Ei sunkhaan sole niin vaikeata

Onhan sitä joulumieltä saanut etsiä, kun ulkona on ollut ylipitkä syksy -ja vielä tympeimmästä päästä. Iloinen yllätys oli löytää parikin joulumielenkohentajaa täältä. Kiitos Unalle ja Marja-Leenalle. Tavoilleni uskollisena kiitän ja niiaan syvästi, mutten laita sitä eteenpäin, koska. On vain niin hankalaa erotella yhtään ketään missään mistään. Lähettelen lämpimiä ajatuksia joka päivä ympäri ämpäri, tuntekoon jokainen pistoksen poskessaan, jos haluaa.

Märkä syksy taitaa tässä lähiaikoina muuttaa vähän muotoaan; hitaasti, mutta varmasti. Lunta on sadellut koko päivän ja mitä otsikoita on uskominen, pakkasia on toiveissa jo ensi viikosta. Voin taputtaa pieniä käsiä yhteen ja vääntää hymyä vaikka väkisin.

Aikani jahkailtua otin sittenkin oman nurkkaukseni kirpputorilta. Vähän niin kuin koemielessä, että miten Tampereella kirppiskansa kohtelee tavaroita ja kuinka moni menee kassan kautta. Ei sillä, että olisin yhtään ennakkoluuloinen, mutta olen vain lukenut liikaa yleisönosastoja ja seurannut livetilanteita. Ahistuu siinä vähemmästäkin.

Enemmän meinasi ahistuttaa, kun kävin omia kaappeja läpi. Vaikka säännöllisen epäsäännöllisesti niitä aina käynkin lävitse, aina sitä ylimääräistä näyttää olevan. Koskahan pääsisin niistä lopullisesti eroon (siis oman käden kautta ja omasta halusta).

Katsoin eilen pitkästä aikaa Lumikit. Edellisen kerran näin sen telkkarista silloin 80-luvulla ja kyllähän se teki vaikutuksen. Olin tallentanut sen vajaa vuosi sitten, mutta nyt vasta otin aikani ja paikkani. Vähän harmittaa, etten marraskuussa ottanut asiaksi ja mennyt katsomaan sitä Teatteri Tapioon, kun kerta ilmoituksia esityksestä näin. Nyt se taitaa olla myöhäistä.

Tulevana viikonloppuna sopii olla hyvät kelit niin ulkona kuin omassa päässäkin, koska olen suunnitellut käyväni vaikka missä. Paino kuitenkin sanalla suunnitellut. Olen kirjannut kalenteriin pitkin matkaa tapahtumia ja muita ja nyt on h-hetket koittamassa. Keskustorillakin avautuu taas Joulutori ja se jos mikä piristää kyseistä aluetta.

Suomen kielihän on paikkapaikoin vähän hankalaa, jos siitä tehdään hankala. Siitä on monta monituista esimerkkiä kuluneeltakin syksyltä. Niinkuin niin kuin. Niinko. Terveisiä vaan Anulle, joka sai taas minun kielioppini sekaisin. Minua kuitenkin helpottaa, kun osaan persoonapronominit; mie, sie, se/tuo - me(t), te(t), ne/nuo. Molen, solet, son - molema, toletta, nuotton. Variaatioita unohtamatta.

Eikä lappalaista rekkakuskia, Mauria.

Älä syytä itseäsi, jos et ymmärrä minua tai saa selvää puheistani.

Sujuvahkoa arkea

Otin tänään vähän takapakkia eilisen vastapainoksi. Eilen nimittäin heräsin miehen kellonsoittoon ennen kukonlaulua ja käytin tilanteen hyväksi nousemalla ylös. Uni loppui kuin seinään, toisin kuin töihin menevällä, mutta sainpa ainakin loistavan alun päivälle tehdä kotihommia.

Sään synkkyydestä johtuen aikaistin myös valohärpäkkeiden esillelaittamista. Kuvan maljakko on tosin ollut jo syksystä asti keittiössä, mutta koska tein täällä vähän muutoksia, löysi se tästä konepöydältä paikkansa, kun sen siihen kerta laitoin. Tammikuussa tulen katumaan, kun on kerättävä valot pois ja on taas totuttava hämärään nurkkaukseen.

