja etsiä - ja odottaa tähän törmäämistä.

***

Kuulumiset työrintamalta on sen verran positiivissävytteiset, ettei ole oikein raportoitavaa. Tuntuu, että jos alan oikein ääneen hehkuttaa sitä tosiseikkaa, että nyt töissä menee hyvin, ellei peräti loistavasti, niin kohta tulee loskapaskaa ovista ja ikkunoista.

Tai olkoon, silläkin uhalla sanon, että olen viihtynyt siellä nyt todella hyvin. Ei niin minkäänlaista vakavaa kitinää ole (vielä) ollut mielessä, vaan uudet ja vanhat hommat sujuu pelottavan hyvällä mielellä. Tässä nähdään, mikä vaikutus ja merkitys on työrauhalla ja hyvällä työilmapiirillä. Sen eron huomaa silloin, kun niistä on kokemusta - tai jos ja kun niitä ei ole tai niissä on iso särö.

Sitä päivää tässä vielä odotan, että voin viedä oman radion omaan työhuoneeseen. Kukasta puhumattakaan.

Huokaus. Haaveileva-sellainen...

Nukuttava yön yli

Olen kehittänyt taas itse itselleni ongelman. Yhden laukun näyttäessä hajoamisen merkkejä olen yrittänyt etsiä uutta tilalle.

Laukkuja on vaatehuoneen hyllyt "täynnä", mutta siltikin kokoelmasta puuttuu taas oikeanlainen ja oikean värinen kassi [sana, joka ei kuulu minun sanavarastoon puhekielessä, mutta joka kuvastaa tässä tapauksessa varsin selvästi sitä, mitä haen.]. Olen hakenut sellaista laukkua jo pidemmän aikaa ja suunnittelin jo epätoivoissani, että laitan käsityöihmisille postia ja teen kerjuutarjouksen, tyyliin teetkö mulle laukun, toki maksua vastaan, mutta en nyt kuitenkaan vielä. Jatkan klikkailua ja vertailua niilläkin sivuilla.

Tiedän, että tässäkin kaupungissa on vielä monta kauppaa läpikäymättä, mutta kun joka paikkaan en ole ehtinyt/halunnut mennä. Netissä olen haahuillut sen, mitä muistan, mutta ei sielläkään ole tärpännyt.

Mitäkö haen? Sopivan kokoista, sopivan pituisilla (siis lyhkäsillä) kahvoilla (hihnoilla) varustettua laukkua, jossa on vetoketjukiinnitys. Väriltään sen pitäisi olla joko musta, tai musta-valkoinen, punamusta, harmaa tai jotain näistä. Hillityt kuviot, jos kuvioita pitää olla. Ei mitään kukkia tai Hello Kittyjä. Saati pääkalloja. Tai sydämiä. Tai mitään muutakaan, mikä ottaa omaan silmään.

Tiedän siis, mitä haen - ja siksi olen edelleen ilman.

Kävin jopa merkkiliikkeessä katsomassa valikoimaa, mutta rahat säästyivät silläkin reissulla. Aina oli joku puute (laukku liian pieni, liian iso tai ei vetoketjua oikeassa paikassa) - tai peräti vika. Yhdessä laukussa huomasin viime tipassa, että jopa minä onnettomilla ompelutaidoillani huristelen koneella suorempaan saumat, kuin siinä laukussa oli. Säikähdin ja lähdin pois.

Tänään sitten törmäsin yhteen parhaimmista vaihtoehdoista, vaikka en edes sillä kertaa laukkua etsinyt. Piti hiplata ja käännellä ja pyöritellä - ja todeta, että sehän on melkein täydellinen. Siinä on kaipaamani vetoketju oikeassa paikassa, koko on sopiva, pääväri musta, hinta vähän kirpaisee, mutta kestän sen kyllä. Laukun osittainen kuviointi vaaleanpunaisen takia vähän mietityttää (hirvittää!), mutta tarvittaessa sen voi peittää tavalla ja toisella. Siihenkin keksin jo keinot. Ehkä jossain kohtaa on tehtävä kompromisseja, että saisin mieleisen käytännöllisen laukun. Alkaa huumori ja haku hiostaa pikkuhiljaa.

Nyt pitää nukkua yön yli ja tuumata tovi. Jos se vielä huomennakin tuntuu ainoalta oikealta, ostan sen.

