Entäs jos joskus napsahtaa?

Tunnustan heti kärkeen katsoneeni eilen Niitä Häitä. Johan ne olivat ihan toista, kuin tv-kakkosen Satuhäät, joissa sentään on tavallisia pulliaisia. Ainut liikuttava hetki, jonka koen sen ohjelman aikana, on se musiikki, mikä soi joskus papin puheen aikana. Muuten se sisältö on toisinaan aika myötähäpeää täynnä.

Eilisten häitten aikana olin tippa poskella muutamaankin kertaan; ihan vain hääparin liikutusta katsoessa. Iltaohjelma jäi valitettavasti katsomatta, koska olin niin sippi ja kömmin peiton alle jo ennen kymmentä. Jäi siis Prinssin puhe Prinsessalle näkemättä. Oli kuulemma ollut hyvä, enkä epäile kyllä yhtään.

Muuten tuo mielenkiinto ja yleistieto kuninkaallisia kohtaan on ollut aika vähäistä. Sen vain olen pannut merkille, että Victoria näyttää nykyään kauniimmalta, kuin nuorempana. Ehkä se on se onnellisen hymy, mikä saa koko olemuksen hehkumaan. Koin tässä menneinä viikkoina muutamankin Aijjaa! -heräämisen, kun luin esim. Prinsessan kasvosokeudesta. En edes tiennyt sellaisesta "viasta". Aika pelottava, toisaalta.

"Hyvä" vastakohta kasvosokeudelle lienee hyvä naamamuisti. Ylipäänsä näkömuisti. Jos se on vika, niin myönnän auliisti potevani sitäkin. Nimet voi ja menevätkin vauhdilla ohi, mutta naama jää mieleen, jos sen kerran olen nähnyt. Tai vaikka pyörä.

Olen pongannut kaupungilla muutamankin tutun ja vähemmän tutun bloggaajan, ihan vain sillä perusteella, että olen joskus jostain nähnyt kuvan. Olen hyvä yhdistelemään asioita stalkkailun ohella. Joskus tulee aika hassuja tilanteita, kun olen aikeissa tervehtiä, mutta viime hetkellä tajuan, että enhän tuota oikeasti tunne. Tai se ei ainakaan tunne minua. Julkkiksia ei ole tapana tervehtiä, ellen niitä oikeasti tunne, mutta ehkä siihenkään ei ole pitkä matka, kun muisti alkaa pätkiä. Hämmentävän hetken koin taannoin, kun Kanttori Piiparinen käveli vastaan. Ts. paremmassa kuosissa oleva T. Lindholm. Niinä ohimenevinä hetkinä tykkään asua tässä kaupungissa, kun näkee joitain muitakin, kuin paikallisia juoppoja.

Alan oikeasti tympääntyä tuohon katukuvaan, missä pyörii aina ja joka päivä ne samat naamat -elleivät sitten makaa pitkin pituuttaan. Tämä työpesti edellyttää taas joka arkipäiväistä menoa ja paluuta keskustan suuntaan ja valehtelematta koko tämän kevään ajan olen törmännyt yksiin ja samoihin feissareihin ja ilolientä nauttiviin. Alkaa vaikuttaa siltä, että ne muutamatkin tyypit asuvat puskissa, koska ovat aina aitiopaikoilla. Aamuin illoin. Asunnottomuus sinänsä on valitettava asia, en minä sillä. Kai siihenkin kuitenkin voi itse vaikuttaa, kuten siihen, mitä kurkustaan kaataa ja kuinka usein, tai mitä piikittää ja minne.

Ei löydy ymmärrystä, saati sääliä, ei. Piste.

Linja-automatkoilla olen joskus pohtinut, että entäs jos saan joskus jonkun väläyksen ja tökkäsen vieruskaveria? Tai kopautan edessä istujaa takaraivoon? Tai vetäisen rastasta, joka tunkee niskatuen välistä naamani eteen. Ihan noin niin kuin ohimennen, kuten joskus omaa miestä sohvanmutkassa telkkaria katsellessa. Joskus ilman syytä on vaan kiva tökkästä toista ja kiusata, mutta entäs jos ajatuksissani lyön kyynärpäällä sitä vieressä istujaa.

Vähemmästäkin sitä ihmisen päässä napsahtaa.

Mutteri

Löysin yöpöydältä vihon, jonka etusivulla on sanat

* mutteri
* kikulinen
ja kirkkovenettä muistuttava kuvitus.

Tärkeitä muistiinpanoja eilisillalta, koska ajattelin kirjoittaa niistä merkinnän. Jostainhan se on sanat ja ideat ammennettava.