Tämä on taas niin tätä, että kun on aikaa katsella kotona ympärilleen, sitä näkee ja keksii kaikenlaista, mitä pitäisi korjata, muuttaa ja hommata. Osaan pystyn ja kykenen itse vaikuttamaan; esim. eilen vaihdoin vessanoveen kyltin, joka sekin on odottanut vuoroaan kolmatta vuotta. Ei tässä turhia hötkyillä. Tiedä sitten, onko nuo merkitsemiset vanhuutta vai vieraita varten, mutta jotenkin ne kuuluvat tähän kalustukseen. Vielä jos pystyisi triplaamaan äänieristykset tässä kerrostalossa, niin olisin lähellä onneni huippua.

Harmittaa, että Jyväskylän Joulumarkkinat sattuu olemaan just nyt viikonloppuna, eikä veronpalautusten jälkeen. Tai jos olisin tiennyt niistä vähän aikaisemmin, olisi voinut sumplia viikonloppureissun Jyväskylään. Nyt iskee piheys ja järki päälle ja hyvä tilaisuus menee ohi. Ensi vuonna pitää kirjata ylös vähän paremmin kaikenmaailman tapahtumia ja messuloita. Mies pitää huolen epäsäännöllisen säännöllisesti muistuttaessaan näistä. Olen luvannut harkita. Pääsisin kuvaamaan niitä Jyväskylän valoja, jos hyvin käy.

Nauratti vähän, kun luin summittaisesti aikaisempia merkintöjä. Siitä miten innoissani olin syksyn työkuvioista - ja miten nopeasti ne muuttuivat. Vaan eipä tiennyt tyttö... miten totuus on tarua ihmeellisempi ja käytäntö toista, mutta tulipa testattua ja koettua. Nyt on vuorossa taas uudet suunnitelmat ja katiskat. Sitä ennen jatkan tätä huushollaamista ja omien akkujen latailua, kun ei aurinkokaan sitä tee.

Päivänsankari

Piti vallata tänään aamulla pyykkitupa, mutta pieleen meni. Pesukone olisi kyllä ollut vapaana koko päivän, mutta "joku" oli varannut eilisen pyykki-iltansa jatkoksi kuivaushuoneen koko täksi päiväksi! Argh! Siinä murenivat hyvät suunnitelmat. En ihan hyvällä katsellut varauskirjoja; sen tunsi varmasti myös naapuri korvissaan. Ehdin pestä vaatepyykin kotona, mutta lakana- ja pyyhekasat jäävät taas roikkumaan. Vaan minkäs näille mahtaa. Tähän saakka onkin tuo pyykkitupailu sujunut liian hyvin.

Olen kovasti viime aikoina pyöritellyt ajatusta jouluateriasta valmiissa pöydässä. Koska pikkujouluja ei ole eikä tule työpaikan puolesta, pitäisi löytää joku sopiva ruokintapaikka, joka tämän riemun mahdollistaisi. Toki kinkkua ja laatikoita saan kotonakin, mutta olisi se nyt mukavaa päästä ulkoruokintaan ja valmiiseen joulupöytään kerran vuodessa! Täytyy jatkaa lehti-ilmoitusten lukemista ja vertailua.

Joulusta ei ole muutoin mitään kummempia suunnitelmia. Taitaa mennä näissä maisemissa, valitettavasti. Joulukortteja en jaksa nyt askarrella, mutta teetin omasta kuvasta (siis aiheesta, en omasta naamataulusta, eh.) valokuvakortit. Tekeminen, tilaus ja toimitus oli sen verran sujuva ja nopea, että niitä voisikin teettää myöhemmin uusin aihein, jos niikseen tulee. Mitä siitä, että korteissa on takana pieni präntti www.ifolor.fi.

Nyt harmittaa, etten mennyt tänä syksynä niille Tampereen Kädentaitomessuille. En tosin silloin vielä tiennyt, että tarvitsisin vaikka mitä. Ainakin kassin (ei tuo sana kyllä kuulu minun sanavarastoon, mutta menköön nyt tässä tapauksessa.) ja kännykkäpussin. Kuvittelin jo itseni ompelemassa sellaista pussukkaa, mutta tarkemmin hahmoteltuani päätin kääntyä valmiisiin tuotteisiin ja valita niistä, jos kohdalle osuisi. Siinäpä hyvät kohteet veronpalautuksille; laskujen lisäksi.

