(Kuulutus)

Niinhän siinä kävi, mitä pelkäsin ja vähän toivoin. Meille tulee uusi menopeli. Koeajelu ja kaikki se muu tuntuivat liian hyvältä. Toki vanhasta autosta olisi toivonut saavan väliin vähän enemmän, mutta ainahan sitä. Palaset vaan loksahtivat paikoilleen ja pienen (aika pitkänkin, mutta ehkä ei tarpeeksi pitkän) tuumailun jälkeen tehtiin kaupat. Tai ainakin lyötiin myyjän kanssa kättä ja sovittiin jatkoseuraamuksista. Niitä nyt odotellessa.

Päivän tempaus tietää taas kiristyvämpää otetta talouteen ja pörssinsuulle, mutta koskapa ruoka on sellainen, missä meillä on varaa kiristää, sen me myös teemme. Ainakin vakaa aikomus. Siinä samallahan voinee huomaamatta toteuttaa sitä painonhallintaa. Suunnitelmiin kuuluu myös ruokalistat. Sitä silmällä pitäen, että tulee vähän vaihtelua tuolla keittiönpuolella ja kauppareissut harventuu. Sehän on selvää säästöä. Rasvattoman maidon kulutus tosin tuskin pienenee.

Parvekekalusteista minun piti tinkiä. Innostuin, kun näin lehdessä, että Kodin1 kauppaa Plussa-kortilla pöytää ja neljää tuolia ysiysi. Mittailin mittojen mukaan ja totesin niiden mahtuvan hyvin ainakin parvekkeelle. Kaupassa pääsi nauru. Kyllä kannatti myydä halvalla, juu. Eikun seuraavaan kauppaan etsimään vähän isompia kalusteita, joiden kohdalla ei tarvinne pelätä, "kestääköhän nämä".

Löysin Bauhaussista mieluisat, mutta hinta mietitytti ja mies manasi muuten vaan. Olisi niissä ainakin ollut kahdelle hengelle tarpeeksi tilaa. Eikun seuraavaan. Siinä matkalla taisi vastaan tulla kotimatkalle lähteneitä; ainakin kuvittelin näkeväni punaisen auton mustiin pukeutuneita hahmoja. Nopeat sekunnit vastaantulotilanteessa, joten en mene takuuseen.

Kalusteet löydettiin (saadaan vasta alkavalla viikolla), vaikkei sitten ostettukaan sellaisia, joita alunperin olin havitellut. Tummat kuitenkin. Nopea laskutoimitus ja tilanahtaus ja seli seli... järki voitti. Hah! Parvekkeen aurinkosuojaverhot on edelleen ostoslistalla. Vintillä käytiin tässä taannoin zoomaamassa hienot kaihtimet, mutta tarkempi tutkailu täällä päässä aiheutti sen, että sen tyyppisiin verhoihin tulee asennusongelma. Ei onnistu. Ongelma olisikin ratkennut liian helpolla.

Valonantaja

Opettivat minulle pienestä pitäen, että katosta roikkuva häkkyrä on lamppu. Äiti osoitti ja osoittaa vieläkin pikku lapsille sitä häkkyrää ja sanoo "lamppu" ja pikku nassikat toistavat perässä. Niinhän sitä oppii uusia sanoja ja yhdistelemään eri tavaroita ja asioita toisiinsa.

Meillä mies puhuu (melkein) aina valaisimesta. Sain taas aiheen takertua lauseeseen, kun toinen muistutti lähinnä omituista höpöttäjää. Valaisin. Ihan hassu sana, ei kuulu omaan sanavarastoon. Lähentelee paremminkin kirjakieltä ja kuvastosanoja. Lamppu se on ja lamppu syttyy ja sammuu; palaa se sitten valot päällä tai itse hehku simahtaa. Kuinka monella ideasta syttyy valaisin?

Oma lamppuni on nyt entistä himmeämmällä, koska olen lomavaihteella. Ei tarvitse mennä ainakaan muutamaan päivään töihin ja se on hyvä se. Hommia täällä kotonakin sen verran, että enköhän saa aikani kulumaan liiankin hyvin. Tällä viikolla sain myös tietää, että työt jatkuvat vuoden loppuun. Helpotti kummasti tätä epävarmuutta ja taloudensuunnittelua (siis niin minkä suunnittelua?).

