Tuuletusta

Meinasin loma- ja pakkaspäivän (mitä niistä nyt on jäljellä) kunniaksi sulattaa pakastimen, mutta oi, ja voi - siellähän oli miehen eilen tuomaa jäätelöä, joten en ota riskiä sen säilymisestä. Syödä ei nyt huvita näin aamutuimaan, mutta vielä kökömpää olisi lusikoida sitä kylmälaukun pohjalta.

Sainpas sitten hyvän syyn jatkaa tätä koneella istumista. Petivaatteet "tuulettuvat" tupakanhajuisella parvekkeella, kiitos aina vaan ihanien naapureiden ja niiden tumppiastian. 

Mitä viime kertaan tulee, niin taas on nytkähdetty eteenpäin. Luvattu työpesti jatkuu pitkälle ensi talveen ja olen siitä enemmän kuin tyytyväinen ja iloinen. Tyhmä olisin, ellei tarjottu työ ja siitä saatava palkka kiinnostaisi. Kyllä näillä veloilla. 

Toisaalta olen taas niin kurkkuani myöten täynnä sitä hommaa tietyin osin (ei se itse työ, eikä työkaverit vaan se, keiden kanssa sitä työtä tehdään), että olisin valmis muuttamaan täältä sinne, mistä aikoinaan tulin - tai edes sinnepäin ellei jopa kauemmaksi. Tässä kaupungissa on paljon hyvää, mutta myös sellaista, jonka takia haluaisin pahoina päivinä täältä mahdollisimman kauaksi, edes Ouluun saakka. 

En käsitä, millä ajatusjuoksulla tämän päivän ihmiset täällä on varustettu. Ei syistä ja seurauksista sen enempää, mutta tyhmyys joukossa tiivistyy. Se on nähty ja kuultu taas monta kertaa. Kivaa mennä loman jälkeen paalupaikalle, kun hermot on melkein samassa jamassa, kuin lomalle jäädessä. Juu, ei. Helpottaa hengitystä, kun tiedän pääsiäispyhien olevan tulossa. 

Viime aikaisista hyvistä tapahtumista on mainittava ainakin käynti elokuvissa.  Käyn todella harvoin, koska katson elokuvat mieluiten kotona (itkien) rauhassa, mutta tuo kiinnosti niin paljon, etten malttanut odottaa dvd:n julkaisua. Samainen tarina kestää kyllä useammankin katselukerran, joten ostoslistalla sekin on. Kuten on pari muutakin. 

Keikoista on hehkutettava taannoista Jonne Aaronin Tampere-talon konserttia.  Tiesin, etten pettyisi, mutta yllätyin siitä, miten hyvälle tuulelle sitä tuli. Pientä liikutusta oli havaittavissa, mutta pääosin tunnelma oli aivan loistava! Menisin toistekin.

Kuten huomaa, on tässä kaupungissa niitä hyviäkin puolia, joiden takia täällä viihtyy.

Kynnyksellä

Terveisiä täältä!

Annoin blogilaiskuudelle viime vuonna pikkusormen, se vei koko akan. Olen laiska, tyhmä ja saamaton. Niin ainakin tällä saralla. Ei pidä ymmärtää, että olisin tänä hiljaiselon aikana hylännyt tietokoneet kokonaan, päinvastoin. Manaan sitä aikaa v. 2000, jolloin näihin jouduin tutustumaan, koska niistä on tullut niin suuri osa elämää ja arkea. Hyvässä ja pahassa. Töissä ja kotona.

Mitä viime päivityskertaan tulee, niin työelämä sitten vei mennessään, enemmän tai vähemmän, kun kesä vaihtui syksyksi. Nyt talveksi - ja tätä menoa on kohta kevät ja sitten ollaan taas jännän äärellä. Toiveita on pitkästä pestistä ihan tämänkin määräaikaisen jälkeen, mutta niin kauan kun ei nimiä papereissa ole, on parempi olla hissukseen. 

Voisin kertoa siitäkin työelämästä taas ummet ja lammet, mutta pitää nyt vähän aikaa sulatella ja opetella tätä taas. Kirjoittamista tänne. Ja tuonne. Ja ehkäpä vielä muuallekin. Sormilla ja käsillä on kamala tarve tehdä jotain, mutta aika ja taito on rajallinen. Suodattimista puhumattakaan.

Muuten tämä arki on ollut aikalailla samanlaista kuin viimeksikin. Ei normiarjen ja elämisen lisäksi ihmeempiä syitä bloggaamattomuuteen. Aina ei vaan huvita, eikä haluta. Asuinympäristö hyvine ja huonoine puolineen on edelleen sama, suurempia aviokriisejä ei ole koettu ja perheenlisäyksistäkään on turha kuvitella uutisia. Molemmat olemme taas leivän syrjässä kiinni, joten kaikki on siis melkeinpä hyvin. Rahan ympärillähän tämä elämä aika pitkälti pyörii, väittäköön jotkut muuta, jos niin haluavat. 

Alkaneen vuoden kunniaksi ajattelin aloittaa vähän niin kuin puhtaammilta pöydiltä. Tarkoittaen sitä, että jatkan komeroiden ja kaappien siivousta ja asioiden läpikäyntiä. On pakko yrittää pitää langat käsissä eikä päästää joitain asioita lipsumaan, koska sitten ne räjähtävät käsiin - ts. tänne kotiin. Joulunpyhinä sain ladattua akkuja tarpeeksi, mitä nyt ne ladatut akut tyhjenivät aika hyvin välipäivinä töissä, mutta sellaista se välillä on. Onneksi pääsen kohta lomalle, niin ehdin taas vaan olla ja touhuta myös omiani. Harrastukset, vaikka eivätkään vaadi sen kummempia, vaativat oman aikansa ja paikkansa.

Hyvää alkanutta vuotta! Lopussa nähdään taas, minkälainen siitä tuli.

Salamointeja ja muita vointeja

Mieleni niin tekisi mainita viime öisestä ukkosesta, joka oli hienoin koskaan näkemäni salamasirkus. Siinä kohtaa kun olin valvonut kolmatta tuntia, olin aika hyvillä mielin, että tänä aamuna ei tarvitse nousta töihin. 


Tekisi myös mieli viitata Vuodatukseen, jossa taannoin tapahtui ikäviä asioita, mutta koska olen retupetteri ja pitänyt vanhaa kellaria siellä muutenkin vähän huonolla tolalla, annan olla. Mitä niille teknisille hässäköille voi (ellei halua). Itse en edes omista viime vuotisista valokuvistani pidä tarpeeksi hyvää huolta, vaan ne majailevat tietokoneella pelkästä saamattomuudestani. Ifolor ja muut kyllä pitävät mainoksistaan huolen ja tekevät hyviäkin tarjouksia, mutta en vaan muka jaksa käydä kuvia läpi. Aina vaan aion istua koneelle sitten huomenna/ ensi viikolla - joskus. Joskus se joskus voi olla liian myöhäistä.


Viikonloppuna mietiskelin, että pitäisi tätäkin varmaan vähän päivittää ja niitä muitakin blogeja. Ettei vallan kaapata tai unohdu sisäänpääsy. Tunnukset on kyllä muistikirjassa, mutta ei se takaa, että oikeat osuvat kohdalle. Kun sitten Herkku teki paluupäivityksen, se oli sellainen viimeinen (hyvä) niitti tai paremminkin potku. Monen monta kertaa vanhoina aikoina muutama vuosi sitten Herkku teki jotain, ja me muut innostuttiin kokeilemaan perässä. Tai ainakin itse koin sen niin, että oli joku, joka innostutti muutkin. Minut ainakin. Se on sitä parasta blogeissa ja netissä, että niitä ideoita, vinkkejä, malleja ja mitä vaan on pilvin pimein. Sieltä kun valkkaa ne omimmat, niin hyvä tulee. Mieli nyt ainakin.