BBstä sen verran, että olen tyytyväinen finaalinelikosta! Siellä on nyt ne kolme, joille soisin voiton.

Onnea päivänsankarille!

Ahtaaksi käy

Klikkaa isoksi.

Laiska lauantai osa XX.

Meinasin tänään lähteä käymään Tohlopissa, Kakkosen Putiikin lopetusmyynnissä, mutta niin vain jämähdin taas kotiin muka pyykin ja leipomisen varjolla. Pyykit on pesty, tortut ja omenapiirakka edelleen tekemättä. Mies valitti aamulla kurkkukipua, joten senkään takia ei hötkyilty. Ei sillä, että tässä valmiustilassa oltaisiin, mutta mitä sitä suotta puolikuntoisena lähtee yhtään mihinkään.

Kotona on (aika) hyvä olla. Jätän tästä välistä sanomatta, miten tekisi mieli laittaa naapurille heippa-lappu (arkki a-nelosta), jossa vinkkaisin mm. siitä, että yörauha on tässäkin talossa klo 22 - 7, alle kolmivuotiaat kannattaisi varmaankin nukuttaa klo 20 mennessä, eikä antaa niiden kitistä ja melskata 23 molemmin puolin vanhempien osallistuessa samaan sirkukseen; tässä rapussa on työssäkäyviä ihmisiä - ja onko pakko huutaa vittusaatanaperkelettä koko ajan. Se ei kuulosta tänne naapuriin yhtään kivalta, mutta luulenpa, että lapsensa ehtisivät oppimaan kirosanat vähän vanhempinakin. Onni onnettomuudessa on, että itse en ole kirjailija tms., joka tekisi töitään kotona. On katsottu elokuva ja tyhjennetty kovalevyä ja syöty kevyesti. Illemmalla voisi nauttia omatekoista Irish Coffeeta, kun sen makuun pääsin taannoin yhdellä viikonloppureissulla.

Ylläolevan sarjiksen jemmasin tässä taannoin lehdestä, koska tiesin sen osuvan nappiin ennemmin tai myöhemmin. Haaveilla on tapana lentää ohi - ainakin minun.

Niinhän siinä työpaikan saannissa sitten kävi, että en napannut sitäkään. Ei sitä tosin ole kait vielä napannut kukaan muukaan, koska sain päälliköltä vastauksen (kysyttyäni, kun aikani odotin), johon tahdon uskoa, että suunnitelmat ko. talossa menivät yllättäin vähän uusiksi. Samoin myös työntekijävalinta. Eipä siinä minullakaan sitten ollut paljon sanomista, vaan tyydyin kiltisti kohtalooni.

Nyt olen sitten vähän niin kuin tyhjän päällä, mutta olenpa ainakin suht rauhallisin mielin. En ressaa enää puhelimesta enkä aamuista - olen vapaa taas tekemään mitä haluan tai olla tekemättä. Ihan omasta tahdosta, pitkähkön harkinnan ja muutaman hyvin nukutun yön jälkeen. Kokeilin, mutta koin näiden kuukausien aikana, että ei se sovi minun päälle. Kroppa ehkä kestää, mutta mieli ei. Sitä oli pakosti koko ajan pienen paineen alla, niin hej! hallelujaa. Tinka oli entistä kireämpi ja säikympi.

Nyt just tällä hetkellä ei ahista y h t ä ä n. Antakaas kun nautin!

Hillintää

Tilapäivitys naamakirjamaisittain: ... kehtaa käyttää kotioloissa t-paitoja, jotka oli tuupannut vaatehuoneen takimmaiseen nurkkaan odottamaan muka parempia aikoja.

Nyt on jo toinen päivä ja toinen paita, jonka puin päälle sen jälkeen, kun olin todennut kuukausia, jopa vuosia sitten, että ahistivat liikaa. En tykkää makkarankuorista päällä. Mutta koska viime viikkoina on tapahtunut pientä muutosta; niin pientä, jonka oikeasti vain itse huomaan ja aamupäivisin, eh, päätin uhkarohkeasti kokeilla. Ja annoin olla. Miehen mielestä muistutan edelleen MichelinWomania, ja siinä ollaan kyllä samaa mieltä, mutta antaapa aihetta ainakin jatkaa tätä "kunnostautumista", jos kerran suunta on alaspäin ja pienempään kokoon. Kyllä se minulle sopii.

