22.11.2007

Lisää kakkua

Pitihän se arvata, vaikka toisin vähän toivoinkin. Pesti talossa tullee jatkumaan vielä monta kuukautta. Pomon väliaikatiedotus oli sitä luokkaa, etten tiennyt, miten siihen pitäisi suhtautua. En sentään itkuun pillahtanut, vaikka lähellä se oli. Nimittäin pettymyksestä. Lopullista varmistusta ja virallista paperia vaille ollaan työparini kanssa, mutta emme siis pääse ansaitulle lomalle vieläkään. Kyä vähän nyppii, kun oltiin niin jo asennoiduttu, että se taisi olla tässä tämä aherrus, mutta voi voi. Täytyy kaivaa ne hanskat jostain tiskin alta.

Järki (ja mies) sanoo, että hyvähän se vain on; olla töissä ja olla huolestumatta huomisesta ja elannosta, mutta kun tunne on viime aikoina ollut vähän sitä sun tätä. On vähemmän mukavaa mennä töihin, kun joka aamu ketuttaa jo valmiiksi, eikä se siitä päivän mittaan ole muuksi muuttunut.

Tänään helpotti kovasti, kun pakostakin tuli puheeksi yhden työkaverin kanssa ne ahistavat ja ketuttavat asiat. Oli vähän selvitettävä, miksi en hihku ilosta ja autuudesta jatkopäätöksen jälkeen. Viisi minuuttia, mutta se riitti, taakka mielestä putosi puolella. Ollaan samaa mieltä siitä, että ne negatiiviset asiat pitäisi ottaa kunnolla pöydälle ja ruotia asianosaisen kanssa, mutta koska ja miten - se on vielä mietinnässä. Oikeaa aikaa ja paikkaa odotellessa. Niin, vaikka sillä odottelulla ei kyllä hyödy kukaan.

Tämä tilanne vaikuttaa niin moneen ja moniin, ettei tosikaan. Kukaan ei vaan näköjään uskalla nostaa kissaa pöydälle, ellei sitten kertalaakista päätetä porukalla, että nyt on aika. Sen se vaatisi, huomattiin sen lyhyen viisiminuuttisen aikana, kun tilanteesta puhuttiin. Pinnan alla kytee ja jos sitä muutosta ei pian tapahdu, räjähdän oikeasti! Se on niin lähellä. Pommi tikittää jo... Eikä minulla ole edes pms! Kansankielellä tämä on kestovitutusta. Piste.

Täytyykö minun taas olla se pahanilman lintu, joka kenties pilaa sen lopunkin ilmapiirin ja yhteishengen ottamalla esille ne asiat, jotka minua ärsyttävät suunnattomasti ja vie kaikilta työrauhan? Koska niinkin voi käydä, että jos otan asiat esille, taustatuet vaikenevat ja se taustatuki onkin pelkkää sanahelinää.

Valitan ja totean, että viime merkinnät ovat olleet melkein tätä yhtä ja samaa, mutta minkäs teen. Minun päiväkirja, minun arkea. Ei pää kestä, ellen pura tätä muuallekin, kuin miehelle.

4 kommenttia:

Sukulaissielu kirjoitti...

Eikun anna palaa vaan. Tää blogi on varoventtiili. Sama tikitys ja v-käyrän punaisella hyppiminen on minullakin.

Sinulla on ihana, kun on joku muukin joka tuntee samoin töissä.

Eli anna palaa tänne vaan... sen minkä voi.

vintti kirjoitti...

Kuulehan nyt.

On kyse sinun hyvinvoinnistasi ja elämästäsi.
Jos on mahdollista tehdä asialle jotain siellä työmaalla, edes ottaa asia puheeksi, niin ehkä se kannattaa tehä- eikä sitä kannata siirtäämaailman tappiin.
Jos teitä on useampia, niin sitä parempi.
Jos on oikeita syitä- nehän ovat vaan asioita, jotka tappelevat- eivät välttämättä ihmiset, vaikkei tämä yhtälö ihan noin hienosti käytännössä mene kyllä.