Mitä tulee viime kertaiseen merkintään, niin pääsin todellakin töihin, mutta nyt nekin ovat jo loppuneet. Oli puhekin lyhyestä pestistä, joten ei se yllätyksenä itselle tullut. Yllätyksenä tuli tosin se, että mies irtisanottiin kesän alussa omasta työstään - kuten aika moni muukin tässä maassa viime kuukausina, vaikka eipä se paljon lohduta. 


Tässä nyt on sitten päästy enemmän ja vähemmän eteenpäin, vaikka - jos totta puhutaan, niin näyttää aika harmaalta salamashown takana. Ei minkään muun, kuin rahan takia. Joko sitä on tai sitten sitä ei ole. Ailahtelevaa on tämä tavallisen taaplaajan taival. "Parasta" tässä on se, että oma lyhyt työpestini sekoitti taas omat rahakuvioni ihan täysin - vaikkei pitänyt. Osoittaisin tiettyä työttömyyskassaa sormella ja lähettäisin haisevia terveisiä, mutta mitäpä se auttaa. Pahentaisi vain tilannetta. Ajattelin antaa heille selvittelyaikaa vielä tovin ja sitten palata asiaan, tavalla tai toisella. 


Raha tekee minut mutkan kautta onnelliseksi, koska silloin, kun ei ole rahasta huolta, olen rauhallisin mielin - ja se taas vaikuttaa kaikkeen muuhun. 

Palasta etsimässä

Piti viimeksi, ennen kuin järkytyin ja jähmetyin sen yhden videon takia, kirjoittaa ajatus siitä, miten ei elo ole mennyt kuin Strömsössä. Törmäsin pitkästä aikaa nimittäin oman vanhan plökin kuvaustekstiin: tinka - Tuulellakäypä, päälle 3-kymppinen pikkukaupunkilainen, joka opettelee ison kaupungin tavoille, tosin huonolla menestyksellä. Toivoo löytävänsä paikkansa ennen kuin täyttää 40.  

Kaikki muu tuossa on paikkansapitävää, mutta sitä omaa paikkaa (jos nyt vaikka työelämästä puhutaan) ei ole vieläkään löytynyt. On tässä tosin vielä vähän aikaa ennen täyttä pyörähdystä, mutta aika heikolta näyttää.

Olen kuitenkin jostain syystä aika rauhallisin mielin. Työ kun on vaan yksi osa, palanen tätä koko hässäkkää, jota elämäksi sanotaan. Kaikki muu on suht koht mallillaan, paljon huonomminkin kun voisi tilanteet olla. Sitä vaan luuli blogin aloittaessa, että täältäpäin Suomea löytyisi oman alan töitä suit sait sukkelaan, mutta hah. Ikuinen pätkätyöläinen. Tosin onhan siinäkin puolensa. Edellinen paikka olisi ollut sellainen, johon olisin voinutkin jäädä hamaan tappiin saakka, mutta kun järjestelyt ja muutokset olivat ja ovat sitä luokkaa, ettei siinä paljon tahtomiset auta, kun raha sanelee ja viksummat päättää.

Uutta pätkää on kuitenkin nyt luvassa! En tiedä, kuinka paljon tästä kannattaa vielä huudella, mutta saan kai edes vähän hihkua, että töitä on luvassa, ihan pienesti, mutta on se tyhjää parempi! Olkoon se vähän niin kuin kesätyö. Kiitos sille suunnalle, joka tarjouksen heitti ja antaa mahdollisuuden pystymettäläiselle. 

Ei tästä nyt sen enempää.

Mikseivät varoittaneet!

Ai, kamala, miten nopeasti voi tulla alas hyvänmielen aalloilta.

Menin ja klikkasin tuolla FB:ssa yhtä linkkiä tutuntutun kautta ja tässä sitä ollaan. Pakko saada jotain muuta ajateltavaa. Videolla (kai se jossain juutuubissa on, mutta en kyllä linkitä. En halua jatkaa tätä pahaa oloa kenellekään) itämaisen naisen näköinen äiti/sisar/mikä lie hirviötär istuu sängyllä ja mäiskii, hakkaa, nipistelee ja potkii ilmeenkään värähtämättä pientä puolustuskyvytöntä lasta (vähän vauvaa isompi, en minä osaa ikää arvioida; lapseton, vaan en tunteeton tätsy kun olen), joka itkee ja pötköttää siinä sängyllä. Välillä se lapsi yrittää nostaa päätään, nousta "konttausasentoon", mutta nainen lyö tyynyllä päähän. Eikä kerran, vaan useamman. 

Hirveätä katsottavaa, en muuta sano. Purskahdin kunnon itkuun, ei enää mitään pientä liikutusta. Tuli niin kamala ja avuton olo, kun ei sitä lasta saa siitä tilanteesta nostettua pois, turvaan. 

Ei sitä voinut katsoa kuin mitä tahansa juutuubipätkää. Ja voin vaan kuvitella, vaikken halua, että tuollaista pahoinpitelyä tapahtuu varmasti myös tässä maassa. Jotain ärsyttää itku, toista melu - mutta mikä hellvetti oikeuttaa pahoinpitelemään pientä lasta, joka ei voi/osaa (vielä) puolustautua. 

Pahinta tuossa oli myös se, että joku toinen kuvaa sitä tapahtumaa (videon kesto reilu 4 min. mutta kuinka pitkään sitä on jatkunut ja jatkuu videon ulkopuolella) ja ympärillä on ainakin (muistaakseni) kaksi isompaa lasta, jotka seuraavat tilannetta vierestä eivätkä "tee mitään". Toivottavasti eivät ainakaan ota mallia ja oppia.

Ei hellvetti. Miten sen kuvan saa mielestä ja silmistä pois. 

Piti kirjoittaa ihan jostain muusta, mutta tarttee vähän rauhoittua ja kuivata silmiä, että näkeekin jotain.

Mitä tähän nyt sanoisi!

Voi pojat! ja tytöt, mikä päivä! Kokonainen viikko huipentui tähän vesisateiseen päivään, mitä tosin nyt mökillä paistaa aurinko (ja taas ollaan pilvessä). Linnut saivat maapähkinäannoksensa melkein heti, kun tänne tultiin, koska en voinut antaa niiden odotuttaa enää yhtään enempää.

Talvi meni (toisin kuin bloggaajalla) auringonkukansiemenillä, talipalloilla ja kauralyhteillä ja oli jo tarkoitus lopettaa ruokinta, mutta kuinka kävi. Huonosti. Toissa viikonloppuna oli pakko murentaa loput maapähkinät tirpusille, ne kun niin uskollisesti pyörivät tuossa ruokintapaikalla ja tuntui pahalta tarjota ei mitään. Kylmät  käet, lämmin syän - siinä se taas nähtiin, että kyllä linnuille irtoaa ymmärrystä ja syötävää vaikka omistani, mutta ei esim. feissareille.

Bloggaajat on ympäri pitäjiä liittyneet erinäisiin ryhmiin tuolla Facebookissa ja sitä yhtä Wanhojen Pierujen ryhmää mietin jopa itsekin, koska historia ylettyy kauas tammikuuhun 2005. Mutta sitten tuli dilemma, että haluanko oikeasti tulla julki omalla nimellä. Juuen. 

Mutta kuinkas sitten kävikään. Ilmaantui toinen, ei-niin-julkinen-ryhmä, johon minut liitettiin suin päin kysymättä (tosin vaihtoehto olisi ollut - ja on irtaantua, mutta hoplaa! en koe aiheelliseksi ainakaan tällä hetkellä, joten kiitän paremminkin liittäjää) ja siellä on sellainen hyväntahtoinen kuhina päällänsä, että oksat pois! Joku vertasikin sitä hässäkkää luokkakokoukseksi, mutta olen mieluummin tuolla temmellyskentällä kuin oikeassa luokkakokouksessa, jonne menemisenkin peruin, kun mietin muutamaan kertaan. Kotoisampaa ja mukavampaa on blogituttujen ja vähän oudompienkin naamojen seassa. Johan tässä on sen seitsemän vuotta naputeltu enemmän ja vähemmän. Kellaristina, kuvaplökissä ja on vielä neljäskin tuleminen, mutta ei siitä sen enempää. Kanavia on vaan oltava tänä intternetin ihmeellisenä aikana.

