Älä kompustu*!
Tämä päivä sai sen verran lennokkaan lähdön, että unohdin katsoa Ruohonjuuritasollan. Taisi imuri laulaa silloin. Olin mielessäni tehnyt "päiväohjelman", mutta koska aikataulut ja tapahtumat muuttuivat, vauhti ja järjestys meni vähän uusiksi. Mies ilmoitti työkaverinsa tulosta ja hyvä, että ehdin pyjamasta luopua. Muistui kummasti taas mieleen, miten helpompaa ja kivuttomampaa olisi pitää koti (ja itsensä) siinä kunnossa aina, että oven kestää avata ilman sen kummempia nolostumisen tunteita. Tai ettei tarvitse hosumalla siivoskella pahimpia pois, jos tietää jonkun olevan tulossa käymään. Mutta kun se lipsuu aina aika-ajoin. Vähän niin kuin meidän keittiönpöytä - tai ne tavara- ja lehtikasat.
Mies on nyt kotosalla potemassa sairaspäiviä ja vaikka ei ihan onnipartasmaisessa kunnossa olekaan, tarvitsee aina välillä pientä jelppiä. Omiin aikatauluihin tuo vaikuttaa sen verran, että eipä tässä hirveästi ole tullut aamulenkkejä tehtyä. Eilen oli vähän tukalaa herätä kesken makeimpien unien ja tajuta kellon olevan 5:20 (4:20), kun toinen ähisi kivuissaan. Loppupäivä menikin sitten vähän kuutamolla ja parit torkahdukset otettua; muuten olisi jäänyt Pasila katsomatta.
kun ne sanoo hätäpäissään nopeasti.
Huomenna on tarkoitus jättää ukkokulta oman onnensa nojaan muutamaksi tunniksi ja tavata pitkästä aikaa yksi vanha kaveri. Toisaalta hotsittaisi käydä levykaupankin kautta, mutta laskupino on sen verran tuntuva, että ehkä siirrän. Postissa on jo tulossa pari elokuvaa, kun en voinut olla ilmankaan. Toisen elokuvan aion tosin jatkolähettää "lahjuksena" kotiin, jahka ensin katson sen itse.
Tässä on viime viikkoina ollut vähän sekavat ajatukset tämän bloggaamisen ja naamakirjailun välillä. En tiedä, onko päällä joku kriisi (positiivessa mielessä) vai mistä viiraa. Päällimmäinen tunne on jotenkin, että aivan sama. Netti on nyt tätä päivää ja jos se on niin suuressa osassa minunkin elämää, niin entäs sitten? Kysyn vaan. Molemmissa olen tehnyt tietynlaisia myönnytyksiä, enkä ole enää ollenkaan niin jyrkkä ja ehdoton, kuten alussa. Toki olen täällä enemmän nimimerkin takana ja rivien välissä, kuin Fb:ssa, mutta sielläkin latasin mm. kuvia harjoitusmielessä. Ja jäin henkiin. Henkisesti. Kuitenkin suurin osa niistä kavereista on vanhoja tuttuja, joten minkä takia pitäisi jänistää. Ja mitä uusiin kavereihin tulee - hauska tutustua myös siellä tämän lisäksi. Hymiön aika ja paikka.
Mitäkö tuolla yritin sanoa? En tiedä. Minun pitää vielä tuumailla ja pureksia.
Ehkä osansa oli sillä, kun tässä päivänä eräänä vähän aikaa sitten sattui Fb:n puolella tapahtumasarja, joka säikäytti minut pahemman kerran. Siis siinä mielessä, kun luulin jääneeni kiinni tästä bloggauksesta, vaikkei siitä suoraan puhuttukaan. Paljastuminen sinällään ei ole maailman vakavin ja veret seisauttavin asia, mutta siinä tilanteessa, sen ihmisen kohdalla olin aivan pöllämystynyt. Ensin tuli hämmennys, jota seurasi paniikki, jonka jälkeen tarkentavia lisäkysymyksiä ja lopulta helpotuksen huokaus - ja vapaaehtoinen tunnustus. Siinä vaiheessa oli taas aivan sama, joten kerroin. Joillekin on helppo kertoa tästä, toisille taas tämä ei kuulu pätkän vertaa. Kovin monia tämä nyt tuskin edes kiinnostaa. Nyt en ainakaan vielä kertonut osoitetta saati nimeä, mutta asian puimisen edellytyksenä oli kertoa, missä mennään ja miksi hyperventiloin. Ja kylläpäs vaan helpotti!
Se on kevättä ilmassa, sanovat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti