16.12.2007

Joulun ihme

Oli vähän hassua lähteä laulamaan, kun päässä soi Ville Tiihosen ääni. Olen viikonlopun viettänyt pääasiassa äänikirjoja kuunnellen. Ensin Sinikka Nopolan punaisen, jonka aion antaa vanhemmille lahjaksi. Mikä lie idea, mutta innostuin itse niin kovin asiasta. Voi olla, että joudun hankkimaan itselleni loput kaksi, vihreän ja keltaisen (puhun siis kansiväreistä). Seela Sella kuulosti kyllä myös hyvältä. Tamperetta osaavat muutkin vääntää, kuin Roinen suku.

Eilen illalla otin viimeinkin kuunteluun Ollin kirjan ja siinä menikin pitkä tovi. Harvinaisen kökkö kansi, mutta se Yhden Yön tarina on aina vaan niin liikuttava ja koskettava ja ties vaikka mitä. Lukijan ääni, siis sen Tiihosen, sopii minusta sille tarinalle paremmin kuin hyvin. Olisi ollutkin liian tukalaa kuunnella se Ollin lukemana (siitä sai maistiaisen levyn alussa), hengityksineen kaikkineen. Parempi vain, että se on joku "ulkopuolinen" Ääni.

Sujuvaa tekstiä on toki helppo lukea. En tosin tiedä, miten nuo äänitykset tapahtuvat käytännössä; kuinka monesti ne joudutaan ottamaan uusiksi ja kuinka monta kertaa lukija lukee kirjan, jotta se teksti tulee tutuksi, ennen kuin äänittävät. Joka tapauksessa, mukavan kuuloista korvalapuilla kuunnellessa. Kaiken huippuna on ne laulut siellä välissä. Arkiston helmistä puhumattakaan.

Onneksi olin säästänyt ko. levyn (levyt; sehän sisältää 9 cd:tä, joista kolme olen nyt kuunnellut) näihin päiviin. Hyvää rentoutusta arjen vastapainoksi ja saapas ainakin ajatukset pois työasioista, kun keskittyy tarinaan. Mitä siitä, että itkua pukkaa aina välillä; niin se kävi silloinkin, vaikka itse luin kirjan. Jos mahdollista, paremmin tuo toimii minusta kyllä kuunteluna.

Äänikirjoista innostuneena täytyy jatkaa hankintoja. Ei pöllömpi vaihtoehto!

Villen ääni korvissani lähdin sinne kirkkoon. Varustauduttiin Vintin kanssa nenäliinoin, mutta kyllä ne nyt jäivät käyttämättä. En tuntenut hetkeäkään samanlaista liikutusta ja herkkää oloa, kuten aikaisempina kertoina joskus vuosia sitten. Asiaan kenties saattoi vaikuttaa se, että näin vanhan kaverini kotikaupungista yllättäin kirkossa. Sitä voisi kutsua joulun ihmeeksi.

Kaikkien näiden vuosien ja vallankin tässä kaupungissa vietettyjen vuosien jälkeen nähdään kirkossa. Vähän koomista, mutta erittäin mukavaa. Viimeksi ollaan nähty joskus sillä ihanalla 90-luvulla Joensuun festareilla. Vähän erilaiset olivat puitteet silloin ja yhtälailla elämät muutenkin. Pakostakin tulvahtivat muistot ja kaikki ne ihmiset niiltä ajoilta mieleen. Se jos mikä liikutti, muttei ihan itkuksi asti. Päinvastoin, piristi mieltä kummasti, vallankin, kun sain pienen palan tietoa myös yhteisestä kaveristamme, ihmisestä, joka joskus merkitsi enemmän, kuin mitä olisi saanut merkitä. Näköjään merkitsee edelleen, huomaan.


Mutta siihen illan pääasiaan, jonka takia kirkkoon mentiin. Paremminkin sen olisivat voineet vetää, eikä tuomalla kirkkoon rummuista lähtien ja korkealta laulavaa "esilaulajaa". Onko tämä sitä nykyaikaa? Eikö enää riitä harmooni/piano ja lisäksi korkeintaan akustinen kitara ja joululauluilta kuulostavat joululaulut. Nyt mentiin välillä vähän niin kuin polkan tahtiin - ja oltiin sentään kirkossa! Minen tajua, mutta en olekaan 2000-luvun seurakuntanuori.

3 kommenttia:

Sukulaissielu kirjoitti...

Ettekö te päässy vetäseen niitä kunnon vanhoja tuttuja joululauluja, Sibeliusta ja Kotilaista. Nehän sen rinnan jäitä liottaa.

Ihana jouluihme :D

vintti kirjoitti...

Miun aamupolkka jää tekemättä, sormea pakottaa, ja pää on jumissa.

Mutta jos työmaalla jo vertyisi?
Mutta ne rummut.

Kääk!

Tinka kirjoitti...

Sukulaissielu,
kyllähän sielä Ne Kaksikin laulua tuli, mitä nyt arvailen, että tarkotit.
Ja yhtä lailla omat suosikkini Sydämeeni joulun teen ja Sylvian joululaulu, mutta kun tunnelma oli jo menetetty :)

Tarttis varmaan mennä kokeileen ensi vuonna uudestaan ja varmistaa, että paikalla ei ole orkesteri.

Juu, oli kyllä hieno ylläripylläri se kohtaaminen :)

Vintti,
otat ny ihan rauhallisesti ja parannat sen sormen eka. Jospa ne pahimmat höyrytkin lauluillasta viilenee :)
Oli kyllä kokemus, huh! mie sanon.