Kaistapäistä

Terveisiä mökiltä!

Auringonpaisteen ja sateen vuorotellessa on hyvä istahtaa alas ja pirskauttaa ulos parikin juttua, mitkä ovat pyörineet viime viikkoina päässä ja sen ulkopuolella.

• Minkä takia Suomessa ei voisi tehdä pakollisiksi ajokaistoiksi moottoritiellä sitä vasemmanpuoleista ajorataa? Liittymistä olisi paljon helpompaa ja sujuvampaa tulla rampilta alas, kun kaikki muut jo ajaisivat sitä vasenta puolta, oikean jäädessä vapaasti liittymästä tuleville. Eipä tulisi enää (niin varmaan) vaaratilanteita eikä muitakaan minä-minä-minä -kaahailuja, kun kolmion takaa hurjastelijat pääsisivät suoraan sille omalle = oikeanpuoleiselle kaistalle (liittyen myöhemmin vas. puolelle). Nythän se vasen puoli on niin kuin ohituskaista, mutta kuka enää nyky-Suomessa muistaa/tietää, että kolmion takaa tuleva on väistämisvelvollinen, ei se, joka jo ajaa moottoritiellä. Liikenneympyrät on taas oma juttunsa.

• Minkä takia Veripalvelun Facebook-sivulla täytyy ihmisten tulla aina kommentoimaan, kun VP mainostaa luovuttajien tarvetta, että "Oi ja voi, MINÄ kyllä tulisin luovuttamaan, mutta kun MINÄ en voi/saa/pääse/?". Jos ei voi luovuttaa, ei voi. Yksinkertaista. Mitä sitä kuuluttaa koko kansalle, että on nyt pakollinen tauko päällänsä, milloin mistäkin syystä. Argh. No, kuka käskee lukea niitä kommentteja. Olenkin lopettanut, koska tympii se tyhjän naamanaukominen.

Muuten minulla menee vallan loistavasti. Pieni suurentelu olkoon sallittu. Olen käynyt erinäisissä työhaastatteluissa tässä viikkojen aikana, mutta sitä lopullista osumaa vielä vartoessa. Kevät etenee mökillä hyvää vauhtia ja eilinen jääkiekko-ottelukin jäi onneksi näkemättä, koska täällä on jostain syystä toinen kanavapaketti (vai mikä nippu se on) hävöksissä. Ei näy YLE eikä AVA. Täytyy vähän tutkailla ja käännellä antennia, olisiko syy siinä vai missä. Näkyivät ne täällä viime viikonloppuna. Hyvin täällä tosin pärjää ilman televiissionia.

Ps. Lienee turha selventää, että henk. koht. en tykkää yhtään ajella Tampereen seudulla rampeilta moottoritielle saati moottoritiellä. Tämä liikennekulttuuri täällä ei ole maalaisia varten tai sitten täällä Pirkanmaalla on liikaa kaistapäisiä hurjastelijoita, joille ei liikennesäännöt merkitse yhtään mitään. Järjettömiä ohituksia, perseessäroikkujia, kaistanvaihtajia, joilla ei niskat saati vilkut toimi yms. Ja siltikin aion ajella. Ja näyttää tarvittaessa keskisormea ja painaa jarrua/kaasua aina tilanteen mukaan.

Ympäripyöreä hippi

Siitä hyvästä, että olen taas ahkeroinut (omakehu on tässä tilanteessa parasta ja kannustavinta) työhakemusten kanssa, annan itselleni luvan murukahvien lisäksi kirjoittaa vähän hömppää. Kävin vielä pienellä happihyppelyllä, joka tosin toi mieleen lapsuuden hiihtolenkit, jolloin suksien alle talppaantui lumiukkolunta. Nyt en hiihtänyt, mutta kengänpohjat keräsivät välillä kivat paakut. Voiko parempaa päivää olla kuin maaliskuinen räntäsade, jos vaihtoehtona on pelkkä pilvinen päivä? Jos ja kun auringonpaistetta ei riittänyt tänne asti, tulkoon sitten räntää taivaan täydeltä. Minä tykkään. Nyt se tosin laantui.

Olen odottanut liiton päätöstä päivärahoista, mutta ei näy eikä kuulu. Toisaalta ymmärrettävää, koska aikaa hakemuksen lähettämisestä on kulunut vasta niin vähän, mutta toisaalta taas on niin tukalaa, koska henk.koht. varat on aika lailla hunningolla. Itseä saan mulkoilla peilistä, jos niikseen tulee, mutta enpä jaksa vaivautua sen enempää kuin mitä on pakko.

Peilistä tuijottaa tyyppi, joka tietää, että kannattaisi ehkä mennä parturiin, varata edes se aika, mutta jos nyt vielä muutaman päivän (viikon) taas sinnittelisi. Kaikki kunnia silti oikeille pitkätukkahipeille. Sydämen paikka tähän.

Mutta kun.

Viimeiset vuodet (kun luulin löytäneeni sen mallin, hah) on tullut käytyä parturissa noin neljän - viiden viikon välein, mutta jos ja kun nyt viikkoja alkaa olla vähän enemmän, niin näkyyhän se. Vakavissani olen jopa ajatellut, että josko nyt olisi taas aika kokeilla pidempää mallia. Sellaista, joka ei kaipaa kerran kuussa siistimistä, vaan sillä pärjäisi vähän kauemmin. Selvää säästöä. Oma parturini on nyt muutaman kuukauden pois kuvioista, joten senkin takia olisi tilaisuus kokeilla jotain muuta, heittäytyä, jos ei nyt villiksi ja vapaaksi, niin tuulitukaksi ainakin.

Joo, unissani.

Sen tosin päätin, että niin kauan kun ei liiton korvauksista/työpaikasta ole tietoa, en parturiin mene. On tärkeämpiäkin maksuja, vaikka vanha totuushan on, että jos tukka on huonosti, kaikki on. Tosin luulen, että oma rahatilanteeni koko aikuisiälläni johtuu siitä, että olen pitänyt ja pidän joskus edelleen (käsi-)laukkuja lattialla. Kuulin siitä vasta muutama kuukausi sitten, että ei kannattaisi. Ei tiedä hyvää se.

Olen myös saanut palautetta, että kirjoitan (näitä) vähän ympäripyöreästi. Siinäkin piilee totuuden kannikka, koska olen täysin samaa mieltä ja ihan tarkoituksella näin teen. Niin kauan kuin teen tätä omaksi iloksi, kiertelen ja kaartelen ja pidän mölyt mahassani. Välillä saattaa tulla näitä pirskahduksia.

Seuraavaa odotellessa. Pirskahdus tai röyhtäys, kunhan jotain.

Laiskan pulskea(n) vapaapäivä

Pidän tänään vapaapäivän (pyykkipäivän) työnhaun suhteen -mollin vahti tosin hoitakoon pestinsä. Nyt ei vaan ole sellaista inspistä, että jaksaisin naputella taas samoja vuosilukuja ja muita nippelitietoja. Se vaatii ihan oman vireensä. Harvemmin kun nykyään riittää, että lähettää pelkän CV:n ja avoimen hakemuksen. Joka hemmetin paikkaan pitää vielä erikseen ja lisäksi naputella koko historia ja mielellään vielä vähän enemmän. Tulkoonpa vielä se kerta, kun kysytään, missä näet itsesi viiden tai kymmenen vuoden päästä. Kunpa tietäisin edes ensi viikosta! Olen lakannut miettimästä liikaa tulevia, koska elämä ja arki on tässä ja nyt. Piste.