Veneen kuva tuli siitä, kun ajattelin, miten minulle voi olla nykyään niin vaikeata tämä reissaaminen. Ylipäänsä lähteminen autolla. Ennen vanhaan asuessani ja eläessäni keskenäni "omistin" auton, jolla kurvailin pitkin poikin Suomea - eikä tuntunut missään. Suomen tiet on merkattu ja nimetty todella hyvin, joten ilman nykyajan TomTomeja pärjäsin vallan hyvin, ellen jopa paremmin, koska karttaa lukien mentiin, jos mentiin.

Tykkäsin ajaa ja kuskata vaikka kännikaloja, jos niikseen meni. Yleensä sain kuskattavani valita, joten mieluista porukkaa on kyyditettävänä ollut. En valita, muistelen vain. Jos tekisin Tuksut, mainitsisin toki tähän kaikki ne tyypit, joille olen saanut ja täytynyt olla kuskina, mutta jätän sen elvistelyn rivien väliin ihan häveliäisyyttä ja yksityisyyksiä kunnioittaen ja huomioon ottaen. Muah.

Aloin vaan taas eilen miettiä, että jos minun pitäisi päästä paikasta A (Tampere) esimerkiksi paikkaan B (Vammala), en tiedä tältä istumalta yhtään mihin suuntaan minun pitäisi kotipihan jälkeen kääntyä. Ilman, että lunttaan kartasta ja varmistan vielä mieheltä (joka ei ymmärrettävästi voi oikein sulattaa tätä minun suuntavaistottomuuttani) mikä liittymä; mitä siinä kyltissä oikeasti pitäisi lukea.

Totuin ja opin aikoinaan siihen, että kotoa kun lähdin, sitä sai posottaa tuttua suoraa tietä 150 km, ennen kuin edes piti miettiä, kääntyäkö oikealle, rantatielle vai jatkaako suoraan alas päin Keski-Suomea ja siellä vasta suunnistaa määränpäihinsä. Silloin se oli helppoa kuin heinänteko. Nykyään tuntuu, että teen asiasta liian hankalan. Tai se on sitä tekemättäkin.

Muka.

Jos oikeasti joutuisin ratin taakse, niin kyllähän sitä ajaisin ja suunnistaisin, kun olisi pakko. Olen ajanutkin, mutta liian vähän. Viimeiset kymmenen vuotta kun ei ole ollut pakko itse ajaa. Olen mennyt takaisinpäin kuin lehmän häntä. On niin helppoa istua pelkääjän paikalle/-a ja katsella maisemia sillä silmällä, eikä sillä, että pitäisi joskus vielä ajaa samaa reittiä takaisin.

Esimerkki: Käytiin muutama vuosi sitten Turun läheltä ostamassa miehelle työauto (nykyään jo entinen). Menomatkalla mies ajoi, minä istuin pelkääjän paikalla ja katselin maisemia. Monta kertaa sahattu sitäkin väliä; pitäisi olla tuttuja risteyksiä ja taloja. Osa onkin (myös minun muistissa).

Paluumatka tapahtui jonnekin Somerolle asti miehen perässä; johan siinä eksymisvaara olisi muuten ollut. Sen jälkeen jatkoin matkaa edellä, kyllähän sitä nyt Tampereelle osaa. Kunnes tultiin Forssaan. Siellä käännyin yhdestä risteyksestä huti, liian aikaisin oikealle, koska en uskonut viittaa, että pitäisi jatkaa Poriin, kun kerta Tampereelle oltiin menossa. Nämä on näitä etelän kompia, sanokaa minun sanoneen! Harhaanajon tajuaminen oli vähän myöhäistä, kun ratti jo vei - ja mies soittaa, että "mitä hellvettiä". Sitäpä juuri.

Mies jatkoi edellä ajoa, jotta päästiin saman vuorokauden aikana kotiin asti.

Nykyään muistan kyseisen risteyksen aina ja iankaiken; siitä ei käännytä, vaikka mikä olisi.

Nyt kun katson Enirosta miten pääsisin Tampereelta Vammalaan, tunnen pienen pientä houkutusta ottaa auto alle ja menoksi. Ei kai se vaatisi, kuin totuttelun taas tienpäälle ja muutaman harhaanajon, niin kyllä sitä oppisi.

Pitäisi vain tehdä, eikä jahkata.

Tällä hetkellä olen kuitenkin kallistumassa julkiseen kulkuneuvoon, jahka matkaan lähden. Tai jos jatkan jahkailua, voi tapahtua myös ihmeitä, kun oikein suivaannun (itseeni).