Huomenna on luvassa testiajot. Mies on saanut päähänsä autokuumeen, joka on näköjään tarttuvaa sorttia. On käynyt vähän samoin, kuin niille, jotka jostain syystä bongaavat katukuvasta kaikki raskaanaolevat (tähän aikaan vuodesta niitä näkee kyllä ilman bongailujakin). Minä kuikuilen kaikki mahdolliset automerkit ja teen ohimenevää vertailua mielessäni. Kahden merkin ja mallin välillä nyt jahkaillaan, mutta huomenna toivottavasti tulee jotakin hajurakoa. Minä olisin halunnut vaihtaa tyystin merkkiä, mutta minut on melkein puhuttu jo ympäri. Onneksi malli vaihtuu.

Jos vaihtuu. Ei sitä ole vielä kellarissa kuulutettu.

Puolen vuoden kakku - a piece of cake

Meinasi mennä aivan ohi, että eka työpäivästä on jo puoli vuotta. Tuntuu, että vastahan tuonne menin ja, että oppinut olen vaikka mitä uutta ja siltikään en osaa kaikkea, mitä pitäisi. Vaan mukavempi noin päin, että joka päivä tulee uutta vastaan, kuin että olisi sitä yhtä ja samaa päivästä toiseen. Toki perushommat on sitä itteään, mutta aina mahtuu pitkin päivää yllätyksiä ja yllättäviä käänteitä. Monesti ne on kysymysmuodossa; joko muiden tai minun esittäminä. Kivaa on enimmäkseen ollut, ei siitä pääse yli eikä ympäri.

Nyt vaan odotan sitä pitkää viikonloppua, jota lomaksi kutsutaan. Ai, että!

Olin eilen ällikällä lyöty, kun äiti mainitsi isän jo melkein laskevan päiviä. Luulin puhuvan kesälomasta, mutta tarkoittikin eläkkeelle jäämistä! Tiennyt olen toki, että osa-aikaeläkkeellä on, mutta että nyt - näin "ykskaks yllättäin". Auts. Äiti (sanojensa mukaan) joutuu odottamaan vielä muutaman vuoden omia eläkepäiviään, ellei ihmeitä tapahdu. Ei sitä tosiasiaa pääse pakoon, että nehän alkaa olla vanhoja. Liikuttava, mutta samalla niin pelottava ajatus.

Autokin on taas kotipihalla. Mokoma oli vieraskorea, eikä antanut huollossa minkäänlaisia merkkejä mistään vioista. Korjaaja oli tuumannut, että ei hän siitä myöskään mitään peri, kun mitään vikaa ei löytynyt. Tämä tosiseikka ei kuitenkaan poistanut autokuumetta. Hopeanharmaa ajopeli on löytynyt. Nyt kun vielä löydettäisiin päistä muutakin, kuin harmaita hiuksia.

Parempi nukkua yli taas yksi yö.

Jk. 18. päivän aamuna klo 6.33. Väsyneenä minun ei kannattais ees kommentoia. Mennee aiat ja aianseipäät sekasin. Tai sitte minun ajatukset oli niin mutkalla, etten tiä itekään, mitä tarkotin. Nyt mie tajusin, vähän vaan myöhään. Kuulin oikein naksahuksen. Terveisiä Pohjanmaalle! Kyllähän non minun päässä, missä itikat lentää.

Ideoita ostosparkissa

Millä ihmeen konstilla saisin itseni taas irti karkkipusseista ja muista nameista! Ketuttaa ja ällöttää heti kohta, kun mättöpussi on syöty ja jäljelle jää ehkä muutama hassu karkki ja kamala olo. Eilen ostin ja popsin parempiin suihin ennen ja jälkeen talkoiden, tänään sama homma, ilman mitään rehkimistä/kulutusta. Onko ihme, että väsyttää ja janottaa ja arkisin vessattaa aika monta kertaa päivän aikana.