Tällä viikolla oli Helsingin Sanomissa uutinen, missä kerrottiin Korkeimman hallinto-oikeuden kumonneen parikin HKIn ympäristölautakunnan päätöstä parveketupakoinnista. Tämä näköjään iänikuinen verenpainetta ja keskustelua aiheuttava aihe. Latailen myöhemmin ko. lehtileikkeen, koska olen nyt väärällä koneella.

Lisäys 17.3.

KHO:n kanta on siis se, että kärytelköön vaan omissa asunnoissaan, parvekkeella ja pihamailla. Taitaa sen oikeuden väessä olla pelkkiä tupakkamiehiä ja -naisia, jotka vaativat oikeutta. Entäs me kitisijät sitten?

Okei, jos nyt sen myönnytyksen antaisi ja antaa, kun ei muutakaan voi, että polttakoon vaan vaikka siellä parvekkeellaan, mutta jos nämä kärtsääjät, kuten tässä talossa yhdet ovat, ovat niin tyhmiä ja/tai kiusantekijöitä, että polttavat parvekelasien sisäpuolella avaamatta niitä ikkunoita, niin eikö silloin saa jo sanoa muutaman ruman sanan ja ryhtyä toimenpiteisiin. Joku tolkku siihen hommaan on saatava. Jos se haju ja savu pysyisikin vaan heidän omassa huushollissaan ja parvekkeellaan, mutta kun ei. Ilmastoinnin kautta se kulkeutuu muihinkin asuntoihin. Siinä kohtaa tosin taloyhtiöllä lienee joku vastuunsa/konstinsa, mutta ei mennä siihen korttiin vielä.

Kateellisena katselen naapuritaloyhtiön yhtä parveketta, jossa on myös parvekelasit, mutta siinä asunnossa asuu mies, joka avaa tupakalle tullessaan sen ensimmäisen lasin ja tupruttelee ulkopuolelle. Ihailtavaa ja kunnioitettavaa toistenkin huomioonottamista - ja saahan siinä itsekin "raitista" ilmaa, kun pistää sen naamansa pihan puolelle, eikä nökötä suht tiiviissä kopissa; tehden lopuistakin asunnoista tupakkakoppeja.

Voin sanoa, että kun yhdenkin illan (ja jos jäisikin vaan yhteen iltaan, mutta kun vuodessa on aika monta päivää) istuu olohuoneessa vaikkapa lukien tai katsellen televisiota ja koko illan vähän väliä tupakanhaju valtaa saman huoneen (kun eihän se riitä, että kerran tunnissa sauhuttelisi, vaan siellä parvekkeella pitää laukkoa vähän väliä), siinä on pää ja kurkku aika kovilla, hermot vielä enemmän. Osaisin kyllä oksettavan olon hommata ihan ominkin avuin, jos sellaisen tahtoisin.

Tässä talossa ei ole sanomiset hyvällä eikä pahalla auttaneet. On kokeiltu. Paitsi kahta viimeistä korttia. Kolmas kortti, oma poismuutto, on vasta kolmantena.

Valoa näkyvissä - vaikka sitten taskulampun avulla

Meinasi heti toisena päivänä lähteä lapasesta tämä kirjoitusinto, koska koko aamupäivä meni huidellessa pitkin poikin ja nyt meinaa kipu särkeä taas siihen malliin, että fiksumpi pysyisi koneelta pois. Ja venyttelisi. Ja venyttelisi.

Mutta jos nyt ihan vähän. Lämmitelläkseni.

Vaikka tässä nyt taas kulutankin liiton 500 päivää, niin en suostu "maatani myymään". Siis olemaan työttömyyden takia naama norsun hitulla ainakaan tavallista enempää.

Nythän on taas tilaisuus tehdä myös niitä rästihommia ja kulkea tuolla sormet jäässä kameran kanssa (ei tosin enää, kun plussa-asteet hätyyttelee jo väkisin.). Ehdin ulkoilla ja lukea. Muistin jopa istuttaa taimia mökkiä varten. Omaa asennenappulaa on pitänyt jo aiemminkin muuttaa oikeaan suuntaan ja koska näitä pätkähommia olen tehnyt aina, niin kyllähän sen alkuketutuksen jälkeen (ja kunhan liiton kanssa asiat alkaa rullata) on aina päässyt tolpilleen. Eri asia, kuinka pitkään sitä (tätä) hyvää kanttia kestää, mutta tilanne on nyt ainakin ihan positiivinen, kun väännän sen niin. Jos en yhtään uskoisi uuteen työhön, en kai niitä hakemuksiakaan tuuppaisi maailmalle.

"Hienoa" on ollut seurata esim. hänen aktiivisuuttaan ja viitseliäisyyttä työnhakurintamalla. Ihan loistava esimerkki ja harvinaislaatuinen hemmo. Onnea! Ja pitkää ikää työuralle. On ne sitten mitä kautta vain. "Paskaduuneista" minen sano mitään, ettei verenpaine kohahda.

Niin kauan kun olen joutilaana, yritän työllistää itse itseni mukavilla asioilla. Välillä tosin vähemmän mukavilla, mutta sellaista se. Päivien kulumisella ei ole kyllä mitään ongelmaa. Aika näköjään juoksee yhtä lailla töissä ja kotona, kun on mielekästä tekemistä.

Liekeissä

... tai ainakin vähintään täpinöissäni olen, kun pääsin tänne vihdoin sisälle. Oli vähän salasanat hakusessa ja ehdin jo vaihtaakin, kunnes tajusin, että olen väärillä tunnuksilla liikenteessä. Tämän siitä saa, kun jättää nämä harrasteet unholaan.

Olen viimeiset viikot ajatellut kirjautua tänne joka aamu, mutta yhtä monta kertaa on lorvikatarri iskenyt ja olen tehnyt jotain ihan muuta. Nimittäin työhakemuksia. Olen taas vapailla markkinoilla töiden suhteen ja sekös korpeaa. En vaan osaa ottaa tätä aikaa lomana. Aamuisin nukkuisin joskus mielelläni jopa kahdeksaan, mutta naapurin kiljusen herrasväki pitää huolen, että tässä talossa ei nuku kukaan seitsemän jälkeen. Tai kuuden. Tai ylipäänsä. Luojan kiitos en ole vuorotöissä, kukaan ei tässä rapussa taida olla.

Pääkin suhisee siihen malliin, että hyvä kun muistan --- unohdin, mitä piti kirjoittaa. Pari kertaa on ollut hilkulla, etten ole polttanut pirttiä. Noh, ehkä liioittelen, mutta mies uhkasi, että ottaa minut töihinsä mukaan, kun ei minua voi yksinkään enää jättää. On kuulemma sen verran arvaamatonta tämä minun touhuilu. Mutta minkäs teen, kun on monta rautaa tulessa ja ajatukset suhaa sinne tänne. Ei tässä enää nuoria olla. Töissä sentään olin skarpein (vaikkei kyllä uskoisi).

Työt siis loppuivat tässä tovi sitten ja paluuta ei ole, ellei ihmeitä tapahdu. Ja sehän ei ole minusta kiinni. En olisi lähtenyt ollenkaan pois, ellei olisi ollut pakko. Määräaikaisuus on syvältä, jos ja kun töistään pitää ja haluaisi niitä tehdä vaikka hamaan tappiin saakka. Tiesin, että vaihtoehtona on aika varmasti työttömyys, niin eipä tässä hurraata ole tarvinnut huutaa. Liiton rahoja odotellessa. Onko siis ihme, että salasanat menee päässä sekaisin, kun niitä ei käytä ja jos käyttää, niin pääasiassa työnhakuun liittyen.

Työttömyydestä huolimatta muuten menee ihan hyvin, kunhan en aloita valitusrumbaa. Elo ja olo on edelleen toisinaan kuin asuisi tupakkakopissa, joka on riitelevien elefanttien naapurissa. Odotan miehen saavan sen lottovoiton, niin päästäisiin tästä nopeimmin huitsin hellkuttiin. Itse pelaan niin harvoin, että mahdollisuudet voittaa on lähes olemattomat.