Se, mikä minua reissuun ajaa, on mm. Kikulinen, kuten mies asian eilen ilmaisi. Häntä ei kuulemma Jussi kiinnosta sen vertaa, että lähtisi paikanpäälle.

***

Eilen totesin miehelle senkin, että tarvitsisin toisen sormuksen tukkeeksi.

- Laita mutteri.

Näin meillä hoidetaan koruostokset.

Viherrystä ja piiperrystä

Kävin tänään poukkoilemassa taas lähimaastossa. Olin sen verran aikaisin liikkeellä, että uimaranta ja muut pusikot olivat juoppolallivapaita. Lintujen sirkutus ja muutama muu aamuvirkumpi vastaantulija pitivät aistit valppaina. Hetkellinen tuumailu, että aika kiva sunnuntaiaamu tähän vuodenaikaan nähden. Talvella tuulikin on kuitenkin siedettävämpi.

Kesäloma ei ole vielä lähelläkään, mutta silti olen ehtinyt tehdä suunnitelmia sen varalle. Siinä on kieltämättä omat riskinsä, mutta olkoon. Lomarahat käyttänen hotellimajoituksiin Länsi-Suomessa. Varauksia piti tehdä, ettei tarvitse sitten ruikuttaa, kun ei ole vapaita huoneita. Pieni irtiotto näistä maisemista tulee tarpeeseen.

Yhtälailla on alustavasti päätetty, että ensi kesänä on taas kotiseutumatkan vuoro. Pakko päästä pidemmäksi aikaa pois mökkimaisemiin ja kalastamaan. Nytkin sille reissulle olisi tilausta, mutta on tyydyttävä näihin etelän keleihin ja teihin. Eilenkin ehdittiin käydä ohimennen Orivedellä. Täältä kun on lyhyt matka joka paikkaan, paitsi kotikotiin.

Haluaisin tehdä nyt kesällä pieniä maakuntamatkoja ja tavata ihmisiä; katsotaan, miten käy suunnitelmien ja aikomusten. Pinnan alla kuhisee, ellei jopa täpinöi.

Olen kutistunut ihan väärästä paikasta; nimettömästä sen huomaa. Joko täytyy kiristää tahtia ja lisätä punnerruskertoja tai sitten ostaa toinen sormus tukkeeksi. Jotenkin tuntuu, että tämä ei ole ollenkaan joko tai -tilanne.

Pingotusta

Kirjoitan nykyään niin harvoin tänne blogimerkintää ja vielä eri koneilla, kuin tavallisesti, että sössimiseksihän se menee näköjään joka kerta. Kuten äsken, kun piti kuvat sisältävältä koneelta siirtää oheinen kuva, jonka sitten nappasin tarkoituksena liittää tähän merkintään, joka syntyy, jos on syntyäkseen.

No, kuva lähti maailmalle ennen kuin tajusin olla painamatta julkaisunappulaa. Kun piti ensin vaan se laittaa talteen bloggeriin, että pääsen toiselle koneelle kirjoitushommiin. Onneksi töissä ei tule yhtä helposti vahinkolaukauksia, koska sielläkään ei ole eikun-näppäintä.

Oheinen kuva on otettu itselle muistiksi viime viikolla Ikea-reissulta. Nuo kangastaulut taitavat olla sen pingoituskehikon päälle tehtyjä - tai niin ainakin kuvittelisin. Samalla tekniikalla haluaisin tehdä omaankin huusholliin jotain, jahka pääsen uudestaan ostoskierrokselle. Viimeksi en edes löytänyt moisia kehikoita, vaikka mielessä ne olivat.

Minulla on vanhasta puserosta pieni kangaspala , jonka aioin käyttää tuolla tavalla, mutta tarkempi syyni Ikean nettisivuilla paljasti sen, että kangasta on liian vähän. Kehikko on 50 cm x 50 cm. Se kaistale pitänee pingottaa styroksiin tai johonkin pahviin; aika näyttää. Paljon taas mielessä suunnitelmia ja ideoita, mutta tiedä sitten, mitä saan aikaiseksi.

Hassua, että se Ikea on nyt täällä! Johan sitä reilu vuosi odotettiin. Nyt kun se on tuossa lähellä, niin siellä joko tulee käytyä liian usein tai sitten alkuinnostuksen jälkeen tulee järki päähän. Tällä hetkellä ei kyllä sitä pelkoa ole. Tosin, sama kai se on, missä ne kävelykilometrit haalii. Huusholli kaipaisi vaikka mitä ja tiedän, että ko. kaupasta ne löytyisi ainakin osittain. Haave liukuovikaapeista eteiseen ja makuuhuoneeseen elää vahvasti edelleen myös, mutta näillä tuloilla on vähän hillittävä, koska kaikkea ei voi kerralla hankkia. Suunnitelmat paperilla eivät tosin maksa mitään, paitsi vaivaa.