Toisaalta voisin kuvitella, että kyseessä minun tuurilla on alkava diabetes kakkonen, mutta kun joskus siihen liitetään laihtuminen, niin eihän se käy yksiin sitten ollenkaan. En ole laihtunut ja olen ajatellut sen vessattamisen vaan jännityspissaksi (hymiönpaikka ja aika!), koska onhan se nyt aika jännää ollut viime ajat töissä. Täytyy olla skarppina ja muka-tietäväisenä koko työpäivän, onko siis ihme, jos vähän jännittää. Nih.

Mutta että näillä elintavoilla ja liikunnan (melkeinpä) puutteella - oma vikani, kikkkelis kokkelis, mitäs istun nytkin koneella. Menen ihan kohta polkemaan pyörällä. Vielä pari sanaa...

Käytiin tänään Ideaparkissa. Nyt jopa viihdyttiin vähän pitempään, kuin ensimmäisellä kerralla. Ostokset oli kyllä aika minimissä, mutta säästyypä rahat mahdolliseen autoremonttiin. Mokoma takkuilee nyt urakalla. Jopa niin pahasti, että minäkin olen kohta sen uuden auton kannalla. Käytiin tänään koeistumassa taas yhtä menopeliä ja voi olla, että joku toinen päivä pitää päästä koeajelulle. Ei minun, mutta miehen. Olen pitänyt aika tärkeänä kriteerinä auton väriä (hopeanharmaan jos joskus saisin, olisin aika tyytyväinen vähän aikaa), mutta kun tänään istuin sen 5-ovisen kuskin paikalla, se tuntui just oikealta. Voi itku. Tätä täytyy miettiä ja nukkua taas monta järkeistävää yötä.

Ostettiin reissulla uusi kellarihiiri. Sellainen ergonominen Logitech, missä käsi ja peukalo menevät oikeaan/luonnolliseen asentoonsa. Miten senkin selittää. Noh, mutta sekin olisi pitänyt ostaa jo aika päiviä sitten, kun kerta kävi niin, että minustakin tuli tämmöinen nettiaddikti. Vielä kun joku päivä raskisi hommata ergonomisen näppäimistön, niin mikäpä tässä.

Mutta nyt on pakko lähteä pyörän päälle suunnittelemaan ja jahkailemaan tulevia. Jos saisi edes sen puoli karkkipussia kulutettua pois. Päätin kyllä, että nyt saa riittää! Ruoka vaan on niin hyvää ja syöminen vielä mukavampaa, mutta jos nuo herkut jättäisi (paljon) vähemmälle. Tavoite taas tulevalle viikolle. Hah!

Käsi koittaa kirjoittaa

Olo on kuin hakatulla naatilla. Tänään töitten jälkeen vielä urakoitiin pihamaalla ja sen kyllä tuntee - huomenna vielä paremmin. Mutta mitäpä sitä ei tekisi, ettei tuntisi huonoa omaatuntoa - että kehtaisi vielä nenänsä ulos pistää. Vaikka ensi hätään manasin kuinka, että kaikista huonoin päivä ja ajankohta pihatalkoisiin, niin nyt - muutaman tunnin ahkeroinnin (oma arvio) jälkeen on vallan hyvä mieli (siis tuolla mentaalipuolella; fyysinen tunto on toinen juttu), että menin. Mentiin. Ulkoliikunta on melkein parasta liikuntaa.

Kiukkupelle minussa hetkittäin ajatteli, että ollaan niin vähän aikaa tässä asuttu, että mitäpä tuonne kiirehtii; katsellaan sitten syksyllä, mutta ei. Mikä lie ajatusmaailma vei pihalle, kun ei kehdannut poiskaan jäädä. Väenpaljoudesta ei toki voi ketään syyttää, mutta jokaisella olkoon syynsä, miksi ei osallistunut. Nehän on vaan talkoot. Mukaviakin naapureita siellä tuli tavattua ja ihan ensimmäistä kertaa. Lisää vahvistuksia sille tunnolle, että eiköhän me täällä viihdytä.