Ongelma on ratkaistu.

Voi, te siunatut

Linja-automatkoilla ehtii taas miettiä kaikenlaista ja osasta jopa kuvittelee bloggaavansa. Ongelma vain on siinä, että työaikana en bloggaa (en sheikkaa enkä varsinkaan facebookkaa), joten ne "parhaat" aatokset ehtii unohtua päivän ja viikonkin aikana. Toki muistilapuille on käyttöä tässäkin kohtaa, mutta ne on myös yhtä helppo repiä, kuin vanhat kauppakuitit. Ei niillä mitään tee, ellei ole takuuta - ja näissä jutuissa harvoin on.

Männä viikolla kuitenkin oli kaikkien aikojen linja-automatka. Minä tykkään kuunnella (minne ihminen nämä kaksi kuulevaa korvaansa laittaa, kun ei tunge niihin nappejakaan) ihmisten jutusteluja, jos ne yhtään on mielenkiintoisia. Teini-ikäisten kikattelut jätän omaan arvoonsa, samoin keskiäkäisten negatiiviset kommentit milloin mistäkin (kuten se, miten kamalaa on, kun kaksi naista haluaa avioon ja molemmat vielä äideiksi. "Ihan kamalaa". Joopajoo.). Silloin on hyvä aika miettiä vaikka työasioita ja suunnitella seuraavaa päivää tai jopa sauvakävelylenkille lähtöä (joka sekin on jäänyt turhan usein aikomusasteelle, vaikka viikossa on edelleen seitsemän päivää, mutta liian vähän tunteja enää illoissa).

Kaksi miespuolista tuttavaa (suhteen syvyyttä tai muotoa en lähde arvailemaan, mutta kuulumisten vaihdosta päätellen tunsivat entuudestaan) pitivät varsin mielenkiintoista keskustelua yllä yhden menomatkan ajan. Aluksi jutustelu oli aika vaisua, enkä kiinnittänyt sen tarkempaa huomiota. Keskityin vain katselemaan ohi viliseviä maisemia, jotka näyttivät sinä kertana "erilaisilta", koska istuin eri puolella autoa. Oli varmasti johdatusta...

Miehet keskustelivat mm. uudesta dokumentista, joka sai ensi-iltansa vähän aikaa sitten ja jota minunkin piti mennä katsomaan, mutta en ehtinyt saada lippua. Höristin korviani, koska sain tuoreita mielipiteitä ja kommentteja. Toivonkin nyt, että se esitettäisiin joskus myöhemmin televisiosta. Siinä voi vilahtaa vaikka tuttuja naamoja. Huumeet on kaukana minun arkipäivästä, mutta dokumentit "hyvistä" aiheista kiinnostavat aina.

Rankka elämä, huumeet mukaanlukien olivat kuuluneet myös kanssamatkustajien elämään joskus aikoinaan. Aihe oli molemmille tuttu ja vaihtoivatkin siinä kokemuksiaan puolin ja toisin. Ilman minkäänlaista kehuskelemista tai kilpailua. Kaikki se hurmos tuli ihan jostain muusta. Sillä samalla sekunnilla tajusin, että hehän ovat uskossa! En päässyt selvyyteen, missä uskossa, varsinkaan kun en ole perehtynyt eri uskontoihin sitten ala-asteen uskonnontuntien, mutta selväksi tuli, että molemmat olivat pelastettuja.

Hyvä, että toinen mies pysyi penkissään, kun hän jaksoi toistaa sitä tosiasiaa, että hänet pelasti milloin pyhä henki, milloin mikäkin jumaltaho. Kaikki se entinen elämä oli todellakin entistä. Nyt sitä saattoi vaan siunailla.

Oli jotenkin hassua ja liikuttavaakin kuunnella miesten avautumista toisilleen ja miten hyvillä mielillä he olivat. En silti ajatellut liittyä samaan hiippakuntaan, vaikka vaikutukset olisivatkin tuon sorttisia; olen ihan onnellinen näinkin, ev.lut. -tapasellainen. Moni toivottaa vieruskaverilleen hyvää työpäivää/viikonloppua/tms., toiset, pelastetut, siunattua jatkoa.

Minä toivotan hyvää lauantai-iltaa, saunalla tai ilman. Minä menen nyt saunaan miettimään syntyjä syviä.

