5.5.2007

Arkistoitu paperi

Löysin kirjahyllystä muutaman lukemattoman kirjan, kun kävin niitä sillä silmällä läpi. Tilanpuutteen vuoksi muutama kirja kokee kierrätyskohtalon. Riitta Latvalan Ihana velvollisuus meinasi joutua samaan laatikkoon, kunnes luin pari sivua. Tähän täytyy palata...

Palasinkin, mutta yksi kohta pysäytti ja sai ajatukset ihan muille raiteille.

"Olin eronnut ja työtön maskeeraaja. Ero oli tullut jo ennen Iran kouluun menoa ja työttömyys viisikymppisenä. Nyt olin 57-vuotias, ja se tuntui tonnin lastina joka solulla. Että oli 57-vuotias... se kuulosti siltä, että kaikki oli saavutettu; oli ura ja lapset, talo ja autot. Kaikki järjestyksessä vanhuutta varten."
Tuon luettuani menin taas jotenkin tolpiltani. Yhtenä iltana en meinannut saada unen päästä kiinni, kun mietin ja pähkäilin, itkettikin kaikki se mielikuvitus. Omalta kohdalta, miehen kohdalla - omien vanhempieni. Aika kuluu koko ajan, vuodet vielä nopeampaa.

Että tuotako tämä elämä nyt sitten on. Ensin käydään monta vuotta koulua, sitten tehdään töitä vuositolkulla niska limassa, jotta saadaan leipää pöytään ja nälkäiset suut täytettyä. Kotoa - töihin, töistä - kotiin, monta päivää viikossa, vielä enemmän vuodessa. Siinä ne vuodet vierii, kunnes huomataan, että (vanhuus- tai sairaus-) eläke kolkuttaa nurkan takana; jos kolkuttaa. Ja ehtiikö nauttia eläkepäivistä ja kuinka pitkään. Entäs lapset, jos niitä on - tai kun niitä ei ole.

Vanhuus - se tulee, vaikka ei tahtoisi. Yksin tai yhdessä.
Ahistaa pikkusen. Minusta tuntuu aika surulliselta, kun miettii, että elämä lipuu koko ajan eteenpäin ja kohta se on ohitse. Jos ja kun kaikki jää kesken. Suunnitelmista ei ehdi toteuttaa kuin osan. Mistään ei tiedä, onko aikaa jäljellä paljon vai vähän.

Tuskin kovinkaan moni osaa varautua tulevaan. Kuinka monella on pöytälaatikossa paperi, joka kertoo, miten siitä eteenpäin, kun jotain tapahtuu? Aika moni taitaa ajatella, että "sehän on ihan sama, mitä sitten tapahtuu, kun minua ei enää ole". Minusta se ei ole ollenkaan sama. Senkään uhalla, etten mihinkään pysty enää vaikuttamaan.

Paitsi nyt vielä.

2 kommenttia:

Marleena kirjoitti...

Viisaita sanoja, Tinka!

Vuosikaudet olen itsekin meinannut laittaa paperille viimeisen tahtoni, kun koskaan ei tiedä tulevasta. Aina se on jäänyt meinaamiseksi - ehkä sitten huomenna...Sitä vaan keskittyy miettimään omia vanhempiaan ja ajattelemaan, mitä sitten kun heitä ei enää ole.

Kiitos muuten "muistamisesta" ja tervetulotoivotuksesta. Ei sitä tiedä, kuinka kauan tämä (uusin) tuleminen jatkuu, mutta yritän parhaani :)

tinka kirjoitti...

Marleena,
kiitos kommentista :)

Viisaudesta niin tiä sanoa, kun en ihan saanu ajatuksiani "paperille" asti selkeästi, mutta pointin löysit. Mukavaa.

Vielä ei ole tullu se päivä, että itekään saisin Paperia tehtyä, kunhan keskusteluissa välähtää aina sillon tällön.

Juu, päivä kerrallaan taitaa mennä tämä bloggaaminenki, joskus tulee taukoja - pitempiä ja lyhyempiä, mutta mukavaa oli löytää sinut taas listalta.