Ei iltaa, etteikö työasiat pyörisi mielessä. Mennyt viikko todisti jälleen sen, että tykkään tehdä vähän liiankin hyvin yksin töitä. Tulen kyllä hyvin toimeen ihmisten kanssa, silloin kun tulen, mutta nautin siitä hiljaisuudesta ja rauhasta höpistä itsekseni puoliääneen, kuunnella radiosta sitä kanavaa, mistä tykkään. Yrittää ainakin ottaa se vastuu tekemisistä. Vielä kun lisävarmuutta saisin roppakaupalla tiettyihin asioihin, niin mikäpä tuolla.

Toki (auttavia!) työkavereita on ympärillä, mutta lomista johtuen niitä on vähemmän. Ja koska joudun olemaan aika-ajoin yksin, joudun myös itse setvimään mitä milloinkin. Tykkään siitä. Kun lähin työkaveri on paikalla, sorrun kyselemään liian helposti (yleensä kyllä vain ajattelen ääneen ja esitän niitä kysymyksiä vähän niin kuin selvittääkseni itselle, että mitäs nyt tehdään, miten tämän homman kanssa pitäisi nyt edetä jne.). Monesti se vastaus myös tulee liian helposti, kuin apteekin hyllyltä. Toisinaan taas ei.

Huomaan joskus, että työkaverini tahallaan panttaa sitä vastausta; antaa "mahdollisuuden" minulle tehdä sen päätöksen - ja sen kanssa on elettävä. Monesti se on hyvä juttu, joskus taas ei. Ainakaan minun mielestä. Käsitellään kumminkin sen verran "isoja" asioita, että jos siinä nyt tekee kovin omin päin, kuvitellen tekevänsä Oikein ja epäonnistuu arviossaan, niin siinäpä sitä sitten ollaan! Toki virheet on aina korjattavissa, mutta mieluimmin tekisin ne heti kerralla oikein ja kunnolla.

Päivänä eräänä tuli myös mieleen, että tuo taitaa olla ensimmäinen työpaikka, missä en ole vielä(kään) itkenyt. Liikutuksen kyyneliä ei nyt lasketa - eikä varsinkaan naurusta johtuvia. Ei sillä, etteikö siellä yleisesti ottaen itkunaiheita ole ja tule, mutta tarkoitan lähinnä nyt omaa huonoa oloa. Sitä ei ole ollut.

Tietenkään en voi olla varma seläntakanapuhujista, mutta niin kauan, kun en tiedäkään, ei ole myöskään paha mieli.

Ja taivas salamoi

Eipä tämän illan auringonpaisteesta voisi tietää, mitä säätä se aamulla täällä oli! Tuli kyllä kaikki mahdolliset sateet ja sääilmiöt tuijoteltua ja kaiken lisäksi ukkosti. Tuli vähän pöljä tunne, kun aamulla kesken kaiken töiden lomassa luulin nähneeni välähdyksen, valon. Turha toivo silti oman idealampun syttymisestä. Samalla sekunnilla näet totesin, että taivas löi tulta yläpuolellamme, mutta kun työkaveri ei eväänsä letkauttanut, ajattelin pitää mölyt mahassa ja olla niin kuin en olisikaan. Eihän se nyt ukkonen voi olla - tähän aikaan keväästä!

Vaan oli se! Hetken päästä jyrisi oikein urakalla ja minä hyvä, että penkillä pysyin, kun niin täpinöin! Työkaverikin tokeni, että "mitä? Ukkostaako tuolla". Juu-u. Harmi vain, että piti olla sisätiloissa, mies kun kertoi taivaan (taivaksen!) olleen synkempääkin synkempi.

Muuten päivä oli mitä mainioin! Töitä ei olekaan ollut ruuhkaksi asti - kiitos niin monen lomalaisen, joka heti vaikuttaa myös omiin töihini. Tai sitten tämä viikko tietää tyyntä myrskyn edellä ja ensi viikolla taas hukun töihin. Mutta mitäpä siitä - oma loma lähenee koko ajan. Kohta saan tuulettaa muutakin, kuin petivehkeitä.