Hengähdystauko

Hyvä tovi jo työpäiviä takana - ja sen kyllä huomaa. Keittiönpöytä täyttyy taas pikkuhiljaa mm. lukemattomista lehdistä ja suu on siinä kunnossa, kuin olisin turpiini saanut. Kaikki on siis kohdillaan eikä valittamista (vielä) ole. En myönnä potevani ressiä, mutta kai se on alitajunta ja elimistö, jotka tietävät paremmin, mitä käyn taas läpi.

Uuden oppiminen ja opettelu varsinkin vievät oman aikansa ja voimat, mutta taustalla on edelleen se vanha hullu usko ja luottamus, että kyllä kaikki avautuu aikanaan. Ensin pitäisi vain kunnolla valjeta työnkuva (muillekin kuin itselle) ja työpiste. Alussa luvattiin oma työhuone, sitten se vedettiin "eduista" pois tilanpuutteen takia ja nyt taas on väläytelty korttia, että sellaisen jossain vaiheessa saisin, jahka tilanne normalisoituu. Vielä tässä vaiheessa tyydyn kohtalooni ja menen sinne, minne pyydetään/käsketään ja teen, mitä kykenen, mutta en pane pahakseni, että saisin sen oman sopen. Se kun vaikuttaisi niin moneen ja helpottaisi käytännön asioita.

Työnkuva hahmottuu tässä viikkojen aikana, mutta tähän mennessä tapahtuvien tekosten perusteella olen kyllä aika innoissani. Paljon vanhaa, mutta paljon myös uutta. Sekös se pitää mielen virkeänä, kun työtehtävät vaihtuvat jo päivänkin aikana. Työmäärästä ja muusta johtuen en edes ole pahoillani palkasta. Aion nauttia joka eurosta, enkä potea huonoa omaatuntoa. Ei se silti poista sitä mietettä, että vähemmälläkin pärjäisin, kuten tähän asti.

Kesälomasuunnitelmat - ne pienetkin - on nyt huitaistu kalenterista pois tai ainakin talletettu myöhempää käyttöä varten. Kotiseutulomailu siirtyy hamaan tulevaisuuteen eikä onneksi Tallinnakaan katoa kartalta. Mukavaa on kuitenkin tietää, että kaverit ja vanhemmat tietävät tarvittaessa reitin myös tännepäin.

Harrastuspiirejä

Pelkäsin kuukahtavani matkan varrelle, kun kävin pitkästä aikaa (no, mitä tästä nyt on reilu viikko sairastumisesta) sauvakävelemässä, mutta kuten näkyy. Näppis kolisee ja eukko horisee. Tuntuikin ihan kivalta se homma taas. Tunninkin lenkillä saa ihan sopivasti hien pintaan ja hyvän mielen. Omatunto alkaa olla aika hiljaa. Kunhan muistaisin pitää liikkumisvirettä yllä vielä seuraavallakin viikolla ja ensi kuussa. Tavoitteet ei ole yhtään tuon matalammalla. Entisestä sohvaperunasta yrittää tulla vetreä täti-ihminen. Onhan tässä aikaa verrytellä.

Yritin tänään jo toistamiseen tällä viikolla herätä kuten työaamuna konsanaan, mutta kävi vähän heikosti. Nousin vasta seitsemältä ja sehän on aivan liian myöhään. Pitänee panna untenmaille jo klo 21 tai muuten ei tulevista koitoksista selvitä. Ongelma on vain siinä, että olen löytänyt taas lukuvaihteen ja illat menisi kirjan parissa vaikka kuinka myöhään, ellen henkistä väkivaltaa käyttäen laita kirjaa väkisin pois.

Lauantaina sain jo luettua Rillipää ja läskin, nyt on menossa Yösyöttö. Jännää, että vaikka itse en ole lapsiin kallellaan oikeastaan minkään vertaa, voin silti lukea suosikkikirjailijoiltani (mm. A-L Härkönen ja E. Hietamies) vauva-/lapsiaiheisia romaaneja. Se nyt vaan on merkki hyvästä kirjailijasta. Hietamieheltäkin olin odottanut jo vuosikausia uutta kirjaa ja kun selvisi, että uusi on tulossa, koin vain hetken verran pettymystä aiheen tiimoilta. Mutta nyt lukiessa, tykkään kovasti. Olen tosin alkusivuilla vasta, mutta tuskin se tuosta huononee. Jos ko. naiset kirjoittaisivat vaikka hevoskirjan, löytäisi se hyllystäni paikan.