Kirjoitan näköjään vähän turhan avoimesti ja läpinäkyvästi sinne tänne, koska sain eilen taas yhdeltä kaverilta kukkia. Mikä ihana piristyspuska! Kirjoittamisesta puheenollen; miksei kukaan ole tuonut minulle vuosien saatossa sukkahousuja, vaikka niistä niin auliisti ja hyvällä sydämellä aina kirjoitankin! [No, unohtakaapa tuo heitto. Kyllä äiti hoitaa sen puolen. Ei tosin lähetä, mutta käydessäni saan aina pussillisen nyloneita; äiti puolestaan ostaa niitä pilkkahintaan tuttavaltaan, joka niitä työkseen katselee. Näin se homma etenee.]

Kun viimeksi tai joskus... kirjoitin, että pitää taas miettiä, mitä haluaisin tehdä isona työkseni, tai kun mies taannoin istutti keittiönpöydän ääreen ja kysyi, mitä aion tai meinaan tehdä (töiden suhteen). En tiennyt. Enkä tiedä. Olin niin nurkkaan tuupattuna sillä hetkellä, että meinasi nuppi seota. Ja sekoaahan se helpostikin, jos sille annan luvan, mutta toistaiseksi sinnittelen. Ei ole kuitenkaan kysymys elämästä ja kuolemasta, vaan vain työstä. Vastasin miehelle, kuten asia on, että sitten kun sellainen mieleinen ja mielekäs työ tulee vastaan, tiedän kyllä. Se vain kolahtaa.

Nyt on näin päässyt käymään. Asia on tosin vielä pahasti vaiheessa ja omat mahdollisuuteni saada se työ on aika pienet, mutta elättelen niin kauan toivoa, kunnes saan murskaavan tiedon, että pätevämpi/ä tms. löytyi. Sitten on aika murehtia ja pienesti itkeä tihruttaa, mutta sitä ennen toivon parasta ja odotan. Ei tässä vielä auta heittää vanttuita naulaan, kun on tilanne kesken.

Ko. työ ja työpaikka vaan olisi niin hieno mahdollisuus ja tilaisuus nyt tässä tilanteessa ja kaupungissa, että en tiedä miten päin olisin. Haluan sen työn, mutta johan se on nähty ja koettu, että aina ei todellakaan saa, mitä haluaa. Olen tosin onnekas ja kiitollinen, että pääsin kuitenkin haastatteluun asti ja vähän näkemään ja kuulemaan, mitä luvassa olisi. Olen joskus 25 vuotta sitten ollut ensikosketuksessa ko. paikkaan, tietämättä, tietenkään, että istun jonain kauniina päivänä samaisen päällikön "piinapenkissä". Kumpa ympyrä sulkeutuisi myös toisella tavalla. Olisi niin hienoa. Loppuisi tämä etsiminen ja ainainen kitinä ja valitus. Töiden saannista.

Tänne tuli "kunnon" talvi viimeinkin. Ensilumen satoi reilu viikko sitten, mutta eilen ja tänään näyttää niin valkoiselta. Lisää vaan! Kyllä tänne mahtuu, kunhan ei tupaan sada.

Yleisövihjeiden perusteella

Vapaapäivästä johtuen olen ehtinyt tänään tehdä muutakin, kuin herätä. Olen lukenut lehtiä ja nettiä. Viime päivien haloo on noussut yhdestä tamperelaisesta kirpputorista. Jo ensimmäisen "yleisövihjeen" jälkeen tuumasin itsekseni, että minulla on vain hyviä kokemuksia. Käyn siellä kylläkin harvoin, ostan vähän kerralla tai en ollenkaan. Joka kerta olen saanut ihan hyvää/asiallista kohtelua. Jonottaa joskus täytyy, mutta eikös se ole myös kaupankäynnin merkki?