Tykkäsin kyllä Ikeasta. Isohan se on, valtava ja monipuolinen (herkkuja kaiken sen krääsän lisäksi), mutta kun sinne menee vaan oikealla asenteella (katsottavaa ja kierreltävää riittää, jonotusta ehkä saattaa olla, matkanteko voi olla tuskaa julkisella kulkuvälineellä, jos "matkaseurana" on mm. murkkuikäisiä voivittuja leipovia neitejä), niin sitä pärjää. Ostos-/rästilista pitenee huomaamatta, kun laittaa muistiin kaikkea, mitä voisi tarvita.

Euroviisuista en sano sanaakaan, koska tänä vuonna ne jäivät vähän väliin - jo senkin takia, kun ei tarvinnut jännätä Suomen puolesta/takia. X-Factoria tuli sentään seurattua kevään aikana jopa niin paljon, että pysyin sunnuntaisin tunnin olohuoneen sohvalla. Oma suosikkini aivan alkumetreiltä saakka voitti ja olen siitä enemmän kuin täpinöissäni. Hyvä Elias!

Tänä iltana asetun jälleen television ääreen, kun vaihtoehtona olisi ollut poukkoilu Särkänniemessä. Kiitos ei.

Ja Vintille terveisiä, että Jutan kotitreeni videota olen katsonut pari kertaa sillä silmällä. Olen yrittänyt tehdä perässä ja ottaa opiksi. Eka kerralla kaiken huomioni tosin vei sisustus.

Ei mikä tahansa

Piti valita kuvaa tähän alkuun (että pääsisin alkua pitemmälle), mutta muistin sitten, että Annehan kävi tuomassa oven taakse hienon gerberan. Kiitos! Kukkaa saisi ja pitäisi jakaa eteenpäin taas tusinan verran, mutta koska luen useampaa kuin kahtatoista blogia, niin tuuppaan kukan kaikille, jotka tykkäävät kukista ja varsinkin gerberoista. Kyllä teitä muutama on. Rohkeasti vaan, olkaatten hyvät!

***

On muuten hyvä, että minä olen se, joka määrää tässä huushollissa kaapin paikan. Voin siirrellä ja kärrätä huonekaluja silloin kun tykkään ja minne huvittaa. Kuten tänään.

Aamulla suunnittelin siivoavani pikimmiten ja meneväni sitten sauvakävelylle (olen enemmän kuin tarpeeksi taas vähän jumissa, "kiitos" työolosuhteitten), mutta ilma oli sen verran kostea, suorastaan märkää, että innostuin paremminkin huushollaamisesta. Hyötyliikuntaa, jos mikä!

Koska tässä täytyy asua, täällä täytyy aina välillä tehdä mullistuksia ja muita pintaviiltoja. Päivän ahertelu päättyi taas siihen, että haaveilen jälleen peiliovista. Olisi vain osattava päättää, ostaako kokonaan uudet vai päällystääkö vanhat. Järki kannattaa jälkimmäistä vaihtoehtoa. Pitäisi vain tarkistaa muutamia juttuja ja se taas vaatisi käyntiä pääkallopaikalla ja se taas ei onnistu aikataulujen takia. Netti ei kerro kokototuutta, esim. mallivaihtoehtoja eikä hintoja. Täytyy miettiä eri konsteja, kyllä niitä on, mm. sähköposti.

Paljon muutakin täällä pitäisi ja voisi tehdä, mutta olen vähän kahden vaiheilla. Toisaalta, ei huvittaisi tehdä yhtään mitään, jos tässä ei loppuelämää vietä, mutta myyntiä ajatellen kaikki pintaremontti on kotiinpäin. Ei sillä, että se myynti olisi vielä ajankohtaista. Kunhan haaveillaan ja pyöritellään vaihtoehtoja. Vajaa kolme viikkoa olinkin ilman noita muuttoajatuksia, mutta se johtui vain siitä, että alakerran naapurissa oli mitä ilmeisemmin toinen vanhemmista lastensa kanssa poissa. Ai, maailma, mikä normaali kerrostaloelämä tässä rapussa vallitsi! Siitä oikein nautti!