Liimatan ja Hynysen kirjasta tykkäsin paljon. Varsinkin Hynysen teksteistä. Jotenkin avoimempaa ja helppolukuisempaa. Ei sillä, kyllä Liimatankin kirjeissä puolensa oli ja hauskat hetkensä, mutta voisin lukea Hynysen tekstejä enemmänkin. Se tyyli vain on jotensakin mukaansa tempaava. Vähän huonosti sanottu, mutta en nyt keksi parempaakaan. En ole sanallisesti yhtä lahjakas, kuin mainitut kirjekaverit. Sen se kirja sai myös aikaan, että suunnittelin jo kirjoittavani kirjeen jos toisenkin pariinkin osoitteeseen. En kuitenkaan mitään fanikirjettä, vaan ihan omille kavereilleni.

Fanikirjeen kirjoitin jo kirjaa lukiessa päässäni, mutta parempi pitää mölyt mahassa. Sanon sitten joskus pari asiaa ääneen, jos tilaisuus pakottaa.

Köyhä taas kitisee ja valittaa

Tykkään television uusinnoista, koska ne mahdollistavat katsoa ohjelman jonain toisena päivänä, jos varsinainen lähetysajankohta sattuu unohtumaan tai ei muuten satu kohdalle. Ei ole ensimmäinen kerta, että olen aikeistani huolimatta myös unohtanut tallentaa ohjelmaa, joten uusinta pelastaa. Nykyään myös Yle Areena. Viimeksi katsoin netistä Inhimillisen tekijän jakson Temosen pariskunnasta ja voi, että miten hassulta se tuntui. Ei se ohjelma, vaan se, miten elämä vie. Liikuttavaa. Onnea Tuukka!

Kävin tänään messuilemassa. Toisaalta harmittaa, että ne ovat nyt kolmipäiväiset, toisaalta helpotti, koska pääsinhän nyt käymään arkipäivänä, joten ei siellä mitään henkeäsalpaavaa tungostakaan ollut.

Se, mikä ahistaa näissä messutapahtumissa täällä Tampereella on se, että ne maksavat työttömällekin niin pahuksen paljon! Minusta 12 euroa pelkästä sisäänpääsystä on paljon. Piste. Toki niitä lippuvaihtoehtoja on; jos ostaa esimerkiksi kolmelle päivälle rannekkeen, se on vain 16 e, mutta kun en halua ravata Pirkkahallissa kolmena päivänä. Ei se matkantekokaan ilmaista huvia ole. Huvia ainakaan. Oma vika, niin.

Opiskelijat ja eläkeläiset on kyllä muistettu, pääsivät taas kympillä (joka sekin on minusta paljon!) sisään, muista kepulikonsteista puhumattakaan. Olisinko aikoinaan maksanut pääsylipusta yli 7-kymppiä? En todellakaan! Onni on sellaiset messut, joihin pääsee sisälle ennakkoilmoituksella/-rekisteröinnillä = ilmaiseksi, harvemmin tosin tässä kaupungissa. Ja turha tulla sanomaan, että pääseehän tuolla 12 eurolla kolmeen tapahtumaan. Ei se sitä summaa siltikään pienennä, vallankaan, kun Raksamessut ei tällä kertaa kiinnostaneet eikä kunto antanut periksi kierrellä tavarapaljoudenkaan keskellä.

Tampere-talo on tietääkseni melkeinpä ainut paikka, joka joskus huomioi lippuhinnoissaan myös työttömät. Huomasin sen viimeksi, kun olin menossa konserttiin; lippuja olisi saanut vielä samana päivänä muistaakseni puoleen hintaan, jos otti sen riskin, että jättää lipun hankinnan viime tippaan. Minen sitä tehnyt, koska käyn siellä niin harvoin ja täsmäiskuin. Yöstä voinkin maksaa.

Nytkin tuolla kirjamessuilla olisi ollut joka päivälle joku mielenkiintoinen, jonka olisin halunnut nähdä. Eve Hietamies lauantaina, kuten myös Herra Ylppö, sunnuntaina Minttu Hapuli ja onhan näitä. Valintoja oli kuitenkin tehtävä ja tällä kertaa minut veti paikalle Hynynen. Hah.