Omaa tuskaa,kipua ja vitutusta vaan lisää,mitä pidemmälle antaa ajan mennä ja asioiden ajelehtia, niihin on aina vaan hankalampi puuttua.

Potkaisenko? Tulenko kissaa kiskomaan pöydän alta???

Koska työ itsessään on ihan jees, älä anna häiriötekijöiden viedä sinulta sitä isoa iloa, johon olet itse työn tekemisen kautta oikeutettu.
Nih.

Hiemanko saarnaan?
Auttaako?

Tinka kirjoitti...

Sukulaissielu,
niiannankii! Muuten posahtaa oma venttiili (ja sinun kommenttiloota :)).

Meitä on useampi, ko mie, jotka on kypsiä tilanteeseen, mutta tilanne ei oo niin helppo OTTAA se kissa pöydälle. Siinä se hankaluus. Tai jos oltas miehiä - ei näitä ongelmia olis edes ehtiny tulla.


Vintti,
kuulenhan mie. Saarnata saa ja ihan aiheesta ja hyvin saarnasit, mutta kun ei ne asiat aina ole niin helppoja toteuttaa käytännössä. Tai ehkä jossain muualla on, mutta ei tuolla.

On asioita, joita voi nostaa pöydälle, mutta on myös asioita, mitä ei. Ja sitten on vielä niitä, joita täytyy vähän pähkäillä, että MITEN ne ottaa esille.

Sitte on ihmisiä, joille voi sanoa suoraan ja kiertelemättä, että hei, tuo ei toimi, älä tee sitä tai tätä, tai tekisikkö vähän eri tavalla. Tai jos on kehumista, niin voi kehua. Ilman mitään, että kukaan vetää herneitä nenään tai turpaan suoraan.

Mutta sitten on myös niitä ihmisiä, joita ei saa eikä "voi" kertakaikkiaan arvostella, eikä millään tavalla puuttua, mitä ja miten HÄN tekee. Koska kaikki, mitä HÄN tekee, on vaan oikein. HÄNELLÄ on kyllä vara arvostella ja haukkua muita, mutta annas olla, jos puolittainenkin poikkisana HÄNTÄ kohtaan tulee - sota on valmis. Tai ainakin viikkojen ja kuukausian niskojen nakkelu ja vittuilu. Kuka semmosessa ilmapiirissä jaksaa tehä töitä? Kysyn vaan. Ja juu, kyllä meillä ne nimenomaan on ihmiset, jotka tappelee, ei asiat.

Viime aikoina on ollut kiva kuunnella, miten tämä ko. työkaveri arvostelee ja haukkuu muita, ihan samoista asioista, mitä itse tekee. Ei vaan sitä tajua eikä näe. Ja minä kihisen, milloin kiukusta, milloin vahingonilosta, että "katsoisit sinäkin kuule peiliin" :)

Noh, nyt, kun olen tätä asiaa puinu ja päättäny, että kissa nostetaan jonain päivänä pöydälle, niin muutama tovi on mennyt aika ok.
Heräsi jo epäilys, että asianosaiselle on mainittu jo jonkun muun taholta - tai sitten tämä on vain väliaikaista, ja kaikki se jatkuu taas ensi viikolla. Nähtäväksi jää, mutta pahoin pelkään, että ei tämä näin helpolla ohi mennyt.

Ja minua helpotti jo se, kun eilen kuulin kolmanneltakin, että en ole yksin tämän märehtimiseni kans. Tilanteelle varmaankin tehdään JOTAIN. Tänään sivulauseissa jo vihjailtiin tilanteesta ja minä huokailin helpotuksesta. Viimeinen niitti on vielä tekemättä, mutta kyllä senkin aika vielä tulee, kun tarpeeksi ketutuskäyrät nousee koko lössillä.

En ole menettänyt vielä toivoani, vaikka tänään myös kuulin, että pitkä jatko jatkuu vielä entisestään.
Siinä mielessä saisit potkaista, että tajuaisin olla tyytyväinen, että minulla sentään on työpaikka.
Ja olenhan mie. Häiriöistä huolimatta.

Ugh. Olen puhunut.

vintti kirjoitti...

Hyvin puhuttu. :-)