Mies on sairastellut pidempään, mitä laki sallii. Totaalipysähdys, mitä töiden tekemiseen tulee. Hyvä kuitenkin, että on sellainen työ, jonka pystyy joku toinenkin hoitamaan; ei luulisi kertyvän rästejä pitkästä poissaolosta. Toisin kuin omalla kohdalla. Riittää pelkkä puolikas päivä koulutukseen/palaverointiin, niin johan työpöytä täyttyy tekemättömistä töistä - eikä niitä käytännössä kukaan muu tee; periaatteessa kyllä. Kuvittelin alussa pitäväni ylityötunnit aisoissa, mutta kattia kanssa! Ehkä kesällä ehtii ottaa takaisin, kun on hiljaisempaa, luulen ma.

En silti valita työmäärästä. Päinvastoin! Tylympää olisi, jos ei tekemistä olisi koko päiväksi ja päivät kuluisivat vain katusoittajia "kuunnellessa". Homma on edelleen yhtä mukavaa ja vaihtelevaa ja se, mitä en osaa, luonnistuu kysymällä. Tällä tietoa työt jatkuvat vuoden loppuun asti ja kesälomakin on luvassa ensi kuun jälkeen.

Työmatkat on tarjonnut halpaa huvia ja jännitystä edelleen, kihisevästä kiukusta puhumattakaan. Muutamaan kertaan olen nähnyt suosikkikuskin vaan en omilla reiteilläni. Tärkeintä kuitenkin näköhavainto. Kiukkua aiheuttaa myös jotkut penkit, joissa joutuu istumaan pahassa asennossa, että jo ennestään kipeä niska-hartiaseutu kipuilee kahta kauheammin, kun matkustaa päättäriltä päättärille. Tai entäs ne vieruskaveriksi änkeävät, jotka tuuppaavat itsensä ihan kiinni. Argh! Sivistymättömät moukat! Olen välillä vaihtanut linjaakin, kun alkoi ahistaa samat naamat ja maisemat. Kaikki tiet vie onneksi keskustaan.

Mistähän muuten saisi ostettua niitä pinkeitä ulkojakkuja yhdellä tai kahdella napilla? Värillä ei niin väliä, kunhan koko olisi numeroa kahta liian pieni. Niitä näkyy olevan katukuvassa aika paljon.

Juuei, kiitos! Pitäkää jakkunne!

Todistusaineistoa

Jos tällä viikolla muutamilla bloggaajilla on posket palaneet, niin antakaa anteeksi. Minä se vaan muistin teitä ja tuumailin, ettei tarvinnutkaan kesään asti odotella.

Pahoittelen huonoa kuvaa, mutta kyllä siellä se pääasia on, kunhan tietää, mitä etsii.

Palaan kommentteihin ja muuhun pikkusen myöhemmin. Nyt pitäisi olla ihan jossain muualla, kuin pyörimässä näppiksen kanssa.

Viestilappukuutioilua

Mistä sitä tällä kertaa provosoituisi/provosoisi?

* Katusoittajista. Jos täälläkin olisi yhtä hyvä ja söpö katusoittaja, kuin Helsingissä on Elias, en motkottaisi ollenkaan (ko. aiheesta; motkotus kyllä luonnistuu ihan muuten vaan). Voisin jopa pysähtyä kuuntelemaan ja katselemaan, hyvällä tuurilla heittämään kolikon, toisin kuin paikallisten "muusikoiden" kohdalla. "Parasta" antia tähän mennessä on ollut näköhavainto verkkaisesti tamburiinia heiluttavasta musikantista. Juuei.

* Tiurasta. Niin pitkään kuin täällä ollaan asuttu, ei ole voinut välttyä kuulemasta uutisia ja juttuja tästä kansanedustajasta. Turha kai erikseen mainita, että en ole ääntä häneen käyttänyt - enkä käytä. Ihmettelen tosin sitä, jos hänet valitaan vielä ensi kaudellekin; sikäli mikäli asettuu ehdolle. Siinä vaiheessa voinee kysyä, kenellä se lyhyt muisti oikein on.

* Silmälaseista. Olen viime ajat katsellut silmälasipäisiä naisia sillä silmällä. Ahistaa. Vaikuttaa vahvasti siltä, että kehysvalikoima on tänä päivänä melkein yhtä ja samaa. Eri värivaihtoehtoja kyllä löytyy ja on kaikenmaailman koristeluja, mutta sangat on melkein jokaisessa samasta parista muotista tehtyjä. Leveyttä löytyy sivuilla, joten tulee mielikuva hevosesta, joka kulkee laput silmillä. Tottumiskysymys, kuulemma. Onhan ne ihan nättejä, mutta jonkun toisen päässä.