Harmittaa vähän, että sellaiset suht sopivat (ilman sitä lottovoittoa) rivitaloasunnot ja talot (ei ikinä enää kerrostaloon ainakaan tässä kunnossa) löytyvät kaukaa Pirkanmaan tuolla puolen. Tästä kaupungista on turha haikailla. Miehen työn takia ainakin toistaiseksi on myös pysyttävä näissä maisemissa. Pattitilanne.

Hyvä henkireikä on kuitenkin edelleen mökkeily. Odotan niitä viikonloppuja, kun sinne voi mennä pidemmäksi aikaa. Nyt on käyty vaan harvakseltaan. Lohduttaa, että kesällä siellä voi taas olla. Kaipa tämä tästä.

Myös tämä kirjoittelu.

Ehkä muutaman kerran olen pohtinut samaa, mutta arki vei ja vie yllättävän helposti, jos vaan antaa luvan.

Ai, niin tästähän piti innostua!

Mutta kun on niin paljon muutakin, mistä innostuin ja täpinöin arjen keskellä kuten työnteosta, niin tuppaa unohtua tämä tämmöinen. Tai ei tämä unohdu, jää vaan auttamattomasti taka-alalle, kun on niin paljon kaikenlaista muuta.

Olen paraikaa hyvin ansaitulla pakkolomalla. Pakko-sana siksi, että lomia on pidettävä pois ja ehdinkin tässä alkusyksyn aikana asennoitua niin, että pidän nyt sitten urakalla pois muutamankin lomapätkän ennen töiden mahdollista loppumista. Jemmasin vielä reilun viikon loppuvuoteen tai sitten ensi vuoden puolelle; riippuen nyt vähän, miten akan käy.

Oikeastaan tämä lorvailu on aika kivaa. Ehkä olinkin loman tarpeessa. Koti ainakin oli siinä jamassa, että täällä ei ole kuin käyty nukkumassa. Viikonloputkin kun menivät mökillä. Ihan erilaista tämä on, kuin olla työttömänä vapaalla. Joku aika sitten olin töistä jopa pois, kun iski flunssan kerpele, mutta se oli pitkästä aikaa järkevin veto. Pääsin parin päivän + viikonlopun pelkällä niiskutuksella ja levolla. Siitäkös se asenne lorvailuun lähti.

Kesän jälkeen sain taas lukuinspiksestä kiinni ja olen yrittänyt viettää aikaani myös kirjan kanssa, mutta kummasti tämä huushollailu on vienyt tähän saakka mennessään. Paljon olisi vielä tehtävä, mutta ajattelin nyt välillä nostaa jalat pöydälle. Oikeasti istun soffalla läppäri sylissä; ostin jo kesällä Ikeasta sellaisen alustan, halvimman mahdollisen muovilärpäkkeen, joka näköjään toimii, nyt kun sitä viimeinkin olen parina päivänä testannut. Surffailuasento ei ole enää ollenkaan pöllömpi.

Tänään tuli taas mieleen, miten sitä aikoinaan yksin asuessa piti kodin paremmassa kuosissa kuin nykyään. En nyt yksistään miestä syytä, että hän sotkee, kyllä me molemmat tässä asutaan ja eletään, mutta ennen vanhaan sitä sai siivota vaan omat jäljet. Kieltämättä viimeinen vuosi on ollut muutenkin vähän erilainen; töitä ja sairauslomailua, niin aika ja jaksamiset on ollut vähän heikolla. Kuunkaan asento ei ole mitä parhain, joten senkin takia jotkut asiat ottavat päähän urakalla, mutta ensi viikolla helpottanee. En kai olisi normaali minä, jos olisin pelkkää hymyä ja jamajamailua. Yäk.

Vuosia haikailemani remonttihomma on päässyt alkuun. Se tosin melkein tyssäsi jo tähän ensimmäiseen yritelmääni, kun kohteena oli seinät. Uutta pintaa piti saada ja sainkin aikaiseksi, mutta jälki on sellaista, että voin ylpeänä sanoa tehneeni peukalo keskellä kämmentä. Teinpä kuitenkin, enkä vaan höpötellyt. Kunhan tässä voimia ja rahaa kertyy, otan seuraavan huoneen kohteeksi. Pikkuhiljaa, vaikkei hyvä tulekaan.

Nyt innostuin, josko saisin (raskisin ostaa) vessaan sellaisen ovellisen kaapin Ikeasta. Kuvassa se näyttää kivalta, mutta pitänee käydä paikanpäällä. Entiset avohyllyt joutaisivat pois. Pieniä, mutta niin suuria muutoksia.

Joko sanoin, että haluaisin uuden maton olohuoneeseen ja uudet verhot? Noh, ajattelin kyllä.

Tänä syksynä piti tehdä Helsinkiin viikonloppureissu, mutta tuli kaikkea muuta, joka meni sen edelle. Ja toisaalta, ehkä se kaupunki on parempi kokea kesällä. Parin viikon päästä tehdään toinen reissu toiseen kaupunkiin, pienempi ja pienemmällä budjetilla.

Kaikesta päätellen kellarissa siis kaikki hyvin ja ennallaan. Toivottavasti myös ulkopuolella!

Inspiraation lähteitä

Viimeistä lomapäivää viedään! On tässä vielä hikinen viikonloppu edessä, mutta kuitenkin. Salasanat ja kaikki on tukevasti kalenterissa ja kalenteri kotona, joten mikäs hätä tässä. Varsinkin kun töihin on taas mukava mennä pienen huilihetken jälkeen.

Siltikin odotan (varasin päivät kaukaaviisaasti ennen kesälomaani) jo seuraavaa lomaa, joka on syksymmällä. Lyhyt, mutta ytimekäs. Loput lomapäivät säästän taas pahan päivän varalle; kunhan selviää, miten näiden työkuvioiden kanssa taas käy. Tylsää, mutta niin tavallista.

Olen hikoillut tämän aamun, kun olen klikkaillut erinäisiä linkkejä Italiaan. Olen varmasti levännyt aivoni johonkin ihmeasentoon, joka aiheutti sellaisen ajatuksen, että en pidä enää täysin mahdottomana, josko joskus matkustaisin ulkomaille, kohteena juurikin saapasmaa. Tämä on siis tämän hetkinen tilanne. Ensi viikolla voin taas tulla järkiini.

Olen aina sanonut, että joku kaupunkiloma Hollantiin tai Englantiin voisi tulla kysymykseen, jos vaan, mutta nyt Nelliinan lomamerkintöjen jälkeen olen aika myyty. Innostunut ainakin. Italia on päässyt tapetille viime viikkoina muutenkin; ensin työkaverin sinne matkustaessa ja sivukorvalla kuulin yhden kanssaistujan kertoessa Italiakokemuksistaan. Onhan näitä toisten kertomuksia. Se vaan, että aina näissä on ne kaksi pahaa r-estettä. Rohkeus ja raha, suurimpana raha, koska sitä nyt arjessa tarvitaan enemmän muualle, kuin huiteluun maailmalla.

Ehkä tämä on kuitenkin yksi aihe, jota pitää pohtia ja toteuttaa joskus. Vähän niin kuin mökkiasia; sitäkin mietittiin ja haettiin monta vuotta, ennen kuin haave toteutui.

En tiedä, minkätyylinen iltapäiväkänni eilen oli, mutta en ihan suorilta mennyt liittymään fb-ryhmään "ranskalaistyylinen seitinohut iltapäiväkänni". Ainakin aurinkoa riitti, kylmää juotavaa ja hyvää seuraa kivassa paikassa. Juttuakin riitti, vaikka alkuun varmaan kaikki oltiin sitä mieltä, että jaa-a, mahtaako meillä olla tuntia enempää puhuttavaa myös blogien ulkopuolella. Otetaas yhdet, kun tänne asti on tultu ja jatketaan matkaamme. Hymiön aika ja paikka.

