Puolen vuoden kakku - a piece of cake

Meinasi mennä aivan ohi, että eka työpäivästä on jo puoli vuotta. Tuntuu, että vastahan tuonne menin ja, että oppinut olen vaikka mitä uutta ja siltikään en osaa kaikkea, mitä pitäisi. Vaan mukavempi noin päin, että joka päivä tulee uutta vastaan, kuin että olisi sitä yhtä ja samaa päivästä toiseen. Toki perushommat on sitä itteään, mutta aina mahtuu pitkin päivää yllätyksiä ja yllättäviä käänteitä. Monesti ne on kysymysmuodossa; joko muiden tai minun esittäminä. Kivaa on enimmäkseen ollut, ei siitä pääse yli eikä ympäri.

Nyt vaan odotan sitä pitkää viikonloppua, jota lomaksi kutsutaan. Ai, että!

Olin eilen ällikällä lyöty, kun äiti mainitsi isän jo melkein laskevan päiviä. Luulin puhuvan kesälomasta, mutta tarkoittikin eläkkeelle jäämistä! Tiennyt olen toki, että osa-aikaeläkkeellä on, mutta että nyt - näin "ykskaks yllättäin". Auts. Äiti (sanojensa mukaan) joutuu odottamaan vielä muutaman vuoden omia eläkepäiviään, ellei ihmeitä tapahdu. Ei sitä tosiasiaa pääse pakoon, että nehän alkaa olla vanhoja. Liikuttava, mutta samalla niin pelottava ajatus.

Autokin on taas kotipihalla. Mokoma oli vieraskorea, eikä antanut huollossa minkäänlaisia merkkejä mistään vioista. Korjaaja oli tuumannut, että ei hän siitä myöskään mitään peri, kun mitään vikaa ei löytynyt. Tämä tosiseikka ei kuitenkaan poistanut autokuumetta. Hopeanharmaa ajopeli on löytynyt. Nyt kun vielä löydettäisiin päistä muutakin, kuin harmaita hiuksia.

Parempi nukkua yli taas yksi yö.

Jk. 18. päivän aamuna klo 6.33. Väsyneenä minun ei kannattais ees kommentoia. Mennee aiat ja aianseipäät sekasin. Tai sitte minun ajatukset oli niin mutkalla, etten tiä itekään, mitä tarkotin. Nyt mie tajusin, vähän vaan myöhään. Kuulin oikein naksahuksen. Terveisiä Pohjanmaalle! Kyllähän non minun päässä, missä itikat lentää.