Pitäisi mennä joku ehtoo silmälasiliikkeeseen katsomaan ja kokeilemaan, miltä ne tuntuu päässä ja näkeekö niillä ollenkaan. Toki jos muita malleja vielä kaupataan, kierrän leveäsankaiset kaukaa.

Pujahdus vs. ujuttautuminen

Koin eilen hämmentävän hetken pukiessani päälle ulkoiluhousut. Siihen saakka ne oli pitänyt ujuttaa päälle, mutta eilen pujahdin niihin kuin olisin voilla voideltu. Jotain on siis oikeasti tapahtunut - ja hyvä niin. Alamäkeä en voi estää.

Olen huomannut kaventumisen myös yksien vanhojen farkkujen kohdalla, mutta olen pitänyt niitä edelleen, koska en nyt eka tilistä voinut koko vaatekertaa uusia. Kummasti tämä kuitenkin motivoi vaateostoksille, vaikken niistä muuten niin välitä. Kenkäkauppaankin pitäisi mennä ja tuulip... ulkoiluvaateostoksille.

Kävin eilen taas vaihteeksi pitkähköllä lenkillä ja oli kyllä niin kevyt askellus, ettei aikoihin. Ilma oli mitä parhain, aurinko paistoi ja oli lämmintä, joten meitä joutilaita riitti. Keli oli paikoin aika märkää vesilammikoista johtuen, mutta osansa oli myös risoilla lenkkareilla. Huomasin aika pian, että kengät vetävät vettä ja koiranpaskaa sisäänsä (näin ainakin mielikuvissani). Kotiin kun pääsin, en yllättynyt yhtään, että muutama kivi oli jo mennyt kengänpohjista läpi. Ensimmäistä kertaa olen siis kävellyt lenkkikengät loppuun. Saavutus sinänsä, joka kertoo ehkä jotain kuluneesta talvesta.

***

Palatakseni tähtirykelmään;

* Linja-autossa on "hauska" katsella ihmisten takaraivoja. Esimerkiksi osa naisista on niin viimisen päälle laittautuneita ja tukka hyvin, mutta kun istuvat penkkiin, on naurussa pitelemistä. Takatukka on jäänyt jotenkin laittamatta tyynyn jäljiltä. Joillakin se pehko on muuten vaan pystyssä, enkä nyt tarkoita "laitettua takutusta". Tiedän omasta päästäni, että tukka on pakko kastella joka aamu takaraivoa myöten, jos mielii lähteä ihmisten ilmoille ja vaikken lähtisi.

* Mymskä muistutti aiheesta, joka on pyörinyt muistilapulla pitkään. Rakennekynnet, tekokynnet, millä nimellä niitä nyt pitäisikään kutsua. Niitäkin kun näkee jos jonkinlaisia ja pituisia. Lyhyt ja ytimekäs mielipiteeni niille on, että ei kiitos! Paino sanalla ei. En voisi kuvitella itselleni tekokynsiä mistään hinnasta enkä pituudessa.

Hillitty Ranskalainen manikyyri omiin kynsiin (ei kuitenkaan minun omiin) on ok, edellyttäen, että kynnet ja kädet on "oikean malliset ja nätin näköiset", mutta niissäkin näkyy joskus niin yliampuvia luomuksia, että huh! Makuasioitahan nämäkin on, joten älköön nyt kukaan raapiko ja repikö kynsiään verille.

Minähän katselen miesten käsiä ja käsivarsia ihan tahtomattani, mutta yhtälailla on viime vuosina huomioni kiinnittynyt naisten kynsiin juurikin siitä syystä, että niitä alkaa olla jos jonkinnäköisiä ja mallisia kaikennäköisillä ja -tyylisillä naisilla. Monestakin toppakoparasta tulee viimeistään hääpäivänä muodikas saksikäsi. Sallikaa minun tarvittaessa pyörittää silmiäni.

* Omasta turhamaisuudestani on kuitenkin sanottava, että olen alkanut käyttää ripsiväriä. Joskus nuorempana käytin sitä ehkä kerran, kaksi vuodessa, mutta tänä vuonna olen sutinut ruskeaa väriä melkein päivittäin. Jopa eilen, vaikka tiesin lähteväni lenkille. Uusiin aamurutiineihin on tullut uusi tapa, mukava sellainen.