Kummasti se aika vaan hurahti. Onhan se aina vähän eri (lähtö-)tilanne, jos vertaa "vanhojen" kavereiden kanssa haahuiluun, kun sitä yhteistä taustaa ja jutunjuurta on eri tavalla kuin "uusien" blogi- yms. kavereiden kanssa. Joka tapauksessa onhan se nyt yleensä aina mukavaa tutustua uusiin ihmisiin (hyviin tyyppeihin!) ja erikivaa oli nähdä ihan kunnolla livenäkin!

Hyvin juoneena oli kiva tulla kotiin, kun mies tuli hetken päästä perästä pitsalaatikoiden kanssa. Ähky, mutta niin hyvä mieli. Aamulla heräsin kysymykseen, onko krapula. No, ei! Mehän oltiin viksusti liikenteessä.

Miten päin täällä oltiin?

Hurlumhei sitten viime kerran! Aikaa ehti taas kulua, mutta sille on toki syynsä. Päällimmäisenä mukavuudenhalu ja asioiden välttely. Loman kunniaksi ajattelin tosin nyt kirjoittaa pari kappaletta, ihan vaan verryttelynä, josko tästä taas innostuisi. Just.

Olen niin pitkään ollut peese pystyssä (ellei se ole ollut kiinni työtuoleissa) kameran kanssa ja touhunnut mökillä, että oli vähän hakusessa taas tämä tänne kirjautuminen. Tunnareissa mitään miettimistä ole, vaan siinä, mistä tänne enää kirjoittaa, kun lähes kaikki sanottava on sanottu jo tuolla toisaalla sosiaalisessa mediassa. Mikä sanakammotuskaksikko. En tykkää.


Edellisiin tunnelmiin en haluaisi palata, koska ne kytee pinnan alla - välillä enemmän, yleensä vähemmän. Mitään mullistavaa ei tässä välissä ole tapahtunut, koska ja siksi. Nih.

Jotain muuta mullistavaa tapahtui kesällä kerran senkin edestä, kun oli juoppokuski samaan aikaan tienpäällä. Sama suunta, juoppokuskilla todellakin eri vauhti ja keskittymiskyky hunningolla. Kolarihan siitä tuli. Noh, kuten kuvasta ja kaikesta voi päätellä, kukaan ei kuollut, vaikka lähellä oli. Sitä vitutuksen määrää ei voi sanoin kuvailla!

Menojalkaa on vipattanut melkeinpä vanhaan malliin, joten onneksi mieluisia keikkoja on ilmaantunut kesän aikana muutampi. Kaikki kummasti Keskustorilla. Yö lämmitti Apulantaa ja Happoradiota ja nuo nuoret miehet antoivat aihetta täpinöintiin. Ihana pikkuveli.

Ei mitään kädetöntä touhua!

Suunnittelin kovasti lomalla (!) miettiväni työnhaun virkistämistä, mutta näyttää pahasti siltä, ettei mielenkiinto eikä aika riitä moiselle aktiviteetille. Mielummin kulutan vähäiset lomapäiväni haahuiluun ja lepoon, kavereiden kanssa hiipparoinnille ja pitäisi se digiboksikin tyhjentää. Ja katsoa "pari" dvdtä. Montaa pitäisi, jos vaan tietäisi, mistä aloittaa. Se on vaan surullinen tosiseikka, että uutta työtä pitäisi taas etsiä ja löytyä; mielummin jo ennen, ennenkuin nykyinen päättyy. Koska senhän tiedän, miten siinä käy, kun jätän viime tinkaan. Hah. Vuosi vapaalla olisi muuten hyvä, mutta velkojat eivät pidä välivuosia.

Hätäpäissäni tai missä lie kuvittelin lomalla tekeväni päivämukin junamatkan sinne, minne rata päättyy, mutta koska olen maalaistollo, jätän sen myöhempään kertaan. Jänistin. En yksistään matkaa, vaan niitä ihmisiä, jotka sielläpäin asuvat. Jotakuta haluaisin tavata niin monen vuoden jälkeen, joitakuita muuten vaan.

Minun pitäisi varoa näitä ajatuksia, joista voi muodostua ehdotuksia. Vilpittömässä mielessä.

Syvissä vesissä

Hyvä syy vähän soittaa tätä toistona ja päästää itku pihalle. Olossa ei ole hurraamista, vaikkei tässä mitään valittamistakaan ole. Oikeasti. On vaan vähän olemista itsensä ja muiden kanssa.

Toivottavasti tämä menee ohi, muuten ei onnistu mikään.

Kaiken uhallakin osa III ja ½

Täti höttösissä jatkaa... Senkin uhalla, että tietyt tahot tekisivät vääriä johtopäätöksiä (Tiina, ei, en tarkoita yksistään sinua. Hymiön aika ja paikka.).

Jännitin, kuinka käy verottajan kanssa, mutta hyvin meni senkin suhteen. Saan palautuksia, nyt kun se viimeinkin selvisi. Voinen ottaa lunkisti myös joulukuussa, jos se rahasta on kiinni.

Muusta lunkista en sitten tiedäkään. Tässä kohtaa voisi lukea kaikki se, mitä mielessä on pyörinyt, mitä olen tehnyt viime päivät ja mitä tekisin, jos kaikki keinot olisi sallittuja; tokihan ne käytettävissä on.








Että näin. Mutta koska täytyy mennä päivä kerrallaan, ainakin ensin toukokuun puolelle, minä menen, enkä hötkyile.

Nyt pitäisi olla hyvää vauhtia pakkaamassa. Luvassa pieni irtiotto näistä maisemista, koska on pääsiäinen ja loma (kirosana), jospa vähän saisi etäisyyttä erinäisiin asioihin ja ihmisiin. Työasioihinkin.

Ja mitä tulee viimeisimpään episodiin, niin myönnän tehneeni vähän tutkivaa zournalizmia. Tapaamani hahmo todellakin on vaan kaksi vuotta minua vanhempi, enkä sittenkään kuullut nimeään väärin. Aika hyvin siis arvattu. Ilmeni jotain muutakin, josta voi vaan todeta, että voiko sattuma ja kohtalo pahemmin (paremmin) irvistää. Miksi nyt.

Ei sillä, että tämä mihinkään osuisi ja uppoaisi, mutta Tero on hyvä sanomaan.

Saatava mielestä

Terve!

Olen Tinka ja olen vähän höttösissä. En tiedä, johtuuko keväästä (tuskin, koska vuodenajalla ei ole ollut tähänkään asti väliä viimeisen vuoden aikana), parhaista ajoista taas elämässäni vai olenko saanut jonkun (minkä?) tartunnan jostain (mistä?). Sanoin kuvaamatonta; tiedän vaan, koska tässä täpinöittää. Hoksasin tässä taannoin, että toiset on näissä tämmöisissä tilanteissa ihan fiiliksissä.

Saan jatkaa töissä vuoden loppuun. Meinasin seota sukissani, kun tuo valkeni. Oli pakko päästä hihkumaan työkaverilleni heti, eikä 15. päivä, koska tunsin itseni aivan pöljäksi hymyillessäni yksinäni työpöydän ääressä ja pomppiessa paikallani. Just kun hetki sitten oli puhuttu mm. työmotivaatiosta (omasta ja hänen, toki työnkuvienkin erilaisuudella on merkityksensä), kesälomista, työmääristä ja tästä oman jatkoni epävarmuudesta. Nyt kun se ratkesi, ei riemulla ollut rajaa. En anna sen häiritä, että se mies puhuu välillä työpaikan vaihdoksesta. Toivottavasti ei tee sen asian eteen (vieläkään) mitään. Ainakaan toistaiseksi.

En tietenkään sitä pomolleni sano, että voisin tehdä tuota työtä vaikka vähän huonommallakin palkalla, mutta hykertelin tyytyväisenä, kun viimeksi huomasin palkan vähän nousseen. Olkoonkin joku yleiskorotus, mutta silti. Pomo ei ole sanallakaan maininnut, että työni jatkuu. Sain sen vahingossa tietooni toisen käden kautta, mutta ehkä siis jotain meni kehityskeskustelussa perille, kun noin uskalsi tehdä.