Pääsiäisenä kun oli aikaa tuumailla ja mittailla, niin pähkäilimme, josko parvekkeelle hommattaisiin sellaiset varsinaiset aurinkosuojaverhot ikkunoihin. Viime messukäynnillä kun niistä saatiin vihiä. Kai sitä nyt olettaa saattaa, että tuleva kesä on myös lämmin ja auringonpaisteinen, siis tukalan kamala. Pitsiverhoja en partsilleni huoli, mutta jotain valo- ja vallankin näkösuojaa pitäisi olla. En halua olla naapuriin päin kuin näyteikkunalla, kuten niillä näyttää olevan. Hinta vaan ilmeni aika tyyriiksi tällaiselle nuukalle ihmiselle. Toki ne ovat varmasti sen arvoisia, mutta kun yksi hyvä vaihtoehto on vaikkapa bambuverhot, niin pakko oli nukkua muutama yö ja miettiä oikein kunnolla. Mieskin viimein oli tullut siihen tulokseen, että juuei, viiden sadan verhoja ei tähän huusholliin tule. Hieno homma - ei suurempaa kädenvääntöä. Jahkailu kannattaa, voi joskus tulla myös järkiinsä.

Poriin vai parvekkeelle

Siinäpä tämän päivän piinaavat ajatukset. Molemmat ovat erittäin ajankohtaisia paikkoja, mutta se, milloin sinne pääsen, on arvoitus. Parvekkeelle nyt pääsee milloin vain ja tänään siellä on tullut laukottuakin tavallista useammin, kun yritän pähkäillä, millekä alan sen kanssa. Laittaako matto lattialle ja jos laittaa, minkälainen. Puuritilät vai makuuhuoneen vanhat räsymatot tai sitten varsinainen terassimatto. Pienistä niitä miettimisiä saa päähän myös näin pääsiäisenä, kun on liikaa aikaa ajatella ja tuumailla.

Onneksi rahavarat on tällä hetkellä aika finaalissa, niin järki on estänyt minua tänään lähtemästä Lielahden Plantageniin. Yöpakkanen ei ole niin paha, etteikö orvokit sitä kestäisi, joten voi olla, että ensi viikonloppuna täytyy jo hommata ensimmäiset kukat. Tai siis toiset; melkein valehtelin, onhan narsissit olleet siellä jo hyvän aikaa. Hyvin ovat kestäneetkin.

Parvekekalusteet haluaisin myös vaihtaa. Meillä on tylsät Jyskin muoviset tuolit ja pöytä, jotka edelliselle parvekkeelle olivat omiaan. Luntaräntäävettä kun satoi kohtisuoraan, niin eivätpä ne kalusteet olleet moksiskaan, eikä kesällä tarvinnut raijata edestakaisin pehmusteita, kun ei sellaisia ollut (ja sen kyllä huomasi, kun kesäkuumalla istui tuolille, niin joka paikka huusi kuumuudesta hoosiannaa!). Yksi vaihtoehto on ostaa pehmusteet ja kaksi lisätuolia, mutta sehän olisi liian helppo ratkaisu. Baden-badenit ja rottinkisysteemit puolestaan ovat pehmeitä ja "ihan nättejä", mutta omalla parvekkeella aika vieras ajatus. Vaatii aikalailla totuttelua. Tumma puu on se, jota haikailen.

Miehellä tosin on sanansa sanottavana, hän kun haluaisi keinun tmv., jolla voi pötkötellä. Just joo. Sinne vaan kuorsaamaan kesähelteillä, juuei. Sitä paitsi keinu vie liikaa tilaa. Toivottavasti kaupat heräävät pian talvihorroksesta ja laittavat esille kesäkalusteensa, niin päästään paikan päälle kokeilemaan.

Porissa olen käynyt ensimmäisen kerran joskus parikymmentä vuotta sitten. Monta kertaa sinne on pitänyt mennä uudestaan, mutten ole vieläkään "päässyt". Nyt se on taas suunnitelmissa, viimeistään tulevana kesänä, ellei ennemmin päästä liikenteeseen. Ehdotin jo tulevaa viikonloppua, mutta samalla sekunnilla itse jahkailin, jotta onko liian aikaista. Kunhan nyt ensin saisi tuon parvekeasian mielestä pois. Ja kaikki muut kotihommat, kukkien mullanvaihdot, olohuoneen verhojen vaihdon, auton imuroinnin, kirjahyllyn järjestelyn... onhan noita. Kevät on syksyn jälkeen aika hienoa aikaa! Pitäisi vain osata päättää, mistä päästä aloittaa.