Värini puolesta en tarvitsisi ja ripset on sen pituiset ja väriset, että ne kyllä näkyvät ilmankin, mutta mikä lie ikäkysymys tästäkin on tullut. Meikkaaminen ei ole ikinä ollut minun heiniä, mutta jotain poikkeuksia sitä näköjään suostuu tekemään, kun tarpeeksi vanhaksi tulee. Sitäpaitsi ripsiväri on meikeistä minulle helpoin. Huulipunista en suostu edes keskustelemaan. Ainut tökötti, mitä suostun suussa käyttämään, on huulirasva.

Seuraavaksi pitäisi varmaan alkaa nyppiä kulmat tai ainakin siistiä niitä, mutta siinä vaiheessa nostan kädet ilmaan.

Hajanaisia tähtiä

Mieleen on kertynyt niin paljon mutinoita, että pitää jostain päästä taas jatkaa.

* Minkä takia nykyään sydämet tehdään niin pitkulaisiksi ja kaposiksi? Kaupat on pullollaan luihuja koristeherttoja ja askartelumallit yhtälailla. Nehän on kaikki kaukana siitä pulskasta (punaisesta) sydämestä, mitä vielä minun nuoruudessa oli. Tuliko se Tilda, vai mikä muoti, joka ne kavensi?

* Facebookissa paljon aikaa viettävänä olen huomannut muutamia asioita, jotka myös ihmetyttävät ja toisinaan (jopa) ärsyttävät. Minusta on vähän kummallista, että esim. 90-luvulla ja varsinkin sen loppupuolella syntyneet lapset/nuoret kuuluttavat seinällään olevansa SINKKUJA. Toki pahempaa ehkä olisi, jos sääty olisi vaikkapa NAIMISISSA, jos ikää on häthätää 15. Onko se nykyään jotenkin hienoa olla sinkku, että sitä pitää viljellä lapsesta lähtien? Vai olenko vain liian vanha ymmärtääkseni vissin eron?

* Samaan syssyyn voisin tuumata ääneen, mikä sinkku se sellainen on, jos on vaikkapa 5 lasta? Kysyn vaan. Eihän se minulle kuulu, mutta pisti silmään, kun moiseen esimerkkiin törmäsin. Muutenkin oma käsitykseni ja mielipiteeni sinkku-sanan käytöstä vähän ontuu.

Minusta sinkku on sellainen itsenäinen, lapseton, akaton/miehetön, omia polkujaan vapaasti tallaava henkilö.

Lesket, yksinhuoltajat, karanneet ja eronneet ovat sitten asioita erikseen. Ja vanhatpiiat ja -pojat. Miksi siellä ei ole vaihtoehtoa vanhapiika? Ehkä se ei ole niin kansainvälinen ja varsinkaan muodikas termi. Minusta se ei ole ollenkaan negatiivinen sana, päinvastoin! Jos olisin vielä samassa elämäntilanteessa kuin ennen olin, käyttäisin itsestäni sanaa vanhapiika. Sitä paitsi sinkku on minun sanavarastossa 7" levy (olen tästä aikoinaan kirjoittanut ennenkin).

* "Naurattaa" pikkusen myös ne naimisissa tai parisuhteessa olevat, jotka ilmoittavat kiinnostuksensa miehiin/naisiin. Onhan se kätevää ilmoittaa kiinnostuksen kohteensa, ettei vahingossa epäillä seksuaalista suuntautumistaan, mutta minusta on vähän hassua, että jos jo on naimisissa, miksi etsisi enää muita miehiä/naisia. Ainakaan julkisesti. Ristiriitaista ja ehkä omaa vanhanaikaisuuttani.

* Miksi joissakin nykyajan farkuissa takataskut menevät ihan hassusti? En nyt osaa kuvailla niitä oikein ymmärrettävästi, mutta jos sellaiset epämääräiset näkee, niin tietää, mitä tarkoitan. Enää näkee harvalla ja harvoin sellaisia farkkuja, joissa takataskut on siinä takapuolen kohdalla, eikä pitkin pakaroita. Minusta ne on rumia kuin mitkä!

* Vieläkö alakoululaiset säästävät luokkaretkirahoja keräämällä ihmisiltä sanomalehtiä? Tätä olen pohtinut monet kerrat, kun vien paperinkeräykseen laukullisen vanhoja sanomalehtiä.

Aikoinaan kotikaupungissa ja meidän luokalla tehtiin kerran, kaksi vuodessa tempaus, että jaettiin esim. omakotialueille lappusia, joissa ilmoitettiin kyseisestä tapahtumasta. Raijattiin sitten tienposkista lehtipinkat koululle ja sieltä joku kierrätys-/roskisfirma haki lastin pois - ja me saatiin siitä rahaa. Hyödyllistä ja yhteistä tekemistä.