Melkeinpä ainut, mikä minut pitää sieltäkin kirpputorilta poissa, on hyökkäysvaunuilla sisään tulevat kanssa-asiakkaat. Toki jokainen on varmasti tervetullut, mutta kannattaisiko miettiä, kuinka leveillä lastenvaunuilla sinne pienille käytäville ahtaudutaan. Joukossa on toki huomaavaisiakin äitejä, jotka hoksaavat pitää käytävät suht avoimina tai ainakin jättävät tilaa ohittamiseen ja vastaantulolle. Eri asia on sitten ne hirmut, jotka parkkeeraavat kultamussukkansa keskelle käytävää ja jäävät katselemaan kirppispöytäantia toisaalle. Parhaassa tapauksessa lapsi huutaa kurkku suorana kuumuuttaan/nälkäänsä/tylsyyttään/ mitä vaan.

Lisää polemiikkia aiheesta täällä.

Kahlausta pikkuhiljaa kevyemmin askelin

Huokaus.

Mistähän sitä taas aloittaisi, ettei heti kärkeen vali-vali-valittaisi. Toisaalta eihän tässä enää mitään hämminkiä ole; lokakuu on melkein jo lusittu ja talviaikaan siirrytty, joten toivon olotilani tästä tokenevan entisestään. Vielä kun lunta tulisi, niin minua ei pidättele mikään. Hah.

Viime viikko oli kyllä yhtä tervanjuontia. Pahin koko vuonna tähän astisista. Tiedän mistä kaikki kiikasti [ihan normaalia mielialan vaihtelua ja matalapainetta, siis] enkä itse kyllä tehnyt oikeastaan mitään* olotilan parantamiseksi. En edes herkutellut, jonka tajusin vasta myöhemmin. Huono omatunto vaan paheni, kun en saanut hoidettua edes muutamaa sähköpostivastausta, vaikka mieli teki koko ajan kirjoittaa. Ei vaan jaksanut tarttua ajatuksesta tekoon. Kyllä mie vielä... Naamakirjassa kaikki on vähän helpompaa.

*Teinpäs! Kävin hetken mielijohteesta uudessa parturissa. Ei sillä, että edellisessäkään mitään vikaa olisi, mutta voin kuvitella, että just sille päivälle en olisi saanut edes aikaa, joten käytin tilaisuuden hyväksi ja lompsin ennestään tuntemattomaan tuoliin. Olin sen verran kuitenkin tyytyväinen, että taidan lampsia seuraavallakin kerralla. Toki kotiin päästyäni jouduin taas kastelemaan hienon kampauksen ja tekemään siitä omannäköisen. Eh. Viihdyn paremmin sekasotkussa, kuin föönattuna. Puistatus.

Työrintamalta sen verran, että nyt olen ollut mukavissa paikoissa. Ei valittamista. Alkuun tosin tuntui, että kunto pettäisi alta, mutta mitä pitempään on ollut samassa paikassa, sen paremmin se alkaa sujua.

Olen entistä enemmän sitä mieltä, että elämän täytyy olla muutakin kuin työntekoa (ja julkisilla reissaamista). Mitä siitä, että se aiheuttaa välillä kituuttamista muutaman euron saldolla, mutta jos alkaa päässä pinna kiristyä, kun ei mitään muuta ehdi tai jaksa tehdä, niin ei hellvetti. Säännöllinen osa-aikatyö (työnkuvasta en ole vielä selvillä) olisi poikaa, mutta täytyy jatkaa vielä sellaisen etsimistä. Tai jotain muuta. Tässä nykyisessäkään hommassa ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta käytännössä kyllä. Varsinkin silloin, kun homma ei pelitä, kuten on sovittu. Silloin sitä istuu pakosti itsensä kanssa keittiönpöydän ääreen ja miettii, mitä seuraavaksi.

Pohjanoteeraus

Uskotko, jos sanon, että nikottelin ja itkin eilen silmät päästäni töistä kotiuduttuani? En minäkään, mutta näin pääsi käymään.