Itku silmän täyttää ja poskipäät kastelee

Pakko tulla välillä internetin ihmeelliseen maailmaan lukemaan pääsiäiskuulumisia tai ihan mitä vaan. Olen koittanut ottaa pääsiäisvapaat loman kannalta ja aika hyvin onnistunut siinä. Ei pahemmin työasiat ole pyörineet mielessä, saati tulevan viikon mahdolliset sählingit. Nyt on pitkä vapaa ja tästäkös on otettava kaikki irti - alkaen jo siitä, että nukun aamuisin lähemmäs yhdeksää.

Eilen katsoin viimeinkin Pienen suklaapuodin. Ajatukseni haalia tiettyjä dvdeitä on aika hyvin edennyt tässä vuosien aikana. Suomalaisia elokuvia kestän katsoa toisenkin kerran, Johnny Deppin elokuvia vieläkin useammin. Hyvä esimerkki siitä on ainakin Gilbert Grape. Ai, että. Sitä en voi koskaan hehkuttaa liikaa. Puutelistalla on vielä monta elokuvaa, mutta hiljaa hyvä tulee. Sama homma cd-levyjen kanssa. Hyllyyn mahtuu, kun tekee tarpeeksi tilaa.

Eilinen elokuvanautinto meinasi vaan loppua ennen kuin se ehti alkaa. Silloin harvoin, kun minä yksin (miestä ei "tietenkään" kiinnostanut katsoa kyseistä filmiä, mutta kovin oli utelias saunanlauteilla, kun sinne kiipesin jälkijunassa liikuttuneessa mielentilassa. "Mitäs kyselet, olisit katsonut elokuvan...") asetun sohvannurkkaan, niin laitteet värkkäävät. Manasin ja naputtelin, tappelin aikani ja johan alkoi toimia. Tiedä sitten, missä kapulassa oli vika. Elokuva itketti ja nauratti, mutta pettymys siinä oli se, kuinka vähän siinä oli osassa itse Depp! Höh!

Illan toiset itkut aiheutti Idoli-Ari. Se Skorpparien kappale on aika kaamea minun mielestä, mutta Ari sai senkin kuulostamaan aikas hienolta. Jopa niin hienolta, että näkökenttä sumeni hetkittäin. Sen pojan äänessä on vaan se jokin. En nyt väitä, että siinä on minulle uusi idoli, mutta kyllähän se niistä kaikista viimeisistä yrittäjistä mielestäni paras oli - ja monipuolisin. Oman tiensä kulkija - ja niistähän moni ei tykkää, sen on saanut taas lukea lehdistä ja blogeista. Jos jostain tykkää oikein kovasti, niin totta kai sitä tuo julki "joka paikassa" monin eri tavoin. Jos minä menisin koelaulamaan, laulaisin totta hemmetissä Yötä, enkä mitään *keksiäpä tähän joku vähemmän hyvä artisti tahi yhtye* , josta en tykkää. Niin se menee. Tarvittaessa laulan myös virsiä, mutta ne vaatii vähän erilaisen mielialan. Englantia en osaa tarpeeksi hyvin, että kannattaisi lauluksi laittaa.

Tänään piti olla vähän tämmöinen tavallinen lauantai tässä välissä. Päätin lukea pitkästä aikaa yhden kirjan pois kuljeksimasta, Lindholmin Ollin Yhden yön tarinan jatko-osan. Se oli yhtä liikuttava, kuin tarinan alku. Vaikka paljon on ollut tiedossa, niin aivan loistava juttu, että niistä ja muista tapahtumista kirjoitetaan kirja. Minä tykkään! Kyynelillä tai ilman, mutta vaikutuksen teki jälleen. Vielä on kuuntelematta saman aiheen äänikirja. Se sisältää 9 cd:tä, joten kuuntelu saa odottaa parempia aikoja.

Jos pitäisi sanoa - ja sanon, vaikkei sitä kukaan kysyisi, minkä kirjan haluaisin lukea, se olisi ehdottomasti Hakulisen Jussin kirjoittama, omasta näkövinkkelistään, Yöstä ja omasta elämästään. Sen ihmisen tekemiset ja ajatukset kiinnostivat minua jo 11-vuotiaana, eikä se mielenkiinto ole mihinkään hävinnyt näiden vuosien aikana. Päinvastoin. Joskus tieto lisää tuskaa, mutta se riski on toisinaan otettava.