Ei nämä *:t tähän loppuneet, mutta tämäkin purkaus helpotti.

Jos sanoo, että tekee

Pakkosyötän parhaillaan itseäni Absoluuttisella nollapisteellä, koska ostin sopivalla hinnalla Iiris -levyn. Edelleen se kuulostaa ei niin minun musiikilta, mutta huomattavasti paremmalta, kuin muistin silloin aikojen alussa.

Tein vissiin koko viime yön töitä, kun olin niin pökerryksissä herätessäni. Mies herätti kyllä jo aamuyöstä, kun olin kuulemma heilunut kyynärpää ojossa kolme kertaa ja neljättä kertaa ei enää aikonut ottaa vastaan. Siinä olisi voinut mennä silmäkulma. Kovia hommia nuo paperityötkin. Muutenkin unet on olleet niin tapahtumarikkaita viime aikoina ja täynnä ihmisiä, joita on tullut mietittyä ohimennen taas viime aikoina, että mitähän sillekin kuuluu. Virkeä kevät.

Kiloklubiin asettamani painotavoite (1. etappi) on saavutettu. Se tuli vähän niin kuin vahingossa, vaikken mitään suurempia ole tehnyt töiden alettua. Paitsi ollut syömättä ylenmäärin ja varsinkaan herkkuja. Aamut alkaa kaurapuurolla ja sillä jaksaa hyvin puoleenpäivään saakka.

Tyypillistä, että sitten kun vähentää "pakosta" liikkumista, paino tippuu ihan itsestään pari-kolme kiloa, mutta kun päättää tiputtaa ja alkaa rehkimisen, kilot junnaa paikoillaan tai ainakin tippuvat hitaasti. Mitä tästä opin? Seuraava etappi on toinen tasakymmen. Ei mitenkään helppo tavoite, mutta yritän. Kesään on vielä aikaa.

Töissä sujuu pelottavan hyvin. Kuulostan tylsimykseltä, kun vaan kehun aikoja ja tapoja, mutta tästä hyvästä kantista pitää nyt nauttia. Valitettavan hyvin on muistissa myös ne ajat, kun tuo työ tuntui tervanjuonnilta, eikä se niiden työtehtävien vika ollut.

Toki ei tämäkään aloitus ihan nappiin mennyt. Tai miten sen nyt ottaa. Aiheutin taas omalla jääräpäisyydelläni pientä kitkaa ja epäkohtien oikaisua. Minusta kuitenkin työntekijällä on oikeus vaatia tiettyjä asioita tapahtuvaksi, vallankin jos niistä on aikaisemmin keskusteltu ja luvattu tapahtuvan. Sitten kun töiden alettua todetaankin, että sori, ähäskutti, niin sisäinen ärrimurrini nosti päätään. Niin ei vaan tehdä. Olen vissiin kuitenkin niin ammattiylpeä ja tykkään niistä töistä, että haluan homman toimivan kaikin tavoin.

Muutaman viikon nielin asioiden huonon tolan ja joustin tavallani ja tein kuten työnantaja halusi, mutta kun alkoi kuulostaa ja näyttää siltä, että tulevatkin viikot menisi yhtä lailla sekavissa merkeissä, otin asian puheeksi - ja siitäkös se soppa syntyi. Tahtomattani olen aika hyvä hämmentäjä, mutta en jaksa enää olla joojoodiibadaaba ja sitten oven sulkeuduttua mutista selän takana. Asiat on nostettava esille, jos niissä joku vika on. Jotain joskus oppineena.

Sitä soppaa hämmennettiin muutama päivä, välillä se kiehui yli tai minä ainakin, mutta loppujen lopuksi alkoi homma avautua myös talon johdolle ja asia edetä, kuten piti. Nyt ollaan siinä pisteessä, että tolkku tulee ko. epäkohtaan ja työolot sellaisiksi, kuten luvattiin, senkin uhalla, että joku muu (jotkut muut) siitä kärsii. Sen vastuun mielestäni saa kantaa esimies. Asian olisi voinut tai se olisi pitänyt hoitaa jo aikaisemmin ja ihan toisella tavalla, loukkaamatta ketään.

Omasta puolestani vain tunsin, miten työmotivaatio kasvoi entisestään, koska nyt tulee joku roti tuohon hommaan. Työtehtävät vain lisääntyvät, niin vaadin myös, että voin tehdä niitä asianmukaisissa oloissa ja tiloissa. Muuten sekoaa ajatukset ja paperit - ja miten sitten suu pannaan?