Eilen oli pienet juhlat ns. firman piikkiin. Omalla porukalla viihdyttiin aika pitkälle, mutta kiva oli nähdä ja yhdistellä uusiakin naamoja ja nimiä. Oma porukka on kuitenkin se läheisin ja tärkein. Huomasin sen taas pienessä mielessäni. Itku meinasi tulla muutamankin kerran, senkin, kun antoivat palautetta - ja sillähän ei ollut merkitystä, oltiinko me juovuksissa vai ei, koska samaa juttua on vaihdettu puolin ja toisin pitkin vuotta. Aiheesta me kehutaan ja kiitellään toisiamme, kun muut eivät.

Eilen sattui illan aikana monia kivoja juttuja ja palan halusta kirjoittaa niistä muistiin osan, mutta kun en voi (uskalla) - niin jatkan palamista. Toivottavasti en kuitenkaan loppuun. Eh. Mutta yksi erikoisimmista tapahtumista sattui vasta kotimatkan alussa. Erikoiseksi sen teki se, koska ei sellaista kohtaamista ole tapahtunut minun elon aikana omalle kohdalle, mutta olen kyllä nuorena lukenut juttuja SinäMinästä ja nähnyt elokuvissa. Näin vanhaksi piti kasvaa, että menin kieltämättä vähän tolaltani tuntemattoman kanssa jutellessa. Eikä edes oikein mistään mullistavasta, mutta kuitenkin siinä oli jotain, joka teki tepposet.

Ja kaikki oli pienestä sattumasta kiinni, kun päätettiin työkaverin kanssa lähteä eri teille ajoissa ja omille pysäkeille. Yritin välttää yötaksan, koska käteiskolikoita ei ollut, enkä muistanut, onko kortissa rahaa.

Siinä sitten vartoessa omissa ajatuksissani en ensin edes huomannut katoksen alla ollutta odottelijaa. Kunnes hän avasi suunsa ja keskustelun, eikä me ihme kyllä puhuttu säästä. Oltiin molemmat tulossa vähän samanmoisesta illanvietosta, ja ei kuitenkaan, ja pähkäiltiin, pitäisikö jatkaa iltaa vai mennä kotiin. Elämän pieniä valintahetkiä. Osa I.

Jossain kohtaa hän esitteli itsensä, mutta nimensä oikein kuuleminen meni arvauksen puolelle, koska vähän hämmennyin siinä kätellessä. Kaiken kaikkiaan se oli jotenkin niin omituinen tilanne ja keskustelu, mitä siinä ehdittiin käydä, että ehdin jo ajatella, että menköön vaikka yötaksan puolelle, voisin jatkaa juttelua tässä vielä vähän aikaa. Ei tuollaisia nuoria miehiä (tai sitten me oltiin suunnilleen samaa ikää) tapaa ihan joka päivä samalla reitillä, jos missään. Minä ainakaan. Eikä kai kaikki nuoret miehet, jotka alkavat jutella, ole sarjamurhaajia.

Meillä oli sama suunta, mutta valitettavasti samaan suuntaan menee toinenkin linja. Hetkeä aikaisemmin olin sanonut, että joskus on järkevintä mennä kotiin ja siinä kohtaa, kun toisen meistä oli vuoro nousta linja-autoon se hassu hetki jotenkin rikkoontui. Valintahetki osa II. Kaveri luuli, että olisin odottanut samaa linjaa, mutta valitettavasti en. Hän halasi ja totesi jotenkin liikuttavasti hämmentyneenä "loppusanat" ja jotenkin hassusti viittasi tilanteeseen, miten nämä on näitä tilanteita, kun... Niinpä. Osa III.

Onneksi naamamuistini on hyvä, joten jos ja toivottavasti kun näen hänet vielä joskus, on myös tilaisuus testata, muistaako - vai vedättikö tätsyä. Nykyinen minäni ei tosin halua enää ajatella ihmisestä ensimmäisenä pahaa, jos ei varsinkaan ole syytä, joten...

On pakko jatkaa silmät ja mieli avoimena. Katsoa, miten menisi osa IV, jos sellainen on olemassa.

Dilemma

Pyjamapäivä peruttu ja vaihdettu lökäpöksypäiväksi. Ei ole aivan niin lepsupäivä, kun vähän yrittää.

Samasta syystä ajattelin myös yrittää vähän kirjoittaa. Yskän tahdittamana. Se pirulainen iski takavasemmalta, kun en voinut ajoissa (työaikana) lääkitä. Sopii toivoa, että se myös jää pelkkään yskään, koska en edelleenkään halua potea ja olla pois tapahtumapaikalta. Muutoinhan tuo ennaltaehkäisy on toiminut, koska en ole sairastellut aikoihin.

Hämmennyin, kun muistin, että olin kirjoittanut tänne viimeksi vuoden alussa. On sattunut ja tapahtunut kaikenlaista, pääasiassa hyvää, mutta jokin tulppa esti ja estää kirjoittamasta ja hölöttämästä enää läheskään kaikkea. Taas tämä sama dilemma.

Työkuviot on samat, ellei jopa paremmat. Väläyttivät jonain hyvänä hetkenä, että jatkaisivat sopimusta taas vuoden loppuun. Minulle se sopisi paremmin kuin hyvin. Syöksyn sitten taas pohjalle, kun sen aika on, mutta tällä hetkellä haluan pysyä jalat maassa, ellei jopa viisi senttiä irti ja pää pilvissä. Niin, ja hommat hanskassa. Työnkuva on laajentunut vähän niin kuin vahingossa, mutta sehän on pelkästään hyvä asia. Oppii uutta ja voi olla enemmän hyödyksi talolle, eh.

Kehityskeskustelussa en unohtanut painottaa niitä nykyisiä hyviä asioita, mistä tämä kaikki hyvä johtuu ja miksi nyt on paljon paremmin kuin viimeksi. Rehellisesti sanoen en keksinyt kuin yhden huonon asian nykytilanteesta, ja sekin on pieni paha. Pomo myös kysyi, olenko hakenut toista paikkaa. Eipä ole ehtinyt eikä tarvinnut käydä mielessä, koska en halua tuolta pois. En nyt vielä.

Kuvan Hynynen on aika tuore tapaus. Livekeikkoja tämän vuoden puolella on ollut kiitettävästi ja menojalkaa on vipattanut vähän niin kuin ennen vanhaan. Mies on nauttinut olostaan kotona keskenään - tai sitten ei. Sairausloma ei ole mukavaa lomaa. On kuitenkin sen verran iso jo, että saa luvan pärjätä sen aikaa yksinkin, kun olen hunningolla. Enkähän edes ole. Välillä on vaan pakko päästä ulos. Ehkä poden 4-kympin kriisiä, ehkä vain elän taas parhaita vuosia ennen 4-kymppiä. Vastahan tässä kehitellään taas työporukan kanssa rientoja, kun kevät etenee. Olen varoittanut.

...josta muistuikin mieleen tuleva mahdollinen yön yli työmatka. Tähän saakka olen niiltä onnistunut välttymään ja puhumaan itseni pois, mutta tässä mielentilassa olen aika valmis pakkaamaan kimpsut ja kampsut ja lähtemään mukaan. Voipi olla aika kivakin irtiotto. Anteeksi, työmatka. Jotain vikaa asenteessani lienee, koska nautin suunnattomasti jopa yhteisistä ruokatunneista, siis niistä kerroista, kun mennään pienellä tai isommalla työporukalla ulos syömään.

Aikansa kutakin, tiedän!

Mahdunko maailmaas

Lupaan viettää aikaani tietokoneen ääressä vähintään yhtä paljon
kuin viime vuonna.