Hillitsin työpäivän aikana kieleni ja kroppani, mutta kun kotioven suljin, aukeni kyynelhanat ja sanavarasto. Olin niin totaalisen kiukkuinen, ärtynyt, kettuuntunut (lievin ilmaisu), kireä ja mitä kaikkea, että sitten se purkautui parhaalla mahdollisella tavalla. Itkulla kotona (töissä sentään sain pidettyä mölyt mahassa, kuten ne ilkeät vastasanat, joita kyllä mielessäni lauoin. Pitäisi olla rohkeutta sanoa pahastikin vastaan, jos toinenkin osapuoli laukoo mitä sattuu, mutta ei minusta vielä eilenkään ollut siihen samalla mitalla takaisin -leikkiin. ) ja asian purkamisella miehelle, kenelles muulle. Onhan näistä itkupotkuraivareista töiden jälkeen jo melkein vuosi, joten olihan se jo aikakin; nyt tosin aivan eri syistä.

Sisäinen sensuurisantrani estää minua kertomasta päivästä ja asiasta liikaa, vaikka mieleni tekisi kailottaa tilanteet ja ihmiset esiin. Päätin jo mielessäni, että toista kertaa en samaan paikkaan mene, jos se vain mitenkään on mahdollista välttää. Laitoin kalenteriinkin ko. paikan kohdalle muistisanan välttele!

Mikä hellvetti joitakin naisia vaivaa? Mikä tekee joistakin niin tympeitä, ylimielisiä ja töykeitä ja mikä oikeuttaa heitä kohtelemaan muita (naisia) miten haluaa? Taas törmäsin pahimman kautta siihen, minkälainen työyhteisö voi olla, jos on pelkkiä naisia. Joskus on niin, että työpaikassa ei tarvita kuin yksi, joka pilaa ilmapiirin, mutta eilen törmäsin paikkaan, jossa oli yksi nainen, joka ei minun silmissäni kuulunut joukkoon. Oli meinaan aivan liian mukava ja asiallinen siihen ympäristöön ja käyttäytyi täysin päinvastoin, kuin ne muut. Siitä kiitos hänelle! Ilman häntä olisin varmasti hajonnut kesken päivän.

Tähän väliin on tosin mainittava, että olen tässä keikkailun lomassa tavannut mukaviakin naisia ja paljon! Ei kaikilla tamperelaisilla naisilla todellakaan ole myrkyllinen kieli. Ottavat työkaverikseen ihan sujuvasti eikä ole ollut minkäänlaista ongelmaa kumminkaan päin. Perehdytys on toiminut yleensä aina ja suhtautuminen "sijaiseen" luontevan ystävällistä. Väitän olevani töissä ahkera ja teen parhaani, mutta jos se ei jollekin riitä, niin se on voi voi. Tehköön sitten itse ja paremmin. Paras kiitos eräältä työpaikalta oli, että olin "positiivinen yllätys", mitä lie sitten tarkoittikaan, mutta se tuntui kivalta. Kaikkien meidän hanttihommalaistenkin puolesta, että kyllä meissäkin löytyy potentiaalia. Eh.

Jännä, miten kokemukset voi erota toisistaan; syyskuun ensimmäinen keikka oli todella mukava ja hyvä aloitus - tämä viimeinen sitten kaikkea muuta. Mies tosin muistutti, että enkö muka ollut varautunut tähän, että niitä paskojakin paikkoja voi tulla vastaan.

Eilen illalla en saanut unta sitten millään. Pyörin ja hyörin ja olin virkeä kuin peippo. Luulin jo, että se on täysikuu, mutta sunnuntaina vasta. Kai ne päivän tapahtumat ja muut ajatukset valvottivat sen verran, että uni pysyi kaukana. Nousin miehen "käskystä" ylös ja menin tyhjentämään kovalevyä. Uni on tullut joskus kahden pintaan. Turha kai mainita, että työmotivaatio tälle päivää on tasan nolla, joten pidän vapaapäivän. Piste.

Odotan viikonloppua. Se vienee ajatukset toivottavasti muualle ja pääsen pois täältä vähäksi aikaa.

Nolostumatta

Näitä maanantaita tuppasi olemaan jo vähän ikävä. Kun saa touhottaa omiansa ja voi tehdä mitä lystää tai olla tekemättä. Tähän mielentilaan päästin itseni tosin vasta lähempänä aamuyhdeksää. Lepo vaan! Sisälläni asuu edelleen myös se pieni lusmu, joka nauttii työttömistä päivistä. Tai onhan tässä kotonakin tekemistä vaikka millä mitalla. Sänkypuuhissa meinasi tulla hätä käteen, mutta paino sanalla meinasi. Juuri kun tapetilla on miehen uusi polkupyörä (ajatus vasta ostosta) niin rahanmenoa olisi muutenkin. Saapas näkee, miten pitkään pärjään teippauksilla.