Olen ollut täysin uutispimennossa Jouni Hynysen ja Tommi Liimatan yhteisteoksesta, joten se oli vähän niin kuin kaupanpäällinen puskista tässä tapauksessa. Hynynen totesi "muka" yllättyneenä, miten kallis kirja, kun näki hintalapun. Niinpä. Ei riitä, että ostoksissa on messuhinnat, mutta kun siihen päälle pitää vielä maksaa itsensä kipeäksi, että pääsee sisälle niitä hypistelemään ja tekemään heräteostoja, kuten myös tarkkaan harkittuja.

Mikään pakkohan tuollaisiin tapahtumiin ei ole mennä, jos ei kerta olisi varaa, mutta kun joskus vaan on kiva käydä yleissivistämässä itseä ja nähdä vähän muutakin maailmaa ja muunlaisia ihmisiä, kuin mitä omassa arjessa pyörii. Sitäpaitsi lukeminen on yksi parhaita vapaa-ajan viettotapoja. Harvat ja onnekkaat voivat elää elämänsä kirjoittamalla.

Kirjekamut, Tommi ja Jouni

En ole Absoluuttiseen Nollapisteeseen perehtynyt oikeastaan ikinä. Sain jotenkin kammon aikoinaan 90-luvulla, kun kuulin ehkä joitain satunnaisia kappaleita, joita en ymmärtänyt alkuunkaan ja toinen syy, minkä takia karsastin yhtyettä, oli Rovaniemi. Rovaniemeltä ei vaan voinut tulla mitään hyvää; poikkeusta lukuunottamatta, mutta se on taas toinen tarina eikä musiikkia ollenkaan.

Tänään olikin aikamoinen yllätys, miten hauska ja sanavalmis Liimatta oli. Se taas ei häntä seuranneille varmaankaan ole mikään uutinen ja uusi asia, mutta minulla aina vähän kestää nämä hoksaamiset.

Tiedän mitä teen tulevina aikoina. Otan vähän selvää.

Kiikunkaakun

Tämä viikko on taas ollut vähän takkuista aikaa syystä, että sain äklöpöpön. Sitä on kuulemma liikkeellä näillä seuduilla - ja se on huomattu. Hyvin alkanut kuntoilukuurini koki myös takapakkia, koska en ole joko kyennyt tai jaksanut lähteä ovesta ulos. Totaalipysähdys.

Huomenna ajattelin kuitenkin mennä käymään kirjamessuilla. Rahaa ei hirveästi olisi tuhlattavaksi, mutta ajattelin antaa itselleni luvan mennä vähän ihmisten ilmoille (onhan tässä jo terveitä päiviä muutama takana ja muutenkin ulkoilma piristäisi, kun jäi se aiottu maakuntamatkakin taannoin tekemättä miehen potiessa.).

Muutenkin tässä alkaa olla viime hetket käsillä käyttää vapaa-aika ja arkipäivät omin päin ja tehdä mitä ja missä huvittaa. Sattui käymään niin, että pääsen töihin. Aloitan vielä tämän kuun aikana. Kaikkien näiden yritysten ja ohimenojen jälkeen tärppäsi. Tavalla, jossa en pannut itse tikkua pahemmin ristiin. Satuin olemaan kotona ja vastasin puhelimeen. Okei, kävin haastattelussa ja jännitin aikani lopputulosta, mutta kun sen kuulin, tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. En odottanut saavani paikkaa, mutta niin tässä nyt kävi.

Varsinainen hakuni toiseen työhön ratkeaa pian, mutta en jaksa uskoa, että se onnistaisi, joten tartuin tarjottuun työtarjoukseen kuin hukkuva köydenpätkään. En kai tässä tilanteessa muutakaan voinut. Se, miksi olen tästä valinnasta vähän pöllämystynyt, johtuu siitä, että teen paluun sinne, mistä taannoin lähdin helpotusta rinnassa.

Ehkä työpanokseni jäi sittenkin mieleen. Tiedä häntä.

Minun pitää tätä tietoa vielä pureskella ja käännellä. Tikku silmässä on raskasta olla, mutta vielä raskaampaa on, jos mieli on musta. Toisaalta onhan nyt uusi vuosi, uusi pöytä ja uudet tehtävät.