Se olkoon lupaus, jonka tiedän pystyväni pitää. Muita lupauksia en sitten teekään, vaikka mielessä on asioita, jotka vaativat aina välillä tarkistusta ja täytäntöönpanoa. Itsekuria.

Kuvablogia aion jatkaa tänäkin vuonna, koska siitä tuli näköjään ihan mukava harrastus ja tuo arkeen ja pyhään mukavaa vaihtelua ja tapoja. Pysyy mieli virkeänä, kun miettii tekemisiään ja elämistään vähän enemmänkin kameran linssin kautta. Sanon näin silläkin uhalla, vaikkei ne kuvat nyt mitään "vuoden kuvia" olekaan, on se miettiminen kaukana. Mutta ne on minun arkea. Päiväkirja hamaan tulevaisuuteen.

Muistan viimeinkin laittaa tähän väliin linkin yhteen "uuteen" ihanaan blogiin, josta tulee aina hyvä mieli ja on oikea inspiraation lähde, vaikken itsestäni saakaan moista monitaituria. Markka-aika, saanen esitellä. Löysin ko. blogin kesällä etsiessäni mökkiaiheisia blogeja ja tuohan kolahti kuin metrinen halko. Lisäyksenä toinen, Unelmien mummonmökki, joka ihastuttaa myös ja jonka löysin vähän myöhemmin.

Mies toi lähikaupasta kuvan amarylliksen jo ennen joulua, mutta se antoi odotuttaa kukkia melkein uuden vuoden aattoon saakka. Kaksi on nyt auenneena, kaksi nupulla ja yksi varsi vielä ihan supussa. Tuo on elämäni toinen amaryllis, mutta paljon pitkäkestoisempi ja helppohoitoisempi, kuin se ensimmäinen. Pidin sitä silloin edellisen asunnon olohuoneen pöydällä melkein keskellä huonetta, joten siinä se sai luonnonvaloa vissiin liiankin kanssa ja oli aina illalla kääntyneenä vääntyneenä ikkunaan päin. Siitä piti huolehtia, kun tämä toinen taas pärjää ihan omillaan. Välillä kun muistan antaa vettä, niin hyvä.

Kukista puheenollen; muistilappu itselleni. Hanki ensi kesäksi mökille ulkohuussin ikkunalaudalle kärpäsloukku. Jotenkin kuvittelisin sen menestyvän niillä nurkilla. On pienempää ja vähän isompaa ruokaa tarjolla. Niin oli tilanne ainakin viime kesänä.

En jauha, vaikka haluaisinkin, koska aihetta on, hehkuttaa enää yhtään enempää viime vuoden hienoutta. Mutta olihan se! Ja ihan pelkästään tästä omasta näkövinkkelistä katsoen, koska olen itsekäs pasha. Toivoa sopii, ettei tämä vuosi osoittaudu täysin päinvastaiseksi, mutta paha mennä vielä tänä iltana sanomaan juuta taikka jaata.

Hirvittää vaan tämä ajankulun vauhti! Vastahan sitä nautiskelin työttömän arjesta, jota kesti reilun vuoden ja pakkaskeleistä, kunnes siihen tuli pienimuotoinen stoppi töiden alettua helmikuussa. Ja sen jälkeen olikin aika huima vuosi. Parani loppua kohti. Tänään olisi ollut ensimmäinen työtön päivä, mutta eihän siinä onneksi niin käynyt, koska sain jatkoa. Seuraava etappi on taas tiedossa, mutta en anna sen häiritä. Murehdin sitä viimistä päivää sitten taas, jos ei muu auta.

Viime vuonna tein vähän sitä samaa, kuin muutama muukin on "lähipiirissä" tehnyt. Karsinut ihmiskontakteja sen, minkä on mieli vaatinut ja mitä on pystynyt. Minkä takia väkisin pitää yhteyttä tai olla tekemisissä, jos joka kerta pitää miettiä verenpainetta tai purra hammasta. Miksi ei voisi viettää aikaansa sellaisessa seurassa, jossa oikeasti viihtyy eikä kiiri mene pilalle.

Meni aika monta vuotta, ennen kuin tuon tajusin, että niinkin voi(n) tehdä, varsinkin jos on sellainen itsekäs pasha, kuin minä olen. Kaiken lisäksi olen mukavuudenhaluinen. Tuulellakäypä. Välillä sitä on sosiaalisempi ihan luonnostaan, toisinaan tekee tiukkaa. Välillä kaduttaa tosi pahasti, että ikinä koskaan muutettiin (tähänkään) kerrostaloon.

Tulipa vain sekin mieleen, että kuinkahan moni on pullauttanut tai pullauttamassa minut elämästään pois arkeaan pilaamasta. Ei tarvitse tunnustaa, ehkä huomaan sen jossain vaiheessa.

Onnellista loppuvuotta!

Hyvä, hyvempi, suruisa

Asioita piti olla paljonkin mielen päällä, kun tähän istahdin, mutta taustalla soiva kappale vie väkisin ajatukset muualle ja sumentaa näkökenttää. Että joku osaakin soittaa kauniisti ja miten jotkut osaa tehdä niin ihania kappaleita. Voisin (jos olisin ja eläisin keskenäni) viettää tämän joulun ihan hyvin soittamalla pelkästään tätä laulua toistona.

Tontut ei oikeasti ole noin lähellä tuikkuja; lavastettu (ts. tiivistetty kuvaus-)tilanne tästä illasta.

Meidän piti olla joulu aivan muissa maisemissa, kuin täällä pakkasen keskellä. Toki perilläkin olisi ollut talvi ja pakkasta, mutta ei nyt ihan näitä lukemia. Joululahjat oli pakattuna, kortit lähettämättä muutamaankin osoitteeseen, koska ajatus oli antaa ne pakettien mukana. Suunnitelmiin tuli muutos ja tässä sitä ollaan (taas) kinkunpaistossa. Kotona. Suklaa ja kinkku tulee jo korvista ulos, vaikka joulu ei ole kunnolla edes pirtissä.

Lomailen kuitenkin vielä ensi viikon, ellei mitään ihmeitä satu. Eikä sitä ihmettä tapahdu, ellen väännä eräälle rautalankaa, että minut voi ja saa soittaa töihin, jos kiire puskee yli. Menisin ihan mielelläni, kun joutilaana kerta olen, mutta tiedän, ettei sitä soittoa tule. Ne kunnioittaa lomaa ja antavat huiliraon. Mokomat. Ihanat.

Kävin tänään vielä mutkan kaupungilla. Pakkasestako johtui, kun oli niin ihanan väljää joka puolella, jouluruuhkista ei tietoakaan, kuten alkuviikolla ruokatuntiaikaan. Tai sitten moni oli jo siellä, missä piti.

Tänä vuonna oma "joulumieli" on jotensakin loistanut poissaolollaan. En oikein tiedä, mistä se johtuu. Kuvan tontutkin pengoin vasta tänä iltana kaapinkätköistä. Liekö työpäivät sitten tuoneet erilaisen arjen tullessaan, ettei ole ehtinyt saati jaksanut miettiä jouluvalmisteluja. Kyllähän se joulu tulee, teki mitä teki tai jätti tekemättä. Viime vuonna sentään leivoin tortut ja piparit ajoissa. Nyt menen ostopipareilla ja huomenna ajattelin leipoa yhden satsin joulutorttuja, koska mies oli ostanut levyt ja luumuhillon. Ehkä pienenä vinkkinä.

Tänään sattui yksi erityisen kiva juttu. Se toinen suosikki työkaveri soitti ykskaks yllättäin. En yleensä viikonloppuisinkaan pidä työpuhelinta kotona, mutta nyt loman takia otin sen mukaan, ettei akku tyhjene. Sitähän ei tietenkään voi ladata ensi vuonna... Puhelu koski pääasiassa työasioita, vaikka lomalla ollaan molemmat, ja viimisimpien kuulumisten päivitystä, mutta tulipas moisesta hyvä mieli. Hänelläkin on erilainen joulu tänä vuonna.

Elämä paiskoo.