Piristävä sähköposti

Olipa harvinaista herkkua lähteä tänään töistä jo heti kolmen jälkeen. Enemmän näitä irtiottoja! Mielessäni olin päättänyt, että jos vaan työt ja päivämäärät antavat periksi, jätän osan töistä raakasti ensi viikolle - mukavempi aloittaa uusi viikko, kun pöytä on "täynnä" töitä. Menee päivät sutjakkaammin. Tosin niin ne taitavat mennä tulevaisuudessa muutenkin työmäärän puolesta, koska työkaveri lomailee oikein urakalla ja automaattisesti ne työt minun pöydällä tuplaantuu.

Mukava lumipallosade (rakeilta ne näyttivät, mutta tiedä häntä) piiskoi päin naamaa köpötellessäni pysäkille. Kamala kiire pois keskustasta, siitä ihmisvilinästä ja hälinästä. Onneksi ilma oli sen verran jäätävä, ettei niitä pillipiipareita nyt ollut metelöimässä kulkureitin varrella. Olisin voinut tukkia jonkun torven narsissikimpulla (mitäs toivat niitä taas kaupunkilaisten iloksi ja piristykseksi). Joku on kenties loman tarpeessa... Tunnustan!

En nyt muista mistä kuulin tai mistä lehdestä luin, mutta tässä kaupungissa aiotaan kuulemma taas panostaa ympäristön siivoukseen. Ei sillä, etteikö syytä olekin, mutta minusta se on aika kamala rahareikä ja turhaa hommaa. Toisesta päästä saavat siivottua ja korjattua paikkoja, niin eikö heti kohta toiset sotke lisää. Luulisi olevan aika turhauttavaa hommaa.

En kertakaikkiaan voi käsittää, mikä ihmisiä vaivaa, kun vähät välitetään ympäristöstä ja muista ja roskitetaan, mikä keretään. Eikä ne ole enää pelkkiä karkkipapereita, tupakantumppeja ja tupakka-askeja, vaan ihan mitä sattuu. Joku kuskaa talousjätteensä tienposkeen, toinen päättää kuntoilla ja vie entisen sohvansa lähimetsään. Moni tykkää räkiä kadulle, että niitä limppiläjiä on miltei enemmän, kuin koiranpaskoja nykyään. Joskus saa oikein varoa, ettei tuuli lennätä sitä räkää päin naamaa. Toinen päättää oksentaa missä nyt sattuu olemaan - vaikka sitten sisällä.

Yksi parhaista esimerkeistä lienee sisäreitti Hämeenkadulta Kauppakadulle. Sääliksi käy sitä tahoa, joka sen alueen joutuu siivoamaan. Ei ole helppo homma se. Minulla ei normaalisti ole kovin huono lysti, mutta viime aikoina se on ollut pakko kiertää ja kaukaa - ei vaan pysty, eikä kykene kulkemaan sitä pätkää läpi ilman, että tekee pahaa, ristikkosanoin etoo.

Mikä ja kenen järjen riemuvoitto oli tehdä siitä tuollainen "vapaa" oleskelutila? Kysyn vaan. Ei se, että siinä on tavallisen tallaajan ja linja-autoa odottavan hyvä lämmitellä ja kuluttaa aikaa tai oikaista toiselle puolella taloa, mutta kun sen tilan ovat ottaneet haltuun myös nämä paikalliset puliveivarit. Hyvähän siinä on patterin päällä istuskella ja kuivatella ja sitä myöten se haju on - ei sitä voi kuvailla. Se pitää itse aamutuimaan tuta, jos kantti vaan kestää. Tervetuloa Tampereelle!

***
Kiva yllätys keskellä päivää oli löytää luukusta vähän erilaista sähköpostia. Mielenkiinnolla ja jännityksellä jään seuraamaan, miten gradu edistyy. Sisäinen tutkijani etsi ja löysi sattumalta aiheesta myös uuden seurattavan blogin. Hieno homma!