Viikonloppuna kävin kaverin kanssa teatterissa, kun mies "joutuikin" töihin. Ei se aivan noin mennyt, mutta hyvää seuraa sain kuitenkin ja esitys - se oli todella hyvä. Hanna - suosittelen teillekin!

Tein pari myönnytystä taas männä viikonlopun aikana. Oli pakko kaivaa jo ne sukkahousutkin kaapista, kun luulin ulkoilevani sunnuntaina oikein urakalla. Menosuunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja autoilin sitten ympäri kaupunkia. Vähänkö se oli mukavaa, kun ei ollut ruuhkasta tietoa ja vein itseni jopa mukulakiville asti. Sitä ei ole tapahtunut sitten 90-luvun, jolloin olen ajanut nykyään olematonta poikkikatua Keskustorilla poliisiauton perässä. Tarkoituksella seurasin, koska luotin, että poliisin luulisi tietävän, mitä katua saa ajaa ja mitä ei. Ainakaan väärään suuntaan. Jos nyt olisin joutunut pakosta sinne ajamaan, olisin varmasti ehtinyt panikoida ja lyödä jarrut pohjaan, mutta nyt se oli pelkästään mukava kokemus. Näin ne kynnykset madaltuu.

Toinen kynnyksen ylitys oli se, että annoin kaverilleni linkkivinkin kuvaplökiini ja sitä kautta kellareihin, joissa luu...dat kolisee nurkissa. Mikä lie hyvä kantti minulla oli päällä, mutta ei tällä hetkellä edes kaduta. Päinvastoin helpottaa, kun nyt ei tarvitse kierrellä ja kaarrella kahvipöytäkeskusteluissa saati muutenkaan. Olen kyllä jo aikojen alusta ollut varma siitä, että jos jollekin näistä kerron, niin juuri hänelle, mutta nyt vain meni aikaa useampi vuosi ennen kuin rohkenin.

Ihan suotta, huomaan nyt, koska en osaa edes nolostua, vaikka ehkä pitäisi.

Syksyn parhaat tunnit

Ei mennyt montaa päivää edellisestä merkinnästä, kun kuului se klik ja sen jälkeen onkin vauhti entisestään koventunut. Melkein kirjaimellisesti olen juossut töiden perässä ja niitä töitä tuntuu riittävän. En todellakaan valita, että syksystä tuli tällainen. Itsepä kerjäsin ja laskin kaiken tämän vuodenajan varaan, että muutos on tultava - ja muutos tuli. Ei sentään valkeus, mutta Loisto. Mukava syksy tähän mennessä! Ja lämmin. En ole vieläkään käyttänyt sukkahousuja, paitsi pesupähkinöiden pussitukseen, mikä on merkillepantavaa.

Olen kuullut monenlaisia kommentteja tästä nykyisestä härdellistä, mutta pohjimmiltani sanon piut paut parjaajille. Joillekin kun ei mikään ole hyvä. Kun olin työtön (olen sitä edelleen), sitä päivitellään - kun hommasin itselleni töitä; vaikkakin käytännössä osa-aikaista, sekään ei miellytä kaikkia. Jaksavat murehtia puolestani, miten turhaa (rahallisesti tuskin kannattavaa) sellainenkin on ja helpommalla pääsisin, jos vain olisin liiton rahoilla.

Totta varmasti toinen puoli, mutta eiköhän tässä tullut jo melkein vuosi haahuiltua ja lihottua fyysisesti, vaikka pankkitili teki toisinpäin. Nyt näen erilaisia työpaikkoja ja ihmisiä ja saan edes vähän ylimääräistä rahaa. Toki jos onnistun saamaan pitempikestoisen työn omalta tai toiselta alalta (tai voitan lotossa), lopettanen nämä hanttihommat, mutta tällä hetkellä en näe mitään syytä, miksi en jatkaisi, kun kerta vauhtiin pääsin.