Joskus 90-luvun alkupuoliskolla annoin luvan (kirje-) haastatella itseäni erääseen opinnäytetyöhön, vai millä nimellä se siihen aikaan kulki. Olin silloin käymässä Tampereella ja törmäsin mutkien kautta ko. tutkielman tekijöihin, jotka saivat ylipuhuttua minut mukaan. Aiheena oli silloinkin minulle tärkeä ja läheinen asia, joten kynnys oli aika matala ja koska tykkään täytellä kaikenmaailman kyselyitä sun muita, niin mikäpä minua esti. Nytkään minulla ei ollut eikä ole mitään syytä kieltäytyä, jos vain suinkin voin avittaa. Olen enemmän kuin innoissani, mitä tuleman pitää.

Nyt kuitenkin on edessä pitkä lifti... eikun viikonloppu! Ei lähdetty tänä pääsiäisenä kotikotiin, mutta eiköhän sitä lepposta ajankulua keksi ihan näissäkin maisemissa.

Hyvää pääsiäistä!

Virpojia ja pajunoksia vartoessa

Tänään on ensimmäinen kerta, kun oikein odotan, että ovikello soisi ja pikkupirpanat virpoisivat ja varpoisivat. Haluaisin sellaisen koristellun risun. Rahaa ei ole antaa; kaikki pienet kolikot säästän töihin kahvirahaksi, mutta suklaamunia on. Ihan vartavasten hommattiin, ettei tarvitse nolona seistä ja vetää ovea kiinni. Rohkea jos olisin, en avaisi ovea ollenkaan, mutta koska tässä asunnossa ei (vieläkään) ole ovisilmää, niin uteliaisuuteni ei anna periksi. Pahaa kyllä pelkään, että nyt just, kun näin varautuu "pahimpaan", ketään ei oven takana edes käy. Vaan mitäpä tuosta, ei ne suklaat ehdi pilaantua.

Oma virpomisperinteeni jäi vain yhteen kertaan joskus ala-asteella. Kaverin yllyttämänä pengoin äitin vaate- ja keittiönkaappeja ja eikun menoksi. En vielä silloin osannut jännittää "esiintymistä" ja pelätä oven avaavia ihmisiä; liekö se maski naamassa turvannut kulkua. En tiedä. Hauska reissu siitä tuli eikä ovien takanakaan ollut kuin mukavia ihmisiä. Saatiin molemmat reilut 50 markkaa + appelsiini. Ei yhtään suklaamunaa. Liekö niitä edes ollut vielä siihen aikaan.

Kuinkahan moni viettää krapula-aamuaan näin sunnuntaina ja vielä aprillipäivänä. Siihen kun vielä osuu kohdalle pikkunoidat, niin avot!

Eilen piipahdettiin Asta Kevät -messuilla. Edellisellä kerralla siellä tuli kierrettyä lähinnä uteliaisuudesta ylipäänsä messuja ja kaikkea sitä tilpehööriä kohtaan ja myöhemmin harmittelin, että kannattiko maksaa liput. Nyt meinasin jo jättää väliin, mutta mies oli saanut työnpuolesta kutsulärpäkkeet, joten ei tarvinnut kahta kertaa miettiä. Nyt se reissu ei mennyt edes hukkaan. Remonttiasiat, lähinnä nyt pintaraapaisut, on taka-ajatuksissa ja saatiinpa neuvoja myös lasitetun parvekkeen ikkunoiden availuun. Nyt niitä uskaltaa liikutella reilumminkin, kun ei tarvinne pelätä niiden tippuvan syliin.

Jossain vaiheessa murehdin sitä akkain lenkkiä. Eipä tarvitse enää, kun päätin jättää sen väliin. Työnantaja pihistelee eikä maksa kuin tietylle, pienelle porukalle puolet osallistumismaksusta - ja minä en kuulu siihen porukkaan. En todellakaan maksa kaupunkikävelystä ja t-paidasta 3-kymppiä! Voin kävelllä saman matkan ihan ilmaiseksi, enkä erityisemmin edes tykkää teepaidoista.

Näin ne ongelmanalut ratkeavat ihan itsestään. Seuraava!?